Juhani Brander: Amerikka

Juhani Brander 2023. WSOY. 303 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja jäi mieleeni, kun kuuntelin Tulenkantaja-palkinnonjakoa Tampereen kirjafestareilla joulukuussa. En ole aikaisemmin lukenut Branderin teoksia, mutta nyt laitan listalleni hänen edellisen romaaninsa Silta yli vuosien.

Pieni poika, Kaarlo, elää isoäitinsä kanssa Turun saaristossa pienessä Edenin pitäjässä. Eletään sotien jälkeisiä vuosia, eivätkä pojan vanhemmat ole maisemissa. Hänen isänsä on saksalainen ja mummon mukaan äiti on lähtenyt Amerikkaan. Kaarlo ja mummo ovat niitä köyhistä köyhimpiä ja usein sellaisina päivinä, kun Kaarlo ei mene kouluun ja mummo on huonossa kunnossa, nälkä kurnii suolissa nukkumaan mennessä. Kellarissa ruoka on usein homehtunutta tai nahistunutta, ja saariston olosuhteet ovat ankarat.

Kaarloa kiusataan koulussa ja koska koulunkäyntiä ei kovin paljon valvota, pystyy hän välillä välttämään sinne menon. Poika saa auttaa kyläläisiä pelloilla, metsissä ja kalassa. Lähistöllä asuu myös Sakari, perheetön mies, joka omalla tavallaan katsoo pojan perään. Mummo tekee parhaansa, mutta sairastelee eikä jaksa aina nousta sängystä. Kotona on kirppuja eikä muun Suomen jälleenrakentaminen näy eristäytyneessä saaristokunnassa. Kuntalaiset ovat hyvin omaehtoisia, viinaan meneviä, ja ihan romaanin alussa kuvittelinkin tapahtumat jonnekin aikaisemmille vuosikymmenille, niin köyhää Edenissä on.

Anarkistinen ja rääväsuinen mummo uskoo vielä moniin haltioihin ja henkiin talossa ja sen pihapiirissä, ja niinpä Kaarlokin koputtelee ja pyytelee anteeksi metsässä, saunassa ja kellariin mennessään, jotta henget pysyvät myötämielisinä. Toki mummo muistaa jumalaakin, mutta Kaarlossa kasvaa hartaasti luontoa kunnioittava ja eläimiä suojeleva nuorimies. Mummon räväkät sanavalinnat ja jutut punoittavat korvia ja tekevät muuten suorastaan runollisesta tarinasta kielellisesti monitasoisen ja värikkään. Välillä ihmettelin, mistä kirjailija ammentaakaan mummoon niin herkullisia aineksia! 

Brander on punonut Kaarlon elämään kirjavan kudelman vanhan kansan sanontoja, uskomuksia, perinteisiä elinkeinoja, selviytymistaistelua ja asenteita. Kaarlon kulkiessa saarella hän on luonnon kanssa yhtä: Kaarlo oli kuulevinaan saniaisten heleän naurun. Saniaiset lohduttivat häntä, eikä hän pelännyt. Hän näki unta, jossa kuusi nosti hänet maasta, kiepautti syliinsä ja kellutti häntä ilmassa ja puhui muinaista kieltä, ennen ihmistä keksittyä, metsän ja eläinten kieltä, ja siihen yhtyivät kivet ja kalliot ja se kuulosti huminalta, maan syvistä kerroksista suodattamattomana kuuluvalta sonetilta.

Romaanissa on välillä myös päiväkirjamerkintöjä nuorelta naiselta, Kaarlon äidiltä. Päiväkirjan sivuilla eletään sotavuosia ja moni nuori nainen ihastuu saksalaiseen, niin Ainokin. Hänen kauttaan romaani muistaa niitä leimattuja naisia, jotka on historiankirjoissa tähän saakka unohdettu. Lukija päättelee Ainon kohtaloksi jotain muuta kuin Amerikan, mutta tuo mystinen ja kaikkea lupaava manner on Kaarlon tähtäimessä. Kun hän päättää paeta yhteiskuntaa ja lähtee soutamaan kohti Amerikkaa, hänen seuranaan on vain tumma loputon meri, vähäpuiset luodot ja hylje, joka seuraa häntä loppuun saakka.

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankell. 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Svenska gummistövlar. Otava 2015. Suomentanut Kari Koski. 494 sivua.

