Anni Saastamoinen: Sirkka

Anni Saastamoinen 2019. Kosmos. 188 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sirkka-teoksesta on kohkattu nyt niin paljon somen kirjayhteisöissä, että pakostakin heräsi mielenkiinto. Ensin ajattelin kirjan osuvan hyvin Helmetin lukuhaasteen kohtaan 2: Iloinen kirja, mutta ei se siihen asettunutkaan. Sirkka on kyllä paikoitellen hyvinkin hauskaa luettavaa, muttei romaania iloiseksi voi sanoa.

Sirkka ihmettelee ihmisiä, joilla on tarve keksiä jotain uutta ja seikkalla ja vaihtaa. Jos jokin asia toimii ja on hyvä, voidaan todeta, että onpa hyvä. 

Sirkka on massaan katoava hahmo, ihminen jota on vaikea muistaa, joka ei pidä ääntä itsestään eikä juurikaan pidä ihmisistä. Sirkka elää omissa uomissaan, tyytyväisenä rutiininomaiseen ja sääntöjä noudattavaan elämäänsä. Vai onko hän kuitenkaan ihan tyytyväinen? Anni Saastamoinen on luonut ensimmäisessä romaanissaan päähenkilön, joka ei yleensä yllä siihen rooliin, vaikka onkin tuttu ja tunnistettava.

Tuskin meistä kellään on elämä mennyt täysin käsikirjoituksen mukaan eikä Sirkkakaan osannut nuorena nähdä, millaista aikuisuutta eläisi. Sirkan instroverttiys, epäsosiaalisuus ja suorasanaisuus - jos hän jotain sanoo - aiheuttavat huvittavia tilanteita. Typerät kanssakäymiset, oman tilan tarve, järjestyksen tarve, kaiken tarkoituksenmukaisuus - siinä Sirkalle tärkeitä ja Sirkkaa kuvaavia ominaisuuksia. Ja koska ihmisillä ei useinkaan ole taipumusta kokea samoin, joutuu Sirkka ottamaan heihin etäisyyttä. Kotona on kaikki hyvin. Silti lähikaupan ilmoitustaululla on pieni ilmoitus, joka ei jätä häntä rauhaan. Ja menneisyydessä ihminen, joka muistuttaa syyllisyydestä.

Sirkka herätti minussa huvittuneisuuden lisäksi myös sääliä, vaikkei hän sitä kaipaakaan. Ensialkuun ajattelin Saastamoisen rakentaneen tarinan, jossa yksin viihtyvä ihminen pelastetaan yksinäisyydeltä, lukija lakkaa säälimästä tätä, ja Sirkasta kasvaa enemmän "normaali". Aloin hieman jopa ärsyyntyä tästä kuvittelemastani kehityskaaresta, mutta sellaista ei onneksi tullutkaan. Kirjailija antoi Sirkan olla oma itsensä ja kokea itsensä täydeksi ilman ympäristön paineita, omalla tavallaan.

Nautin Sirkan osuvasta ja tarkasta ilmaisusta, joka on samalla tavalla lyhytsanaista ja yksioikoista kuin päähenkilönsäkin. Kieli sopii hyvin lyhyeen romaaniin, ja vaikka toistoakin on, se ei ehdi häiritä lyhyessä tarinassa. Piristävän erilainen romaani sekä kielellisesti että tarinaltaan, muttei nouse omassa alkuvuoden lukemistossani niiden suurimpien joukkoon.

Kirjastot ovat Sirkalle rakkaita, kuten raitiovaunut ja viherkasvit. Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi. 

Sirkan ovat lukeneet myös Tuijata, Amman lukuhetki ja Kirjarikas elämäni. Helmetin haasteessa päätin sijoittaa tämän kohtaan 34: Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana. Seinäjoen kaupunginkirjaston aikahaasteessa tämä sopii 2010-luvulla ilmestyneisiin. PopSugar Reading Challenge: A book by or about a journalist (Saastamoinen on toimittaja).

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemiri 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Pappaklausulen. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 333 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Poika, joka on nyt myös isä, kärsii isäsuhteestaan, sillä isä, jonka on nyt isoisä, ei ole aina ollut pojan elämässä läsnä. Oli vuosia, kun isä pysyi poissa, ja se on jättänyt poikaan jäljen. Pojan on vaikea olla tyytyväinen, hän janoaa kiitosta ja huomiota. Lapsiperheen arkea kuvataan isyyslomaa viettävän isän näkökulmasta samalla kun isoisä saapuu pitkältä ulkomaanjaksoltaan takaisin lastensa lähelle. Pojalla, isällä ja tyttärellä on kymmenen päivää aikaa selvittää välejään, mutta muukin elämässä tuntuu horjuvan, ei pelkästään isän ja aikuisten lasten välinen suhde.

Romaanin hahmoilla ei ole lainkaan nimiä, ja pidin kovasti tällaisesta ratkaisusta. Näkökulma on (uskoisin, minulla ei itselläni ole pieniä lapsia!) tavallaan hyvin mahdollinen ja sellaisenaan uskottavan tuntuinen, arkinen. Silti lukija pääsee juuri näiden yksilöiden päiden sisään juuri sopivan verran. Khemirin kerronta on mukavan ilmavaa ja vähäeleistä, eikä kaikkea sanota ääneen. Vähitellen paljastuu lisää ja lopuksi kokonaiskuva on selkeämpi, muttei suinkaan aukoton.

Poika kärsii selvästi enemmän kuin siskonsa, ja muutenkin naiset tuntuvat olevan tässä romaanissa miehiä vahvempia. Säröjä on monen elämässä ja ne vaikuttavat näiden kolmikymppisten elämään enemmän tai vähemmän. Eikä paljon poissaollut isäkään ole ihan vailla katumusta tai tunteita, vaikka hyvin itsekkään kuvan hänestä saakin. Hänen poissaoloilleen kirjailija ei juurikaan anna selitystä, mutta ero nuoremman sukupolven arvoihin ja tunne-elämään on ihan selkeä. Siinä missä Isän säännöt on (lapsi)perheromaani, se on myös kuvaus sukupolvien välisestä kuilusta ja pyrkimyksistä korjata vanhempien tekemät virheet.

Alkuun ajattelin, ettei minulla taida olla kovinkaan yhteistä tällaisen romaanin kanssa, mutta melko pian huomasin, ettei sillä ole merkitystä. Tarina vie mukanaan, tunteet ja konfliktit ovat hyvin yleismaailmallisia ja tuttuja, ja kuten sanoin, pidin kovasti tekstin rakenteesta ja ilmavuudesta. Kertojan ääni on pääosin pojan tai isän, mutta välillä myös siskon, naisystävän tai jopa pienten lasten - näkökulma, jonka ansiosta sai välillä hieman hymyilläkin. Hyvä, sillä päähenkilömiesten luonteenpiirteissä ja valinnoissa oli aika paljonkin ärsyttävää!

Tämä teos teki sen verran suuren vaikutuksen, että ostin eilen kirjamessuilta Khemirin aikaisemman teoksen Kaikki se mitä en muista. Isän säännöistä lisää blogeista Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit.

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget. 190 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle Pohjois-Ruotsiin. Suhde kariutuu saman tien, mutta nainen päättää jäädä pieneen kuntaan, jossa hän ei tunne ketään. Arki on omien rutiinien luomista, opettelua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Miksi hän jää? Hän ei osaa selittää sitä kenellekään, ei itsellekään, mutta tämä on hänen päätöksensä.

Sisämaa on virkistävän erilainen romaani. Sen tunnelma on pelkistetty, rauhallinen, ehkä hieman melankolinenkin. Pohjoinen sisämaan kunta sulkee sisäänsä, mutta alkaa onneksi vähitellen avautua tytölle, joka on aikaisemmin vain kuullut tarinoita siitä. Elämänmenossa on paljon minullekin tuttua, jotain pysähtynyttä ja pienimuotoista. Mahdollisuudet ovat pienet, eivätkä kaikki jää. Romaanin nuorella naisella ei tunnu olevan syytä lähteäkään, siksi hän jää.

Useimmat täällä asuvat ovat syntyneet täällä, muut ovat saaneet selittää tulonsa. Ei tänne niin vain tulla eikä tänne niin vain sulauduta.
Täältä pois muuttamista ei tarvitse selittää.

Muuttamisen ja juurtumisen teema kosketti minua erityisesti, ja olen itse kokenut jotain vastaavaa muutama vuosikymmen sitten, tosin ihan eri lähtökohdista ja nuorempana. Meni aikansa että minulta lakattiin kysymästä syytä. Sisään pääseminen edellytti eräänlaista Hotellia, lauantai-illan viettopaikkaa johon romaanin nainenkin lähtee mukaan. Hänellä on tarvittaessa seuraa, mutta arki toistaa itseään lähes pelottavalla rytmillä. Pohjoista pitäjää ympäröivä luontokin on suunnaton, suorastaan pelottava. Se on liian suuri, liian uusi, liian vieras. Se ei avaudu. Metsien luoksepääsemättömyys ikään kuin alleviivaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Enkä opi koskaan vastaamaan sisäänhengityksellä.

