David Nicholls: Melkein perillä

David Nicholls 2024. Englanninkielinen alkuteos You Are Here. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2024. 391 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sinä päivänä -romaanista kuuluisuuteen noussut Nicholls osaa todellakin kirjoittaa hyvän mielen bestsellereitä ihmissuhteista, pareista ja perheistä. Imaisin tuoreen Melkein perillä -romaanin yhdessä vuorokaudessa ja sain näin vuositavoitteeni, 70 kirjaa, valmiiksi juuri ennen kuin vuosi vaihtuu. Muistan pitäneeni kovasti myös romaanista Yhtä matkaa, vaikka se ei ihan näin hyvä ollutkaan.

Uutuusromaanista tekee kiehtovan ensinnäkin se, että siinä patikoidaan pohjoisen Englannin halki Irlanninmereltä Yorkin lähelle vastakkaiselle rannikolle. Reitistä kiinnostuneille: se löytyy Alfred Wainwrightin vaellusreitin nimellä ja on kokonaisuudessaan kolmesataa kilometriä pitkä, Järviseudulta nummien ja Penniinien kautta merelle. Minulla on ollut jo pitkään intohimona toteuttaa jotain tuollaista itsekin.

Itse tarina ei sinänsä ole mitenkään kekseliäs, vaan ennemminkin ennalta-arvattava, mutta se lienee osa tällaisten hyvän olon kirjojen viehätystä. Lukija saa tasan sitä mitä haluaa. 38-vuotias Marnie viettää ihan liian paljon aikaa itsekseen. Hän tekee töitä kotona eikä ole avioeron ja koronan jälkeen saanut itseään liikkeelle ja ihmisten pariin enää kovin hyvin. Hänen ystävänsä houkuttelee hänet mukaan kolmen päivän vaellukselle ja yllätyksekseen Marnie suostuu lähtemään. Matkalle kutsutaan myös Michael, 42-vuotias maantiedon opettaja, jolle kävely on verissä ja maisemat tuttuja. Michaelkin on eron ja onnettomuuden jälkeen vältellyt ihmisiä vapaa-ajallaan. Ystävän tarkoituksena on alun perin yhyttää Marnie ja toinen, vähemmän ulkoilua harrastava Conrad, toistensa pariin, mutta kuten arvata saattaa, epätodennäköidempi pari löytääkin toisensa.

Patikointi pitenee kolmesta päivästä viikoksi, jonka aikana Marnie ja Michael kohtaavat epävakaan kevätsään, polun haastavimmat osuudet sekä omat haamunsa. He onnistuvat vähitellen pääsemään lähemmäksi omia pelkojaan ja etenkin tapaa puhua suoraan ilman vitsejä tai komiikkaa. Se on ollut pitkään varsinkin Marnien keino selvitä sosiaalisista tilanteista. Matkaan mahtuu vetovoiman ja lämminhenkisyyden lisäksi tietysti myös salaisuuksia, pettymyksiä, nuhjuisia majapaikkoja ja liikaa olutta.

Tässä David Nicholls onkin taitavimmillaan: sen kuvauksessa, millä eri keinoin ihmiset luovivat toistensa parissa, millaisia suojakeinoja käytetään, millainen kuva annetaan itsestä ja mitä sanoja valitaan. Nichollsin teksti on myös hyvin hauskaa, jopa niin että hörähdin muutaman kerran ääneen. Molemmat päähenkilöt ovat älykkäitä kielen käyttäjiä, mutta onneksi alun jatkuva sanailu vaihtuu välillä rauhalliseen yhteiseloon, muuten kamaa olisi liikaa. 

Kirjan kansikuva ei ihan anna oikeutta ihastuvalle pariskunnalle, jotka näkevät patikoidessa toisensa märkinä, mutaisina, hikisinä ja jalkaterät rakoilla. Annoin Goodreadsissa tälle täydet viisi tähteä, sillä lajityypissään tämä on ihan täydellinen, vaikka muuten kaunokirjallisuuden kentällä ei niin hyvin pärjäisikään.

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Richard Osman 2021. Englanninkielinen alkuteos The Man Who Died Twice. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2022. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Täsmälukeminen jatkuu. Goodreadsin vuosihaasteeseen piti valita kirja Best Books of the Month -listalta, josta mielelläni valitsin jo tutuksi tulleen Torstain murhakerhon mysteerin. Sarjan ensimmäisen osan postaus täällä. Osmanin teokset ovat vallanneet maailmaa lempeällä huumorillaan ja nokkeluudellaan. Samalla reseptillä jatketaan tässä toisessakin teoksessa, jossa seniorikylä Coopers Chasen vanhukset ottavat selvittääkseen 20 miljoonan punnan arvoisten timanttien sijainnin.

76-vuotiaan Elizabethin, entisen MI6:n vakoojan, entinen aviomies ilmestyy yllättäen Coopers Chaseen ja pian käy ilmi, että tämä piilottelee niin mafialta, salaiselta poliisilta kuin huumekauppiailtakin. Elizabeth ei malta olla sekaantumatta tapaukseen, jonka tutkimiseen hän saa apua ystäviltään Joycelta, Ronilta ja Ibrahimilta. Samalla täytyy saada vastuuseen nuori hulttio, joka pahoinpitelee 80-vuotiaan Ibrahimin sairaalakuntoon.

Täytyy myöntää että jälkeenpäin on melkein mahdotonta kuvailla sarjan juonta, sillä käänteitä on useita ja osapuolia hieman liiankin monta. Se ei kuitenkaan latista romaanin tunnelmaa, joka on jälleen kerran ihastuttavan nokkela, rakastettava ja ovela. Elämänkokemuksellaan ja tarkkanäköisyydellään Elizabeth kumppaneineen taltuttaa nuoremman polven agentit, nousussa olevan paikallisen huumekauppiaan, pikkunilkin sekä mafioson pelätyn jälkeläisen. Ja auttavat tietysti paikallispoliiseja yksityiselämän saralla.

Ja silti tämä nelikko on ihanan arkinen ja tavallinen kolotuksineen, huolineen ja haaveineen. Elizabethin miehen alkava dementia ei estä tätä pelaamasta shakkia, mutta muisti ei yllä kokonaisen päivän yli. Joyce neuloo ystävärannekkeita hyväntekeväisyyttä varten ja aiheuttaa mummomaisuudellaan kömpelöitä tilanteita. Isokokoinen Ron on syvästi huolissaan Ibrahimista, joka ei sairaalasta kotiuduttuaan halua enää lähteä ulkomaailmaan. Mukana ovat myös ensimmäisestä osasta tutut paikallispoliisit, Chris, joka suhde Donnan äitiin syvenee sekä Donna itse, joka suree pitkittynyttä sinkkuelämäänsä. Taustalla auttaa myös Bogdan, salaperäinen puolalainen, joka pystyy kaikkeen eikä nuku koskaan. Henkilökaarti on siis vertaansa vailla.

Osmanin dekkareissa ei tietystikään kaahailla eikä ajeta pahiksia takaa, vaikka ruumiita kyllä syntyy. Tapausta tutkitaan junalla tai linja-autolla kulkien ja timantit piilotetaan mikroaaltouuniin, ei mihinkään kassakaappiin. Elizabethin menneisyys agenttina on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja nelikon epätodennäköinen ystävyys on suorastaan opettavaista. Entisen agentin ystävinä sairaanhoitaja, psykiatri ja vasemmistoöykkäri ovat kokonaisuuden saumattomia osia, eikä vastakkainasettelusta ole tietoakaan. Coopers Chasen maailmassa olisi ihana elää.

