Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan 1981. Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. Otava 2010. 138 s.

Kiitos työkaverilleni Taunolle kirjan lainasta! Olen lukenut nyt Ian McEwanin seitsemästätoista romaanista kymmenen. Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan kirjailijauran varrelle mahtuu hyvin monenlaisia romaaneja, joista Sovitus on varmaankin kuuluisin. Viimeisin romaani Opetukset tuntui varmanpäälle kirjoitetulta ja taakse päin katsovalta, kun taas uran alkupäästä tämä Vieraan turva onkin jotain ihan muuta.

Mary ja hänen miehensä Colin viettävät lomaa Venetsiassa. He tutustuvat velvollisuudentuntoisesti kirkkoihin, museoihin ja palatseihin ja etsivät kaupungin kujilta mieluisia ravintoloita. Seitsemän vuoden seurustelun aikana intohimo on muuttunut turvalliseksi toveruudeksi, mutta kun he tapaavat pimeällä kujalla Robertin, kaikki muuttuu.

Ensin Robert kertoo makaaberin yksityiskohdan lapsuudestaan ja suhteestaan siskoihinsa sekä vaimonsa Carolinen tapaamisesta. Mary ja Colin kutsutaan Robertin palatsiin kylään, jossa yksityiskohdat ihastuttavat ja viini virtaa. Pariskunta löytää itsensä nukkumasta kadulta ja viettää aamun etsien epätoivoisesti jotain juotavaa. Robert vie heidät nukkumaan takaisin palatsiinsa ja kun he lähtevät, kivuliaasti liikkuva Caroline yrittää viestittää heille jotain.

Ahdistava mielikuva Robertista ja Carolinesta saa Maryn ja Colinin välisen intohimon syttymään. He viettävät seuraavat päivät hotellissaan sängyssä, nauttivat toistensa läheisyydestä ja käyvät kaupungilla vain syömässä. Tuntuu, etteivät he saa toisistaan tarpeekseen. Eräänä päivänä he lähtevät uimarannalle ja sieltä palattuaan päättävät poiketa katsomassa mitä Robertille ja Carolinelle kuuluu. Ajatus jostakin vaarallisesta tai väärästä ei ole jättänyt heitä rauhaan.

Viimeistään tässä kohtaa romaani muuttuu trilleriksi, vaikka omituisia väreitä ja epämukavuutta on ollut aistittavissa alusta saakka. Luimme lukupiirissä muutama kuukausi sitten niin ikään Italiaan sijoittuvan Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli -romaanin, jossa oli hetkittäin jotain samaa. Väkivallan uhkaa, varjoisia kujia ja mahdollisesti pimeässä väijyviä miehiä, kohtauksia joihin ajaudutaan väistämättä. Muuten kaksi ihan erilaista teosta, mutta Italia ja tämä hetkittäinen tunnelma niitä yhdisti. 

Täytyy sanoa, että hieman omituinen oli tämä romaani. McEwanilla on muitakin romaaneja, joissa vainosta tai päähänpinttymästä tulee uhkaava tunnelma, kuten Ikuinen rakkaus tai Polte, tai romaaneja, joissa jännitys koostuu muista elementeistä, kuten Makeannälkä, mutta niitä olen pitänyt lähes mestarillisina teoksina, kun taas Vieraan turvaa ihmettelen. Lisäksi pienen romaanin kieli tuntui vanhahtavalta, ehkä jopa liian tarkkaan punotulta. Pitäisi ehkä lukea lisää kirjailijan varhaistuotantoa.

Valèrie Perrin: Vettä kukille

Valèrie Perrin 2018. Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2023. Kirjassa 473 s. Luin BookBeatista.

Miten täydellistä matkalukemista! Olisin toki nauttinut tästä ilman matkaakin, mutta viehättävää kirjaa sopi lukea viehättävässä ympäristössä. Maailmalla ilmeisen hyvin menestynyt romaani oli romanttisempi kuin olin kuvitellut, mutta ei todellakaan pelkästään sitä. Surusta ja menetyksestä kertova tarina on myös täynnä toivoa, hauskoja yksityiskohtia ja loppua kohden jännärimäisen koukuttava.

Violette Toussaint hoitaa työkseen pienen paikkakunnan hautausmaata. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tuntee hautausmaan asukkaineen kuin omat taskunsa. Hän pitää päiväkirjaa hautajaisista, hän huolehtii unohdettujen ja yksin jääneiden hautojen kukista ja pysähtyy juttelemaan vieraiden kanssa. Violetten pieneen tupaan ovat tervetulleita niin haudankaivajat, hautausurakoitsijat, kirkkoherra kuin kissat ja koiratkin. Nainen kuuntelee läheistensä menettäneiden tarinoita, tarjoaa juotavaa ja myy kukkia haudoille.

Eräänä päivänä varhain aamulla hänen tupansa ovea kolkuttaa Julien Seul, mies jonka pitäisi laskea äitinsä tuhkat tämän rakastajan haudalle. Mies on ymmällään, mutta Violette auttaa häntä eteenpäin, eikä miehen vierailu Violetten luona jää yhteen kertaan. Onko Violette kuitenkaan valmis suhteeseen? Mies selvittää nopeasti Violetten kadonneeksi luullun aviomiehen osoitteen, mutta siitä ei taida seurata muuta kuin murhetta. Miksi Violette ja Philippe Toussaint päätyivät haurausmaan hoitajiksi vuonna 1998? Mikä sai heidät jättämään työn radanvartijoina ja miksi Philippe reissaa moottoripyörällään mieluummin kuin viettäisi aikaa kotona?

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Heti romaanin alkuun kerrotaan Violetten rankasta lapsuudesta ja olosuhteista, joissa hän saa Philippen kanssa suloisen Léonine-tyttären hyvin nuorena. Sen enempää en paljastakaan Violetten elämästä, mutta kun hän tutustuu Julieniin noin 27 vuotta myöhemmin, tilanne on hyvin erilainen. Vuosiin mahtuu ennen kaikkea suuri tragedia, mutta myös nuoruuden huumaa, seksuaalista vetovoimaa, ylenkatsova anoppi, ihmeellinen kohtaaminen eläköityvän hautausmaahoitajan kanssa, syvä ystävyys marseillelaisnaisen kanssa sekä mysteeri, jonka etenkin Philippe haluaa selvittää.

Vettä kukille on hyvin aistillinen kirja monella eri tavalla. Hautojen, kukkien ja kasvimaan hoito tuntuvat multana sormenpäissä, huumaavina tuoksuina ja ennen kaikkea terapeuttiselta työltä, joka antaa uskoa huomiseen ja omaan tekemiseen. Meren aistillisuutta maistellaan, kun Violette lomailee vuosittain elokuussa ystävänsä rantamökillä Marseillessa. Päähenkilöiden välillä on paljon erotiikkaa ja jos ei ihan sitä, niin lempeää kosketusta ja kauneuden ylistystä. Violetten ja Philippen, ja toisaalta Violetten ja Julienin, tarinoiden lisäksi läpikäydään Julienin äidin Irénen ja tämän rakastajan Gabrielin vuosikymmeniä kestänyt suhde. Vastenmielisyyttä edustaa naisia kaatava Philippe ja hänen vastuuntunnottomuutensa. Valèrie Perrin kirjoittaa niin rakkaudesta kuin ihmisistäkin hyvin kauniilla tavalla.

Lämminhenkisyyttä, loputonta lempeyttä ja hauskuutta surulliseen ja traagiseen tarinaan tuovat päähenkilöiden lisäksi Violetten päivittäiset työtoverit ja ystävät, kuten haudankaivajat, joista yksi viljelee Elviksen biisejä, yksi kompuroi ja yksi kertoo tarinoita tauotta. Kissat kiehnäävät pohjetta vasten ja vanha koira kiertyy kerälle kuulijan jalkoihin. Violetten tupaan olisi ihana piipahtaa tai hänen puutarhassaan olisi mukava istua teekupposelle. Sydämellinen ja lupauksia antava tarina on kuitenkin myös hyvin surullinen, joten kannattaa varata nenäliina lähelle, kun sitä lukee. 

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Markku Pääskynen 2023. Tammi. 184 s. Lainasin kirjastosta.

En ole lukenut aikaisemmin Markku Pääskysen teoksia. Luin kansiliepeestä että Niin kaunis on maa on jo hänen yhdestoista romaaninsa, ja koska se teki suuren vaikutuksen, luen varmasti häneltä jonain päivänä jotain muutakin; esimerkiksi Hyvä ihminen vaikuttaa arvioiden mukaan mielenkiintoiselta. 

Pariskunta Onni ja Aliina ovat ystävystyneet toistakymmentä vuotta sitten toisen pariskunnan, Marian ja Tuomaksen, kanssa. Pariskunnat ovat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa toistensa kanssa, Marian ja Tuomaksen lapsi on ollut usein Onnilla ja Aliinalla hoidossa, ja vaikuttaa siltä että he ovat toistensa parhaat ystävät, tuntevat toisensa parhaiten. Siksi ei ole mitenkään valtava yllätys, kun Maria ja Tuomas eivät erään illanvieton jälkeen palaakaan kotiinsa eivätkä vastaa viesteihin eivätkä puheluihin. He katoavat.

Katoaminen vaivaa tietysti kovasti ja se ei jätä rauhaan varsinkaan minäkertoja Onnia. Mitä on tapahtunut Tuomakselle ja Marialle, jotka lähtivät Onnilta ja Aliinalta myöhään perjantai-iltana taksilla kotia kohti? Onni käy läpi Tuomaksen ja Marian elämää, elämäntyyliä, varallisuutta, valintoja, ristiriitaisuuksia, pakkomielteitä ja luonteenpiirteitä. Pariskunnat ovat viettäneet usean lomaviikon yhdessä ulkomailla, jonne Tuomaksella ja Marialla on ollut tapana karata talvikuukausiksi. Etenkin siellä Tuomaksen ailahteleva luonne on aiheuttanut konflikteja, pahaa mieltä ja hämmennystä.