Vain puoli vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistu Ruotsalaiset saappaat on jatkoa muutamia vuosia aikaisemmin ilmestyneelle Italialaisille kengille, mutta silti täysin itsenäinen teos. Kirjassa Mankellin hahmo, kirurgin työstä saaristoon vetäytynyt eläkeläismies Fredrik jatkaa elämänsä läpikäymistä, tutustumista aikuisena tapaamaansa tyttäreen sekä ennen kaikkea vanhenemisen pohtimista.

Romaani käynnistyy traagisella kohtauksella, kun Fredrikin isovanhemmiltaan perimä talo palaa. Fredrik itse ehtii alta pois, mutta hänen omaisuudestaan ei jää jäljelle juuri muuta kuin kaksi vasemman jalan saapasta. Tulipalosta muodostuu hänen elämässään jälleen uusi käännekohta. On pakko pohtia, miten jatkaa eteenpäin.

Oliko elämäni palanut tuhkaksi? Oliko minussa vielä halua kuvitella muutakin kuin vanhuuden alennustilaa? Onnistuisinko vielä saamaan jostakin uutta elämänhalua?

Vanha saaristolainen on kuitenkin sitkeää tekoa eikä väliaikainen asuminen asuntovaunussa ja teltoissa ole mikään ongelma. Paikallaan polkevaan elämään tulee uusia vivahteita Fredrikin tutustuessa naiseen, joka haluaa tehdä tulipalosta juttua paikallislehteen. Tuttavuus syvenee vähitellen ystävyydeksi, muttei taida kuitenkaan antaa Fredrikille sitä lämpöä, jota hän on kaivannut. Tulipalon myötä myös suhde aikuiseen tyttäreen kehittyy, vaikkei suhde olekaan helppo. Muutaman päivän reissu Pariisiin ja tutustuminen tyttären omiin ympyröihin tekee heidän väleilleen hyvää. Etenkin kun pieni lapsenlapsi tekee tuloaan.

Ruotsalaiset saappaat ei ole varsinaista/pelkästään rikoskirjallisuutta, vaikkei Mankell ole voinut vastustaa kiusausta sijoittaa saaristoon tuhopolttajaa. Fredrikin talo ei nimittäin ole ainoa, joka palaa. Tuhopolttoihin liittyvästä pienestä jännityksestä huolimatta teos on mielestäni ennen kaikkea romaani vanhan, hieman erakoituneen miehen ajatuksista ja eräänlaisesta tilinteosta elämän kanssa. Luulenpa, että se on ollut sitä myös kirjailijalle itselleen, sillä Fredrikin myötä romaani sivuaa myös Mankelille tärkeitä asioita maailmanmenossa.

Varsin rauhallisesta tahdista huolimatta kirja pitää hyvin otteessaan ja Fredrikin kanssa on miellyttävää kulkea saaristomaisemissa ja välillä Pariisissakin. Mankellin tuttu, lyhytsanainen, mutta monipuolisen vertauskuvallinen tyyli toimii. Onneksi en ole ihan kaikkia Henning Mankellin teoksia vielä lukenut. Voin vielä halutessani valita kirjan ja tietää, että sitä on hyvä lukea. Ehkä jopa hieman kaihoisin mielin, sillä onhan Mankellilla ollut merkittävä rooli niin omalle dekkariharrastukselleni kuin laadukkaan skandinaavisen dekkariperinteen synnyssä ylipäätään.

Yö oli tyhjä. Ei kuunsirppiä. Syysöitä oli aina ollut ja syysöitä tulisi aina olemaan, senkin jälkeen kun olisin poissa. Olin väliaikainen vieras pimeässä enkä mitään muuta.

Ruotsalaisista saappaista löytyy arvio myös blogeista Ullan luetut, Tuijata ja Rakkaudesta kirjoihin. Nappaan sillä Helmetin haasteen kohdan 33: Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson 1972. Sommarboken. Suomenkielinen Kesäkirja 1973. WSOY:n Bon-pokkari. 135 sivua. Suomentanut Kristiina Kivivuori.