Naistenviikko: Helen Fields: Täydellinen rikos

Helen Fields 2019. Englanninkielinen alkuteos Perfect Crime. Suomentanut Hanna Arvonen. BookBeat 2024.

Hyvää naistenviikkoa! Nimipäiväänsä tällä viikolla viettävät muun muassa Hannat, joten onnittelut suomentaja Hanna Arvoselle! 

Kesäkuisen lomareissun kolmas dekkari löytyi tällä kertaa BookBeatin suosituksista. En ole lukenut Fieldsin Luc Callanach -sarjan aikaisempia teoksia, mutta onneksi tämä sarjan viides osa toimi ihan itsenäisenäkin. Tosin se sai minut miettimään, aloittaisinko sarjan ihan alusta, sen verran vetävä se oli.

Jännäri sijoittuu Edinburghiin, jossa joku vainoaa itsemurhayrityksissään epäonnistuneita ihmisiä. Yhteys uhrien välille löytyy organisaatiosta, joka tarjoaa tukea ja terapiaa itsetuhoisille ja masentuneille. Poliisipäällikkö Ava Turnerin tiimi saa selvitettäväkseen useamman tapauksen lyhyen ajan sisällä. Ilmeisesti aikaisemmissa sarjan osissa Ava Turner on ollut vielä Luc Callanachin työpari; nyt hän on tämän päällikkö. Se ei silti estä parivaljakkoa toimimasta tiiviisti yhdessä, esimerkiksi linnan muureilla, jossa Turner on vähällä tippua, mutta Callanach saa hänestä otteen ja pelastaa naisen hengen.

Valitettavasti samaan aikaan murhatutkinnan kanssa eräs dementoitunut mies tapetaan hoivalaitoksessa, jossa Callanach on juuri aikaisemmin käynyt häntä tapaamassa. Turner joutuu siirtämään Callanachin sivuun tutkinnasta, sillä tämän äidin menneisyydestä löytyy yhteys tapettuun mieheen. Tässä kohtaa käy ilmi, että sarjan aikaisemmissa osissa Callanach on joutunut sinnikkään ihailijan vihan kohteeksi, joutunut jättämään työnsä Ranskassa Interpolissa ja totuttelee nyt elämään Skotlannissa.

Dekkarina teos on varsin vetävä ja sitä oli kiva lukea reissussa, mutta ihmissuhdepuoli oli yllättävän romanttista. Luc Callanach kuvaillaan hyvin kauniiksi ranskalaisine piirteineen, eikä ilmeisesti Ava Turnerkaan hassumman näköinen ole, hän vaan ei itse tajua sitä. Parivaljakon välillä säkenöi niin hyvässä kuin välillä pahassakin, mutta mahdollinen rakkaussuhde jää arvoitukseksi seuraaviin sarjan osiin. Callanach on hahmona ehkä hieman liiankin täydellinen, hänestä on vaikea löytää särmää, jota Turnerissa on paljon enemmän. Turner puolestaan on se stereotyyppinen rikostutkija, joka ei muista syödä eikä nukkua, ei välitä omasta hyvinvoinnistaan eikä ihmissuhteistaankaan.

Eli vaikka toisaalta tekisi mieleni alkaa lukea vetävää sarjaa ihan alusta saakka, minusta tuntuu että tiedän sarjan hahmoista nyt hieman liikaa, ja se saattaisi spoilata lukukokemustani. Rikokset olivat tässä aika roisia ja niiden motiivit loppujen lopuksi aika kaukaa psykologian teorioista haettuja. Se häiritsi hieman lopussa, sillä romantiikan ja henkilökuvausten perusteella tämä olisi voinut olla cozy crimea, mutta ei se ollut. 

Ilmeisesti teosta ei saa lainkaan fyysisenä kirjana, vaan se on julkaistu pelkästään e- ja äänikirjana. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Selasin blogipostauksiani ja tässä muita naisten kirjoittamia dekkarisarjoja, joissa nainen on pääosassa: Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, Nilla Kjällsdotterin Murhia Pohjanmaalla -sarja, Maria Adolfssonin Doggerland-sarja ja Lilja Sigurdardottirin Áróran tutkimuksia -sarja. Huomenna on vuorossa yksi dekkaristi, joka sopii tähän listaan myös.

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan 1981. Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. Otava 2010. 138 s.

Kiitos työkaverilleni Taunolle kirjan lainasta! Olen lukenut nyt Ian McEwanin seitsemästätoista romaanista kymmenen. Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan kirjailijauran varrelle mahtuu hyvin monenlaisia romaaneja, joista Sovitus on varmaankin kuuluisin. Viimeisin romaani Opetukset tuntui varmanpäälle kirjoitetulta ja taakse päin katsovalta, kun taas uran alkupäästä tämä Vieraan turva onkin jotain ihan muuta.

Mary ja hänen miehensä Colin viettävät lomaa Venetsiassa. He tutustuvat velvollisuudentuntoisesti kirkkoihin, museoihin ja palatseihin ja etsivät kaupungin kujilta mieluisia ravintoloita. Seitsemän vuoden seurustelun aikana intohimo on muuttunut turvalliseksi toveruudeksi, mutta kun he tapaavat pimeällä kujalla Robertin, kaikki muuttuu.

Ensin Robert kertoo makaaberin yksityiskohdan lapsuudestaan ja suhteestaan siskoihinsa sekä vaimonsa Carolinen tapaamisesta. Mary ja Colin kutsutaan Robertin palatsiin kylään, jossa yksityiskohdat ihastuttavat ja viini virtaa. Pariskunta löytää itsensä nukkumasta kadulta ja viettää aamun etsien epätoivoisesti jotain juotavaa. Robert vie heidät nukkumaan takaisin palatsiinsa ja kun he lähtevät, kivuliaasti liikkuva Caroline yrittää viestittää heille jotain.

Ahdistava mielikuva Robertista ja Carolinesta saa Maryn ja Colinin välisen intohimon syttymään. He viettävät seuraavat päivät hotellissaan sängyssä, nauttivat toistensa läheisyydestä ja käyvät kaupungilla vain syömässä. Tuntuu, etteivät he saa toisistaan tarpeekseen. Eräänä päivänä he lähtevät uimarannalle ja sieltä palattuaan päättävät poiketa katsomassa mitä Robertille ja Carolinelle kuuluu. Ajatus jostakin vaarallisesta tai väärästä ei ole jättänyt heitä rauhaan.

Viimeistään tässä kohtaa romaani muuttuu trilleriksi, vaikka omituisia väreitä ja epämukavuutta on ollut aistittavissa alusta saakka. Luimme lukupiirissä muutama kuukausi sitten niin ikään Italiaan sijoittuvan Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli -romaanin, jossa oli hetkittäin jotain samaa. Väkivallan uhkaa, varjoisia kujia ja mahdollisesti pimeässä väijyviä miehiä, kohtauksia joihin ajaudutaan väistämättä. Muuten kaksi ihan erilaista teosta, mutta Italia ja tämä hetkittäinen tunnelma niitä yhdisti. 

Täytyy sanoa, että hieman omituinen oli tämä romaani. McEwanilla on muitakin romaaneja, joissa vainosta tai päähänpinttymästä tulee uhkaava tunnelma, kuten Ikuinen rakkaus tai Polte, tai romaaneja, joissa jännitys koostuu muista elementeistä, kuten Makeannälkä, mutta niitä olen pitänyt lähes mestarillisina teoksina, kun taas Vieraan turvaa ihmettelen. Lisäksi pienen romaanin kieli tuntui vanhahtavalta, ehkä jopa liian tarkkaan punotulta. Pitäisi ehkä lukea lisää kirjailijan varhaistuotantoa.