Onnin kerronnassa Tuomas saakin suuren roolin. Onnin on punnittava miesten välistä ystävyyttä, Tuomaksen itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, ja omaa rooliaan suhteessa, jossa toinen on niin hallitseva. Naisten välinen ystävyys vaikuttaa syvemmältä ja tasapainoisemmalta, mutta Tuomaksesta paljastuu lukijalle jatkuvasti lisää hankalia ominaisuuksia. Niin Onninkin kuin varmasti kenen tahansa on vaikea joskus määritellä, miksi roikumme suhteissa, joissa ei ole vastavuoroisuutta. Mikä kiehtoo ihmisessä, josta paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, mutta josta ei halua luopua.

Pidin kovasti Pääskysen tiiviistä ilmaisusta ja romaanin varsin rajatusta teemasta. Tarina ei rönsyile lainkaan, vaan pitäytyy hyvin uskollisesti aiheensa ympärillä silloinkin kun kertoja palaa menneeseen ja yrittää löytää tapahtuneelle selityksen. Kerronnassa on välillä myös otteita Tuomaksen unista, vakavasti mielensä kanssa kamppailevan miehen sekavuudesta, mutta Pääskysen romaani ei yritäkään diagnosoida eikä asettaa Tuomasta minkään otsikon alle (nykyajalle hyvin epätyypillisesti?). Hyvin rajattu romaani kertoo miehestä sen, minkä kertoo ja lukija voi itse päätellä loput ja pohtia vaikkapa, voiko pahuus olla synnynnäistä. Lyhyt teos on nopea lukea, mutta se jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Amman lukuhetki ja Raijan kirjareppu. Helmetin haasteessa romaani sopii kohtiin 17 (ärsyttävä henkilöhahmo), 24 (tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin) ja 29 (kirjassa valehdellaan). Seinäjoen kaupunginkirjaston 2024 lukuhaastetta varten tästä löytyy ainakin anteeksiantamista, katkeruutta ja vihaa. 

Meg Mason: Murhe ja autuus

Meg Mason 2020. Englanninkielinen alkuteos Sorrow and Bliss. Suomentanut Marja Lyytinen. Otava 2022. 346 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas vaikuttava lukukokemus! En oikein enää muista, mistä sain vinkin tähän kirjaan, enkä muista miksi päätin laittaa sen kirjaston varausjonoon, mutta olen erittäin tyytyväinen että se tuli tehtyä.

Romaani on kasvutarina, tarina Marthasta hänen lapsuudestaan aina 41-vuotiaaksi saakka. Tarina alkaa siitä, miten hän kertoo juhlissa jollekin hänen aviomiehestään, siitä miten Patrick on ollut aina olemassa. Ihan niin ei kuitenkaan ole; romaani paljastaa milloin he tapasivat, millä tavalla he sivusivat toistensa elämää pitkään ennen kuin päätyivät yhteen. Avioliitossa on valtavasti rakkautta ja tukea, mutta se on myös tavaroiden heittelyä, syyttelyä, ilkeyksiä ja toivottomuutta, sillä Martha sairastaa ---, mielenterveyden häiriötä, jota ei jostain syystä (jännä ratkaisu!) koskaan kirjoiteta romaanin sivuille muuten kuin katkoviivoilla.

"Että en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille."

Marthan elämä on lukioiässä sattuneen romahduksen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Välillä menee oikein hyvin ja hän tuntee olevansa lähes normaali. Hänellä on vahva side vauvoja maailmaan syytävään siskoonsa Ingridiin ja isäänsä, runoilijaan, joka ei saa ensimmäistä runokokoelmaansa koskaan valmiiksi. Hänellä on läheiset välit tätinsä perheeseen ja taiteilija-äiti, jonka rasittavista piirteistä voi siskon kanssa aina vitsailla. Välillä Martha ajautuu masennukseen, viettää päivät pöydän alla tai sängyssä, eikä näe missään mitään järkeä. Avioliittovuosina masennusjaksot purkautuvat raivona miesparkaa kohtaan. Patrick ei nimittäin koskaan pane vastaan, vaan nielee kaiken, sillä hänelle on ollut tärkeintä saada Martha elämäänsä. Mutta kestääkö vahvinkaan rakkaus kaikkea?

Kun Martha lopulta 40-vuotiaana saa --- -diagnoosin, palaset loksahtelevat paikoilleen, mutta ihmissuhteet eivät. Välit äitiin katkeavat, sillä äidillä olisi ollut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin velvollisuus sanoa --- mahdollisuus ääneen, mutta hän uskoi että puhumattomuus auttaa. Marthasta tulee Patrickia kohtaan entistä häijympi, sillä olisihan lääkärinä toimivan aviomiehen pitänyt diagnosoida vaimonsa ajoissa. Kaiken kestänyt siskokin saa tarpeekseen. Niin kuitenkin käy, että välirikot johtavat rehellisyyteen, puhumiseen ja itsetutkiskeluun. 

Minua on viime vuosina kiehtonut kovasti romaanit, joissa käsitellään perheenjäsenen mielenterveyttä ja sen vaikutuksia kasvuun ja ihmissuhteisiin. Kristisoin tätä teosta kuitenkin tavasta, millä Martha saadaan nousemaan murheen alhosta vähitellen ylös ja ymmärtämään ettei maailma pyöri hänen ympärillään. Kunpa lääke olisikin aina niin toimiva. Harvoin se taitaa mennä romaanissa kuvatulla tavalla, mutta silti tässä oli jotain. Ehkä diagnoosi onkin paras pitää viivatasolla, sillä romaanin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus eikä kuvaus minkään todellisen sairauden oireista. Ehkä diagnoosilla ei tässä oikeasti ole merkitystä tunteiden ja tapahtumien näkökulmasta.

Pidin kovasti myös ei-niin-ruusuisesta parisuhteesta, sen romanttisesta alusta ja sen epätoivon täyttämästä arjesta, vaikka välillä se ahdisti niin että halusin panna kirjan hetkeksi kiinni. Marthan ja Ingridin välinen suhde oli yksi tarinan parhaita ja vaikka ihailen kirjailijan kieltä läpi teoksen, se oikein sykkii siskosten välisessä dialogissa. Siitä tietysti iso kiitos taitavalle suomentajalle! Rakastin myös sitä miten teoksen hahmot olivat selväpiirteisiä, suorastaan elokuvamaisia, toisistaan erottuvia ja huvittavia. Jostain syystä annan kerrankin anteeksi sen, ettei lukijan tarvitse itse päätellä juuri mitään.

Niin, Murhe ja autuus on lämminhenkinen, ja tavallaan aika hauska ja huvittava, mutta nenäliinoja on parasta pitää käden ulottuvilla, sillä se on myös sydäntäraastava. Hauskuus on piikikästä sanailua tai älykkäitä sitaatteja. Tunteet ovat vimmaisia niin kuin vain --- sairastavalla ne voivat olla, näin uskon.

Kunhan toivun tämän teoksen aiheuttamasta tunneryöpystä - peilasin sitä yllättävän paljon omaan elämääni - , jatkan Annie Ernauxin Vuodet-kirjan kanssa. Sekin vaikuttaa hyvältä, mutta pitää sopivasti käsivarren mitan päässä, joten nenäliinoja ei ainakaan tarvita. Murheesta ja autuudesta lisää blogeissa Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus sekä Luetut.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas ja Enkelimetsä

Tuire Malmstedt. Mykkä taivas 2019. Enkelimetsä 2020. Myllylahti. Luin molemmat ekirjana BookBeatista. Kuvat kustantajan. 

Malmstedtin Isa Karos -sarjan avausosa Pimeä jää valittiin vuoden 2018 esikoisdekkariksi Suomessa. Minäkin annoin siitä innostuneet arviot postauksessani. Rikostutkijana toimiva Isa joutui rämpimään melkoisen syvissä vesissä jo aloitusosassa, eikä hänen elämänsä helpotu yhtään toisessakaan osassa. Hänen ajatuksensa ovat edelleen hänen autistisessa Edith-tyttäressään, painajaiset verottavat yöunia eikä Isan lähipiiri ole ihan vakuuttunut, onko nainen tarpeeksi hyvässä kunnossa suoriutuakseen rankasta työstä.

Mykkä taivas vie lukijan välillä vuoteen 1944, kun 15-vuotias tyttö rakastuu salaa, ja suunnitelmat muuttuvat karjalaisten joutuessa jälleen jättämään kotiseutunsa. Välillä seurataan nuoren Ayashan matkaa Syyriasta Suomeen vuonna 2015. Molemmat nuoret joutuvat tekemään päätöksiä, joilla on seurauksensa vuosia myöhemmin. Samoin kuin Pimeässä jäässä, tässäkin teoksessa teemana ovat lapset, naisiin kohdistuva väkivalta ja paineet, liian nuorena tehdyt päätökset. Surmien kohteeksi joutuvat tällä kertaa kuitenkin poliisit, mikä saa Isan työyhteisön suunniltaan. Poliisikunnassa työskentelevät niin hänen lapsuudenystävänsä Janne, ex-miehensä Samuel kuin työparinsa Niiles, jonka kanssa Isalla taitaa olla jotain säpinää. Onko heistä kukaan turvassa? Onko Isa itse turvassa?

Enkelimetsässä Isan henkilökohtainen elämä alkaa vähitellen asettua, vaikka synkät vedet valtaavat mielen edelleen usein. Hänen tyttärensä tarina saa jatkoa, ja muutenkin arkeen tulee lisää lämpöä ja rakkautta. Metsästä löytyvät morsiuspukuiset uhrit aiheuttavat kuitenkin painajaisia. Onko Isa tarpeeksi terve tehdäkseen suuria päätöksiä omassa elämässään? Kuka on niin vihainen, että jättää nuoria naisia roikkumaan puusta keskellä talven ankarinta pakkasjaksoa? Tämän teoksen tarinaa värittävät päiväkirjamaiset otteet vanhasta kansasta 1600-luvulta sekä muistot surullisesta lapsuudesta.