Romaanin kerronta on niin pelkistettyä, että se jättää mahdollisuuden varmasti monenlaisille tulkinnoille ja tuntemuksille. Toisaalta kirjailija pystyy välittämäään eleettömyydellään hämmästyttävän tarkkanäköisiäkin havaintoja. En siis osaa itsekään päättää mitä tunsin. Välillä naisen elämä herättää sääliä, välillä sen toimettomuus rauhoittaa ja koko ajan ihmettelen, miksei hän lähde. Samalla mietin, menenkö syvämmälle itseeni vai päätänkö lukea tätä vain romaanina?

Sisämaasta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Lukuisa ja Hemulin kirjhylly. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjailijan ainoa teos (toistaiseksi). Teos sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen.

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen 1936. Ruotsinkielinen alkuteos Katrina. Suomentanut Juha Hurme. Teos 2018. 448 sivua.

1930-luvulla Yhdysvaltoihin piiaksi lähtenyt Sally Salminen kirjoitti romaanin, jota ehdotettiin jopa Nobel-palkinnon saajaksi vuonna 1939. Palkintoa ei tullut ja romaani unohdettiin. Jostain syystä suom(enruots)alaiset kriitikot eivät sitä ylistäneet silloin, mutta nyt, 80 vuotta myöhemmin, Salmisesta on tekeillä elämäkerta ja Katrina on suomennettu uudestaan. Potkua myyntiin tuovat toivottavasti positiiviset arviot ja muut lehtijutut sekä se, että suomennoksen on laatinut tuore Finlandia-voittaja Juha Hurme.

Nuori Katrina on ehtinyt jo hurmata monen miehen Pohjanmaalla, kun hän tapaa elämäniloisen Johanin, merimiehen Ahvenanmaalta. Johanin suuri suu vie tytön mukanaan, mutta saaristossa ei olekaan vastassa sitä mitä mies oli maalaillut puheissaan. Mies palaa merille ja nuori vaimo jää yksin harmaaseen, likaiseen tölliin. Järkyttynyt Katrina pääsee kuitenkin jaloilleen ja saa töitä saaren vauraiden kapteenien taloista. Ylpeys ei anna myöten, Katrina ei koskaan kirjoita kotiinsa eikä kukaan saa tietää siitä raskaasta elämästä, johon tämä suoraselkäinen, kaunis nainen huijattiin.

Mutta ei, hän ei ollut vielä sujut elämän kanssa. Hänen täytyi jatkaa taistelua ja pyrkiä eteenpäin.

Katrina on paitsi topakka ja aikaansaava työntekijä, myös määrätietoinen vaimo ja niinpä kahden hyvin erilaisen ihmisen avioliitossa kasvaa vähitellen myös rakkaus ja kumppanuus. Johan on kesät merillä, kun Katrina kasvattaa lapsia ja tekee kaikkensa perheen leivän eteen. Vuosien mittaan miehensä vuoksi pilkattu nainen alkaa saada myös arvostusta osakseen, vaikkeivat pahat juorut koskaan ole kaukana. Katrina on köyhä torppari, mutta uskaltaa pitää puoliaan ja vaatia omansa. Lapset ovat hänelle rakkaita ja heidän kauttaan Katrina elää, harmaa tönö vahvistuu vähitellen ja elämä näyttää hyvätkin puolensa, kunnes lapset lentävät pesästä ja päivä taittuu iltaan.

Katrina tiesi omakohtaisesti, että surun kovasta, katkerasta maaperästä saattoi kohota harvinaisen kauniita kukkia. Omenapuut saattoivat kasvaa jopa paljaalla kalliolla.

Saaristolaisromaani 1800- ja 1900-lukujen taitteesta rakentuu nimihahmonsa ympärille, mutta kuvaa kauniin realistisesti köyhän ihmisen työntäyteistä elämää ylipäätään aikana jolloin torpparin sana ei paljon painanut. Katrinan lapset ovat tarinassa tietysti isossa roolissa, kukin omalla luonteellaan, välillä isänsä lailla maailman merillä, välillä kotikylänsä tiloilla renkinä tai äitinsä apuna. Köyhistä oloista eivät kaikki pääse ponnistamaan, mutta Katrinan lapset, etenkin vakavamielinen Einar kohoaa vähitellen kapteeniksi asti. Lapsissa näkyvät niin heikon Johanin kuin ahkeran Katrinankin piirteet.

Katrina on vahva työläisromaani, jossa huokuu luokkatietoisuus ja feminismikin. Hurmeen suomennosta on huikean mukava lukea, joten uskon että teos on todellakin ollut palkintoehdokkuuksiensa mittainen. Olisi edelleenkin! Katrina on tavallaan hyvin arkinen aikalaiskuvaus, mutta kerronta on niin mukaansatempaavaa ja taitavaa, että lukeminen on yhtä juhlaa. Parasta antia ovat Katrinan suhde lapsiinsa, joka kantaa äidin mukana läpi romaanin, yksityiskohtaiset kuvaukset arjesta sekä karun kaunis, armoton saaristolaisluonto. Läpi kertomuksen kantaa yllättäen myös rakkaus Johaniin ja suhteeseen, jolle kaikki alkuun nauroivat.

Toivon kovasti että suomalaiset viimeistään nyt löytävät tämän kirjallisen helmen. Kiitos lukupiiriini, että saimme tämän luettavaksemme! Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta! Lue lisää blogeista Kirjakko ruispellossa ja Tuijata. Haasteissa tämä sopii kohtiin 10: Ystävän sinulle valitsema kirja (Helmet) sekä 42: A book that takes place on, in, or underwater (Goodreads).

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Englanninkielinen alkuteos A Manual for Cleaning Women: Selected stories by Lucia Berlin. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & Co 2018. 292 sivua.

Taidan saada nykyään suurimman osan kirjavinkeistä täältä kirjablogimaailmasta, ellen sitten suoraan kirjaystäviltäni, jotka tosin hekin bloggaavat. Sitä kautta jäi mieleeni myös tämä Siivoojan käsikirja, josta on pidetty paljon, ja maaliskuussa hoksasin pyytää sitä synttärilahjaksi.

Lucia Berlinin novellit avaavat jotain sellaista mikrotason amerikkalaista arkea, johon ei välttämättä muuten törmäisi. Tuntuu kuin olisin oikeasti mukana jossain pölyisillä tienvarsilla, auttamassa köyhiä, krapulassa tai veden alla. Toki useimmat kirjan tarinoista ovat jo vuosikymmeniä vanhoja, mutta silti upean ajattomia. Kokoelmaa on sanottu omaelämäkerralliseksi tai autofiktiiviseksi ja alkusanoissa kerrotaankin, että monet novelleista pohjautuvat kirjailijan omaan elämäänsä.

"Yhtenä aamuna pesulassa rouva antoi minulle avaimen, ja minä otin sen vastaan. Rouva sanoi, että jos häntä ei jonain torstaina näy, se tarkoittaa että hän on kuollut, ja voisinko minä käydä etsimässä ruumiin. Karmeaa pyytää toiselta sellaista - ja sitä paitsi minun piti torstaisin pestä pyykit."

Lucia Berlinin kieli on rehellistä ja konstailematonta. Dialogi nappaa sen olennaisimman ja terästää kerrontaa, jonka tahti vaihtelee kovasti. Osa novelleista ovat rauhallisempia, osa räiskyvämpiä, eikä niiden kirjallinen tasokaan ihan tasainen ole, ainakaan minun mielestäni. Joku tarinoista tuntuu hiotummalta kuin joku toinen. Novellit eivät ylipäätään ole kauniita, vaan rosoisia ja suorasanaisia, eikä niissä karteta puutetta, väkivaltaa tai epäoikeudenmukaisuutta. Ovathan ne osa elämää. Välillä elämä vie Chileen saakka, välillä kuljetaan helmililjaniittyjen läpi jossain päin Teksasia.

Vuonna 2004 kuolleen Berlinin novelleissa näkyy kiiltokuvien toinen puoli ja hänen omankin elämänsä nurjat puolet, kuten alkoholismi, avioero tai vaikkapa siskon sairastuminen syöpään. Naisen elämä on ollut ilmeisen mäkinen, niin menestystä kuin köyhyyttäkin, ja kaikki hänen kokemansa näkyy novellien uskomattoman rikkaassa maailmassa. Uskon, että teos kestäisi useammankin lukukerran, sillä tuntuu etten yhdestä kerrasta saa edes auki kaikkea mitä novelleista voisi löytää tai jäädä mieleen. Tarinat ovat voimaannuttavia (vaikka inhoankin tuota sanaa!!), piristäviä, älykkäitä ja aika usein mustan humoristisia.

