Auli Leskinen: Talo Andien juurella

Auli Leskinen 2023. WSOY. 295 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdeksän vuotta sitten lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika, joka sijoittui Chileen. Latinalaisessa Amerikassa pitkään asunut Leskinen näyttää tuntevan hyvin myös Kolumbian raskaan lähihistorian ja nykytilanteen. Talo Andien juurella sijoittuu vuoteen 2016, jolloin Kolumbian hallitus sai sissiliike FARCin neuvottelupöytään, mutta onko tilanne rauhoittunut? Vieläkö lapsia kaapataan mukaan sissitoimintaan?

Kriisiterapeutti Kira työskentelee Kolumbian Cumuntassa, pienessä kaupungissa sissien hallitseman metsän kainalossa. Naistentaloon saapuu pienen poikansa kadottanut tummaihoinen nainen, Serena Cox, jota Kira ja naistentalon muut työntekijät alkavat auttaa. Serenan tarina ei jätä Kiraa rauhaan ja hän suostuu vaaralliselle matkalle syvälle vuoristoon löytääkseen tuon pojan, joka mitä ilmeisimmin on sissien hallussa. Pojan katoaminen osuu aseellisten konfliktien keskelle ja lopulta Kirankin henki on vaarassa.

Leskinen on kirjoittanut romaaninsa alkuun esipuheen, jossa hän kertoo tarkemmin Kolumbian monimutkaisesta tilanteesta. Hyvä niin, sillä vaikka olen lukenut näistä konflikteista ja jännitteistä ennenkin, on niiden perässä vaikea pysytellä. Romaanissa yhteenotot on kuitenkin rajattu selkeästi, vaikka taustalla on paljon politiikkaa, maanomistajuuskiistoja, epätoivoa, köyhyyttä ja huumekauppaa. Järkyttävää on se, miten lapsia käytetään pelinappuloina, heidät viedään kodeistaan ja heistä kasvatetaan sissejä.

Cumuntassa on hikisen kuumaa ja vehreää. Leskisen tarinassa pysähdytään usein siihen, miltä iholla, korvissa tai vaikkapa jalkojen alla tuntuu. Kira joutuu myös tunnustelemaan sitä, miten paljon hän antaa työnsä vaikuttaa itseensä. Serenan pojan katoamisen myötä hän ymmärtää, että kauan sitten hänen oma perheensäkin joutui menettämään paljon sodan vuoksi. Lähes tuntemattomaksi jääneellä isällä oli historia, josta Kira ei tiennyt mitään. 

Romaani ei meinannut millään avautua minulle alkuun, mutta jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä halusin oppia vähän lisää Kolumbiasta. Puolessavälissä tarina alkoi onneksi vetää ja hotkaisin kirjasta loput yhdessä illassa. Tarinassa oli lopulta melko paljonkin aineksia alkuperäisväestöstä tummaihoisiin, luokkajaosta konflikteihin ja yhteisöllisyyteen. Siksi Kiran perheen historia Suomessa jäi ehkä hieman irralliseksi. Sitä olisi voinut kuljettaa enemmän rinnalla alusta lähtien, ja toisaalta romaani olisi ollut kiehtova ja kokonainen sitä ilmankin. Leskisen kirjoitustyyli on melko päälausevoittoista ja joskus perättäiset lauseet eivät ihan vaivattomasti täydennä toisiaan. Silti täytyy sanoa, että tunnelma välittyy hyvin ja tulee suorastaan iholle. 

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Anni Valtonen 2020. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jälleen kerran teos, jonka luin lukuhaasteen ja kirjablogien innoittamana. Tunnustan, että kovasti yritän kannustaa itseäni lukemaan lisää tietokirjallisuutta ja tähän mennessä se on rajoittunut melko lailla elämäkertoihin. Elämäkerta- ja muistelmateosten joukkoon kirjasto luokittelee myös Anni Valtosen omakohtaisen katsauksen Kolumbiaan 1990-luvulta tähän päivään.