Malmstedtin dekkareissa on vahvasti kauhugenren elementtejä. Painajaismaiset yöunet, aavemaiset näyt sekä mielen jatkuva epätasapaino tekevät lukemisesta jännittävämpää kuin se, mitä oikeasti tapahtuu. Isa joutuu jatkuvasti perustelemaan muille näkyjään, selittämättömiä tapahtumia, kuulemiaan ääniä ja ylipäätään mielensä liikkeitä. Tutkittavat tapaukset ovat hyvin rankkoja, jopa makaabereja. Niissä on mustia joutsenia, mustia morsiamia, katkottuja ruumiinosia ja ankaria vanhempia. Hieman ihmettelen sitä, miten paljon yhteen työyhteisöön ja yhden naisen elämään mahtuukaan menetyksiä, mutta fiktiotahan tämä vain on, eikä Malmstedtin teoksissa varmastikaan ole tavoitteena realistisuus. Nämä dekkarit eivät sovi välttämättä cozy crimen ystäville.

Tarinoihin tuovat syvyyttä kertomukset muista ajoista ja paikoista, joiden kytköstä Savonlinnan seudun surmiin tai katoamisiin alkuun epäilee vahvasti, mutta jotka lunastavat lopulta paikkansa osana kokonaisuutta. Kokonaisuutena teokset ovatkin hyviä, toimivia, hyvin vetäviä ja jopa vahvoja, vaikka pienet yksityiskohdat välillä laskevat arvosanaa. Sanoisin, että aloitusosa on näistä kolmesta paras, ja ehkä luin kaksi seuraavaa vähän liiankin peräkkäin, sillä Enkelimetsässä aloin vähän puistella päätäni. Isalle sattuu jo vähän liikaakin. Kustannustoimittaja olisi voinut korjata pari potentiaalivirhettä tekstistä, ja suomen kieltä oppivan käyttämään suomen kielen rakenteisiin olisi voinut konsultoida S2-opettajaa.

Erinomaista lomalukemista, jonka avulla pääsin viikoksi täysin eroon omista työasioistani. Koska molemmat sijoittuvat Oravin kylään ja Saimaan rannoille, kuittaan niillä Helmetin haastekohdat 47 ja 48. Goodreadsin haasteessa sijoitan nämä kohtiin 12: A book connected to birds ja 13: An object that is repeated on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista kuittaan lapsen syntymän ja muodonmuutos/ulkonäön muutos.

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Satu Rämö 2023: Rósa ja Björk. WSOY. Luin Bookbeatista. 

Rämön huippusuosittu Hildur-romaani on saanut tänä vuonna kovasti odotetun jatko-osan. Hildur on poliisi, joka työskentelee Islannin Länsivuonoilla pienessä, rauhallisessa kotikaupungissaan. Poliiseja siellä on vain kaksi ja puoli, sillä esihenkilö-Hetan lisäksi Hildurilla on työkaverinaan Suomesta Islantiin saapunut harjoittelija, Jakob. 

Paikallisen kuntavaikuttajan yllättävä kuolema pitää pienen poliisikunnan kiireisenä ja varpaillaan. Häikäilemättömällä miehellä on lukuisia vihamiehiä, mutta kaikki hämärät toimet on kuitenkin aina saatu lakaistua maton alle ja kriitikot hiljennettyä. Vähän aikaisemmin Islannin rannikolta noussut pienkone on tippunut, eikä Hildur malta olla yhdistämättä tapauksia toisiinsa.

Hildurilla on nimittäin taipumusta saada ennakkotuntemuksia ja nyt hänen kroppansa kertoo ettei kaikkea ole ratkaistu. Käy ilmi että niin ammuttu kuntavaikuttaja kuin tämän jalkapalloilijapoikansakin ovat niittäneet kyseenalaista mainetta naisten parissa. Naisten alistamisesta on saanut tarpeekseen mm. Dísa, nuori nainen, joka on vähitellen päässyt elämänsyrjästä kiinni. Hänelle on aikaisemmin sattunut jotain, mikä on jättänyt arvet loppuiäksi.

Varsinaisen poliisitutkinnan ohella Hildur jatkaa lapsuuteensa liittyvän mysteerin selvittämistä. Hänen pikkusisarensa, Rósa ja Björk, katosivat lähes 30 vuotta sitten. Pääseekö Hildur yhtään lähemmäksi totuutta? Jännäri rakentuu luvuista joissa palataan välillä katoamista edeltäviin ja sen jälkeisiin kuukausiin. Näissä käydään läpi Hildurin kuolleen äidin, Rakelin, arkea ja valintoja, päänsärkyä, pelkoa ja rohkeita päätöksiä. Yrittäessään unohtaa järkyttävän traumansa Hildur on saattanut samalla unohtaa millainen hänen äitinsä todellisuudessa olikaan. Jakob painostaa Hildurin palaamaan hylätylle kotitilalle, minkä jälkeen muistot tulvivat mieleen.

Rämön teoksessa on teemoina mm. naisen osa ja asema, (koti)väkivalta ja vääränlaisena pidetyn rakkauden paljastuminen. Avioliittojen murheita ja puolison ikäviä ominaisuuksia punnitaan niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Jakobillakin on oma huoltajuuskiista meren toisella laidalla. Perhedraamoissa pelinappuloina ovat valitettavasti lapset, joiden katoamisia ja huostaanottoja Hildur tutkii työkseen.

Valtaa väärinkäyttävien poliitikkojen ja puolisoiden vastapainoksi Rämön kirjasarjan päähenkilöt ovat ihanan lämpimiä ja saavat toisistaan valtavasti tukea. Komea Jakob neuloo islantilaisia villapaitoja ja käy juoksulenkeillä naapurinsa Hildurin kanssa. Suhde lentoemäntään vaikuttaa vakavalta. Tinna-täti laittaa maukasta lammaspataa ja on tärkeä ankkuri Hildurin menetysten sävyttämässä elämässä.

Kai sarja jatkuu? Uskon ja toivon niin! Esikoisteosta hieman vähemmän tässä kakkososassa enää selitellään islantilaisia piirteitä ja tapoja, nekin joko Jakobin tai muiden maahan muuttaneiden näkökulmasta. Pieni ripaus vanhoja uskomuksia on tietysti mukana ja hyvä niin, ne kuuluvat islantilaisiin tarinoihin ja elämään, kuten myös arvaamaton sää ja rosoiset pinnanmuodot.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova 2022. Atena. 277 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Soudakovan toinen romaani jatkaa esikoisesta tutuilla teemoilla, eli naapurimaamme lähihistorialla ja maahanmuutolla. Tarina sijoittuu tällä kertaa Pietariksi muuttuvaan Leningradiin ja sieltä Turun betonilähiön kautta Helsinkiin. Nuoripari Vera ja Georgi asuvat entisaikojen suuresta, kauniista keskusta-asunnosta muutetussa kommunalkassa ja saavat tyttären, Ninan. Pieni perhe laajenee persoonallisiin seinänaapureihin, joita maastamuuttavat ikävöivät kovasti 1990-luvun Suomessa.

He elivät ystäviltä saaduilla lainarahoilla, ryyneillä ja Ninan koulussa jaettavan ruoka-avun säilykkeillä. Ehkä heidänkin kannattaisi alkaa koota tarvittavia papereita. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka eivät he olleet mihinkään muuttamassa. Mitä he siellä vieraassa maassa tekisivät? Ei heitä siellä kukaan odottanut. Mutta jos tilanne muuttuisi vielä huonommaksi, olisi ainakin joku pakotie.

Vera on äitinsä kautta inkerinsuomalaisia, mutta sukujuurista ei ole koskaan puhuttu. Vasta kun Neuvostoliitto alkaa rakoilla ja elämästä tulee tiukkaa, Vera alkaa suunnata katsetta maahan, josta hänen tätinsä osaa hieman kertoa. Päätös muutosta tapahtuu lopulta hyvin nopeasti ja Turun tavarapaljous häikäisee uudet asukkaat. Vera oppii kielen nopeasti, pääsee alansa töihin; myös Georgilla on verkostonsa ja Nina pärjää koulussa. Mutta siinä missä äiti ja tytär kotoutuvat hyvin, isän työttömyys ja irrallisuus huolettaa. 

Ninan kasvaessa nuoreksi naiseksi alkavat mieltä vaivaavat kysymykset juurista, ulkopuolisuudesta ja menneisyydestä. Mikä on se kaveriporukka joka ymmärtää häntä parhaiten, pystyykö hän olemaan missään täysin oma itsensä, ilman jatkuvaa yrittämistä. Ninakin löytää rakkauden ja perustaa perheen, ja kun vuosia myöhemmin lapset alkavat irtautua äidistä, on hänen ajatuksissaan taas tilaa peloille. Ninan isovanhempien ja vanhempien parisuhteet ovat kestäneet läpi ankarat ajat, poliittiset myllerrykset ja maahanmuutot, mutta kestääkö Ninan avioliitto mielen pelottavaa mustuutta?

Varjele varjoani on mukavaa luettavaa ja hyvin tässä ajassa. Kurkistus kommunalkan lämpöön, kekseliääseen säästäväisyyteen, älykkääseen yhteisöllisyyteen ja venäläisyyteen on juuri niin nostalgista kuin se myöhemmin Suomesta käsin muisteltuna vaan voi olla. Se toimii hyvänä taustana maahanmuuttajan Suomessa törmäämille vaatimuksille ja etäisyyttä arvostavalle kulttuurille, ponnisteluille ja yksinäisyydelle. Soudakova tarjoilee turkulaisessa lähiössä myös varsin stereotyyppisiä maanmiehiä puolisoineen ja tapoineen. 

Ninan nuoruudessa tasapainoillaan kahden kulttuurin välillä, mutta eletään samalla tutunkuuloista 1990- ja 2000-lukujen vaihdetta. Soudakova on pirstonut kerronnan melko lyhyisiin lukuihin, jotka seilaavat ajassa edeten kuitenkin vaivihkaa kohti nykypäivää. Seilaaminen ei haittaa lainkaan, vaan tuo uusia näkökulmia, yllättäviä tapahtumia ja täydennystä. Täysin kronologinen eteneminen olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Romaanin kieli on jälleen kaunista ja yksityiskohdissa viipyilevää, ajoittain jopa hieman makeaa. Paikoitellen ympäristön listamainen kuvaus puuduttaa, mutta kokonaisuus on hyvällä tavalla täyteläinen, runsas ja aistikas.