Siivoojan käsikirjasta lisää: Kannesta kanteen, Luettua elämää, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin haasteessa tämä menee kohtaan 25: Novellikokoelma. Goodreadsissa se sopii kohtaan 8: "own voices" book. Lisäksi osallistun tällä tietysti Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen!

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto. 2008. Veriruusut. 427 sivua.

Ei ole kuukauttakaan kun luin Anneli Kannon romaanin Lahtarit, kirjan jonka lukeminen meinasi jäädä keväällä kesken, kun väsymys sotaa kohtaan valtasi mielen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että sain sen luettua ja melkein heti perään Veriruusut, Kannon aikaisemmin kirjoittaman sisarromaanin. Siinä missä Lahtarit kertoo sisällissodasta Tampereen seudulla valkoisten ja lähinnä nuorten miesten näkökulmasta, on Veriruusut nuorten punaisten naiskaartilaisten teos.

- Mitä vasten naiset ei vois liittyä punakaartiin? Ei tässä voida vaan kattoo sivusta ja kutoo sukkaa. Tää on maailmanhistoriassa ainutlaatunen hetki. Me käännetään historian suuntaa, käsitättekö te? Vallankumoustaistelu vaatii ny naisia kans. 

Anneli Kanto kirjoittaa sodasta monipuolisella ja mukavalukuisella tavalla, mikä osaltaan helpottaa aiheen käsittelyä. Etenkin Verisuusujen ensimmäisessä osiossa on jopa hienoista huumoria, vaikka nuoren naisen asema yhteiskunnassa tehdään lukijalle hyvin selväksi heti alusta lähtien. Myöhemminkin kirjailija valottaa rivien välistä taitavasti, kuinka absurdia ja naurettavaa sodankäynti voi olla. Taisteluiden edetessä teksti vakavoituu, tarinat raaistuvat ja kohtalot kauhistuttavat. Romaanin lopussa on pilkahdus pelastumisesta, mutta päällimmäinen tunne on järkytys ja itku vankileirien ja kuopan reunan lähestyessä. Tytöistä on ehtinyt tulla rakkaita. Sisällissota on tragediaa, eikä moni aatteen vuoksi mukaan lähtenyt ymmärtänyt lainkaan, mitä on vastassa.

Monipuolisuutta romaaniin tuo se, miten kiinni sodan arjessa kerronta liikkuu. Naiset eivät juurikaan rintamalle pääse, joten kerronta pysyttelee kaupungissa, kodeissa, kaduilla, työväentaloilla ja keittiöissä. Vaikka aihe on karmea, Veriruusut luo käsinkosketeltavan ja nenään asti haisevan kuvan työläiskortteleiden asukkaista, asujaimistoista, vaatetuksesta tai vaikkapa saunomisesta. Pula-ajan ravinto Amurin kortteleissa on köyhää, lähes olematonta, ihmiset sairastelevat, eikä taloissa ole kunnon eristeitä. Tamperelaiselle lisäplussaa tuovat tutut rakennukset, kadut ja kaupunginosat; kirja on historianopetusta parhaasta päästä.

Köyhyys ja järjestyksen puute oli varmasti yksi syy siihen, että punainen Tampere joutui antautumaan. Rintamalle lähti usein miehiä, joilla ei ollut edes kunnon kenkiä. Kaatuneet tunnisti vaatteista ja varusteista. Kaupunkilaistyöväestö ei osannut ratsastaa eikä ampua siinä missä metsästykseen harjaantuneet talonpojat pohjoisempana. Tehdastyöläisten kokema vääryys nostatti punaisissa yleisen tasa-arvon vaatimuksen, joten oli luonnollista että naiset sotivat tasa-arvoisesti miesten rinnalla. Siksipä sotaan osallistuminen oli kunnia-asia myös tehtaantytöille. Niin Valkeakoskella kuin Tampereella perustettiin housupukuinen naiskaarti, joka harjoitteli aseen käyttöä ja päivysti kaduilla, seikka joka heitti heidän niskaansa huorittelua ja halveksuntaa.

- Tuli mikä tuli. Onpahan edes kerta oltu ihmisiä mekin.

Veriruusuissa on kaksi tarinaa, toinen Valkeakoskelta ja toinen Tampereelta. Nuori tehtaantyttö, vasta 15-vuotias Sigrid lähtee mukaan työväenliikkeeseen äitinsä vastustuksesta huolimatta. Aatteen palo on kova, vaikka Helsingin agitaattoreita on vaikea ymmärtää. Amurin pieniin kamareihin maalta muuttanut Lempi lähtee samoin reippaasti mukaan ja ampuu valkoisia viimeisten joukossa kaupungintalon ikkunasta kohti Hämeensiltaa. Yhden talven mittaiseen kahinaan mahtuu paljon ja vaikka ajat ovat mitä ovat, myös pientä sutinaa miesten kanssa mahtuu elämään. Päälliköt hevosineen ja venäläiset mustine viiksineen vievät jalat alta.

Rankkaa kirjallisuutta tämä tällainen on ja nyt saa vähäksi aikaa riittää. Luen välillä jotain muuta, mutta veikkaan että sisällissodan satavuotispäivän lähestyessä jotain aiheeseen liittyvää päätyy vielä käsiin. Lukupiiriimme valitusta Veriruusuista tulee varmasti muidenkin postauksia loppusyksystä. Aikaisempia arvioita kirjasta löytyy blogeista Tuijata, Lukuneuvoja ja Luetut, lukemattomat. 

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weselius. 2016. Alma! WSOY. 210 sivua.

Ihana lukea taitavaa, vahvasti omaäänistä kirjallisuutta, joka vielä onnistuu viihdyttämään ja avaamaan silmiä! Olen lukenut Weseliuksen palkitusta teoksesta hyvin monenlaisia arvioita ja hieman taisin jännittää tarttua siihen, mutta onneksi tartuin. Alma! onnistui kiehtomaan jokaisella sivullaan.

Alma! on potku persuksille, hieman komentava mutta kannustava huuto, sellainen joka patistaa nyhverön töihin ja auttaa epävarmaa näkemään itsensä. Nimensä teos saa muusikko Alma Mahlerilta, joka muutaman liedin sävellettyään antoi itsensä jäädä ensimmäisen miehensä Gustav Mahlerin varjoon, ja joka tämän kuoltua vahti vainoharhaisesti sitä mielikuvaa, joka heistä jäi elämään. Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa. Alma Mahler oli luonnollisesti aikakautensa nainen, mutta hänellä olisi ollut resursseja enempään, hänellä olisi ollut mahdollisuus ottaa käyttöön ne tilat ja varat, joita naisen menestyminen olisi edellyttänyt. 

Yksin saat lakanoitasi rypistellä, Alma, koska kun ukkosi luuhaa oopperalla tuohon tyyliin niin eihän siitä kotona ollessaankaan, lakanoissa, kuten sanotaan, mihinkään ole. Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmasta ja tee jotain!

Alma Mahlerin lisäksi tapaamme Ainon, epävarman ja homssuisen taiteilijan, joka käy sisäistä kamppailua ruumiinsa ja entisten miestensä kanssa. Aino vertaa itseään muihin, hän on nainen joka jää helposti huomaamatta ja nolostuu saamastaan huomiosta, taistelee olemassaolostaan. Aino silittää rakkautensa lastensa pyykkipinoihin ja ymmärtää, ettei sellaista arvosteta, ei sellainen jää elämään. Romaani esittelee myös lakimiehen, jolla on valta taistella hiljaa näiden alistettujen naisten puolesta, vaatia heille oikeuksia. Tämä lakinainen osaa nauttia vartalostaan, myös nuoren mustan pojan kanssa. Lisäksi on nuori meikattu nainen, joka kehoaan hyödyntämällä ansaitsee sen, mitä erakoitunut veli tarvitsee.

Tarinat sivuavat ajankohtaisia ilmiöitä. Sijansa saavat ne 234 kaapattua nigerialaistyttöä, joiden kohtalosta ei kai vieläkään tiedetä juuri mitään. Kiivasta keskustelua nettipalstoilla käydään lihoneen yökerhotanssijan vartalosta ja arvosta, siitä mikä naisessa ällöttää. Ja raaimpia arvostelijoita ovat kai naiset itse! Teoksen naiset ja ilmiöt kietoutuvat toisiinsa kuin rihmasto ja muodostavat toinen toisiinsa vaikuttavan, vahvasti inhimillisen kokonaisuuden.

Romantikot! Mahdotonta käsittää, miten kukaan voi haluta kaiverruttaa nimensä halpaan munalukkoon ja kiinnittää sen johonkin hölmöön siltaan joka ei ymmärrä rakkaudesta mitään, rakennelmaan jonka joku honottava siltainsinööri on piirtänyt ja isoviiksinen korviaan kaiveleva siirtotyöläinen rakentanut. Romantikot!