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

Elly Griffiths 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Remains. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2024. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Minulla oli kalenterissa muistutus, että Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan viidestoista osa ilmestyy e-kirjana 15.3. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin lukunautinnon lomareissun menomatkalle noin viikkoa myöhemmin! Tosiaan, kyseessä on arkeologi Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovan sarjan viidestoista ja ilmeisesti viimeinen osa. Senkin vuoksi halusin hieman lykätä nautintoa, enkä vieläkään pidä ajatuksesta, että heidän tarinansa olisi jo paketoitu.

En paljasta, saavatko Ruth ja Nelson toisensa, mutta ihan viime sivuille saa teosta lukea, ennen kuin se selviää. Sitä ennen joutuu sietämään molempien epävarmuutta ja kykenemättömyyttä ilmaista tunteitaan verbaalisesti. Jo edellisessä teoksessa elettiin koronavuosia, ja rajoitukset vaikuttivat myös näiden kahden elämään ja suhteeseen. Korona säikytti heidät myös, kun yhteinen ystävä, druidi Cathbad, sairastui vakavasti. Uudessa osassa Cathbad on edelleen huonossa kunnossa ja long covidin runtelema. Valitettavasti hän ajautuu myös mukaan tapaukseen, jossa häntä epäillään murhaan sekaantumisesta.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Cambridgen arkeologian opiskelijoita lumosi professori, joka paneutui opiskelijoidensa opintoihin epäilyttävän intiimillä tavalla. Yksi hänen opiskelijoistaan katosi tuolloin ja löytyy nyt vanhan rakennuksen seinään muurattuna. Kaikkien ihaileman tytön viimeisten päivien kulkua alkavat selvittää Nelsonin tiimi, tällä kertaa vahvistuksilla Cambridgesta. Nelsonin luottotutkija Judy joutuu kuitenkin hetkeksi sivuun, sillä hänen puolisonsa Cathbad katoaa ja joutuu tutkinnan kohteeksi. Mitä tapahtui viikonloppuretkellä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Onko syyllinen rasittavalta vaikuttava professori, joku mustasukkaisista opiskelijoista vai valokuvausta harrastanut kahvilan omistaja? Ja mitä tekemistä Cathbadilla on tämän seurueen kanssa?

Ruth suree samaan aikaan oman työpaikkansa puolesta. Norfolkin yliopisto on päättänyt säästää sulkemalla arkeologian laitoksen kokonaan. Ruthin työkaveri David aloittaa kiivaan kampanjan laitoksen puolesta, onhan Ruth sen valovoimainen edustaja, johtaja ja televisiossakin esiintynyt tutkija, jota arvostetaan yli maan rajojen. Kampanja tuottaa tulosta, mutta onko Ruthin paikka edelleen arkeologian laitoksen johdossa vai kaipaako hän jotain muuta? Mitä Nelson ajattelee, kun hänen vaimonsa Michelle palaa koronarajoitusten hellitettyä takaisin kotiin?

Viimeisen teoksen tapauksella on yllättävä yhteys sarjan ensimmäiseen teokseen ja tietysti henkilöhahmot palaavat ajatuksissaan suolamarskin maisemiin ja kaivauksiin, mutta muuten teos ei tällä kertaa kovin paljon hyödynnä kuuluisaa maisemaansa ja miljöötänsä. Ruth miettii edelleen, onko suolamarskin reunalla sijaitseva pieni talo se kaikkein sopivin, etenkin nyt kun hänen tyttärensä Kate joutuu kulkemaan yläkoulussa kauempana ja kulkuyhteyksiä ei ole. Ruthilla ei tässä teoksessa ole muutenkaan juuri tekemistä luiden kanssa, vaikka hänen uransa on muuten esillä. Ehkäpä teosta pitääkin parhaiten kasassa odotus siitä, saavatko päähenkilöt toisensa. 

Tähän on hyvä lopettaa. Kaikki viisitoista osaa ovat olleet todella hyvää luettavaa ja olen odottanut jokaista innolla, vaikka ihan tasalaatuisia ne eivät ole olleet. Suuret kiitokset niin Elly Griffithsille kuin suomentaja Anna Kangasmaallekin ihanasta kirjasarjasta, jonka kunniaksi lähden työkavereiden kanssa kävelyille Norfolkin suolamarskille kesällä 2025!

Helmetin lukuhaastetta varten Elly Griffithsin teokset sopisivat hyvin esimerkiksi saman kääntäjän teoksiksi tai Goodreadsin vuosihaasteessa kirjoiksi, joilla on samanlaiset kannet. 

Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Pip Williams 2020. Englanninkielinen alkuteos The Dictionary of Lost Words. Suomentanut Tuulia Tipa. Into 2023. 455 s. Lainasin kirjastosta. 

Miten omaperäinen tarina, ja miten tärkeä näkökulma sanakirjojen laatimiseen! Australiassa asuvan tutkija Pip Williamsin esikoisromaani on kivunnut julkaisuvuonnaan New York Timesin bestseller-listalle ja näyttelijä Reese Witherspoon on valinnut sen kirjakerhonsa kuukauden kirjaksi. Tässä on täsmäluettavaa kaikille sanoja rakastaville.

Esme on vasta kuusivuotias, kun Oxford English Dictionarysta valmistuu sen ensimmäinen osa. Hänen isänsä kuuluu sanakirjaa laativaan työryhmään ja leskimiehenä isä pitää tytärtään mukana pihavajassa, jossa työryhmä kokoontuu sanakirjatyötä varten. Suuren työpöydän alla Esme tutustuu pöydältä tippuviin sanoihin ja niiden merkityksiin. Myöhemmin vartuttuaan hänestä kasvaa työryhmän jäsen. Oxfordin kadut tulevat hänelle tutuiksi, kun hän toimittaa tutkijoiden asioita Oxford University Pressin, Ashmoleanin museon, Bodleianin ikivanhan kirjaston ja kotikaupunginosansa Jerichon välillä. Tässä kohtaa täytyy heti sanoa, miten ihastunut olinkaan siihen, että tarina kulkee kaupungissa, jossa olen itsekin asunut hetken. Esmen koti ei ole kuin muutaman sadan metrin päässä omasta huoneestani Jerichossa.

Suurimmaksi osaksi kirstussa oli kuitenkin pieniä paperilappusia, ei postikortteja suurempia. Osa oli nippuina, toiset irtonaisina. Niitä oli kokonainen kenkälaatikollinen, lajiteltuna aakkosjärjestykseen; kunkin kirjaimen välissä oli pieni kortti, kuin kirjaston katalogilaatikossa. Kuhunkin lappuun oli kirjoitettu sana ja sen alle lause. Joissakin mainittiin myös kirja, mutta useimmissa vain naisen nimi, muutamissa myös miehen.

Jo nuorena Esme huomaa, etteivät kaikki sanat pääse mukaan sanakirjaan. Sanojen määritelmiä etsitään lähinnä painetuista lähteistä, eli miesten kirjoittamista kirjoista ja lehtileikkeistä. Näin naisten ja etenkin työväenluokkaisten naisten käyttämä sanasto jää sanakirjatyön ulkopuolelle. Ensimmäinen Esmen talteen poimima sana on bondmaid - orjatyttö, palvelija, piika, tehtävään sidottu - eli hänen rakas Lizziensä, jonka kanssa Esme on kasvanut ja viettänyt päivänsä. Lizzie vie Esmen kauppahalliin, jossa arvokkaaksi sanojen lähteeksi osoittautuu ikivanha, rääväsuinen torimyyjä Mabel. Vuosien ajan Esme tarkkailee ihmisten puhetta ja pitää hameensa taskussa kynää ja paperia mukana valmiina tekemään muistiinpanoja.