Varjele varjoani oli mieluista luettavaa myös siksi että työssäni on hyvä ymmärtää maahan muuttaneiden asemaa ja ajatuksia, sitä miten heidän olisi tärkeä päästä osaksi yhteiskuntaa, mutta miten samaan aikaan heille on merkityksellistä pitää kiinni omista tavoista ja arvoista. Ja miten näiden kahden maailman yhdistäminen voi olla vaikeaa.

Helmetin lukuhaasteessa laitan romaanin kohtaan 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 1: A book set in a location beginning with A, T or Y. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteesta kuittaan kohdan 1: Vuoden vaihtuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa se sopii kohtaan 22: Kirjassa käydään saunassa. Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Leevi levitoi.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Helena Immonen 2020. Crime Time. 464 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nyt ymmärrän täysin, miksi Helena Immosta haastateltiin kirjamessuilla niin paljon viime syksynä. Toki viime vuonna ilmestyneestä Kettu-sarjan toisesta osasta Operaatio Aavikkokettu, mutta hänen esikoisteoksensa Operaatio Punainen kettu on niin pelottavan lähellä Venäjän Ukrainan-sotaa, että ihan kuin Immonen olisi osannut ennustaa tulevan. Paitsi että romaanissa Venäjä ei hyökkää Ukrainaan, vaan Suomeen.

Lähtöasetelma on se, että Ruotsi ilmoittaa jättäneensä Nato-hakemuksen. Tämä saa Venäjän panostamaan Itämeren alueen varustamiseen niin aggressiivisella tavalla, että Suomi on jäämässä jalkoihin. Suomalaiset käyvät auttamassa Ruotsia Gotlannissa, jonne tunnistamattomat sotilaat hyökkäävät ensin. Kun Gotlannista on selvitty, onkin Suomenlahden rannikon vuoro. Venäjä pyrkii ottamaan haltuunsa Hankoniemen sekä Kaakoiskulman, eli Kymijoen rannikon ja Kotkan. Sotatoimet alkavat iskuilla sähkölaitoksiin, minkä jälkeen on vuorossa hybridivaikuttaminen. Pääkaupunkiseudulla leviää juomaveden mukana norovirus, puhelinverkko kaatuu, ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa ja ensiapu ruuhkautuu.

Juuri kertausharjoituksista palannut Riina Koivu ihmettelee tiuhaan toistuvia kertausharjoituksia. Hänen pikkuveljensä Joni on yksi niistä, jotka lähetetään tukemaan Ruotsia Gotlantiin. Jonin tyttöystävä on viimeisillään raskaana, eikä nuorukainen voi olla huolestumatta perheensä puolesta. Riinan aviomies Mikael puolestaan työskentelee upseerina Pääesikunnassa ja tietää tasantarkkaan, mitä Itämerellä tapahtuu. Mies tekee ympärivuorokautista työtä eikä pysty kertomaan Riinalle kaikkea. Riina haluaisi kotonaan enemmän tukea mieheltään, joten ilmapiiri on valtakunnallisesta kriisistä huolimatta melko tulehtunut. Lopulta sekä Riina että Joni palvelevat Suomen reservijoukoissa Venäjää vastaan. 

Ensialkuun pelkäsin että jännärissä on minulle liikaa teknisiä, armeijaan, varusteisiin ja sotimiseen liittyviä yksityiskohtia. Olihan niitä välillä, mutta onneksi niin vähän, että niiden yli jaksoi, kun tiesi että tarina on muuten hyvin vetävä ja mielenkiintoinen. En olisi varmastikaan lukenut tätä samanlaisella intensiteetillä vielä kaksi vuotta sitten. Kauhulla luin, miten Venäjä myrkyttää kansalaistensa mielen suomalaisia kohtaan oikeuttaakseen hyökkäyksen, ja miten armottomia iskut ovat. Realistisuutta lisäsi se, että nykyhallituksen jäsenet ja Suomen presidentti ovat mukana ihan omilla nimillään. Immonen on istuttanut heidän suuhunsa repliikkejä, joiden voisi kuvitella hyvin olevan totta. Teos ei ole suotta voittanut esikoisdekkaripalkintoa! 

Venäjä katsoi oikeudekseen puolustaa kansalaisiaan vaikka voimakeinoin joka puolella maailmaa, mikäli katsoivat venäläisten olevan jossain uhattuna. Jos Venäjä nyt lähti rummuttamaan tarinaa Suomessa sorretuista venäläisistä, saattaisi se olla alkusoittoa jollekin suuremmalle. 

Toiminnan ja jännityksen lisäksi teoksessa on varsin sympaattisia henkilöhahmoja, joiden keskinäinen kommunikaatio oli alkuun mielestäni vähän kömpelöhköä, mutta alun jälkeen en kiinnittänyt siihen enää huomiota. Arkinen perhe- tai parisuhdekipuilu sai vähitellen jäädä, kun perheenjäsenet joutuivat tositoimiin rintamalle. Surulta ei tietenkään vältytä, ja etenkin Jonin hahmo saa minulta runsaasti empatiapisteitä. Loppu antaa ymmärtää, että niin parisuhteissa kuin maiden välisissäkin suhteissa pahin on takanapäin, kun sota vihdoin loppuu.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka sekä Havaintoja digimaailmasta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 4: Kirja jonka aioit lukea viime vuonna. Goodreadsin vuosihaasteessa laitan tämän kohtaan 24: A character that might be called a tinker, a tailor, a soldier or a spy. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 12: Pienen kustantamon julkaisema kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksia varten tästä löytyy 23: Voittaminen/menestys. Pieni poliittinen lukubingo saa tästä kohdan poliittinen dekkari.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Bernardine Evaristo 2019. Englanninkielinen alkuteos Girl, Woman, Other. Suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2022. 528 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olin kuullut Evariston lukuisia kirjallisuuspalkintoja kahmineesta teoksesta pelkkää hyvää myös lukupiirikavereiltani, joten siihen oli tartuttava heti tilaisuuden tullen. Barack Obaman vuoden 2019 kirjaksi valitsema romaani imaisi heti mukaansa ja osoittautui kaiken suitsutuksen arvoiseksi ensimetreiltään lähtien.

Tyttö, nainen, toinen on romaani kahdestatoista naisesta, joiden kertomukset risteävät toistensa kanssa, täydentävät toisiaan ja muodostavat upean kokonaisuuden. Kertomukset kattavat läpileikkauksen viime vuosisadan ja tämän vuosisadan alun Britanniasta mustien naisten näkökulmasta. Romaanin laajuus antaa perspektiiviä, tuo syvyyttä ja mittavaa yhteiskunnallista otetta. Se on yhtä aikaa tiukasti kiinni nykypäivän ilmiöissä kuin naisten historiassakin. 

Näiden kahdentoista naisen elämät ja elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia, he ovat eri-ikäisiä, eri yhteiskuntaluokista, heidän tavoitteensa ovat erilaisia ja he tekevät hyvin erilaisia päätöksiä. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidät nähdään toisina ja heidän on tehtävä tuplasti töitä asemansa tai tulevaisuutensa eteen, olivat he kotoisin kerrostalolähiöstä, maaseudulta, orpokodista tai taiteilijaperheestä. Samoin heidän perheidensä taustat vaihtelevat: on yksinhuoltajia, jätettyjä, eronneita, muuten vaan erillään eläviä huoltajia, ydinperheitä ja suurperheitä. Moni ponnistaa kuitenkin marginaalista menestykseen tai ainakin pärjää elämässään olosuhteista huolimatta hyvin.

Tyttö, nainen, toinen on hengästyttävän elämäniloinen ja voimaannuttava, vaikka lähes kaikissa tarinoissa on jotain hätkähdyttävää, ravistuttavaa tai jopa järkyttävää. Mustiin naisiin on kohdistunut kautta aikojen väkivaltaa, väheksyntää, alistamista ja monenlaisia ennakkoluuloja. Tässä romaanissa heitä on onneksi kohdannut myös rakkaus, toisesta välittäminen, kannustava opettaja, ihailtava itsekuri, kunnianhimo ja ankara työnteko. Se tekee tarinoista lämpimiä ja toiveikkaita. 

Evariston henkilökaarti on ihailtavan moninainen - yksi hahmo ei ole koskaan pelkästään jotain, vaan kaikissa on alati löytyviä ulottuvuuksia esimerkiksi seksuaalisuuden, sukupuolisuuden, rodullisuuden tai parisuhteiden näkökulmasta. Heidän lokeroimisensa on täysin mahdotonta, ja jos sellaiseen saatoin erehtyä, heti seuraavan tarinan näkökulma toikin edelliseen uuden twistin ja kyseenalaisti omat ennakkoluuloni. 

Rodun, toiseuden ja moninaisuuden lisäksi sanoisin että tästä romaanista jää vahvasti mieleen myös äitiys - tai vanhemmuus, mutta etenkin äitiys. Miten moni lapsi on toivottu tai ei-toivottu, mutta silti rakastettu, miten moni menettää yhteyden juuriinsa tai perheeseensä, miten moni äiti valvoo lapsensa vuoksi, oli vuosikymmen mikä tahansa. Lapselleen toivoo aina menestystä ja helpompaa elämää, mutta osaavatko kaikki arvostaa äitien tekemää työtä tai oman sukunsa historiaa. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa sitaatteja, sillä Evariston tekstissä sen muoto on merkityksellinen. Hän välttelee isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä, ja toisinaan teksti muistuttaa säeromaania. Asettelu tuo raskaisiin teemoihin keveyttä ja se pakottaa pysähtymään sanoihin ja ajatuksiin. Toki kerronnassakin on paljon, mikä keventää, piristää, välillä jopa naurattaa - ja saa kommentoimaan ääneen. Jos kirja tuntuukin pitkältä, jos tuntuu välillä, että teemojen käsittelyyn on käytetty paljon sivuja, ei lukemista malttaisi lopettaa millään. No joo, ehkä pientä saarnaamisen makua paikoin, etenkin tarinoissa jotka sijoittuvat nykypäivään, mutta niin raikkaalla tavalla, että antaa mennä vaan. Vastaavasti ajallisesti vanhimmat tarinat olivat kuin söpöstä tv-sarjasta, mutta sekin on varmasti ollut kerronnallinen valinta, joka toi lisää variaatiota.

