Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Malma station. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo 2022. 295 s. Ostin omaksi.

Sydän hypähti onnesta kun huomasin kirjamessuilla, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi teos! Ostin sen heti hotellihuoneeseeni mukaan ja vietin illan hyvässä seurassa. Anni Valtonen kirjoitti Helsingin sanomissa Schulmanin viimevuotisesta romaanista Eloonjääneet osuvalla tavalla: "Omaan tietoisuuteen on avautunut uusia kerroksia, sen syviä tasoja on liikuteltu, lukijan omia piiloon ja syvälle painettuja muistoja ja muistijälkiä on raaputettu esiin."

Juuri samaan tapaan kuvailin Schulmanin tyyliä messujen jälkeisenä aamuna. Tuntuu kuin joku kaivautuisi ihoni alle ja suorastaan pelkään että sieltä löytyy jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. Lukeminen on huikea kokemus, vaikka se vähän ahdistaakin. Näin vaikutti myös Malman asema, jonne suuntaavat pieni Harriet-tyttö isänsä kanssa seitsemänkymmentäluvulla, vuosituhannen vaihteessa Harriet uudestaan miehensä Oscarin kanssa sekä parikymmentä vuotta myöhemmin heidän tyttärensä Yana.

Malman aseman läheltä löytyy tietysti jotain, joka selittää Harrietin elämästä paljon ja saa lukijan melkein suunniltaan. Sitä ennen tutustutaan kuitenkin tyttöön, jonka isosisko ja äiti muuttavat pois. Tyttö jää isänsä kanssa kahdestaan, tietoisena siitä, että hän oli kummallekin vanhemmalle se, jota he eivät haluneet mukaansa. Yksinäisestä ja varovaisesta lapsesta kasvaa oikukas ja epävarmuudessaan itsekeskeinen puoliso Oscarille, joka kertoo Harrietista aikuisena. Nainen ajautuu yhä useammin muistoihinsa, eikä pääse menneisyydestään irti. 

Hänellä on suora linja lapsuudesta nykyisyyteen, lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen millainen ihminen on nyt, lapsuudella voidaan ja pitääkin voida selittää kaikki.

Heidän tyttärensä menettää myös yhteyden äitiinsä ja jää yksin isänsä kanssa. Oscarilla on salaisuus, jota hän ei paljasta koskaan tyttärelleen, mutta joka paljastuu lukijalle ihan kirjan lopussa. Oscarin ja Harrietin yhteinen elämä on täynnä riitaa, eikä Oscarin kärsivällisyys kestä enää sen jälkeen kun Malmassa on käyty. Viha ja turhautuminen purkautuvat kohtalokkaalla tavalla. Tytär löytää äitinsä lapsena valokuvaaman reissun ja päättää tehdä sen itsekin aina rehevän omenapuun juurelle saakka. 

Schulmanin kuvaamia ihmissuhteita leimaa hylkäämisen pelko, miellyttämisen tarve ja aina niin ikuinen puhumattomuus. Lukijana minun oli välillä ihmeteltävä siten miten paljon vääryyttä molempien naisten lapsuuteen mahtuikaan. Vaikka lasten välit isiin viilenivät iän myötä, onnistuivat nämä välittämään lempeyttä ja turvaa omilla kömpelöillä tavoillaan. Pieni Harriet on isäänsä avoimempi silloin kun päivä on hyvä, mutta kun isä hermostuu, tytär vaipuu puhumattomuuteen ja sulloo ajatukset syvälle sydämeensä. Aikuisena hän siirtää hylkäämisen pelon tyttäreensä eikä pysty sitoutumaan. Sukupolvesta toiseen olisi pelastettu paljon muutamalla sanalla, vääryydet olisi voitu oikaista ja epäoikeudenmukaisuudet olisi voitu - ei ehkä estää, mutta ratkaista toisin. Siinä missä teoksen aikuisia vaivaa eräänlainen lapsellisuus ja itsekkyys, lapset joutuvat venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta, ja sen on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen.

Hän on tyttö pakomatkalla ja hänen on koko ajan pysyttävä liikkeellä, ei hän voi miettiä sitä mikä on jo tapahtunut. Hän ei saa koskaan katsoa taakseen, muuten hän kivettyy. 

Lue, mitä olen kirjoittanut Schulmanin aikaisemmasta kolmesta teoksesta Polta nämä kirjeet, Unohda minut ja Eloonjääneet. Löysin Malman asemasta vasta yhden postauksen, blogista Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48, sillä kirjailijan perheessä on linkki dekkaristi Ninni Schulmaniin.

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig. Suomentanut Raija Rintamäki. Nemo 2017. Luin BookBeatista. Kuva Otavan.