1900-luvun alkupuolella suffragetit näkyvät myös Oxfordissa ja Esme pääsee tutustumaan heidän ajamaansa asiaan, naisten äänioikeuteen. Iso-Britannia tulee tässä asiassa paljon Suomea perässä, mutta suffragetit saavat huomiota ja Esmekin haluaa tehdä osansa naisten ja tasa-arvon eteen. Tukena omien arvojen puolustamisessa hänellä on kummitäti Ditte, Bathissa asuva itsellinen nainen, jonka esimerkki ja apu on äidin puutteessa Esmelle ja tämän isälle korvaamaton. Kirjeet Oxfordin ja Bathin välillä kulkevat tiuhaan ja kertovat naisille tärkeistä näkökulmista, mutta myös naiseksi kasvamisesta ja elämän valinnoista.

Esmelläkään ei ole kiirettä naimisiin tai perhettä perustamaan, mutta 25-vuotiaana hänelle tapahtuu jotain, mikä jättää arven koko loppuelämän ajaksi. Myöhemmin hän löytää rakkauden, vaikka ensimmäinen maailmansota tuleekin liian lähelle. Sotavuodet tuovat mukanaan paljon surua, eivät pelkästään Esmelle, vaan koko sanakirjayhteisölle, joka on nyt Esmelle kuin oma perhe. Esmen keräämistä sanoista syntyy yllättäen pieni kirja, jota luetaan vuosikymmeniä myöhemmin Australiassa asti.

Sanakirjatyön lisäksi romaani kuvaa hyvin eri taustoista tulevien naisten elämää 1900-luvun alun Englannissa. Miten niin palvelustyössä olevien kuin keskiluokkaistenkin naisten elämä on rajoitettua ja ennalta määrättyä. Esmellä on onni omistaa läheisiä, jotka ovat pystyneet tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta miten vähän vaihtoehtoja onkaan Lizziellä, jonka elämä rajoittuu muiden palvelemiseen, tai miten paljon paheksuntaa aiheuttaa nainen, joka kiertää maata vapaana näyttelijänä ja aktivistina. Sanakirjatyötä tehneitä naisia ei huomioida vielä silloinkaan kun Oxford English Dictionary kaikessa suuruudessaan valmistuu. Entisajan elämänmenossa ihailtavaa on kuitenkin se, miten pitkään ja hartaasti sanakirjatyötä saatiinkaan tehdä - nykyajassa vuosikymmenien työ ei tulisi kuulonkaan, vaan valmista pitäisi saada murto-osassa siitä ajasta.

Luin kirjan takakannesta, että tarina ammentaa tositapahtumista. Se on osoitus kielen voimasta ja kunnianosoitus niille, joita historiankirjoitus ei ole huomioinut. Monet sanat ovat miesperinteen vuoksi kadonneet, koska niitä ei ole painettu, ei siksi ettei niitä olisi käytetty. Suomentaja Tuulia Tipa on tehnyt hienoa työtä eläväisten ja vanhanaikaisten sitaattien ja sanojen kääntämiseksi.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Abdulrazak Gurnah 2020. Englanninkielinen alkuteos Afterlives. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2022. Ostin omaksi. Pokkarissa 339 s. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme seuraavaksi kirjaksi tämän Nobel-voittajan teoksen, joka on odottanut yöpöydällä vuoroaan jo hetken. Luimme viimeksi Putinista ja Venäjän kolonialismista, nyt on vuorossa Saksan ja Iso-Britannian Itä-Afrikkaan jättämän jäljen vuoro. Gurnah, Iso-Britanniaan Tansaniasta 18-vuotiaana muuttanut kirjailija ja professori, on jäänyt meillä ilmeisen vähälle huomiolle Nobelistaan huolimatta. Häneltä on suomennettu tämän jälkeen varhaisempi teos Paratiisi. 

Loppuelämät sijoittuu 1900-luvun alun itäiseen Afrikkaan, alueeseen jonka hahmotin vähitellen Tansaniaksi, mutta josta alkuun käytetään nimeä Saksan Itä-Afrikka. Alue on saksalaisarmeijan hallussa ja ensimmäinen maailmansota ulottaa väkivaltaiset lonkeronsa sinne saakka. Nuorukaiset värväytyvät Schutztruppeen ja sotivat niin omiaan kuin brittejäkin vastaan. Sodassa loukkaantuu Hamza, perheetön poika, joka päätyy sisämaan sotien jälkeen takaisin kotiseudulle rannikkokaupunkiin ja elää loppuelämänsä varsin onnellisesti. Toisenlainen loppuelämä on suunnilleen samanikäisellä Ilyaalla, jonka pikkusisar Afiya ei lakkaa koskaan miettimästä, mihin veli joutui ja miten tälle sodassa kävi.

Romaanin alku kuvaa Ilyaan ja Afiyan lapsuutta köyhyydessä, ilman vanhempia, ilman yhtään mitään. Itäisen Afrikan rannikko on monikulttuurinen, eikä pelkästään kolonialismin vuoksi, vaan siellä käydään vanhastaan kauppaa niin arabien kuin intialaistenkin kanssa. Osa asukkaista on muslimeja, osa kristittyjä ja sitten on niitä, jotka hakevat turvaa vanhoista uskomuksista. Ihmisvilinä ja kaupankäynti ei kuitenkaan jaa osallisuutta tasaisesti, vaan köyhimpien on ponnisteltava tosissaan leipänsä eteen ja siksi eurooppalainen armeija vetää puoleensa. Hallitsijat vaihtuvat ja maailma sotii ympärillä, mutta kaikkein sorretuimpien on vain jatkettava elämäänsä.

Romaani esittelee alkuun muitakin hahmoja, kuten nuorista huolehtivan Khalifan ja tämän äksyn vaimon, epäluotettavalta tuntuvan esimiehen ja Saksan armeijan arvaamattomat upseerit. Hamzan vuodet sodassa ovat kammottavaa luettavaa, kun taas Afiyan kasvu tytöstä naiseksi antaa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Olen ennenkin äärimmäisestä köyhyydestä lukiessani hämmästellyt, miten vähällä ruoalla, heikolla hygienialla ja vähillä tavaroilla ihminen saattaakin tulla toimeen. Samaa kauhistelin nytkin. Gurnahin teksti ei kuitenkaan jätä tilaa surussa, pelossa tai kärsimyksessä vellomiselle, vaan tarina vie pontevasti eteenpäin.

Ehkä 1900-lukua kuvaakin suurten sotien lisäksi ja niistä huolimatta toiveikkuus ja usko kehitykseen, sillä paljon toiveikkuutta oli tässäkin tarinassa, jonka ohuet hännät yltävät Afrikan maiden itsenäistymiseen 1960-luvulle saakka. Jotain kadotetaan lähes pysyvästi ja osa siteistä katkeaa vuosikymmeniksi, mutta elämä kantaa ja tuo mukanaan pysyvyyttä ja turvaa. Romaaniin mahtuu kaunis rakkaustarina, eräs riivaajaan valtaama lapsi ja paljon muuta elämänmakuista. Toiveikkaassa tunnelmassa on läsnä myös hieman surumielinen sivuvire, on öisiä painajaisia, sodan jättämiä arpia ja hylkäämisen pelkoa.