Kirjablogeissa Tuijata ja Levoton lukija myös tästä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 19: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa olet käynyt (Lontoo). Goodreadsin haasteesta valitsen kohdan 22: A book with a faceless person on the cover. Pohjoisesta lukuhaasteesta tähän sopii kohta 17: Kirja liittyy vuotuisjuhlaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa on aiheena muutos, joita tästä romaanista löytyy runsaasti, mutta valitsen kohdan 6: Naisen aseman muutos.

Marjane Satrapi: Pistoja

Marjane Satrapi 2003. Alkuteos Broderies. Suomentanut Taina Helkamo. Like 2010. 134 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Halusin epätoivoisesti saada Helmetin lukuhaasteen valmiiksi. Olen lukenut kyllä lukumääräisesti tarpeeksi kirjoja sitä varten, mutta etenkin loppuvuodesta lukemani kirjat eivät ole enää osuneet puuttuviin kohtiin. Viimeiseksi jäi roikkumaan kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija. Mietin miten ehtisin vielä lukea kokonaisen kirjan, kunnes hoksasin tarkistaa rakastamani Marjane Satrapin tuotannon. Ja sieltähän löytyi lisää sarjakuvateoksia!

Pistoja on pieni kuvateos iranilaisista naisista, jotka kokoontuvat säännöllisesti kertomaan tarinoitaan, juoruilemaan ja purkamaan sydäntään toisilleen. Kuten he toteavat, selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Osa heidän herkullisista kertomuksistaan onkin tosiaan juoruja, ystävien ja tuttujen selän takana puhumista ja jopa arvostelua. Osa on enemmän omakohtaisia kokemuksia, joista kertominen keventää mieltä ja saa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

 

Mistä naiset sitten juoruilevat? Miehistä ja seksistä tietysti! Miehen löytämisestä, miehiin tutustumisesta, naimisiin menosta ja avioeroista. Mutta ennen kaikkea kaikenlaisista häpeällisistä tai noloista sattumuksista joita tapauksiin liittyy, olivat ne omia tai toisten naisten kokemia. 

Se mikä nykypäivän lukijalle saattaa tulla yllätyksenä, on se miten moderneja ja rohkeita Satrapin naiset ovat. Toki aika on ollut eri ja monet nykyään vaikkapa Satrapin isoäidin ikäluokan naiset ovat saattaneet elää hyvinkin vapaasti ja erilaisessa maassa kuin mitä Iran on nykyään siitä huolimatta että silloinkin on ollut järjestettyjä avioliittoja. He ovat ehkä seurustelleet useamman miehen kanssa, joku on ollut useasti naimisissa, joku on käynyt mutkan Euroopassa ja joku on jäänytkin sinne. 

Tällainen teos on hyvä muistutus siitä, miten nopeasti politiikka ja uskonto osana sitä voivat muuttaa maan sisäisiä asetelmia ja asenteita, ja kovasti toivon että Iranin naiset saavat entisenlaisen asemansa vielä jonain päivänä takaisin. Postaukseni Satrapin upeista Persepolis-teoksista täällä ja täällä.

Ville Hytönen: Johannes-Andreas. Romaani rakkauden synnistä; rikoksesta jumalaa ja sosialismia vastaan

Ville Hytönen 2022. Like. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tositapahtumiin perustuva romaani sarjamurhaajasta oli epäilemättä syy, miksi laitoin kirjan varausjonoon. Lisäksi teoksen nimi ja kansi viittasivat johonkin ehkäpä uskonnolliseen, joten ajattelin sen olevan vähintäänkin mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja niinhän se olikin.

Kaikki ne, jotka käyvät omaa polkuaan ilman Jumalaa, ovat onnellisia ihmisiä. Juuri vangittuna murhaajanakaan en ymmärtänyt, miten joku saattoi olla niin julma kuin isäni. En uskonut enää Jumalaan enkä Perkeleeseen. Enkä omiin vanhempiinikaan. Tunnistin kaiken valheeksi jo lapsena, kaiken sen, mitä minulle uskoteltiin totuutena elämästä. Heidän kuuntelemisensa oli minun elämäni suurin virhe. En löytänyt siksi etsimääni ja petyin koko ihmiskuntaan.

Johannes-Andreas kasvaa ankaran uskonnollisessa perheessä, jossa baptistipappi pahoinpitelee poikaansa ja äiti haukkuu lastaan. Poika pakenee kodin herjaavaa ilmapiiriä kaduille ja kolttosiin. Lapsuudenmaisemissa Viron maaseudulla kasvaa myös vapautta kaipaava Pille, tyttö joka on nuoresta lähtien ihastunut Johannes-Andreakseen ja myös uskovaisesta perheestä kotoisin. Monien vaiheiden, parisuhteiden, avioliittojen ja vankilareissujen kautta nuoret päätyvät yhteen. Heidän välillään on hankala riippuvuuden, alkoholin, väkivallan ja rakkauden sävyttämä suhde, jossa kummallakaan ei ole tilaa hengittää vapaasti.

Ennen kuin mennään päähenkilön rikoksiin, romaani kuvaa erinomaisella tavalla neuvosto-Viroa ja lähihistorian vuosikymmeniä. Mikrotason arjen kuvausta on ensin lasten, myöhemmin nuorten aikuisten näkökulmasta. Hytönen on paneutunut hyvin siihen, millaista asuminen on ollut, mitä töitä ihmiset ovat tehneet ja miten sosialismi on toiminut. Arjessa tulee hyvin esille vaikkapa se, mitä nykynäkökulmasta puuttuu, mitä ihmiset ovat syöneet tai millaista on ollut käydä ravintolassa. 

Kerronta vuorottelee nopealla tahdilla Johannes-Andreaksen ja Pillen välillä. Hytösen teksti on mielestäni tuurimaisen kömpelöä, mutta sen töksähtelevissä virkkeissä on oma viehätyksensä ja lyhyet kappaleet vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Molempien kertojien nuoruus on hyvin levoton eikä myöhemmin heidän yhteiselonsakaan estä heitä tekemästä moraalisesti arveluttavia päätöksiä. Pille on itselleenkin arvoituksellisella tavalla riippuvainen miehen hyväksynnästä ja läsnäolosta, vaikka Johannes-Andreaksella on taipumusta hyväksikäyttöön, kontrolloimiseen ja väkivaltaan. Mies itse alkaa vähitellen elää sumuisessa mielikuvitusmaailmassa, jossa vuorottelevat sosialistiset haaveet, väkivaltafantasiat ja rötösten suunnittelu.

Tummasävyisestä tarinasta lisää blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell 2020. Englanninkielinen alkuteos Hamnet. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2022. 382 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hamlet on maailmankuulu näytelmä, mutta mitä tapahtui näytelmäkirjailijan perheessä 1500-luvun viimeisinä vuosina? Pieni poika on yksin kotona pahasti sairastuneen kaksoissiskonsa kanssa ja lähtee hädissään etsimään äitiään, mummoaan, tätiään, isosiskoaan. Mihin ihmeeseen kaikki ovat kadonneet? Rutto on saavuttanut pienen Stratfordin kaupungin, ja pojalla on syytä olla huolissaan.

Rutto on ehättänyt hänen kotiinsa. Se on painanut merkkinsä hänen lapsensa kaulalle.

Hamnet on sydäntäsärkevä tarina parisuhteesta, perheestä, sisarten välisisistä suhteista ja surusta, kun yksi parvesta kuolee. Toistakymmentävuotta ennen kuin pieni Hamnet hätääntyy, hänen vanhempansa tapaavat maalaistalon pihalla. Nuori latinanopettaja rakastuu erikoiseen, luonnossa viihtyvään tyttöön. Vastoin heidän perheidensä tahtoa nämä kaksi perustavat perheen hanskatekijä-isän tuiman katseen alle. Isän kiukku pusertaa nuoren miehen ahtaalle ja hän lähtee vaimonsa kannustamana Lontooseen. Siellä hänen nimestään tulee maailmankuulu.

Kotona Stratfordissa lasten äiti parantaa rohdoillaan asiakkaita ja sopeutuu appivanhempien maailmaan, onhan hänellä kolme suloista lasta. Vasta kun rutto saavuttaa heidän kotinsa, Agnesin maailma suistuu raiteiltaan ja hetkeksi kaikki muu saa jäädä. Suhde Lontoossa viihtyvään aviomieheen väljähtyy, ja vaikka elintasokin nousee, ei hän pysty unohtamaan lastaan. Pystyykö isäkään? Mikä onkaan Hamletin merkitys isän surutyössä?

Tule, ilmesty, ole kiltti, hän anelee äänettömästi. Edes tämän kerran, etten olisi näin yksin maailmassa. Kun vaihdoit osia, kävin minun sijalleni, jäin henkiin, mutta olen ollut pelkkä puolikas. Ole kiltti ja ilmesty, vaikkei sitten nähtäisi enää milloinkaan.

Romaanissa on kauniin herkkä kerronta, joka viipyilee tunnelmissa, hajuissa, yksityiskohdissa ja äänissä. Se kuvaa elävällä tavalla maaseudun raikkautta ja kasvillisuuden monipuolisuutta, Agnesin rakkautta luontoa kohtaan, mutta ihan yhtä lailla se maalaa tarkan kuvan pikkukaupungin vilinästä, nahkurin työstä, pyykinpesusta, yrttihauteista kuin myös Lontoon ahtaudesta ja kuvottavista hajuista. Mielenkiintoista on myös se, millä tavalla maailma on vällillä joko seisahtunut ja paikoillaanpysyvä tai mahdollisuuksia ja uutta täynnä. Miten rohkeus ja rakkaus avaavat ovia. Kerronnassa on myös sopivalla tavalla jotain hieman vanhanaikaista.

Agnesilla on kyky nähdä tulevaa ja sisälle ihmisen sydämeen. Häntä ei katsota aina hyvällä, eikä moni voi ymmärtää mitä nuoret näkevät toisissaan. Sitä Agnes ei kuitenkaan ymmärrä, että häneltä viedään lapsi. Hamnet onkin ennen kaikkea kertomus surusta, äidin surusta, mutta myös kaksosen surusta, kun toinen puoli on poissa. Se on kiehtova tarina siitä, mitä kuuluisan näytelmäkirjailijan lapselle on ehkä tapahtunut ja miten suru on vaikuttanut tämän perheeseen ja uraan. Hamnet ei kuitenkaan ole kertomus tästä kuuluisasta urasta, vaan tragediasta, ihmisten välisistä siteistä, yhteen kasvamisesta, vahvoista siteistä ja ehdottomasta rakkaudesta.