Valtonen on asunut Kolumbiassa, hänen lastensa isä on sieltä kotoisin ja niinpä maasta on tullut Valtoselle kuin toinen kotimaa, hyvin rakas ja kiehtova. Ristiriitojen maa on tunnettu huumekaupastaan ja konflikteistaan, ja nämä saavatkin teoksessa suuren osan, mutta Valtonen haluaa avata maan monipuolisuutta ja kertoa myös maan vähemmän tunnetuista ominaispiirteistä.

Koska kokaiinibisnes ja sisällissota ovat hyvin merkittävä osa Kolumbian lähihistoriaa, on Kolumbiasta kiinnostuneen hyvä olla perillä niiden taustoista, seurauksista ja vaikutuksista tavallisen ihmisen arkeen. Kuten kovin usein, taustat ovat monimutkaiset ja rauhaan on vaikea luottaa, mutta viime vuosien yritys on ollut kova. Kolumbian huumebisnes on kytkeytynyt suoraan aselliseen konfliktiin: kaikki sodan osapuolet ovat rahoittaneet toimintaansa viljelemällä kokaa, prosessoimalla sen kokaiiniksi ja myymällä eteenpäin. Maaseudun väestö on elänyt jatkuvan uhan alla, kiristyksien ja kidnappausten pelossa.

Kolumbian väestö on hyvin moninainen niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Luokkajako ja varallisuuden jakautuminen näkyy asumisessa ja katukuvassa monella eri tavalla. Karibianmeren rannikon pohjoinen ja korkeammalla sisämaassa sijaitseva pääkaupunki Bogotá ovat kuin eri maita. Maahan mahtuu sademetsää, vuoristoa, turistirantoja, syrjäseutuja ja suurkaupunkia. 

Yksi kiehtovimmista Valtosen esittelemistä kolumbialaiseen kulttuuriin liittyvistä seikoista liittyy naisiin ja naiseuteen. Hän avaa sukupuoliroolien monimutkaista kuviota, marianismia, ikivanhoja uskomuksia, taikauskoa ja katolisen kirkon vaikutusta. Mielenkiintoisia olivat myös sekä Valtosen että hänen poikiensa tekemät havainnot ihmisten välisestä kanssakäymisestä, sosiaalisuudesta, puhuttelemisen tai keskustelemisen tavoista. Suomessa ja Kolumbiassa saattaa sama ihminen päätyä käyttäytymään ja elehtimään hieman eri tavoin.

Kirjaan mahtuu myös muutamia valokuvia Kolumbiasta ja Nicaraguasta, jossa Valtosen perhe asui hetken. Kirjallisuuden ystävä kiittää hetkistä suuren Gabriel García Márquezin kotikylässä ja teemoissa. Valtosen tuotoksessa näkyy hänen uransa toimittajana: teksti kuvaa etenkin politiikan ja arjen törmäyksiä lukijaystävällisellä tyylillä. Omakohtaiset muistot ja kohtaukset värittävät tekstiä ja tuovat sen lähemmäksi. Lopussa hieman ihmettelin hänen ratkaisuaan tuoda mukaan myös hänen poikiensa ajatuksia, mutta loppujen lopuksi ne täydensivät kokonaisuutta erittäin hyvin. 

Kuten Valtonen muistuttaa, kahden tai useamman kulttuurin kasvatteja elää Suomessakin entistä enemmän. Siksi sijoitan tämän teoksen Helmetin haasteessa kohtaan 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjarikas elämäni lisää tästä teoksesta.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez 1967. Espanjankielinen alkutos Cien años de soledad. Suomentanut Matti Rossi. WSOY 1971. 348 s. Lainassa äidiltä.

Minun oli tarkoitus saada tämä kirja luettua 31.7. mennessä, jolloin kirjabloggaajilla on tapana postata kirjallisuuden klassikoista. Minua varoiteltiin, että Sadan vuoden yksinäisyyteen pitää varata aikaa, mutta en kuunnellut viisaampiani ja niinpä myöhästyin klassikkohaasteesta. García Márquezin teos on todellakin klassikko ja kirjailijan tunnetuin teos. Maagisen realismin eräänlainen kantateos kertoo Macondon kaupungin perustamisesta, elämästä ja rappiosta, ja sen sanotaan kuvaavan Kolumbian ja Latinalaisen Amerikan historiaa ja poliittisia myllerryksiä ylipäätään. Macondosta on tullut käsite, joka on jäänyt elämään.