Ruotsalainen Alex Schulman on tullut viime vuosina tunnetuksi autofiktiivisistä teoksistaan, joista etenkin Polta nämä kirjeet on ollut hyvin suosittu ja äänestettiin Blogistaniassa vuoden 2020 parhaaksi ulkomaiseksi romaaniksi. Kävin googlaamassa Unohda minut -teoksen taustoja, ja vaikka esimerkiksi Anna-lehden haastattelun perusteella on selvää, että teos pohjautuu hyvinkin tarkkaan kirjailijan omiin muistoihin ja ihmissuhteisiin, se luokitellaan romaaniksi. Unohda minut käsittelee kirjailijan äidin alkoholiongelmaa, kun taas Polta nämä kirjeet kertoo hänen isovanhempiensa myrkyllisestä suhteesta. Sen luen varmasti ihan pian!

Alexin äiti Lisette juo paljon - liikaa - mutta asiasta ei ole koskaan puhuttu perheessä. Äidin humalainen välinpitämättömyys syöksee Alexin kohti paniikkikohtauksia ja alakuloa. Kun Alex ottaa asian puheeksi, äiti katkaisee välit poikaansa. Kun äiti ei lupauksestaan huolimatta pysty hoitamaan lapsenlastaan, pojan on pakko valita omien lastensa ja äitinsä välillä. Äidin ailahtelevainen käyttäytyminen hallitsee aikuisen pojan elämää. Pojan sisällä taistelee totuuden ja suojelemisen välinen ristiriita, eikä hän pääse itse kasvamaan aikuiseksi.

Tahtoisin hänen tietävän kaiken siitä, millaista minulla oli. Tahtoisin kertoa hänelle siitä, kun minä olin poika ja hän oli äiti. Kun hän makoili päivät pitkät makuuhuoneessaan - tahtoisin hänen tietävän, millaista meillä oli oven toisella puolella. Tahtoisin hänen ymmärtävän, kuinka pettyneeksi tunsin itseni. Tahtoisin kysyä häneltä siitä kerrasta, kun menin häntä vastaan soratielle ja hän ajoi ohitseni. En halua syyttää häntä mutta haluan kertoa, kuinka surulliseksi tulin, ja haluan tietää miksi hän teki minulle niin. Ja tahtoisin että hän kertoisi oman versionsa elämästään.

Kun Alex oli pieni, hänen ja äidin välinen suhde oli vahva ja kaunis, ja paluu tuohon rakkauteen kummittelee aikuisen miehen mielessä. Vähitellen äiti muuttui, hän alkoi sulkeutua ja suhde lapsiin kärsi. Kun isäkään ei pystynyt käsittelemään ilmeistä ongelmaa, otti pieni Alex tehtäväkseen suojella äitiä ja peitellä totuutta. Joka kerta, kun äiti raivostui tai varsinkin kun hän sivuutti lapsensa täysin, Alexin sisällä särkyi jotain. Pojan hiljainen suru kantaa aikuisuuteen saakka. Mitä hän on tehnyt väärin? Koskaan ei myöskään keskusteltu siitä, millainen äidin oma lapsuus oli. Oliko hänetkin sivuutettu ja siirretty perheen ulkopuolelle?

Lyhykäisyydestään huolimatta romaani on ihailtavan kokonainen ja ehjä. Se on Alexin ja Lisetten ympärille muodostuva kupla, jonka ulkopuolelle jäävät melkein kaikki muut. Kirjailija ei esimerkiksi käsittele teoksessaan sitä, miten alkoholismi on mahdollisesti vaikuttanut hänen veljiinsä. Hänen isällään on romaanissa toki rooli, samoin vaimolla, jonka osuus tapahtumien kulkuun on merkittävä. Silti Alex ja Lisette ovat keskiössä alusta loppuun. Pidin tällaisesta ratkaisusta rajata tunteet ja kokemukset käsittelemään lähes yksinomaan äitiä ja lasta. Se tekee lopputuloksesta hyvin henkilökohtaisen ja koskettavan.

Alexin hätä on ilmestä ja tunnelma on surullinen, sillä aiheen käsitteleminen on hänelle hirvittävän tärkeää. Schulmanin teksti on kuitenkin useimmiten hyvin vähäeleistä, varsin toteavaa ja paikoin jopa ytimekästä. Tyyli mahdollistaa sen, ettei lukija muserru mukana silloin kun Alexin oma romahdus on lähellä. Vähäeleisyyden rinnalla kulkee siellä täällä kauniita yksityiskohtia, kuten kuvaus kynttilänjaloista ja heinänkorresta suussa, äidin ja pienen pojan vartaloiden yhteensopivuudesta tai veljen kauniista silmistä. Teeman ja tyylin välinen tasapaino on uskomattoman hieno ja onnistunut. Kääntäjä Raija Rintamäki on tavoittanut tunnelman upealla tavalla.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club. Olen onnellinen että tämä valittiin lukupiiriimme luettavaksi, sillä nyt tiedän että luen Schulmanin seuraavatkin teokset. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 45: Pohjoismainen kirjailija. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa kohta 21: A book whose title and author both contain the letter "u".