Tarina siis kulkee eteenpäin kuin juna, välillä ympäristön yksityiskohdissa ja tarkasti keskusteluissa viipyillen, mutta etenkin loppua kohden kiihtyen. Gurnahin tyyli on hyvin realistista, vaikka yksityiskohdissa on runollisuutta ja monikulttuurinen ympäristö tuo oman maagisen mausteensa arkeen. Ihanan mausteen tekstiin tuovat runsaat esimerkit paikallisista sanoista ja alkupuolella myös saksankielisistä sanoista. Einari Aaltonen on tehnyt suomentajana upean työn monipuolisen tekstin parissa.

Romaani on ankara muistutus kolonialistisesta epätasa-arvosta, rasismista ja hyväksikäytöstä, ja mielestäni hyvä opetus myös siitä, etteivät maailmansodat koskettaneet pelkkää Eurooppaa, eikä uutisoinnin pitäisi siihen nykyäänkään sortua niin paljon. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii parhaiten kohtaan 22: A book by an author from an African country. Helmetin lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 6: Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa

Annie Darling 2016. Englanninkielinen alkuteos The Little Bookshop of Lonely Hearts. Suomentanut Saara Pääkkönen. Tammi 2022. Oma ostos.

Jos kirjailijan sukunimi on Darling, ei kai voi olettaa muuta kuin suloista kirjallisuutta. Tähän kirjaan sain kimmokkeen Helmetin haastekohdasta, jossa kirjan nimessä pitää olla sana kirja. Toivon tämän myös auttavan siihen lukujumiin, joka on vaivannut vakavammin otettavien kirjojen kanssa. Aloitin tätä ennen viisi varsin kehuttua romaania, jotka ovat kaikki jääneet kesken. Äsken postaamani Sofi Oksasen tietokirja oli virkistävä poikkeus muiden seassa, sillä sitä ei tosiaankaan voinut jättää puoliväliin.

Lähtökohtaisesti pidän kirjoista, jotka sijoittuvat Lontooseen, joten Goodreadsin haasteessa sijoitan sen kohtaan A book set in one of the 25 most beautiful cities in the world. Bloomsburyssa en ole tietääkseni käynyt, mutta nyt varmasti käyn. Siellä voisi aivan hyvin sijaita sata vuotta vanha kirjakauppa, jonka tuore omistaja pelkää kirjakauppojen puolesta ja pohtii, millä omansa saisi erottumaan muista. 28-vuotias Posy Morland rakastaa historiallista romanttista kirjallisuutta ja päättää keskittyä romanttisen kirjallisuuden myymiseen kaupassa, jonka hän on juuri perinyt.

Kiinteistön uudella omistajalla, Sebastian Thorndykella, on kuitenkin muita suunnitelmia. Komea nuorukainen ei kuuntele Posyn ajatuksia, vaikka ravaakin kirjakaupassa ärsyttävyyteen saakka. Hänen isoäitinsä on kuitenkin jättänyt kaupan tarkoituksella Posylle, ei Sebastianille. Työntekijöidensä kanssa Posy päättää juhlia uudistuneen kirjakaupan avajaisia vain parin kuukauden kuluttua. Ehtiikö hän siihen mennessä vakuuttaa Sebastianin, tilata kaiken tarvittavan, tehdä remontin ja pölyyttää omia haaveellisia asenteitaan?

Posy on jäänyt vastuuseen 15-vuotiaasta pikkuveljestään vanhempien kuoltua seitsemän vuotta aikaisemmin. Nuori nainen on tehnyt hyvää työtä, mutta rahat eivät meinaa millään enää riittää edes nopeasti kasvaneen Samin vaatevaraston uusimiseen. Osaako hän yrittäjänä huolehtia rahavirroista niin että kauppa kannattaa? Yllättäen Lontoon rasittavin poikamies Sebastian rientää apuun niin remontissa kuin projektinhallinnassakin. Lapsesta asti toisiaan ärsyttäneet Posy ja Sebastian ottavat päivittäin yhteen, kunnes lopulta löytävät yhteisen sävelen - tietysti.

On alusta asti selvää, miten romaanissa käy. Teos on kuitenkin romaanisarjan alku, joten kuvittelin käänteiden tulevan kiusoittelevasti ehkä vasta jossakin tulevassa osassa. No, hyvä näin, sillä voi olla etten anna itselleni lupaa lukea seuraavaa osaa. Tarina tihkuu söpöyttä aina Posyn homssuisesta olemuksesta eksentrisiin työkavereihin, vaaleanpunaisiin yksityiskohtiin, herkullisiin leivonnaisiin, romanttisen kirjallisuuden sitaatteihin ja Posyn omiin eroottisiin kirjoitelmiin. Söpöyttä tasapainottavat Sebastianin kärkkäät kommentit ja kiire, jonka avajaiset aiheuttavat. Ehdottomasti sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, joka ei ota itseään liian vakavasti, eikä ole ollenkaan huonoimmasta päästä!

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston 2019. Englanninkielinen alkuteos Red, White and Royal Blue. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022. 400 s. Lainasin kirjastosta. 

Ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa parhaaksi rakkausromaaniksi äänestetty kirja valittiin myös Goodreadsissa vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi. Sieltä minäkin tämän bongasin. Alun perin ajatus oli löytää Helmetin haastekohtaan 39 bi- tai panseksuaalinen henkilö, mutta koska siihen luin jo toisen teoksen, sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjassa on presidentti.

Kiitossanoissaan Casey McQuiston kertoo, miten tarinan aihiosta muodostui hänelle eräänlaista eskapismia silloin kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Siitä viitekehyksestä ymmärrän tarinan synnyn täysin. Voi kunpa avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus voittaisivatkin, peittoaisivat konservatismin ja takapajuisuuden. Siitä tässä on kyse. 

Romaanin päähenkilö Alex kampanjoi presidenttiäitinsä puolesta. Uudet vaalit lähestyvät ja olisi kammottavaa, jos vastaehdokas voittaisi. Vaalit ja kaikki vaaleja edeltävä työ ovat siis tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Alexin perhe on tehnyt politiikkaa aina, ponnistanut Texasista Valkoiseen taloon ja muuttanut maailmaa. Alexillakin on selvä visio omasta paikastaan tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Kunnes hän aiheuttaa skandaalin Englannin kruununprinssin häissä. Vastineeksi hän lupaa ystävystyä juhlakalun nuoremman veljen, ärsyttävän täydellisen prinssi Henryn kanssa. Ystävyys syttyykin oikeasti ja kaikkien yllätykseksi syvenee vielä pidemmälle.

Tässä vaiheessa Alexin on pohdittava seksuaalista suuntautumistaan, ja vaikka se aiheuttaakin tunnemyrskyn, tässä tarinassa siitä selvitään suorastaan taianomaisen helposti. Ehkä se johtuu ihanasta Henrystä, josta Alex löytää vastinparinsa, aurinkonsa, kuunsa ja ankkurinsa. Nuorten miesten välinen kirjeenvaihto on täynnä terävää sanailua, ylitsepursuvaa tunteilua ja älykkäitä viittauksia historiaan. Katastrofi on tietysti väistämätön, mutta koska tämä romaani on kaikin puolin ennalta-arvattava, lukijan ei tarvitse hermostua nuorukaisten puolesta.