Weseliuksen tyyli on riemastuttava, vaikka aiheet kumpuavat arjen epätasa-arvosta ja vinoutuneista roolimalleista. Teksti puhuttelee lukijaa huudahduksineen, kirosanoineen ja suorapuheisuutensa ansioista. Weseliuksen ilmaisu on kekseliästä. Välillä täytyy ihmetellä, miten se ei anna armoa edes sata vuotta sitten eläneelle nuorelle vaimolle, mutta kokonaisuus on niin raikas ja puhutteleva, että tajuan ärsyyntymisenkin merkityksen. Asiat on nostettava pöydälle, niistä on pidettävä meteliä, muuten mikään ei muutu. Weselius ei kaunistele, vaan vaatii naisiltaan enemmän. Teksti vaatii lukijaansa kiinnittämään huomiota ympäristöönsä ja yhteiskuntansa fakkiintuneisiin käsityksiin.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, tässä muutama linkki: P. S. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Lukuisa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama kirja. Weseliuksen ura kuvataiteen parissa näkyy myös Alma!ssa hyvin: monet tekstikappaleet ovat kuin kuvia keskeltä kaupunkia tai vaikkapa ateljeeta. Oi! Välillä Helsinki piirtyy maisemaksi räystäältä toiselle lentävän pulun perspeksiivistä!

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Husband's Secret. WSOY 2014. 444 sivua. Suomentanut Helene Bützow

Olikohan tässä nyt ilmeisen helppo valinta Helmetin haastekohtaan 46: Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama teos? Kirjan alkusivuilla alkoi tuntua, että vaikka olenkin kovasti pitänyt Moriartyn teoksista Mustat, valkeat valheet ja Nainen joka unohti, pitäisi lukemisten välillä pitää kunnon tauko. Noin niin kuin vuosi tai jotain, sillä hieman liian tutulta tuntui tämän kanssa. Moriartylla on oma, sarkastisen hauska, samaan aikaan melankolinen tyylinsä, josta kyllä pidän, mutta hänen kirjojensa aihepiirit ja hahmot ovat keskenään niin hirvittävän samankaltaisia, että voisin jo käyttää termejä tehtailu, hyvä menestysresepti ja niin edelleen. Mikäpä siinä :)

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta ja heidän perheistään Sydneyssä. Rachel, jo eläkeikäinen kanslisti, on menettänyt tyttärensä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tytär, Janie, oli silloin vasta 17-vuotias ja päättänyt kertoa poikaystäväehdokkailleen, kumman hän heistä on valinnut. Valinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Rachel on oppinut elämään surunsa kanssa, mutta nyt kun hänen ainoa lapsenlapsensa, elämänsä ilo on muuttamassa toiselle mantereelle, tuntuu kuin tyttären muistot alkaisivat piinata häntä entistä voimakkaammin.

Tess sen sijaan on juuri kuullut, että hänen rakas serkkunsa ja aviomiehensä ovat rakastuneet toisiinsa. Tess jättää Melbournen ja muuttaa pienen poikansa kanssa Sydneyyn auttamaan rampautunutta äitiään. Sydneyssä Tess törmää entiseen poikaystäväänsä ja heittäytyy tämän kanssa intohimoiseen uusintaan. Connor sattuu muuten olemaan toinen niistä pojista, jotka kilpailivat Janiesta vuonna 1984. Samalla alueella asuu myös Cecilia, kolmen tyttären äiti, Tupperware-myyjä ja tehopakkaus, joka on naimisissa John Paulin kanssa. Toinen niistä Janien mahdollisista poikaystävistä vuosikymmenten takaa.

Melkoinen salaatti naisia, puolisoita, lapsia, äitejä, suhteita ja verkostoja, joiden kanssa sai lukiessa olla tarkkana, että muistaa miten kaikki liittyy kaikkeen. Tarinan taustalla on tietysti nuoren Janien kuolema. Mutta miten siihen liittyy John Paulin kirjoittama kirje, jonka Cecilia löytää vintiltä? Janien murha on nimittäin jäänyt selvittämättä, vaikka Rachelilla onkin varma aavistus siitä, kuka se voisi olla. Kun vyyhti lähtee purkautumaan - tai itse asiassa sotkeutumaan entistä pahemmin - joutuvat naiset läpikäymään kipeitä asioita. Tessin on valittava, kenen kanssa hän jatkaa ja kuka saa anteeksi. Rachelin on kohdattava tosiasiat ja tehtävä päätös, joka vaikuttaa Cecilian perheen elämään. Cecilia puolestaan joutuu ottamaan harteilleen liian suuren vastuun ja teon, jonka paljastuminen vaikuttaisi hyvin monen ihmisen tulevaisuuteen.

Moriartyn kirjoja yhdistävät ruuhkavuosia elävät naiset, jotka rimpuilevat ajankäytön, velvollisuuksien ja parisuhteittensa kanssa. Lasten koulumaailma tuntuu vievän loputtomasti aikaa juhlineen ja askarteluineen, sosiaalinen paine on valtava ja aina tuntuu olevan joku, joka pärjää taistelussa muita paremmin ja se joku, joka kapinoi naisten itsensä luomaa systeemiä vastaan. Aihepiirit ovat siis sinänsä hyvin kaukana omasta arjestani. Tarinoissa on kuitenkin aina mukana se mysteeri, kevyt jännityselementti, joka vetoaa dekkariminääni. Ja tietysti se tyyli, millä Moriarty kirjoittaa: näennäisen kepeää, vaivatonta tekstiä ja dialogia, joka on kuitenkin pirullisen tarkkaa ja herkullisen havainnoivaa. Viimeksi totesin, että kirjailijalla "on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla". Mutta nyt kyllä pidän sen vuoden tauon ennen kuin luen tänä vuonna suomennetun uutuuden!

Hyvän aviomiehen ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Paula, Ulla ja Leena.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen. 2012. Hetken hohtava valo. Otava. 511 sivua.

Erään varsin tavallisen suomalaisen perheen tarina alkaa vuodesta 1964, kun Esko, 26-vuotias perheenisä ja tuleva menestyvä kodinkonekauppias, saapuu Tokion olympialaisiin. 47 vuotta myöhemmin, vuonna 2011, Esko katsoo kiikareillaan amerikkalaisten viimeistä miehitettyä avaruuslentoa Floridassa. Välissä oleviin vuosiin mahtuu paljon sellaista, mitä kenen tahansa elämään olisi saattanut mahtua: lapsia, avioeroja, työntekoa, huolta ja murhetta, lapsenlapsia, uusia alkuja. Hetken hohtava valo on kirja, joka voisi kertoa melkein kenestä tahansa.

Tämän tarinan pääosassa ovat Esko, hänen vaimonsa Liisa ja heidän vanhin poikansa Esa. Eskolla on nuoresta pitäen vankka usko kasvuun ja kehitykseen, tekniikan riemuvoittoon ja kapitalismiin. Ikuinen optimisti pärjää kauppiaana, hänellä on laaja sosiaalinen verkosto ja nimeä pienessä kasvukaupungissa. Esko ihailee Amerikkaa lujasti ja uskollisesti ja tietää, että jonain päivänä joku hänen pojistaan täyttää hänen saappaansa kaupan johdossa.

Liisa alkaa odottaa esikoistaan liian varhain, vahingossa. Hänestä kasvaa Eskon varjossa kiltti vaimo, joka siivoaa miestensä jäljet, kattaa pöydät ja laittaa ruoat valmiiksi. Liisa peittää epävarmuutensa ja pahan olonsa puheliaisuudella ja satunnaisilla viinilasillisilla. Ja onpa hänellä oma salaisuutensakin, jonka avulla pääsee välillä irti. Menee kuitenkin vuosikymmeniä ennen kuin Liisalla on oikeasti aikaa ja mahdollisuutta miettiä, mitä hän itse haluaa.

Esakin päätyy vanhemmaksi nuorena, suhteessa joka ei oikein koskaan alkanut eikä sellaisena sitten kestänytkään. Sen sijaan hän rakentaa maailmaa tyttärensä kanssa, aloittaa idealistisen, uhkarohkean kokeilun paikallislehden parissa ja lopulta, ihan liian nuorena, romahtaa yhdessä 1990-luvun talouden kanssa. Esasta ei tullut isänsä jatkajaa, aatteellisestikin hän kallistui lähemmäksi toista laitaa. Eikä hänelle asti riittänyt isänsä vankkumatonta optimismia, uskoa elämään ja maailmaan.

Hetken hohtava valo on periaatteessa mukava, tutulla tavalla mielenkiintoinen romaani, jota on leppoisaa lukea. Mielenkiintoiseksi sen tekee sen perusteellinen, mikrotason katsaus Suomen lähihistoriaan, etenkin 1960 - 1990-lukujen taloudelliseen, ensin valtavan kasvun ja sitten laman ilmapiireihin, ihmisten arkisiin arvoihin ja valintoihin. Ehkä Esko ei ollut minun isäni, mutta hän olisi saattanut asua naapurissa. Samoin Liisa ja heidän jääkiekkoilevat poikansa.