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Garth Greenwell 2016. Englanninkielinen alkuteos What belongs to you. Nemo 2017. Suomentanut Juhani Lindholm. 216 sivua.

Bulgariassa asuva amerikkalainen miesopettaja, tarinan minäkertoja, on tiennyt lapsuudestaan saakka, että hänellä on taipumus, jota kaikki eivät hyväksy. Isänsä vieroksumasta pojasta kasvaa mies, joka kaipaa jatkuvasti jotain; kosketusta, aistillisuutta, hyväksyntää. Bulgariassa hän ostaa seksiä Mitkolta, kaduilla kasvaneelta komealta nuorukaiselta ja vähitellen syntyy suhde, jota ei ole, mutta joka vaikuttaa molempien elämään.

Kun en lopulta enää kestänyt Mitkon vaiteliaisuutta, kysyin oliko kaikki hyvin. Hän katsoi poispäin minusta kohti puistokadun liikennettä ja sanoi iskam da ziveja normalno, haluan elää tavallista elämää. Minut valtasi raskas surumieli, ja kun samaan aikaan tunsin voimakasta halua paeta paikalta, olin hetken aivan hiljaa. 

Teos rakentuu vahvasti kertojan ja Mitkon välisten kohtaamisten ympärille, vaikka välillä menee kuukausia, meneekö välillä jopa pari vuotta, etteivät he tapaa. Suhdetta rasittaa kertojan näkökulmasta sen maksullisuus ja vaikkei Mitko myöhemmin mitään vaatisikaan, on kertojalla halu auttaa miestä. Molemmat tietävät mitä toinen haluaa ja tarvitsee. Suhde muuttuu ajan myötä, muttei Mitkolla ole mahdollisuutta vastata paremmin toimeentulevan opettajan tarpeisiin, eikä opettaja kaipuustaan ja hentoisesta rakkaudesta Mitkoa kohtaan ehkä enempää haluakaan. Jossain vaiheessa on päästettävä irti ja katkaistava se ohut säie joka heitä on pitänyt yhdessä.

Mitkon elämästä lukija ei kovin paljon saa tietää, mutta köyhistä oloista lähtenyt, ankarissa olosuhteissa elävä nuorukainen herättää empatiaa. Sen sijaan minäkertoja palaa ajatuksissaan usein lapsuuteensa tai nuoruuteensa Yhdysvalloissa, etenkin isäänsä ja aikaan jolloin pojan seksuaalinen suuntautuminen tuli selväksi ja johti perheensisäisiin kuiluihin. Vanhempien suorastaan kylmältä tuntuva välinpitämättömyys tuntuu ahdistavalta ja jättää mieheen arpia. Kaukana Bulgariassakaan hän ei ole menneisyydeltään vapaa. Rakkaus, jota hän tuntee Mitkoa kohtaan, sekoittuu ympäristön ja yhteiskunnan aiheuttamaan häpeään ja syyllisyyteen.

Kirjaa on kuvailtu sanoin "eroottinen" ja "runollinen rakkausromaani". Tarina sisältää toki eroottisia kohtauksia, mutten nostaisi niitä kuitenkaan ihan teosta ensimmäisenä määritteleväksi tekijäksi. Ehkäpä se onkin myyntikikka. Kertojan ja Mitkon välistä seksiä värittää omasta mielestäni toisaalta hätäisyys ja vaikeasti ilmaistu kiihko, toisaalta kosketukseen liittyvä kaipuu ja toisaalta tuo jo mainitsemani häpeä. Rakkausromaaniksi teosta voisi ehkä kutsuakin, mutta sitäkin vahvempaa on kertojan oman identiteetin ja mielenrauhan etsintä.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on kirjoitettu tavalla, joka on samalla hitaasti lähestyvä ja rauhallinen, samalla mukaansa tempaava. Lyhyehkössä romaanissa on paljon tunteita, mutta se ei ole kuitenkaan raastavan tunteellinen, vaan älykkään tasapainoinen. Mielen, muistojen ja ajatusten rinnalla kulkee taidokas ympäristön kuvaus, joka tekee Bulgariasta elävän. Mitään ei kaunistella, ellei siihen ole oikeasti aihetta. Tekstiä värittävät bulgariankieliset lausahdukset mukavalla tavalla.

Romaanista lisää: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuijata, Lukuneuvoja ja Lukupino. Osallistun teoksella Prideviikon lukutempaukseen ja Helmetin haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.