Suloinen Kesäkirja koostuu lyhyistä kertomuksista, kesäisistä hetkistä ulkosaaristossa. Isoäiti ja Sophia asuvat siellä keväästä syksyyn. Kertomukset ovat itsenäisiä muistoja, kuin pieniä novelleja. Jansson on ammentanut näihin omista muistoistaan, eikä tällaista voikaan keksiä. Kertomukset ovat niin eletyn ja koetun tuntuisia. Isoäiti ja lapsi viettävät kesäpäiviä verkkaiseen tahtiin, silti täysillä hetkessä. Lukijankin on pakko edetä hitaasti ja imeä kesää itseensä. Tämän kirjan voisi ahmia, mutta sitä tekee mieli haistella ja maistella. Ymmärrän, miksi tästä pienestä teoksesta on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon. Vaikka kesä on lopuillaan, ehdin vielä hyvin tunnelmaan mukaan.

Kertomukset ovat täynnä saariston luontoa ja luonnonvoimia. Jansson kuvaa sitä hyvin yksityiskohtaisesti - hänen on täytynyt olla osa sitä ja tuntea se perinpohjaisesti. Luonto on läsnä koko ajan, sammaleista muurahaisiin, meren tyrskyistä männynkäppyröihin. Luonto värittää kertomuksia, vahvistaa elämyksiä ja opettaa lasta.

"Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut. Paljas kallionpinta höyrysi, mutta sammal ja kallionraot olivat kosteutta tulvillaan ja kaikki värit olivat syventyneet. Kasvillisuus kuistin edessä oli sademetsää, se oli aamuhämyssä vielä, ilkeitä lehtiä ja kukkia vieri vieressä, hänen piti varoa ettei tulisi niitä katkaisseeksi kun hän siinä kulki etsimässä, käsi suun edessä ja koko ajan peläten horjahtavansa."

Isoäidin elämänviisaus kulkee mukana, kun lapsi seikkailee, kyselee ja inttää. Heillä molemmilla on taipumusta ärsyttää toisiaan välillä. Silti toinen ei ole koskaan kaukana. Sanailu, lapsen uteliaisuus ja isoäidin vastaukset hymyilyttävät. Heissä molemmissa on särmää, dialogi on veikeää ja aitoa. Isoäiti ja lapsi osaavat kyseenalaistaa ja vähän kapinoidakin. Toisinaan lasta pelottaa, toisinaan hän on villi. Saaressa voi keksiä mitä tahansa ja vaikka välillä isoäiti väsyy, kohta hän taas ryömii kuusen alle Sophian kanssa piiloon. Sitten levätään. Yhdessäolo on kaunista ja vahvaa.

"Kuunvalo lankesi hänen hatulleen ja hartioilleen, hän vartioi kohtaloa ja koko saarta. Ei epäilemistäkään, isoäiti löytäisi kaiken mitä onnettomuuden ja kuoleman torjumiseen tarvitaan. Kaikki mahtui talteen hänen taskuunsa. Sophia seurasi perässä koko ajan ja näki, miten isoäiti kantoi kuuta päänsä päällä, ja yöstä tuli täydellisen tyyni. Kun he tulivat takaisin mökille, sanoi isoäiti, että nyt saatiin taas puhua.
    Älä puhu! kuiskasi Sophia. Ole hiljaa! Anna sen jäädä taskuun.
    Hyvä on, isoäiti sanoi. Hän mursi pienen palasen lahoa porraspuuta ja pani taskuun senkin, sitten hän meni maata. Kuu vaipui mereen, eikä ollut mitään aihetta levottomuuteen."

Kesäkirja täytyy nauttia kesällä. Muuten kesää tulee liian kova ikävä. Tästä helmestä on kirjoittanut moni, esimerkiksi Elina, Susa, Katri ja Laura.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg. Jää (Is). 2012. Suomennos Leena Vallisaari. Kansi Helena Kajander. Teos & Schildts & Söderströms. Pokkari. 575 sivua.

Nuori pappi Petter Kummelin saapuu vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa uuteen pestiin, syrjäiseen ulkosaariston seurakuntaan pian toisen maailmansodan jälkeen. Tiivis saarelaisyhteisö odottaa innolla uutta hengellistä johtajaa, ja pian sydämellinen ja seurallinen Petter onkin lunastanut paikkansa heidän keskuudessaan. Jää on jollakin tapaa hyvin vanhanaikainen, mutta samalla ajaton romaani uskon riemusta, Sanan voimasta ja arkisen työnteon autuudesta luonnonvoimien armoilla keskellä karunkaunista merta. Se on myös kertomus rakkauden ja uskollisuuden voimasta. Petterin suorastaan lapsenomainen ihmetys ja luottamus ihmiseen ja hyvään saa pauloihinsa, vaikkei kaikkia saaristoseurakuntalaisia ole helppo miellyttää eivätkä kaikki pysty avautumaan.