Kaupungin ohella Sadan vuoden yksinäisyys on tarina Buendían suvun seitsemästä sukupolvesta, siitä lähtien kun José Arcadio Buendía lähti ikätovereineen kotikylästään. Perhe kasvaa ja rönsyilee vuosien mittaan niin että lukijoiden helpotukseksi netistä löytyy sukupuita ja tiedän lukijan, joka piirsi itsekin sellaista kirjaa lukiessaan. Se onkin tarpeen, sillä perheen pojat nimetään yleensä isiensä tai esi-isiensä mukaan, eikä ole ihan helppoa muistaa kuka on kukin. Samoin tyttölapsia nimetään perheen aiemmin syntyneitten kaunottarien tai Ursula-matriarkan mukaan. Tarinan edetessä minulle kävi niin, että parhaiten jäivät mieleen alkupään hahmot, kuten jo mainitsemani esi-isä, hänen ehkä jopa 120-vuotiaaksi elänyt Ursula-vaimonsa, näiden pojat Aureliano ja José Arcadio, sekä tyttäret Amaranta ja Rebeca. 

Uskoakseni maaginen realismi on Latinalaisen Amerikan perinteessä ja kirjallisuudessa vahvemmin edustettuna kuin vaikkapa Suomessa, ja tarinan tyylissä oli paljon samaa kuin vaikkapa Isabel Allenden Henkien talossa (linkistä Oksan hyllyltä -blogin postaus). Ihmisten toimintaan vaikuttavat voimakkaasti uskomukset, kuolleiden omaisten henget, etiäiset ja pieni määrä magiaa tuntuu olevan jatkuvasti läsnä. Magiikka yltää Macondossa myös erotiikkaan ja seksiin, perheenjäsenten välisiin suhteisiin, rakastumisiin ja milloin mihinkin, täysin käsittämättömiin päähänpinttymiin. Buendían suvun vaiheet ja perheenjäsenten kyvyt ja taipumukset ovat suorastaan uskomattomia, mutta siinä onkin yksi syy miksi tarina kiehtoo ja kantaa läpi sukupolvien ja kulttuurien.

Kolumbian historia ja poliittiset myllerrykset eivät ole minulle niin tuttuja, että pystyisin vertaamaan niitä kirjan tapahtumiin, mutta vahvasti siellä näyttävät vaikuttaneen muun muassa liberaalien ja konservatiivien väliset sodat, joissa Aurelianokin taistelee vuosikymmeniä. Tarinan edetessä monet muutkin yhteiskunnalliset virtaukset, uusi tekniikka tai vaikkapa eurooppalainen muoti saavuttavat Macondon, joskus jälkijunassa, mutta jälkensä jättäen. Teoksessa ei mainita vuosilukuja, eikä niillä ole merkitystä, mutta jotain osviittaa erilaiset virtaukset antavat lukijalle. Suvun talo kasvaa, sen annetaan rappeutua, sitä uudistetaan ja siivotaan, Ursula nostaa sen kukoistukseen samalla kun miehet haaveilevat, purkavat intohimojaan, taistelevat tai kuolevat.

Lukeminen on paikoin kuin satua, välillä huvittavaa ja hilpeää, mutta useimmiten siihen täytyy keskittyä ihan täysillä. Sillä García Márquezin teksti on hyvin, hyvin tiivistä. Tapahtumien ja ihmisten runsaus hengästyttää ja jopa uuvuttaa. Kirja ei ole sivumäärältään pitkä eikä paksu, mutta en muista milloin viimeksi teksti olisi pursunnut niin, että sekin tuntuu uskomattomalta - itse tarinan ohella. Tämä kannattaisi lukea joskus uudestaan.