Kun on kyse perheestä, on tietysti kyse myös ihmissuhteista. Niinpä tämäkin romaani käsittelee vanhemmuutta, miehen ja naisen välistä suhdetta eri vuosikymmenille uskollisena, lasten kasvua ja irtautumista, kansakunnallemme tyypillistä puhumattomuutta ja työntekoon pakemista, avioerojen syitä sekä niitä lausumattomia odotuksia, joiden täyttymättömyys masentaa. Itkosen kuvaus on samaan aikaan kitkerää ja kaunista, levollista ja raastavaa. Tunnelma on melankolinen, mutta toiveikas. Hänen eskonsa ja liisansa ajatuksineen ja arkisine yksityiskohtineen ovat uskomattoman eläviä ja tarkkoja.

Periaatteessa siis mukava romaani ja mielenkiintoiset (joskin hyvin tutut) hahmot ja aiheet, mutta sitä kesti liian kauan. Alku tuntui tahmealta, jossain kohtaa pääsin jonkinlaiseen imuun, kunnes aloin jo toivoa, että historiikki loppuisi. 47 vuoteen mahtuu niin hirveän paljon, ettei kaikesta olisi ollut tarpeen kirjoittaa. Olisin kaivannut keskittymistä massiivisten sivupolkujen ja yksityiskohtien sijaan. Vähemmilläkin muistoilla olisi saanut yhden perheen tarinan kasaan.

Suosittua Itkosta on luettu paljon ja esimerkiksi Katjalla ja Suketuksella on arviot tästä romaanista. Tokion olympialaisten ansiosta saan pisteen Helmetin haastekohtaan nro 31: Olympialaisista kertova kirja.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen. Henkireikä. Siltala. 2015. Arvostelukappale. 200 sivua.

Miltä tuntuu, kun kuuntelee toisia niin paljon, että minä alkaa liueta muiden tarinoihin, kadota, varista kuin tuhka tuuleen?

"Olin auliisti ämpäri."

Rikoskomisario yrittää unohtaa työssään kuulemansa selitykset, valheet ja paljastukset harrastamalla kuorolaulua, vaikkei siinä kovin hyvä olekaan. Kauan hän ei kuitenkaan ehdi rentoutua, sillä sekä Suntiolla että Parturikampaajalla tuntuu olevan tarve kertoa ja avautua. He valitsevat hänet, hiljaisen ja luotettavan oloisen miehen korvakseen.

Suntio on sortunut pelastamaan perheensä taloudelliselta ahdingolta pientä vilppiä käyttäen. Parturikampaaja ei saa rauhaa itseriittoisen miehensä puhetulvalta ja täyttämättömiltä lupauksilta. Mitä he tekevät? Ylittävät rajan. Sen rajan, jota heidän ei kukaan odottaisi ylittävän, sillä he ovat niitä hiljaisia ihmisiä, jotka ovat aina unohtaneet itsensä, joita kukaan ei huomaa.

Henkireikä pureutuu siihen hetkeen, kun kuka tahansa meistä alkaa haaveilla toisen poissaolosta. Mieli ei pysy enää aisoissa, vaan lähtee harhailemaan ja suunnittelemaan rikosta. Henkireikä tapailee rikoksen mahdollisuutta silloin kun rakkaus muuttuu vihaksi, olisi tarve avautua, mutta liian myöhään.

"Työssäni olen oppinut sen, että tunteista puhutaan jälkikäteen, sitten kun nyrkkiä, keittiöveistä tai asetta on jo käytetty. Ennen ei mitään, myöhemmin paljon."

Hotakaisen terävä tykitys tekee selvää jälkeä. Se ei jätä kylmäksi, se ei kaunistele, se on armotonta ja osuvaa. Kipeä tragikoomisuus ja musta huumori sopivat aiheeseen, jonka päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Pyöritään jälleen kerran suomalaisen hanki ja kirves -teeman ympärillä.

Sekä kerronnassa että arkisten ihmisten tahattomuudessa on paljon samaa kuin loppukesällä lukemassani Huolimattomissa. Henkireikä alkaa hieman haparoiden, mutta samaa vauhtia kun päähenkilöiden kärsivällisyys loppuu, kerronnan tahti kiihtyy, tarina paranee ja jännite kasvaa. Kirja on nopealukuinen ja varsin lyhyt, mutta se ei kaipaakaan enempää jaarittelua eikä sivujuonteita.

"Katoavaista on maallinen lempi ja aivoja paineistava ja ohimoissa tykyttävä perusvitutus, jonka emme anna kuitenkaan näkyä, emme työelämässä emmekä nyt, koska olemme harjaantuneet sen peittämiseen ja kärsivällinen mielenlaatumme laskostaa vitutuksen päälle ymmärryksen ja anteeksiannon torkkupeiton, ja niin taas menemme eteenpäin."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Hotakaisen uusimman ovat ehtineet lukea myös Krista, Morre ja Mari A.

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo. Esikoinen. WSOY. 2013. Bon-pokkari. 351 sivua.

Minulla on tänä syksynä tavoitteena paikata noloja aukkoja, joita minulla on suomalaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Yksi aukoista on ollut Jari Tervon tuotanto. Tunnustan, että Esikoinen on minulle ensimmäinen Tervo. Oivallinen nimi teokselle siis! Konsultoin äitiäni, Tervo-fania, jonka mielestä Esikoinen olisi helppo tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen. Olen lukenut monista blogeista, että miehen tuotanto on hyvin monipuolista, eikä yhden teoksen perusteella voi olla varma, että pitää seuraavasta. Esikoinen onnistui kuitenkin siinä, että luen jatkossakin Tervoa ihan varmasti!

Kirjaa on parin vuoden aikana ehditty lukea paljon ja siitä on kirjoitettukin paljon, esimerkiksi blogeissa Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä, IlseläKaiken voi lukea! ja Kirjan jos toisenkin. Omat ajatukseni ja tuntemukseni teoksesta ovat hyvin samansuuntaisia kuin noiden erinomaisten postausten kirjoittajilla. En tiedä, osaanko lisätä enää mitään merkittävää, mutta hyvää teosta sopii kerrata välillä :)

Romaani on kai eräänlainen omakuva, kevyesti Tervon lapsuuteen nojaava päiväkirja, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat herkulliseksi sopaksi. Jää lukijan vastuulle päätellä, mikä tarinasta on tai voisi olla totta ja minkä täytyy olla sepitettä. Ja jos sepitettä on, kenen se on: kirjailijan vai hänen sukulaistensa? Jari-pojan suvussa on nimittäin monta tarinankertojaa, eivätkä muutkaan läheiset mitään tosikkoja ole. Isomummu Esme kertoo Casette Recorderille muistojaan vuosisadan alun tapahtumista, rakkaudestaan paksulettiseen Liuhun. Hän haluaa tallentaa tarinansa kun vielä muistaa. Aune-täti elää noitavainojen 1600-lukua, eikä meinaa pysytellä nykyajassa, vaikka saa luettavakseen tuoreet Annat, MeNaiset ja Seurat. 12-vuotias Jari kirjoittaa kaiken kuulemansa päiväkirjaansa - salaa, vaikka sitä tekee hänen äitinsäkin. Suvun mehevillä jutuilla on täytynyt olla valtava merkitys tulevan kirjailijan mielikuvitukselle ja uralle. Tosin suvun mielestä pojasta kasvaa presidentti tai shakin maailmanmestari. Poika itse haaveilee rokkitähteydestä.

Esikoisessa on tarinoiden rinnalla useita teemoja. Tarkka ajankuva on yksi keskeinen  tunnelmanluoja. 1970-luvun Rovaniemi tulee lukijaa lähelle niin fyysisesti kuin aatteellisestikin. Perheessä nautitaan lauantaimakkaraa ja punakuorista edamia, kokeillaan kulassia, saunotaan taloyhtiön saunassa, pukeudutaan huonosti hengittäviin materiaaleihin, sisustetaan ruskealla ja poltetaan sisällä. Kommunistiperheessä ei uskota jumalaan, mutta rukoillaan tarpeen mukaan. Jari pelaa palloa aatteellisesti oikeassa seurassa, ei missään nimessä kapitalistisessa. Työläiset ovat tarkkoja oikeuksistaan, eikä neuvostoliittolaisen sodassa kaatanut Koivisto voisi koskaan nousta presidentiksi. Pikkuvanha poika on jo oppinut, missä seurassa asioista sopii puhua ja mihin sävyyn.

"Poliittiset päättäjät olivat viisaudessaan päättäneet aloittaa peruskoulun Lapista. Se oli Lapin sodan ja jokavuotisen talven lisäksi ainoa asia, joka ensimmäisenä saapuisi Lappiin, mutta toivottavasti hyödyllisempi."

Puberteetti-ikä yllätyksineen ja voimakkaine tunteineen tallentuu myös päiväkirjaan. Jari on palavasti rakastunut Ireneen, mutta tunteiden sopivanlaiseen osoittamiseen tarvitaan sekä rehtorin että liikunnanopettajan puhuttelu, jottei tyttö säikähdä liikaa. Poika kuuntelee aikuisia korvat höröllä ja lukee piilossa kaiken, mikä viittaa seksiin ja naisten kehoon. Omakin alkaa toimia omituisella tavalla.