Romaanin nimi Jää alkoi avautua minulle vasta lukemisen loppupuolella. Jää on tietysti keskeinen luonnonelementti saaristossa ja se tuo paljon iloa talvella, kun saarelta toiselle on helppo suksia ja potkuroida. "Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisiksi, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä." Kyseessä on kuitenkin myös ihmisten välinen jää. Jää, jota sydämellisinkään paimen ei voi sulattaa. Jää, joka hiertää äidin ja tyttären välissä lempeästä isästä huolimatta ja joskus juuri sen takia. Ja valitettavasti se on myös alkutalven ohut jää, joka pettää alla.

Romaani sijoittuu jälleenrakentamisen aikaan. Lukijan on helppo myötäelää saaristolaisten iloa siitä, kun ruoka taas riittää ja posti kulkee. Pappilassa kahvitellaan ahkerasti: pöydät notkuvat leivästä, kirnutusta voista, pullasta, maidosta ja ahomansikoista. Tarinan tämä puoli tulee vahvasti esille Mona-pastorskan kautta, joka nauttii ruumiillisesta työstä kahden lehmänsä ja viljelystensä parissa, joka ei lepää kun vasta illalla kun on saanut rakkaansa kotiin kirkosta.

Leppoisa, luonnossa viivyttelevä, hetkessä elävä tarinan alku kääntyy vähitellen arjen rytmiksi. "On heidän kolmas keväänsä Luodoilla, ja he ovat saaneet aikaan jo paljon. Navetassa tilanne on hyvä, viljelyalaa on laajennettu, istutukset ovat ilo silmälle kun se aika koittaa, aitaukset on korjattu, pesämuna hevosta ja veneen moottoria varten pantu sivuun. Tästä kaikesta ei kukaan luovu kuin pakon edessä." Arjen saavutuksista huolimatta tulee vähitellen ja väistämättä myös suru-uutisia ja vaivoja. Traagisuus ehtiikin jo kertyä ennen kuin jää viimeisen kerran pettää. "Jää on kuin luomiskertomus" (HS 11.9.2012). Kuoleman läsnäolo on lukijalle suorastaan sietämättömän voimakas. Kaikki se kauneus, hyvyys ja rakkaus, jota romaani muuten huokuu, tekee kuoleman käsittämisestä lukijalle yhtä vaikeaa kuin se on saaristolaisillekin.

Lundbergin tavassa kirjoittaa tätä romaania on jotain hauskan vanhakantaista. Tyyli on tiivistä, jopa juoruilevan dokumentoivaa ja vaivatonta. Kerronta myötäilee sekä Petterin iloa ja ihmetystä että Monan tarmokkuutta. Suomentaja on tehnyt loistavan työn. Kerronta on useimmiten hän-muodossa ja poukkoilee joskus ehkä liikaakin kertojasta toiseen. Poikkeuksen tekee kuitenkin Posti-Anton, näkijä, meren tuntija, lautturi, joka kertoo välillä tapahtumista omasta minä-kulmastaan. Anton on tarinassa eräänlainen shamanistinen vastapaino hartaalle kirkkouskolle.

Vaikka romaania oli alusta alkaen helppo lukea ja tarinasta sai hyvin kiinni, en silti heti päässyt sisälle siihen, mistä tässä nyt on kyse. Mikä on tämän romaanin merkitys. Miksi kirjailija luo tarinaa nuoresta pappisperheestä 40-luvun lopun ulkosaaristossa. Miksi uskolla on niin vahva rooli. Mikä kaikkien näiden seurakuntalaisten merkitys tälle tarinalle on. Romaanissa on kuitenkin eräänlainen vahva sykli, jossa loppu sitoo asiat yhteen ja antaa kaikelle merkityksen. Lukijan lopussa kokema vahva myötäeläminen ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman kaikkea muuta.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen ensimmäisen kohdan (teos kirjailijalta jota en ole aikaisemmin lukenut), kohdan kuusi (kirjan nimi on yksi sana), kohdan 13 (voittanut merkittävän palkinnon) sekä kohdan 43 (yli 500 sivua). Vuoden 2012 Finlandia-voittajasta on tietysti kirjoitettu paljon. Blogikirjoituksia löytyy muun muassa Elinalta, Kaisalta, Saralta, Kirjasfääristä ja Kirsin kirjanurkasta.