Agnes on särkynyt, murentunut, hajalla. Mahtaako hän jonakin kauniina päivänä löytää jostakin nurkasta oman jalkansa, maasta käsivarren, lattialta käden? Kehnosti on käynyt myös tyttärille. --- kyynelten vuo ei näytä ensinkään ehtyvän.

O'Farrell on kirjoittanut teoksen juuri ennen kuin korona levisi maailmalla, ja silti hänen kuvauksensa taudin kulkeutumisesta laivan mukana Englantiin on niin osuva ja ajankohtainen. Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Tuijata.

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooney 2021. Englanninkielinen alkuteos Beautiful World, Where Are You. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2021. 319 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Irlantilainen Sally Rooney on ollut valtavan menestynyt esikoisteoksestaan Keskusteluja ystävien kesken lähtien. Kuvailin sitä postauksessani kovin kaksikymppiseksi ja pohdin silloin lämpenenkö romaanin hahmoille lainkaan. Pieniä ryppyjä välillämme kieltämättä olikin, mutta Rooneyn luontevaa ja soljuvaa kerrontaa oli pakko ihailla. Seuraavan teoksen katsoin televisiosta sarjana; Normaaleja ihmisiä oli upea, kerta kaikkiaan ihana sarja, ja kovasti kirjaystäväni kehuivat romaaniakin.

Kaunis maailma, missä olet jatkaa samantyyppisillä hahmoilla ja keskustelevalla tyylillä, mutta kuten kirjailija itse, hahmotkin ovat "kasvaneet" kolmikymppisiksi. Kovasti kirjailijaa itseään muistuttava Alice on kirjailijanurallaan maailmanmenestyksen kynnyksellä. Hänen ystävänsä Eileen junnaa paikoillaan sekä ihmissuhteissaan että työelämässä. Naisten välistä ystävyyttä, miehiä ja maailmaa puidaan perusteellisesti heidän välisessään sähköpostikirjeenvaihdossa ja lopuksi minilomalla Alicen luona pienessä rantakaupungissa.

Alkuasetelma on se, että Alice on päätynyt Tinder-treffeille varastomies Felixin kanssa. Tapaamisesta syntyy epätodennäköinen ystävyys, joka kehittyy pian suhteeksi. Samaan aikaan Eileen kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta Dublinissa, eikä tunnu löytävän tasapainoa suhteessaan lapsuudenystävänsä Simonin kanssa. On-off-suhde on kestänyt teini-iästä lähtien, molemminpuolinen tunneside on vahva, mutta kommunikointi ei toimi niin hyvin, että kumpikaan pystyisi kertomaan mitä oikeasti haluaa.

Naisten välinen kirjeenvaihto paljastaa tietyisti taustoja, kuten Alicen mielenterveysongelman tai Eileenin epävarmuuden ja suhteet perheenjäseniin, mutta kirjeissään ystävät pohtivat myös suhdettaan taiteeseen, filosofiaan ja uskontoon. Kirjeissä on paljon sukellusta pinnan alle, ikään kuin - näin itse kuvittelin tilanteen - kirjailija olisi itsekin tullut urallaan tai elämässään jonkinlaiseen taitekohtaan. Elämän tarkoitus tai tarkoituksettomuus leijuu kaiken yllä. Mielen päällä ovat myös parisuhteisiin liittyvät asiat, kuten vakiintuminen, lapset ja naimisiinmeno.

Sähköpostien välissä kerronta siirtyy vuorollaan joko Alicen tai Eileenin arkeen ja kohtaamisiin Felixin ja Simonin kanssa. Rooney on ehdottomasti parhaimmillaan dialogissa, joka on tarkkanäköistä, yllättävää, pisteliästä ja juuri sellaista, jota se epävarmoissa ja raastavissa tilanteissa vain voi olla. Hahmot osaavat käyttäytyä toisiaan kohtaan kauniin romanttisesti ja hellästi, mutta myös hyvin epäkypsällä ja provosoivalla tavalla, joka repii haavoja ja juuri syntyneitä siteitä. Kaunis maailma on ihan päähenkilöiden käden ulottuvilla, mutta jokin saa heidät perääntymään kerta toisensa jälkeen. Etenkin Eileenin ja Simonin välinen kommunikointi on niin sydäntä raastavaa, että välillä teki mieli huutaa tuskasta!

Pidin tästä romaanista ehdottomasti enemmän kuin esikoisesta. Kaunis maailma, missä olet on monin tavoin taitava, se on vetävä ja kiinnostava, mutta siinä on valitettavasti myös jonkinlaista tekosyvyyttä ja ehkä hieman päälleliimattuja teemoja, jotka ärsyttivät, mutta eivät yhtä paljon kuin esikoisteoksessa. Kolmekymppiset tulivat lähemmäksi kuin ne kaksikymppiset. Ja kuten jo sanoin, dialogi ja muutenkin hienosti soljuva kerronta olivat tekstissä parasta, jopa niin upeaa että sitä piti välillä pysähtyä ihmettelemään. Siitä iso kiitos myös taitavalle suomentajalle!

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Mrs Carlsson lukee. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 42: Kirjassa asutaan kimppakämpässä. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 1: A book with a main character whose name starts with A. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten käytän paikan koti (25).

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy 2020. Englanninkielinen alkuteos Migrations. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2021. 345 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Frannyllä on aina ollut taipumus lähteä kävelemään, kadota hetkeksi, olla liikkeessä. Hän rakastaa myös merta ja ui päivittäin, mutta jostain syystä hän kokee syvää häpeää ja tuntee, ettei osaa olla maailmassa. Hän kokee myös juurettomuutta ja palaa siksi Galwayhin etsimään äitiään. Muuttaako yllättävä rakastumineen Nialliin, sitoutuminen toiseen ihmiseen Frannyn mielenmaisemaa, vai onko hänen jälleen lähdettävä?

Kaksitoista vuotta myöhemmin Franny löytää Pohjois-Amerikasta laivan ja miehistön, joiden mukana hän aloittaa vaivalloisen matkan kohti Etelämannerta, sinne missä lapintiirat käyvät kääntymässä joka vuosi. Maailmasta ovat kadonneet lähes kaikki suuret nisäkkäät ja linnut. Muutama kalastusalus sinnittelee vielä, mutta kalaakaan ei juuri ole. Seuratessaan viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa Franny antaa laivan kapteenille Ennisille mahdollisuuden viimeiseen suureen kalasaaliiseen, mutta samalla hän toteuttaa myös Niallin toiveen.

Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite.

Teoksen alkuperäinen nimi Migrations viittaa sekä muuttolintujen että Frannyn liikkeisiin ja tapaan olla, kun taas suomennos kertoo enemmän siitä dystooppisesta maailmasta, jossa he elävät. Eläinkato on surullista ja järkyttävää, ja on toinen kirjan teemoista, joka tekee tarinasta epätoivoisen ja raskaan. Katoa korostavat ihmisten väliset jännitteet, kuten Frannyn kohtaaminen anopin häkkilintujen luona, tai hänen suhteensa kalastajiin, jotka ovat menettämässä elinkeinonsa. Toinen tarinaa painava teema on Frannyn raskas mieli, syyllisyys ja levottomuus. Hänen menneisyydestään paljastuu vähitellen lisää asioita, jotka selittävät pakonomaista matkaa, kuristavia yöunia ja kyvyttömyyttä saada otetta elämästä.

Auringon laskiessa kullanhohtoisena se kohoaa kannelta ja jää leijailemaan paikoilleen. Tunnustelee tuulta tai kenties nälkänsä pakottavuutta tai viettinsä väkevyyttä. Niin tai näin, lopputulos on sille mieleen, ja se räpäyttää siipiään kerran ja liihottelee vaivattomasta yhä ylemmäs kuin olisi vapaa maan kahleista.

Kauniita yksityiskohtia romaaniin tuovat herkkä kerronta ja tietysti linnut, mutta myös ihmisten väliset siteet. Niallin ja Frannyn välinen rakkaus on poikkeuksellista ja luo toivoa. Toivoa tarinaan tuo myös Frannyn ja kalastusaluksen miehistön välille hiljalleen syvenevä yhteys, periksiantamattomuus ja luottamus, joka vie yhteenotoista, väkivallasta ja myrskyistä huolimatta Frannyn ja Ennisin lopulta sinne, missä on vielä satoja lapintiiroja.

Maailmalla menestynyt teos rinnastuu omassa mielessäni ihan ensimmäiseksi Maja Lunden trilogian teoksiin Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Blogiarkistosta nostin tähän myös nämä niinikään lähitulevaisuuteen sijoittuvat, luontokatoa käsittelevät teokset: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät, Johanna Sinisalon Enkelten verta ja Emma Puikkosen Lupaus.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Raijan kirjareppu. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 35: Kirjassa on oikeudenkäynti. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 27: Two books with the same word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy 16: Kartano. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 25: Kirja käsittelee tasa-arvoa.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Benedict Wells 2016. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co. 2021. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elämä ei ole nollasummapeliä, joutuvat romaanin päähenkilöt toteamaan. Epäonnisien tapahtumien ja surullisten menetysten jälkeen sitä toiveikkaana haluaisi luottaa siihen, että elämä näyttäisi jatkossa onnekkaamman ja onnellisemman puolensa. Mutta voiko siihen luottaa? Mitä jos yhden ihmisen elämään osuu useita menetyksiä?

Jules Moreaun vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, kun Jules on vasta vähän toisella kymmenellä. Hänet lähetetään isosiskonsa Lizin ja isoveljensä Martyn kanssa sisäoppilaitokseen, jossa sisarusten välit heikkenevät ja heidän on pärjättävä kunkin omillaan. Jules kääntyy sisäänpäin ja kätkee tunteensa, Liz kerää huomiota ja kapinoi, Martylla on tieteensä ja tavoitteensa. Jules on yksin, kunnes hänen viereensä istuu Alva, sisäoppilaitoksen lähellä asuva punatukkainen tyttö, jolla on omat surunsa. Menetyksistä ei juurikaan puhuta, kun Jules ja Alva alkavat viettää nuoruutta yhdessä.