"Miltä sökösakilta nuoriherra on ammentanut tietonsa sukupuolijutuista", Könönen kysyi.
"Isomummulta ja Aune-tädiltä."

Elämänmakuisen päiväkirjan kirjoittaja on herttainen esikoinen, joka huolehtii sairaasta pikkuveljestään ja kuljettaa kuuliaisesti mehumaijaa äidiltä mamille ja edelleen isomummulle, samalla tallentaen mieleensä suvun sanomattomatkin sanat. Totisuudestaan huolimatta Jari sortuu välillä konnuuksiin pilke silmäkulmassa. Esikoinen on kodikas, humoristinen, nostalginen, hieman surumielinen, mutta railakaskin teos pojasta, joka kasvaa lämpimässä kodissa ison, hieman omalaatuisen suvun keskellä.

Tervon kerronta on sikäli hyvin päiväkirjamaista, että se on välillä poukkoilevaa ja jopa sekavaa, mutta samaan aikaan runollisen kaunista, herkullista ja ennen kaikkea osuvaa. Sanat osuvat kohdilleen niin sanavalmiissa dialogeissa kuin ympäristön ja hahmojen kuvauksissakin, jotka saavat 1970-luvun Rovaniemen tuntumaan hyvin tutulta. Ne olivatkin mielestäni teoksen parasta antia. Sen sijaan osa Aune-tädin muistoista noitana meni vähän ohi...

Olli Jalonen: Unien tausta

Katselin divarista kotimaista kirjallisuutta, ja koska Olli Jalonen on minulle vieras, otin mukaani hänen esikoisteoksensa, muiden muassa. Novellikokoelma Unien tausta (Otava 1978, 174 sivua) on kirjoitettu jo vuonna 1978, jolloin Jalonen on ollut vasta 24-vuotias. Osa novellien käsittelemistä aihepiireistä kuvaakin parikymppisten arkea ja voin hyvin kuvitella, että kirjailijalla on ollut niihin tuoretta, omakohtaista kokemusta joko omasta tai ystäviensä arjesta.

Pari novelleista pureutuu armeijavuoden ankeuteen: toinen kasarmilla paikan päällä, toinen tyttöystävän luona viikonloppulomalla. Tunnelma on ajoittain painostava, palvelus ei tunnu mielekkäältä ja kotiin on ikävä. Nuorukaista pelottaa, miten parisuhde kestää noiden kuukausien läpi, mutta ei oikein osaa puhua tunteistaan kotona. Muistakin novelleista löytyy nuorten aikuisten ikuisuuskysymyksiä: Vastavalmistuneet luokanopettaja ja geologi, nuoripari, hakevat virkoja, mutta joutuvat tyytymään pätkätöihin. Tuloja on satunnaisesti eikä perheen perustamista uskalleta aloittaa ennen kuin jotain pysyvää on tiedossa. Anopin painostus, puheet tulevista lapsenlapsista ja keltatiilisestä omakotitalosta ei piristä oloa.

Kaksi ensimmäistä novellia kertoo laitapuolen kulkijoista, rantojen miehistä. Näissä tarinoissa on keskeistä tietysti selviäminen, päivästä kerrallaan. Osa porukasta asuu kaupungissa mutta elää kaduilla. Yksi miehistä vaeltaa järven rantoja pitkin autioista mökeistä toiseen. Kaikki osaavat arvostaa vapauttaan, eikä oravanpyörään ole kiirettä, tavaraa ei ole ikävä. Jalosella on taito kuvailla sekä kaupunkia että hämäläistä luontoa yksityiskohtaisen kauniisti. Nuoren kirjailijanalun on täytynyt tuntea kyseisen järven ja rantaharjut kuin omat taskunsa. Ympäristön kuvauksen lisäksi näistä tarinoista jää mieleen miesten keskinäinen solidaarisuus ja lempeys. Kulkukoiran tapaus on suorastaan liikuttava.

Novelleissaan Jalonen tarkkailee hämäläisen kotikaupunkinsa ympäristöä ja ihmisiä. Tarinoita  yhdistää aina joku hahmoista, joka jatkaa seuraavan tarinan päähenkilönä. Useimmat novellien päähenkilöistä joutuvat kamppailemaan elantonsa vuoksi ja tietynlainen selviämistaistelu on novelleja yhdistävä tekijä. Niissä on selvästi havaittavissa vastakkainasettelua valtaapitävien ja syrjäytyneiden, varakkaiden ja työläisten, nuorten aikuisten ja heidän vanhempiensa sukupolven välillä. Ehkäpä vasemmistolaisuus ja työväenkirjallisuuden vahva perinne vaikuttavat taustalla. Vaikka novelleista huokuu Jalosen nuoruus (esimerkiksi armeijakokemuksista en olisi oikein jaksanut lukea!) ja nykylukijan silmiin hienoinen vanhanaikaisuus, ne ovat varsin tarkkanäköisiä ja ajattomia, ja teksti on tyyliltään mukavan letkeää.

Tämän jälkeen tartun Jalosen tuoreempiin teoksiin mielelläni. Vinkkejä otetaan vastaan!

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan 2005. Lauantai. Saturday. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkarit. 388 sivua.

"Ja nyt hän kokee sen jälleen, yhteensopivan maailman, jossa kaikki palasevat loksahtavat viimein paikalleen."

Palkittu Ian McEwan on yksi Britannian merkittävimmistä nykykirjailijoista ja nousi kuuluisuuteen kun Sovituksesta tehtiin elokuva vuonna 2007. Lauantai puolestaan on päätynyt teattereihin. Lauantain lisäksi olen lukenut McEwanilta romaanit Rannalla, Polte ja Ikuinen rakkaus. Hänen tarinoilleen on tyypillistä, että tavallisen ihmisen elämää sekoittaa tai järkyttää jokin käsittämätn epätodennäköisyys - jotain mitä voisi tapahtua kenelle tahansa. McEwan onkin erittäin taitava ihmismielen kuvaaja, ja teoksille on tapahtumia keskeisempää niiden aikaansaamat ajatukset.

Lauantai on kuvaus Henryn, keski-ikäisen neurokirurgin, vapaapäivästä, joka alkaa varhain aamuyöllä kun hän herää outoon tunteeseen, menee ikkunan ääreen ja näkee Heathrowille laskeutuvan koneen syttyvän tuleen. Päivästä tulee muutenkin eriskummallinen, vaikka siihen mahtuu paljon jokalauantaisiakin asioita, kuten squashin peluuta ja vierailu äidin luona hoivakodissa. Eräs aamuinen kohtaaminen vaikuttaa Henryn mielialaan, jää vaivaamaan taustalle koko päiväksi, kunnes herää uudestaan henkiin illansuussa. Piinaavasta kohtaamisesta joutuvat osalliseksi myös Henryn rakkaimmat.

Lauantain tapahtumat sijoittuvat siis 24 tunnin sisään. Kerrontaan mahtuu kuitenkin paljon enemmän. McEwanin teksteille on tyypillistä, että päähenkilö pohtii ja tarkkailee ympäristöään: ohikulkijoita, kaupunkia, yhteiskunnallisia ilmiöitä, ihmisten välisiä suhteita ja ihmismielen toimintaa. Henryn tapa tarkkailla elämää on hyväntuulista, eikä hän pidä asioita itsestäänselvinä. Hän on tyytyväinen varsin ylelliseen elämäänsä ja ihailee nykyajan saavutuksia.

Henry pelkää epämääräisesti tuntemansa maailman katoamista, mutta samalla luottaa siihen että päätöksistä seuraa aikanaan jotain hyvää. "Ajalleen tyypilliseen tapaan hän tuntee pakottavaa tarvetta pysyä jatkuvasti kärryillä maailman tapahtumista, olla osa suurta yhteistä maailmaa ja tuntea sen huolet omikseen." Lauantai on kirjoitettu vuosina, jolloin Yhdysvaltojen ja Brittien hyökkäys Saddamin Irakiin oli tapetilla. McEwan sijoittaa tarinan taustalle ja Henryn mielenmaailmaan todelliset, silloin ajankohtaiset ilmiöt, mikä tekee päähenkilön ajatuksenvirrasta varsin aidon tuntuista. Aidoksi sen tekee myös pienet, arkiset yksityiskohdat, joita ei tule ajatelleeksi ennen kuin joku kirjoittaa ne osaksi romaania.