Odotin kevyttä ja romanttista hömppää ja sitä sain. En kuitenkaan odottanut romaanin olevan niin kovin eroottinen. Kuuntelin kirjaa aamubussissa posket punaisina ja toivoin ettei kukaan muu kuule. Lakanoissa piehtaroiminen oli romaanissa kuitenkin vain yksi vaihe, jonka jälkeen lukeminen oli vähemmän kuumottavaa. Ehdin jo miettiä, löytyykö teoksesta tarpeeksi tasoja, tai tasoja lainkaan, mutta nyt kun olen sen kokonaan lukenut, onhan niitä, vaikka melko sinisilmäisiä ja romanttisia ovatkin.

Ehdoton kehu täytyy antaa teokselle siitä, miten se tosiaankin toimii eskapismina. Tarina on täynnä optimismia, lämpöä, ystävyyttä ja siteitä, jotka vain vahvistuvat. Englannin kuningatar - mummi - saa ehkä nenilleen, mutta maailma nytkähtää juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan, suvaitsevaisuus voittaa ja rakkaus pelastaa. Erityisesti pidin nuorten aikuisten välisestä ystävyydestä ja sisarten välisestä rakkaudesta, älykkyydestä kaiken kohelluksen ja rankan kampanjan keskellä sekä karikatyyrisistä mutta hyvin osuvista kulttuurisista ominaispiirteistä niin jenkeissä kuin Kensingtonin palatsissakin.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Deborah Levy 2015. Englanninkielinen alkuteos Hot Milk. Suomentanut Sari Karhulahti. 319 s. S&S. Lainasin kirjastosta. 

Tämä kirja on kummitellut mielessäni jo monta vuotta, sillä huomasin sen suosion Englannissa vielä kesällä 2017, vaikka kirjan ilmestymisestä oli jo pari vuotta. Ostin pokkarin Oxfordista, kadotin sen jonnekin, ja nyt kun suomennos ilmestyi, laitoin kirjan varausjonoon. Olen aikaisemmin lukenut Deborah Levylta romaanin Uiden kotiin (2011) ja kun virkistin muistiani postaukseni avulla, huomasin että teoksissa on todellakin jotain samaa: kuuma aurinko, näennäinen toimettomuus, tiheä tunnelma, seksuaalisuus ja arvoituksellisuus.

25-vuotias Sofia saapuu äitinsä kanssa Espanjan Almeríaan pieneen kylään. Äiti kärsii sairaudesta, jolle ei ole löytynyt diagnoosia eikä lääkitystä. Äiti, Rose, kävelee huonosti, suhtautuu kaikkeen negatiivisesti ja teettää tyttärellään kaiken. Almeríaan he ovat tulleet tohtori Gómezin klinikan vuoksi. Hoito klinikalla on kuitenkin jotain muuta kuin mitä he odottavat.

Hämähäkki ei ollut vaihtanut paikkaa verkossaan, eikä ampiainenkaan ollut liikkunut. Minulla ei ole enää minkäänlaista ajantajua. Julieta Gómez tiesi nyt salaisuuksia, ja vaikka minä olin kertonut hänelle joitakin niistä, useimmat olivat Rosen lapsuuteen liittyvä tunnustuksia. Äidin luut olivat lääketieteelliset tutkimukset kohteina, mutta kaappiin piilotettuja luurankoja tutkittiin toisella tavalla.

Välimeren meduusat polttavat rakkoja Sofian ihoon, kesä on kuuma ja sisämaan tiet pölyisiä. Viikot Espanjassa antavat Sofialle mahdollisuuden taukoon ja itsetutkiskeluun, mutta tunnelma on turhautunut ja katkera. Sofian on mahdoton irtautua äidistään ja tämän vaatimuksista. Rannalla hänen haavojaan hoitaa mustapartainen Juan ja rannalla hän tapaa myös arvoituksellisen Ingridin, itsevarman saksalaisen, jonka suudelma ei jätä rauhaan. Viikot Almeríassa ovat kipeän fyysinen koettelemus, mutta myös mahdollisuus tutustua omaan seksuaalisuuteen ja kykyihin.

Ennen kaikkea viikot ovat kuitenkin kipeää kasvua, rohkeutta ja itsenäistymistä. Vaikka Sofia hylätään välillä, hän löytää itsestään kauneutta ja sitkeyttä, joka pakottaa lopulta myös äidin ulos neuroottisuudesta ja itsekeskeisyydestä, ja Sofian lamaannuttavasta taikapiiristä. Sofian ja Rosen Espanjan-matka on kuin hämähäkin seitti täynnä tuskaa ja turhautumista. Kerronnassa on hypnoottisuutta ja allegorioita, viittauksia myytteihin, jopa hieman surrealismia. Kirjoitin edellisestä romaanista, että kaiken yllä leijuu epätodellinen utu - niin leijuu tässäkin teoksessa. 

Deborah Levyn teksti on niin omanlaistaan etten oikein edes osaa kuvailla sitä tarpeeksi hyvin. Silti lukeminen sinänsä on vaivatonta ja teksti vie eteenpäin. Tunteiden vuoristoratakaan ei tunnu raastavalta, lähinnä ehkä epäreilulta, ja kaiken yllä on jännittävää uteliaisuutta ja hieman toiveikkuuttakin. Nyt harmittaa etten löydä enää sitä alkuperäistä Oxfordista ostettua pokkaria, jotta voisin vertailla kieliä toisiinsa. Sari Karhulahti on joka tapauksessa tehnyt upeaa työtä hypnoottisen tunnelman kääntämisessä. 

Vuoden ensimmäinen romaani sijoittuu Helmet-haasteessa kohtaan 31: Kirjassa on vammainen henkilö. Pohjoisessa lukuhaasteessa se saa hyllynlämmittäjän paikan (kohta 6). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa etsitään tunnetiloja, ja tästä löytyy sitä varten ainakin epävarmuus, haaveellisuus, joutilaisuus, hylätyksi tuleminen, ihailu ja katkeruus. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 30: A book set in a country bordering the Mediterranian sea. 

Elly Griffiths: Lukittu huone

Elly Griffiths 2022. Englanninkielinen alkuteos The Locked Room. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin BookBeatista, josta myös kuva.

Aika vähän historiaa ja arkeologiaa oli tässä viimeisimmässä suomennetussa Ruth Galloway -sarjan teoksessa. Yleensä tarinat on ankkuroitu hyvin arkeologi Ruth Gallowayn tutkimuksiin tai vanhoihin tarinoihin, joita Norfolkin rannikolla tuntuu riittävän. Tällä kertaa rikoksen takana kummittelee Harmaa nainen, jonka tiedetään jääneen vuosisatoja sitten ruttoepidemian makaaberiksi uhriksi.

Epidemia on myös nykyajassa, sillä teoksessa eletään kevättä 2020, kun korona leviää myös Englannissa. Ruth jää kotiin tyttärensä Katen kanssa, kuten kaikki muutkin, paitsi avaintyöntekijät. Heitä ovat muun muassa poliisit, esimerkiksi Harry Nelson, joka selvittää tiiminsä kanssa epäselvissä olosuhteissa kuolleiden naisten tapauksia. Nelsonin vaimo on lähtenyt tapaamaan iäkästä äitiään ja joutuu olemaan poissa kotoa usean viikon. On kai luonnollista, että Nelson päätyy viettämään yönsä tyttärensä Katen äidin, Ruthin, luona?