Aikuisuuden kynnyksellä Julesin ja Alvan välit kuitenkin ikävästi katkeavat, eivätkä sisaruksetkaan ole vuosiin kovin läheisiä toistensa kanssa. Jules keskeyttää yliopisto-opinnot, lopettaa pitkään tärkeänä pitämänsä valokuvausuran ja tuntuu ajelehtivan vuodesta toiseen ilman otetta elämästä. Lizillä menee lujaa, eikä tämäkään kykene pitkiin suhteisiin. Marty on löytänyt paikkansa elämässä, eikä muistele menneitä. Julesin sen sijaan on todettava itselleen, että menneisyys on osa häntä, Alva on osa häntä, eikä tulevaisuus ilman menneisyyden haamuja ole mahdollinen.

Onko onnea mahdollista saavuttaa, jos esteitä on niin paljon? Kolmikymppisenä Jules ja Alva löytävät taas toisensa, mutta elämä on heittänyt väliin monimutkaisia suhteita ja moraalisia velvotteita. Jules löytää Alvan ja tämän aviomiehen luota Sveitsistä mahdollisuuden toteuttaa itseään kirjoittajana, kun taas Alva saa hänestä seuraa. Enempää en juonesta halua paljastaa, mutta onnen ja surun keskinäinen kamppailu on rankkaa. Romaanin kertoja on Jules, ja näkökulma elämään on hänen, mutta epäonnelta eivät ole välttyneet muutkaan. Tarinaan mahtuu kuoleman lisäksi lapsettomuutta, katoamisia, dementiaa ja rakkautta ilman vastakaikua. Miten pitkälle lapsena menetettyjen vanhempien opit ja muistot kantavat ja miten on mahdollista kasvaa itse aikuiseksi ilman heitä?

Yksinäisyyden jälkeen on vetävä osin omaelämäkerrallinen romaani, josta haluaa pitää kiinni ja jota haluaa suorastaan ahmia, vaikka välillä huomasin toteavani, ettei itse teksti ole kaunokirjallisesti ihan taitavimmasta päästä. Asetelmat ja henkilöhahmot ovat paikoin hyvin bestsellerhenkisiä tai kuin romanttisesta komediasta. Silti teos herättää valtavasti myötätuntoa. Tekstistä välittyy kirkkaus ja herkkyys, ja jokin Julesin ja hänen läheistensä elämässä pureutuu niin syvälle omiin tunteisiin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kerronta on myös miellyttävän rauhallista, vaikka suru puskee välillä hyvinkin lähelle ja saa peilaamaan tarinaa omiin ihmissuhteisiin ja perheensisäisiin tapahtumiin. Toivoakin onneksi on.

Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kirjamies. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Puistossa tai puutarhassa. Goodreadsin haastekohdista kuittaan tällä kohdan 6: A book with an image of a source of light on the cover.

Bryan Washington: Mitä meistä jää

Bryan Washington 2020. Englanninkielinen alkuteos Memorial. Suomentanut Aleksi Milonoff. Otava 2021. 327 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Äiti varmaan otti kuvan, kun olimme Kaliforniassa. En muista kuvaushetkeä. Mutta siitä kai onkin kysymys: kannamme muistojamme kaikkialla mihin menemme, ja ne jotka pysyvät matkassamme, jäävät jäljelle, ja niistä me rakennamme elämän.

Virkistävällä tavalla erilainen ihmissuhderomaani! Houstonissa asuvien Benin ja Miken liitto on jo selvästi rakoilemassa, kun Mike päättää yhtäkkiä lähteä kotimaahansa Japaniin. Miken isä tekee kuolemaa eivätkä isä ja poika ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. Mike oli ehtinyt kuitenkin jo luvata, että hänen äitinsä Mitsuko voisi tulla lomailemaan Houstoniin, ja käykin niin että Mitsuko viettää lomaviikkonsa Benin ja Miken asunnossa ja tutustuu Beniin.

Romaanissa vuorottelevat kertojanääninä Ben ja Mike. Ben on sekä ihmeissään että raivoissaan Mikelle, joka lähtee ja jättää hänet selviytymään omalaatuisen Mitsukon kanssa. Vähäeleinen ja pidättyväinen nainen lämpenee nuorelle miehelle kuitenkin vähitellen ja etenkin ruoanlaitosta tulee kämppiksille yhteinen juttu. Ben läpikäy mielessään suhdettaan Mikeen, mutta myös suhdettaan omaan perheeseensä, jossa myös kaivataan apua. Siinä missä Miken perhe on ollut Yhdysvaltoihin tultuaan alusta asti vähätuloinen ja kamppaillut toimeentulon kanssa, Benin perheessä on ollut rahaa hyvin. Tuloerot eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, ettei kummankaan vanhemmat ole pysyneet yhdessä ja perheiden sisäinen dynamiikka on haastava.

Ben käy töissä päiväkodissa, jossa hän tapaa Omarin ja miesten välille kehkeytyy jotain suhteentapaista. Samaan aikaan Mike huolehtii Osakassa isästään ja tämän pubista ja sen omalaatuisesta, perheenomaisesta asiakaskunnasta. Viikkojen kuluessa isän ja pojan välit lämpenevät ja Mike oppii ottamaan vastuuta. Isä jättää yrityksensä pojalleen, mutta haluaako Mike jäädä Osakaan? Houstonissa on edelleen Ben, mutta Osakassa on uusia tuttavia ja jatkumo, johon olisi kiehtovaa jäädä mukaan. 

Romaanissa on paljonkin piirteitä, jotka tekevät siitä virkistävällä tavalla erilaisen. Jo se, etten ole lukenut kovinkaan monta romaania, jossa päähenkilöt olisivat miespareja. Silti tuntuu, ettei se ole tässä romaanissa edes mikään teema, vaan - niin kuin kuuluu ollakin - päähenkilöiden ominaisuus ja sivujuonne isompien teemojen seassa. Etenkin Benin, mutta hieman myös Miken kautta avautuu rodullisuuteen liittyvää pohdintaa ja kokemuksia, mutta tässäkin Washington on tehnyt jotain uutta. Hän nimittäin harvoin mainitsee hahmojensa ihonväriä elleivät nämä ole valkoisia. Ihmisten välisissä suhteissa merkitystä on ihan muilla seikoilla.

Virkistävää on myöskin kerronnan tyyli. Teksti koostuu usein melko lyhyistä kappaleista, joiden välinen suhde tuntuu alkuun pirstaleiselta, mutta vähitellen, kun lukija alkaa tuntea hahmoja paremmin, pirstaleisuus asettuu muottiin ja kerronta selkiytyy. Hahmojen välinen vuoropuhelu on täynnä kirpeää sarkasmia ja nappakkaa ärtymystä, ja ihan aiheesta. Perheissä on paljon läpikäymättömiä asioita ja jopa väärinymmärryksiä. Hahmot ovat kukin persoonia ja näkevät yhteisetkin kokemukset omien suodattimiensa läpi. Silti kaiken ärtymyksen, pettymysten tai turhautumisen läpi paistaa huumori, rakkaus ja välittäminen. Perhesiteet saattavat olla niitä, jotka on syntymässä annettu, mutta niitä voi luoda myös itse. Washington on löytänyt romaaniin ihailtavan tasapainon: pistävä dialogi terävöittää ja jopa repii muuten lämminhenkiseksi kääntyvää ihmissuhderomaania juuri oikealla tavalla.

Kirjasta lisää blogissa Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan työpaikan. Ja Goodreadsin vuosihaasteessa kohtaan 23: A book that features loving LGBTQIA+ relationship.

Maria Broberg: Veden varjot

Maria Broberg 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Bakvatten. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria Brobergin esikoisteos on ollut Ruotsissa yksi ilmestymisvuotensa parhaista romaaneista. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin, kirjailijan kotiseudulle. Pieni poika katoaa 1960-luvulla ja hänen läheistensä elämää aletaan kelata auki edelliseltä vuosikymmeneltä alkaen, kun kyläkaupassa nuori Assar ja naimisissa oleva Margareta ihastuvat toisiinsa. Rakkauden ja kosketuksen nälkä on suuri, ja vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään vielä vuonna 2008, kun kadonneen pojan jäännökset löytyvät yllättäen keväisen tulvaveden vuoksi.

Silloin pelko muuttui itse paholaiseksi. Se nosti esiin kaiken yksinäisyyden ja kaikki ne kerrat, jolloin hänet oli unohdettu. Se nosti esiin ikävät koulumuistot, kaikki häijyt huudot ja haukkumiset, jotka olivat menneet ihon alle. Se kuiski sanoja, joiden mukaan äiti ei osannut huolehtia Nilasista eikä Lars välittänyt tarpeeksi tullakseen taaskaan luvatusti kotiin. Hän oli raivoissaan molemmille, kun eivät osanneet ajatella, millaista heillä lapsilla oli.

Assar ja Margareta tapaavat aina kun voivat, vannovat rakkautta toisiinsa, mutta Margareta ei jätä perhettään. Hänen miehensä Hebbe on huomattavasti vanhempi ja kuolee pojan, Håkanin, ollessa vasta lapsi. Håkan ei unohda isäänsä koskaan, tämän rakkaus metsään ja kalastukseen jää perinnöksi poikaan, jota kiusataan koulussa. Myöhemmin äiti menee yhteen saamelaistaustaisen Larsin kanssa ja Håkan saa pikkuveljen. Vaativa lapsi roikkuu veljessään kiinni ja Håkan on ikäisekseen paljosta vastuussa, kun äiti ei saa otetta arjesta, vaan kulkee menojaan. Kaukana on myös Lars, sillä ikävä porojen luokse on suuri. Kun lapsi katoaa, Lars lähtee, eikä Håkanilla on muuta kuin syyllisyytensä ja surunsa.