Klasikon on lukenut moni. Tässä muutama blogipostaus: Luettua elämää, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 1: Kirja on vanhempi kuin sinä. Sekä Seinäjoen että PopSugarin haasteissa sijoitan tämän 1920-luvulle, sillä uskon että senkin vuosikymmenen läpi kahlataan jossakin kohtaan :)

Melba Escobar: Kauneussalonki

Melba Escobar 2015. Espanjankielinen alkuteos La Casa de la Belleza. Suomentanut Taina Helkamo. Aula & Co 2018. 262 sivua. Lainasin kirjastosta.

Escobarin teos kiinnitti huomioni viime kevään kirjakatalogissa toisaalta kauniin kannen ja toisaalta kotimaansa vuoksi. En ole nimittäin kovinkaan paljon lukenut eteläamerikkalaista kirjallisuutta, enkä kolumbialaista kai lainkaan. Saisin siis maailmanvalloitukseeni yhden maan lisää lukemalla tämän!

Kauneussalongissa on paljon mielenkiintoisia, maailmankuvaa avartavia aineksia, kuten naisten oikeudet, rodullistaminen, yhteiskuntaluokat, korruptio ja rikollisuus, mutta kokonaisuudessa on jotain, mistä en oikein saanut otetta. Valitettavasti kirja ei siis ollutkaan ihan makuuni. Kerronnassa on ratkaisuja, jotka sekoittivat ajatuksenjuoksuani ja näkökulmaa, jotain kömpelöä, tai sitten luin kirjaa tarpeeksi keskittymättä.

Keskityn nyt kuitenkin kirjan hyviin ominaisuuksiin! Romaanin päähenkilöt, eri yhteiskuntaluokkia edustavat naiset asuvat Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa. Kertoja ja ympäristöään tarkkaileva Claire on asunut pitkään Ranskassa, mutta palannut kotimaahansa, jossa hän toimii psykoterapeuttina. Claire on vaalea, varakas, hillityn oloinen nainen, joka käy säännöllisesti kauneushoitolassa. Siellä häntä hoitaa Karen, kanelinruskea, afrotukkainen nuori nainen, joka yrittää tienata tarpeeksi saadakseen pienen poikansa rannikolta luokseen. Naisten välille syntyy luottamuksellinen suhde ja Karen kertoo Clairelle elämästään. Valitettavasti köyhyys saa Karenin ajautumaan tienesteihin ja suhteisiin, jotka ennustavat pahaa. Hän kuulee ja näkee liikaa, ja häntä käyttävät hyväkseen ihmiset, joiden avulla hänen piti päästä köyhyydestä eroon. Escobarin romaanissa on varsinkin loppua kohden jännärin makua, kun tieto nuoren naisen törkestä murhasta laajenee käsittämään valtakunnan tason korruptiota, rikkaiden salaisuuksia ja muitakin murhia.

Kauneushoitolassa miehet ovat sovinisteja, vallanhimoisia ja korruptoituneita. He käyttävät hyväkseen niin köyhiä nuoria naisia kuin vaimojaankin. Vain rahalla ja vallalla on väliä. On käsittämätöntä miten esimerkiksi afrotukkaiset naiset kärsivät suoristaakseen tukkansa tai miten vähän köyhillä on mahdollisuuksia päästä eteenpäin elämässään. En epäile, etteikö kirjan kuvaamat ihmistyypit tai tapahtumat olisi mahdollisia Bogotássa tai monessa muussakin maailmankolkassa. Uskon kuitenkin että romaaniin on haettu tarkoituksella jonkinlaisia stereotypioita ihon väriltään erilaisten ihmisten, taustoiltaan erilaisten luokkien tai sukupuolten välisen epätasa-arvon alleviivaamiseksi. Lopputulos tuntuu realistiselta siitä huolimatta. Sosiaalinen todellisuus on varmasti hurja ja hyvin erilainen kuin meillä, ja sen kuvaamisessa Escobar on onnistunut hyvin.

Kirjasta lisää blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja Kirjarikas elämäni. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa on yritys tai yrittäjä.