Griffiths kuvaa pandemia-ajan tunnelmaa, huolia, käytännön toimia ja haasteita hyvin elävästi ja tarkkaan. Ihmisillä on huoli läheisistään, etenkin vanhuksista, mutta myös yksin jäävistä yliopisto-opiskelijoista, joista kaksi liittyy jollakin tapaa Nelsonin ja Ruthin tutkimuksiin. Huoli on myös sairaanhoitohenkilökunnan jaksamisesta ja venymisestä nyt kun potilaita on niin paljon. Yksi heistä on valitettavasti kaikkien rakastama Cathbad, perhetuttu ja Nelsonin työparin Judyn puoliso, druidi, jonka viisaus ja kestävyys ovat pelastaneet monet. Onko hänen taipumuksistaan hyötyä koronaa vastaan?

Nyt kirjan luettuani päällimmäinen fiilis kirjasta on, että sen antia olivat tällä kertaa ihmissuhteet,  tuttujen hahmojen välinen lämpö ja rakkaus. Uusiakin ihmissuhteita alkaa, sillä yllätyksekseen Ruth saa itselleen siskopuolen. Luonnollisesti sarjaa enemmän lukeneet odottavat, miten Ruthin ja Nelsonin suhde etenee. Kirjan antia eivät nyt siis olleet historia tai muinaiset luurangot, vaikka ikivanhoilla kapeilla kujilla kuljetaankin, ollaan maan alla lukitussa huoneessa ja teoksen alussa pohditaan vanhan hautausmaan sijaintia. 

Rikosten motiivi jää tällä kertaa mysteeriksi lukijalle ja myös poliiseille, mutta se linkittyy laihduttajiin ja laihdutusryhmään, jonka jäljille Judy päätyy tapauksia tutkiessaan. Painonhallinta ja naisten ulkonäkö on vilahtanut Elly Griffithsin sarjassa sivujuonteena usein ennenkin, yleensä kuitenkin vain Ruthin ajatuksissa. Griffiths onkin saanut kovasti kehuja siitä, miten hänen sankarittarensa vaikuttaa niin itsetunnoltaan kuin ulkonäöltään hyvin tavalliselta siinä missä Nelsonin vaimoon tai pomoon on ladattu kliseisempiä ominaisuuksia. 

Norfolkin karun kaunis rannikko on mukana kävelyretkissä, joilla Ruth ja Kate tuulettavat päätään. Selvitin että siellä kulkee noin 80 kilometrin pituinen kävelyreitti, jota olisi upea päästä kulkemaan jonain kesänä. En oikein usko, että Lukittu huone toimii kovin hyvin itsenäisenä teoksena, mutta alusta asti sarjaa lukeneelle se oli jälleen kerran nautinto. Onneksi hoksasin ladata tämän e-kirjaksi, sillä kirjaston jono on vielä pitkä. Odotan jo innolla seuraavaa!

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Elif Shafak 2021. Englanninkielinen alkuteos The Island of Missing Trees. Suomentanut Helinä Kangas. Gummerus 2023. 393 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Siitä onkin näköjään jo yli neljä vuotta, kun luin Shafakin romaanin Eevan kolme tytärtä. Näiden välissä on ilmestynyt teos 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, joka näkyi somessa ja lukulistoilla pari vuotta sitten melko usein. Ehkä luen senkin jonain päivänä. Turkkilaissyntyisen kirjailijan seitsemäs suomennettu romaani Kadotettujen puiden saari sijoittuu kahden kansan jakamalle saarelle, Kyprokselle.

Tarinan alku on vuodessa 1974, jolloin juuri ennen saaren kohtalokasta sisällissotaa kyproksenkreikkalainen Kostas ja kyproksenturkkilainen Defne rakastuvat toisiinsa. Heidän täytyy pitää suhde salassa, sillä sitä eivät kummankaan perheet hyväksyisi. Nuoret tapaavat iltaisin salaa Iloisen Viikunapuun tavernassa, jonka omistajapariskunta ymmärtää millaista on salata elämänsä rakkaus. Kun Kostas joutuu muuttamaan sodan jaloista Lontooseen, rakastavaisten tiet erkanevat eivätkä he pidä yhteyttä vuosikymmeniin.

Tarinan toinen aikataso on lähivuosissa, kun Kostaksen ja Defnen 16-vuotias tytär Ada yrittää selvitä äitinsä kuoleman aiheuttamista haavoista. Isä on kadonnut hiljaisuuteensa ja rakkaiden puidensa pariin. Yllättäen heille tulee kylään äidin sisko Meryem, joka ei ole koskaan tavannut Adaa, ja palaa nyt innosta opettaa tälle kaiken heidän yhteisistä juuristaan. Vähitellen kerronta siirtyy myös vuosituhannen vaihteeseen ja paljastaa lukijalle, miten Kostas löysi rakkaansa uudelleen.

Kadotettujen puiden saari on aistillisen kirjava kertomus rakkaudesta, juurista ja kahdesta kulttuurista, joiden rinnakkaiselo on 1900-luvulla epäonnistunut. Kiehtovaa teoksessa on erityisesti Kyproksen lähihistorian vaikeat vaiheet, brittimiehitys, yhteenotot, kahden kielen sekamelska ja turismin rantautuminen. Minulla kesti melko pitkään ihastua teokseen, mutta puolenvälinen jälkeen huomasin jo kaipaavani tietoa Kostaksen ja Defnen elämänvaiheista ja yhteisistä kohtaloista. Ei siis ihan lempikirjallisuuttani, mutta paljon hyvää tässä oli. 

Shafakin kerronnassa on paljon koristeellisuutta, joka tekee sen pinnasta kauniin ja värikkään, mutta jonka alla sykkii kipeitä haavoja, katkenneita juuria, yksinäisyyttä ja suurta surua. Kaikkitietävän kertojan lisäksi tarinaa vie eteenpäin viikunapuu, jonka näkökulmasta lukija saa lisätietoa tavernan tapahtumista, kadonneista saarelaisista, kuin myös saaren monipuolisesta kasvi- ja eläinkunnasta. Välillä kasvit, eläimet, tuoksut ja ruoat ovat runsaudessaan liiankin listamaisia, mutta niiden herkullisuus ja viattomuus on kieltämättä lohdullista ja rauhoittavaa. Kasvien, etenkin puiden sekä esimerkiksi mehiläisten kautta avautuu päähenkilöiden rakkaus luontoa kohtaan. Teos myös opettaa, miten viikunapuun talvehtiminen maakuopassa onnistuu!

Meryemin hahmossa oli jotain karikatyyrista ja viikunapuun kerronnassa suorastaan lapsekasta, mutta kun pintaa rapsuttaa, viisauksien ja suloisuuden alta todellakin löytyy arvokasta tietoa. Arvostan kovasti tässä romaanissa sitä miten paljon opin taas maailmasta, tällä kertaa Kyproksen saaresta ja sen asukkaista (sain uuden maapisteen!!). Kahden pitkään rinnakkain eläneen kansan väliset yhteenotot ovat tänäkin päivänä raastavaa todellisuutta uutisissa, joten kirja tavoittaa jotain hyvin ikiaikaista ja alati toistuvaa ihmiskunnasta. Historiaa ja kulttuuria tihkuvan tarinan kiinnittää nykypäivään suosittu teema, rakkaus puihin, mutta myös Adan tapa reagoida suruun ja sen leviäminen videoina ympäri maailman. 

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie 2022. Englanninkielinen alkuteos Best of Friends. Suomentanut Cristina Sandu. Gummerus 2023. 336 s. Lainasin kirjastosta.

Olinkin jo odotellut Shamsielta lisää laatukirjallisuutta. Hänen edellinen romaaninsa Joka veljeään vihaa on kuuden vuoden takaa. Se oli sinä vuonna ehdottomasti parasta käännöskirjallisuutta, eikä huono ollut pari vuotta aikaisemmin kirjoitettu Jumala joka kivessä -kirjakaan, jota kehuimme lukupiirissä.