Lauantai ja muutkin lukemani McEwanin romaanit ovat varsin kevyttä ja helppoa kirjallisuutta, mutta niillä on taipumusta herättää hyvin inhimilliä ajatuksia, jotka saattavat jopa muuttaa lukijan omia näkemyksiä. Näennäisen arkisuuden taustalla on nimittäin paljon enemmän. Lisäksi täytyy ihailla kirjailijan tapaa paneutua asioihin hyvin perusteellisesti. Vaikka se aiheuttaa runsautta ja jopa jaarittelua, tämä tarina pysyy hyvin kasassa. Analyyttisen Henryn kautta lukija saa aimo annoksen Lontoon arkea ("Kaupunki ahnehtii ihmisiä töihin lauantaisinkin"), erittäin yksityiskohtaista tietoa neurokirurgin työstä, squashin hienouksista, runoudesta tai vaikkapa bluesista. Lempeänä lääkärinä Henry analysoi jopa kimppuunsa käyneen hyökkääjän ("Jalka on aivojen kaukainen provinssi, vähän kuin takametsien junttikaupunki, joka on niin etäällä kaikesta, ettei sen tarvitse olla vastuussa paljon mistään. Potku on vähemmän henkilökohtainen kuin lyönti.")

Lauantai on aikaisemmin noteerattu ainakin blogeissa Luettua, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Ajatuksia kirjamaasta.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen. 2014. Kaikki oikein. Otava. Seven-pokkarit. 317 sivua.

Mitä tekisit jos voittaisit lotossa? Tällähän me kaikki herkuttelemme aina silloin tällöin. Ja siksi me lottoamme niin paljon. Mutta tuoko lottovoitto kaikkea, mitä kaipaa? Rahalla saa, mutta sen myötä on myös vaara menettää jotain. Eikä raha näköjään ratkaise kaikkea.

Kaikki oikein on tarina keski-ikää lähestyvästä pariskunnasta, Eevistä ja Karista, joka eräänä lauantai-iltana voittaa pääpotin. Alun riemun jälkeen alkaa hillitön suunnittelu, mihin rahat käytetään, sijoitetaan tai paljonko pannaan pankkiin talteen. Jo pian alkuhuuman jälkeen raha alkaa vaikuttaa parisuhteeseen ja muihin ihmissuhteisiin - tai kuten Eevi itse havaitsee, se tuo nopeammin esille sellaista mikä olisi tapahtunut joka tapauksessa.

Eevi haluaa shoppailla luksusta paikatakseen köyhää lapsuuttaan, pihien vanhempien aiheuttamaa häpeää ja koulukiusaamista. Kulutuksen riemua himmentää kuitenkin rahan aiheuttama riita parhaan ystävän kanssa, työkavereiden panettelu ja kateellinen ilmapiiri tupareissa. Suurinta synkkyyttä tuo Karin lisääntyvä biletys ja alkoholin käyttö, joka päätyy väkivaltaan, potkuihin ja vakavaan aviokriisiin. Eevin jaksaminen on koetuksella, kun hän yrittää ymmärtää mitä kaikkea voitto on aiheuttanut.

Vaikka tarinassa on paljon synkkiä, perisuomalaisina pidettyjä aineksia, kuten kateutta, pihiyttä ja alkoholismia, siinä on myös runsaasti kepeyttä ja pinnallisuutta. Onneksi, sillä en odottanutkaan tältä teokselta mitään suurta syvällisyyttä. Tarina vie nopeasti mukanaan ja on eräänlaisessa tuttuudessaan turvallinen ja helppolukuinen. Härkönen on käyttänyt lähteenään tutkimusta suomalaisista lottovoittajista. Eevin kokemukset voiton jälkeen ovatkin hyvin realistisen oloisia.

Kaikki oikein on myös kieleltään tyypillistä Härköstä. Tarinassa on paljon itseironiaa, tragikoomisuutta ja mustaa huumoria. Kielikuvat ja parisuhteen arjen kuvaus ovat herkullisen tarkkoja. Dialogin voimalla etenevä teksti on napakkaa, osuvaa ja erittäin sujuvaa. Juuri tätä odotin Härköseltä. Kirja oli mainio välipala erään huomattavasti raskaamman teoksen rinnalle. Siitä seuraava postaus tulossa pian!

Teoksesta on kirjoitettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi ja Yöpöydällä. Osallistun tällä kirjalla lukuhaasteeseen Luetaan sateenkaari, sillä sen selkämys on punainen.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. 2013. (Mothers and Sons. 2006). Tammen Keltainen pokkari. Suomentanut Kaijamari Sivill. 315 sivua.

Tóibínin novellikokoelman teemaa, äidit ja pojat, ei ehkä heti hahmottaisi, jos ei se olisi teoksen nimi. Tarinoissa ei ole aina pääosassa sekä äiti että poika, vaan joissain novelleissa keskiössä on poika, toisissa ajatus kulkee äidin näkökulmasta. Yhteistä useimmille novelleille on selviytyminen vaikeasta tilanteesta, murroksesta tai elämänvaiheesta. Tarinoissa tasapainoillaan olemassaolon ja mahdollisuuksien kanssa. Niistä huokuu kovaa elämää, ankaraa arkea, tarvetta selviytyä. Teoksen perusvire on melko alavireinen ja jollain tavalla onnea ja ymmärrystä hakeva. Tóibín päättää useimmat novellit hetkiin, joissa lukija ei ole vielä valmis lopettamaan - niitä ei viedä ihan loppuun saakka. Jää lukijan vastuulle kuvitella mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä tekee novelleista jotenkin mieleenpainuvampia, kun kaikkea ei anneta valmiina. Lukijan täytyy ikään kuin osallistua itse tarinan lopetukseen.

Sekä äitien että poikien näkökulmasta monissa novelleissa käsitellään luopumista ja menetystä. Jossain elämän vaiheessa on pakko irtautua, varsinkin jos elämä sujuu paremmin ilman toista, tai jos toinen ei kykene ottamaan vastuuta. Joskus äidin ja pojan näkemykset hyvästä elämästä saattavat olla hyvin vastakkaiset. Kuitenkin äiti vaikuttaa aina pojan päätöksiin, vaikkei poika sitä aina tiedostakaan. Usein tasapaino on mahdollista vain jos pystyy unohtamaan tai antamaan anteeksi.

Keskeistä novelleissa on se, mitä ei sanota ääneen. Hahmot piilottavat tunteensa, siirtävät sanottavansa myöhemmäksi, eivätkä lopulta pysty ilmaisemaan ajatuksiaan. Ihmisten välisen jännitteen voi suorastaan aistia - niin tutulta se tuntuu, kun asiat jätetään ilmaan ja ihmiset ymmärtävät toisensa väärin. Samalla tavalla keskeistä kertomuksissa on poikien tapa tarkkailla äitejään. Äitien eleet ja ilmeet, tuoksut ja mielialat ovat pojille tärkeitä. Isät ovatkin usein poissaolevia tai muuten poissa.

Vaikka novellit ovat varsin melankolisia ja paikoitellen vähän julmiakin, niissä on myös optimismia ja etenkin lämpöä. Tóibínilla on kauniin lempeä ja rauhallinen tapa käsitellä vaikeita asioita. Lämpöä huokuu ajatuksista ja katseista, yhteenkuuluvuudesta ja yhteisestä historiasta. Osassa tarinoista välittyy myös kaunista intohimoa, ystävyyttä ja kokeilunhalua. Novelleista viimeinen poikkeaa muista sijoittumalla Espanjaan, muut tapahtuvat Irlannissa. Yhteistä useimmille on kylän tai pikkukaupungin puristava yhteisöllisyys - toisaalta tukeva ja turvallinen, toisaalta painostava ja tiukka.

Tóibínin tyyli kirjoittaa on tiivis, mutta kaunis. Virkkeet eivät juurikaan rönsyile, eikä ajatus hajoa koskaan. Kieli pysyy kasassa ja kertoo joskus karullakin tavalla olennaisen. Novellit pursuavat kuitenkin yksityiskohtaistakin tietoa monista hyvin jokapäiväisistä asioista, joista lukija huomaa olevansa kiinnostunut ihan vain siksi, että ne on kirjoitettu niin herkullisen mielenkiintoiseen muotoon. Ihastuin Tóibínin kieleen jo lukiessani Brooklynia. Kiitos suomentajalle.

En voi olla vertailematta Tóibínin novelleja juuri lukemiini Munron novelleihin. Niille on yhteistä tietynlainen arkisuus ja tavallisuus, johon sekoittuu kovuutta ja jopa julmuutta, mutta myös runsaasti rakkautta. Ymmärtäminen ja unohtaminen ovat keskeistä molemmille. Ja samalla tavalla molemmissa sanomatta jättäminen on vaikuttavampaa kuin ääneen lausuminen. Eikä kummassakaan ole liikaa onnea.

Äideistä ja pojista ovat kirjoittaneet myös mm. Sara ja Katja.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg. Jää (Is). 2012. Suomennos Leena Vallisaari. Kansi Helena Kajander. Teos & Schildts & Söderströms. Pokkari. 575 sivua.