Vuosikymmeniä myöhemmin Håkan asuu vanhaa kotitaloaan Petran kanssa, joka päättää selvittää vähäpuheisen miehen perheen salaisuudet. Naapurissa asuu edelleen vanha Assar, mutta kun lapsen ruumis löytyy, iäkäs Margareta antaa periksi ja kuolee. Miksei Håkan ole kertonut lapsuudestaan juuri mitään? Löytyykö enää Larsia jolle voisi kertoa Nilasin kuolemasta ja siitä mitä oikeasti tapahtui?

Veden varjoissa on epätoivoista rakkautta, yksinäisyyttä, pelkoa, kaikille niin tuttua puhumattomuutta ja kaipausta. Pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä juorut kulkevat ahnaasti, pojat kaipaavat isiään ja isät poikiaan. Pohjoinen on myös saamelaisvihan näyttämö, paikka jossa lappalaistausta lyö leiman, joka jää loppuiäksi ja muuttaa totuuden irvikuvakseen. Mutta vaietut asiat ja totuus tulevat tietysti joskus ilmi.

Hetkittäin hän olisi halunnut kertoa, miten kaikki on tapahtunut, päästää auringon sisään ja pelottaa elämäänsä hiipineen varjon tiehensä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä pelotti häntä.

Romaanin lähes ainoana naisena Margareta jää arvoitukseksi vahvasta halustaan ja rohkeudestaan huolimatta. Hän pelkää jotain, eikä uskalla tehdä valintoja. Petran osuus tarinan lopussa jää ohueksi ja mietin, miksi loppuun on tuotu ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija. Maaliin olisi päästy ilmankin. Romaanin miesten maailma tulee paljon lähemmäksi ja se kuvataan konkreettisemmin, vaellukset metsissä ja jokien varsilla, isien parhaat opetukset, tukinuitto ja luonnon merkitys. Kauniiden hetkien vastakohtana ovat teini-ikäiset pojat, jotka ovat kamalan raakoja toisilleen. Väkivalta kulkee verenperintönä.

Ihan teoksen ensimmäisillä sivuilla olin vähän että blääh, mutta hyvin pian teksti sai minusta vahvan otteen. Tarinassa on jotain sellaista väkevyyttä, joka kiehtoo, vaikka pinta on vähäeleistä ja jopa verkkaista. Pinnan alla on vahvoja tunteita ja voimakasta kipua. Etenkin nuoren Håkanin elämä satuttaa. Broberg ei anna valmiita eikä edes odettuja vastauksia, vaan jättää kysymykset auki tai ohjaa hahmojensa elämän arvaamattomaan suuntaan.

Vahvasta esikoisteoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjamuuri ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta kuittaan paikan metsä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 29: A book set on or near a body of water, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 23: Kirja jossa kalastetaan.

Annamari Marttinen: Korsetti

Annamari Marttinen 2018. Tammi. 339 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Ihan luvattoman kauan joutui tämä romaani odottamaan yöpöydän pinossa lukuvuoroaan! Mutta parempi joskus kuin ei milloinkaan. Pidin kovasti Marttisen teoksesta Vapaa (2015) ja siksi tämä romaani lähti kirjakaupan alehyllystä aika nopeasti mukaani. 

Korsetti on tarina Paulista, pienestä pojasta, sitten nuorukaisesta ja lopulta aikuisesta miehestä, joka tykkää pukeutua naisten vaatteisiin. Kokeilu alkaa sattumalta tyttöystävän kanssa ja korsetin tuntu vartalon ympärillä, näky peilistä tulevat kai ensin Paulille itselleenkin yllätyksenä. Mutta miten luonnolliselta ja ihanalta se tuntuukaan. Mies kokeilee aina välillä, ostaa jotain pientä salaa, pitää itsensä kaapissa, ja voi mennä vuosiakin ettei hän pue päälleen mitään sellaista, mutta vähitellen hän antaa periksi luonnolleen ja haluilleen.

Pystyin nyt hengittämään. Minulle oli salaisuus, kuin vangilla joka on onnistunut löytämään raon ikkunattoman sellinsä katonrajasta ja jonka luo hän jollakin keinolla kiipeää kun kukaan ei näe. Asettaa silmänsä rakoon ja katsoo ulos, näkee palan taivasta, ehkä puunlatvan, ehkä lintu lentää joskus ohitse. Näkee miten satunnainen tuuli heiluttaa puunlatvaa.

Kun romaanin päähenkilö on transvestiitti, jännitys kohdistuu tietysti ensin siihen, miten pitkälle ja miten julkisesti Pauli on valmis kokeilemaan. Sen jälkeen jännitetään sitä, miten hänen ihmissuhteensa kestävät kaapista ulostulos. Romaanista pystyy päättelemään aikakaudet, mutta ajasta kertoo paljon sekin, miten vähän hän tietää muiden tiittien olemassaolosta. Pauli löytää itselleen tukea ja ystävän, mutta pääosin hän on taipumuksensa ja ajatustensa kanssa hyvin yksin. Salailu kestää vuosikausia ja se on hajottaa hänen itsetuntonsa, mielenterveytensä ja tietysti parisuhteensa.

Marttisen rauhallinen, näennäisen tapahtumaköyhä ja hyvin arkinen teksti on oivaa vastapainoa sille tunnemyrskyn määrälle, minkä kanssa Pauli eli Suski joutuu elämään. Romaanissa on hyvin vahvoja tunteita ja sydäntäsärkeviä hetkiä. Tekisi mieli ojentaa käsi päähenkilöä kohti ja taputtaa kevyesti olalle, näyttää tukensa tai sanoa kannustava sana. Miten hirveän yksin ihminen onkaan, kun hän joutuu päättämään asiasta jonka tietää järkyttävän niin monia.

En ole tarkoittanut koskaan kenellekään mitään pahaa. --- Mikään ei tuntunut oikealta, turvalta, hyvältä. Kaikki tuntui kivulta. Loputtomalta ja lakkaamattomalta. Pahenevalta ja hitaasti kiduttamalla tappavalta.

Riemukkaita ja onnentäyteisiäkin hetkiä onneksi elämään mahtuu, etenkin silloin kun Suski uskaltaa enemmän ja saa tukea ympäriltään. Kipeiden vuosien ja jatkuvan sisäisen kamppailun jälkeen hän löytää oman tasapainonsa ja tapansa olla oma itsensä. Loppujen lopuksi tarinassa on paljon toivoa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja löytyy joku, joka hyväksyy.

Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Elämä on ihanaa.

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard 1991. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2015. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli jäänyt mieleeni muutaman vuoden takaa, kun sitä kehuttiin blogeissa ja kirjasomessa, mutta kuten usein käy, kaikkea ei ole aikaa lukea. Tämän vuoden Helmet-haasteessa on kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, ja jälleen kerran Kuiva kausi nousi esille. Nytpä siis on sen vuoro.

Kanadalainen aviopari Jock ja Chas ajautuvat yhdeksäksi kuukaudeksi erilleen, kun Jock saa mielenkiintoisen työkeikan Ottawasta. Chas ja teini-ikäiset lapset jäävät kotiin Vancouveriin. Pariskunta päätyy ihanan vanhanaikaiseen ratkaisuun ja alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä. Puhelinsoitot ovat vuonna 1991 olleet ilmeisen hintavia mantereen toiselle puolelle, eikä sähköpostista ole vielä tietoakaan. Ja ovathan kirjeet toki herkullinen romaanin aihe ja rakenteena virkistävä.

Kirjeiden lukijana ja kirjoittajana on tietysti jatkuvasti altis väärille tulkinnoille, toisen mielestä väärille painotuksille eikä kirjeitse ole mahdollisuus korjata sanomisiaan kovin nopeasti. Niinpä pariskunnalla ei mene kovinkaan kauan, kun välimatka alkaa syödä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jockin työ poliitikan lainopillisena neuvonantajana on kiehtovaa ja aikaa vievää, hän kokee pystyvyyttä ja olevansa osa jotain tärkeää. Samaan aikaan Chas hakee töitä, pyörittää kodin arkea ja aloittaa runouskurssin. Hänen luovat ideansa eivät saa Ottawasta asti sitä vastakaikua, jota hän oli odottanut.

Niinä harvoina hetkinä, kun Jock ja Chas tapaavat, hetket ovat kiireisiä, ihmisten täyttämiä ja niin latautuneita, ettei kaivatusta seksistäkään tule mitään. Siitä kirjan nimi. Tämä on tietysti vaan oire, mutta tuntuu alleviivaavan sitä painetta, minkä välimatka ja yhteyden puute aiheuttavat. Kuten odottaa saattaa, vuoteen mahtuu väärinymmärryksiä, ärtymystä, pettymyksiä ja suhteen vakavaa puimista ennen kuin asiat ratkeavat.

Minulle oli yllätys, että kirja on näinkin vanha! Yllätyin iloisesti siitä, miten kirjailijat ovat leikitelleet stereotyyppisillä vanhemman tai uraa tekevän puolison rooleilla. Herkullista on myös tarkkailla pohjoisamerikkalaista seurallisuutta, vieraanvaraisuutta ja ystävystymisiä, joiden rakentamisen eteen suomalainen käyttäisi (stereotyyppisesti) huomattavasti pidemmän ajan - näin väitän! Ihailen pariskunnan runouden tuntemusta ja vaikkei se ole minun lajini, romaanissa vilahtavat runonpätkät ja sitaatit olivat loistavia. 

Shieldsin ja Howardin teoksessa on vakava aihe, mutta siinä on myös runsaasti lämminhenkisyyttä, elämänviisautta ja etenkin toivoa. Siinä mielessä teos nousee eräänlaiseksi hyvänmielen kirjaksi, muttei lainkaan liian kepeällä tavalla. Kirjeet tekivät lukemisesta rytmikästä ja "tarina" eteni mukavasti, huomasin ihan koukuttuvani. Miten Jock toipuu Chasin rakennustouhuista, rakastuuko Chas siivoojaansa, venyvätkö Jockin ja Austin Greyn illalliset liian pitkiksi, missä ihmeessä teinipoika Greg viettää yöt, ja miksei hänen isänsä puutu asiaan?

Kirjasta myös blogeissa Sivumerkkejä, Ullan luetut ja Leena Lumi. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä yhden "Past, present, future" -kohdista.