Nuori pappi Petter Kummelin saapuu vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa uuteen pestiin, syrjäiseen ulkosaariston seurakuntaan pian toisen maailmansodan jälkeen. Tiivis saarelaisyhteisö odottaa innolla uutta hengellistä johtajaa, ja pian sydämellinen ja seurallinen Petter onkin lunastanut paikkansa heidän keskuudessaan. Jää on jollakin tapaa hyvin vanhanaikainen, mutta samalla ajaton romaani uskon riemusta, Sanan voimasta ja arkisen työnteon autuudesta luonnonvoimien armoilla keskellä karunkaunista merta. Se on myös kertomus rakkauden ja uskollisuuden voimasta. Petterin suorastaan lapsenomainen ihmetys ja luottamus ihmiseen ja hyvään saa pauloihinsa, vaikkei kaikkia saaristoseurakuntalaisia ole helppo miellyttää eivätkä kaikki pysty avautumaan.

Romaanin nimi Jää alkoi avautua minulle vasta lukemisen loppupuolella. Jää on tietysti keskeinen luonnonelementti saaristossa ja se tuo paljon iloa talvella, kun saarelta toiselle on helppo suksia ja potkuroida. "Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisiksi, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä." Kyseessä on kuitenkin myös ihmisten välinen jää. Jää, jota sydämellisinkään paimen ei voi sulattaa. Jää, joka hiertää äidin ja tyttären välissä lempeästä isästä huolimatta ja joskus juuri sen takia. Ja valitettavasti se on myös alkutalven ohut jää, joka pettää alla.

Romaani sijoittuu jälleenrakentamisen aikaan. Lukijan on helppo myötäelää saaristolaisten iloa siitä, kun ruoka taas riittää ja posti kulkee. Pappilassa kahvitellaan ahkerasti: pöydät notkuvat leivästä, kirnutusta voista, pullasta, maidosta ja ahomansikoista. Tarinan tämä puoli tulee vahvasti esille Mona-pastorskan kautta, joka nauttii ruumiillisesta työstä kahden lehmänsä ja viljelystensä parissa, joka ei lepää kun vasta illalla kun on saanut rakkaansa kotiin kirkosta.

Leppoisa, luonnossa viivyttelevä, hetkessä elävä tarinan alku kääntyy vähitellen arjen rytmiksi. "On heidän kolmas keväänsä Luodoilla, ja he ovat saaneet aikaan jo paljon. Navetassa tilanne on hyvä, viljelyalaa on laajennettu, istutukset ovat ilo silmälle kun se aika koittaa, aitaukset on korjattu, pesämuna hevosta ja veneen moottoria varten pantu sivuun. Tästä kaikesta ei kukaan luovu kuin pakon edessä." Arjen saavutuksista huolimatta tulee vähitellen ja väistämättä myös suru-uutisia ja vaivoja. Traagisuus ehtiikin jo kertyä ennen kuin jää viimeisen kerran pettää. "Jää on kuin luomiskertomus" (HS 11.9.2012). Kuoleman läsnäolo on lukijalle suorastaan sietämättömän voimakas. Kaikki se kauneus, hyvyys ja rakkaus, jota romaani muuten huokuu, tekee kuoleman käsittämisestä lukijalle yhtä vaikeaa kuin se on saaristolaisillekin.

Lundbergin tavassa kirjoittaa tätä romaania on jotain hauskan vanhakantaista. Tyyli on tiivistä, jopa juoruilevan dokumentoivaa ja vaivatonta. Kerronta myötäilee sekä Petterin iloa ja ihmetystä että Monan tarmokkuutta. Suomentaja on tehnyt loistavan työn. Kerronta on useimmiten hän-muodossa ja poukkoilee joskus ehkä liikaakin kertojasta toiseen. Poikkeuksen tekee kuitenkin Posti-Anton, näkijä, meren tuntija, lautturi, joka kertoo välillä tapahtumista omasta minä-kulmastaan. Anton on tarinassa eräänlainen shamanistinen vastapaino hartaalle kirkkouskolle.

Vaikka romaania oli alusta alkaen helppo lukea ja tarinasta sai hyvin kiinni, en silti heti päässyt sisälle siihen, mistä tässä nyt on kyse. Mikä on tämän romaanin merkitys. Miksi kirjailija luo tarinaa nuoresta pappisperheestä 40-luvun lopun ulkosaaristossa. Miksi uskolla on niin vahva rooli. Mikä kaikkien näiden seurakuntalaisten merkitys tälle tarinalle on. Romaanissa on kuitenkin eräänlainen vahva sykli, jossa loppu sitoo asiat yhteen ja antaa kaikelle merkityksen. Lukijan lopussa kokema vahva myötäeläminen ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman kaikkea muuta.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen ensimmäisen kohdan (teos kirjailijalta jota en ole aikaisemmin lukenut), kohdan kuusi (kirjan nimi on yksi sana), kohdan 13 (voittanut merkittävän palkinnon) sekä kohdan 43 (yli 500 sivua). Vuoden 2012 Finlandia-voittajasta on tietysti kirjoitettu paljon. Blogikirjoituksia löytyy muun muassa Elinalta, Kaisalta, Saralta, Kirjasfääristä ja Kirsin kirjanurkasta.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013. 284 sivua.

"Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa." Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. Kirjan ilmestymisen aikaan ja sen jälkeen lestadiolaisnaisten jaksaminen on onneksi ollut esillä muutenkin. Rauhala lähestyy aihetta hyvin lempeästi ja vahvan uskon kautta. Päähenkilöiden, Viljan ja Aleksin, oma usko on niin vahva, että se uskaltaa kyseenalaistaa yhteisön normeja. Teos valaisee lestadiolaisten elämää, uskoa ja yhteisöllisyyttä kauniisti mutta silti kaunistelematta. Se pyrkii kuvaamaan totuutta yrittämättä kuitenkaan hajottaa mitään. Riski on silti olemassa. Helsingin Sanomat (13.9.2013) luonnehtikin teosta tärkeäksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.

Teoksen kantavin teema on lestadiolaisen suurperheen äidin ja vaimon osa, jaksaminen ja uupuminen. Rooli, johon valmistaudutaan jo pienestä pitäen, ei istu kaikille samalla tavalla, eivätkä kaikki jaksa yhtä paljon. Saarnassa nainen kuvataan "lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan jo siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin." Naisen, äidin ja vaimon, "kuopan kaivaminen" alkaa heti naimisiin menon jälkeen ja se saattaa jatkua pitkään. "Odotan jo lumihiutaleita, jotka laskeutuvat nurmipeittoni päälle, ja puolukkamättään ja pihlajan suojassa on hyvä nukkua." Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. "Luolassa alkoi versoa vihreinä silmuina ja hiirenkorvina helpotus, pimeyteen tulvi valo." Samalla kun Rauhala käsittelee tietyn yhteisön naisten ja perheiden arkea, hän kuvaa erittäin hienolla tavalla myös uupumista, henkistä romahtamista ja onneksi myös vähittäistä toipumista.

"Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun." Taivaslaulu on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina. Se on kahden nuoren aikuisen tarina rakkaudesta, sitoutumisesta, yhteisestä uskosta ja unelmista. Se kertoo rakkaudesta parisuhteeseen ja vanhemmuuden ihmeeseen vaikeinakin aikoina. "Vilja oli pyhä. Hän oli antanut kehonsa itseään suuremman suunnitelman kasvupaikaksi kyselemättä, empimättä. Vilja oli maaemo, jonka taivaan sade oli kastellut viheriöiväksi ja kukkivaksi." Taivaslaulu kertoo myös äidin ja isän rakkaudesta lapsiinsa sekä lasten rakkaudesta vanhempiinsa. Kovin usein ei kirjallisuudessa tule esille niin voimakas isän rakkaus kuin tässä kirjassa. "Kun heräsi halu suojella ja hoivata omaa lasta ja perhettä, päämäärä oli vedenkirkas ja taivaanavara. Aleksista tuli vartiomies."Aleksin näkökulma rakkauteen, isyyteen, yhteisön painostukseen, omaan uskoon ja uskoon itseensä on lumoavan kaunis ja vahva.

Olen siteerannut teosta tarkoituksella paljon, sillä se on kieleltään yksi kauneimpia teoksia, joita olen lukenut. Se on rakkaustarina myös arjen ja ympäristön kauneudesta. Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Vaikka tarinalla on melko selkeä juoni, se ei kuitenkaan etene täysin kronologisesti. Kertojan ääni on vuoroin Viljan, vuoroin Aleksin, ja molempien ajatuksia käydään läpi lapsuudesta lähtien. Välillä äänessä ovat heidän pienet lapsensa kysymyksineen. Rauhala kuvaa välillä kasvavan nuoren naisen huolia ikään kuin lapsenomaisen nukkeleikin muodossa. Tämän lisäksi rakenteellista vaihtelua tekstiin tuo anonyymi blogiteksti kommentteineen. Näiden kautta perheen sisäinen tarina laajenee kuvaamaan koko yhteisön tuntoja. Upea lukukokemus, jonka rinnalle tarvitsee pakkauksen nenäliinoja.