Pakistanin Karachissa kasvaneen Shamsien kirjat ovat niittäneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Pakistan näkyy teoksissakin. Ystävistä parhain lähtee liikkeelle Karachista vuonna 1988. Ystävykset Zahra ja Maryam ovat vasta 14-vuotiaita, mutta jo kovin nälkäisiä kokemaan kaikenlaista. Pakistan on uuden alun kynnyksellä, kun Benazir Bhutto nousee valtaan. Nuori naispresidentti saa tytöt haaveilemaan vapaudesta, oikeuksista ja menestyksestä. Yhteiskunta ja ympäristö ovat kuitenkin vielä täynnä sääntöjä, joita täytyy noudattaa, etenkin tyttöjen. Tyttöpelko on arkipäivää miesten maailmassa, eikä Karachissa pysty kapinoimaan samalla tavalla kuin George Michaelin Lontoossa.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa asuu ihmisoikeuksia ja maahanmuuttajien oikeuksia ajava, vaikutusvaltainen Zahra. Hänen paras ystävänsä Maryam menestyy yrityskaupoilla ja omaa varallisuuden, josta moni vain haaveilee. Heidän polkunsa menestykseen on ollut hyvin erilainen, mutta elämät ovat kulkeneet rinta rinnan. Maryam seurustelee Zahran ystävän kanssa ja heidän lapsensa on Zahran kummitytär. Naiset käyvät yhdessä kävelyllä joka sunnuntai ja ovat Lontoossa kuin kotonaan. Heillä on mahdollisuus vaikuttaa niin yksittäisten ihmisten elämiin kuin poliittisiin päätöksiinkin. Politiikka alkaakin vähitellen tunkeutua heidän väliinsä, etenkin kun menneisyydessä on yhteinen kokemus, jota he eivät ole unohtaneet.

Päättyykö sinnikäs, kahden hyvin erilaisen, mutta yhteisen historian omaavan naisen ystävyys Zahran holtittomaan valintaan vai Maryamin kostonhimoon? Sietääkö Zahran omahyväinen maailmanparantajasydän sen, että Maryam pystyy asettamaan henkilökohtaisen yleisen edelle? Jaksaako Maryam enää ottaa vastuuta tapahtumasta, josta he molemmat traumatisoituvat 14-vuotiaina? Romaanin alku on hurmaava yhdistelmä teinityttöjen maailmaa ja jännittävää politiikkaa diktatuurin varjossa. Vuoden 2019 Lontoossa törmäävät arvot, nykyajan ilmiöt ja draaman sävyttämät suhteet. Shamsien romaani on hyvin kiinni nykyajassa ja siihen vaikuttavista ilmiöistä. Olinkin varma, että Shamsie ottaa jollakin tavalla kantaa mm. maahan muuttavien ihmisten kohtaloihin.

Shamsien teksti on terävää ja älykästä, ja Sandu on suomentanut sen sujuvalla varmuudella. Ystävyyden ja pitkäaikaisten suhteiden kuvaaminen tuo tarinaan lämpöä, toivoa ja tunnelmaa. Tunnelma törmää ulkomaailman kanssa, jossa täytyy pärjätä uskonnon, taustan, politiikan ja julkisuuden kanssa. Yhdistelmä on ihastuttavan poksuva, yllättävä ja sopivan jännitteinen. Shamsien teos on selkeän feministinen ja sen pääosissa on ainoastaan naisia. Miehet ovat rakastavan isän tai kannustavan isoisän roolissa, asemaansa hyväksikäyttävän pojan tai pojaksi jääneen miehen roolissa. Se mitä arvostan romaaneissa kovasti on se, että opin lisää maailmasta. Niin tälläkin kertaa.

Ehdottomasti vuoden parhaimmistoa ja kadun sitä, etten ostanut sitä omakseni. Upeasta romaanista myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. 

Ian McEwan: Opetukset

Ian McEwan 2022. Englanninkielinen alkuteos Lessons. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan pokkari 650 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwanin romaanien lukeminen on aina yhtä juhlaa. Jo aloittaessa tietää, että kädessä on laatuteos, joka vain paranee edetessään. Yhden romaanin - Polte - jätin aikoinaan kesken, mutta aloitin sen myöhemmin uudelleen ja loppujen lopuksi pidin siitäkin kovasti. Opetuksia on kehuttu McEwanin teoksista parhaaksi sitten Sovituksen, joka on eittämättä kuuluisin. Näissä kahdessa on samaa ainakin se, että ne käyvät läpi päähenkilönsä elämän ja ovat siksi hyvin perusteellisia ja paksujakin. Samalla ne läpikäyvät Euroopan ja Iso-Britannian lähihistoriaa niin mikrotason kuin yhteiskunnankin näkökulmasta.

En kuitenkaan nosta Opetuksia McEwanin parhaimmistoon. Nautin kyllä lukemisesta kovasti, mutta siinä on aineksia hieman jo liikaakin minun makuuni. Kirjaa lopetellessa jo melkein unohtaa, mistä romaani sai alkunsa tai mitä kuuluu kaikille niille entisille tai nykyisille perheenjäsenille ja ystäville vuosien varrelta. 

Päähenkilö Roland Baines syntyy heti toisen maailmansodan jälkeen ja on hyvin samanikäinen kuin kirjailija itse. En ole selvittänyt, onko hänen elämässään tai persoonassaan yhtymäkohtia Ian McEwaniin, mutta en voi olla ajattelematta, että on. Rolandin mukana kuljetaan läpi Englannin historia sodanjälkeisistä vuosista Kuuban ohjuskriisiin, Thatcherin politiikkaan, Tsernobylin säteilystä Brexitiin, aina koronasulkuihin saakka. Rolandilla on vahvat siteet sekä perheenjäsentensä ja myös puolisonsa kautta Saksaan, joten hänen avullaan tutustutaan myös Berliinin muurin hajoamiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Saksa kulkee tarinassa mukana luontevalla tavalla matkoina, ihmisinä ja kielenä, jonka mies hallitsee. 

Kun Roland on 11-vuotias, isä päättää laittaa hänet sisäoppilaitokseen, ja välit vanhempiin ohenevat. Sisäoppilaitoksessa Roland saa pianotunteja neiti Cornellilta. Yhteiset hetket nuoren opettajan kanssa jättää poikaan arpia, jotka vaikuttavat tämän rakkauselämään vielä aikuisenakin. Liian intiimi suhde taitaa vaikuttaa myös siihen, että Roland jättää koulut kesken 16-vuotiaana, vaikka lahjoja olisi ollut jatkaa sekä kirjallisuuden että pianonsoiton parissa. Neiti Cornell jättää poikaan toisaalta myös pysyvän muiston rakkaudesta, josta ei heidän kohdatessaan kymmeniä vuosia myöhemmin ole kuitenkaan enää jäljellä mitään.

Rolandista tulee muiden sanoin ajelehtija, haaveilija, mies joka ei tartu tosissaan mihinkään, ehkä jopa itsekeskeinen ja liian seksuaalinen. Hänen elämänsä toinen myllerrys tapahtuu lähempänä neljääkymmentä ikävuotta, kun hänen vaimonsa päättää jättää perheensä ja omistautua kirjailijan uralle Saksassa. Roland jää pienen lapsen kanssa yksin, mikä ei alkujärkytyksen jälkeen ole ainakaan lukijan näkökulmasta lainkaan pahaksi miehen kehitykselle. Isä ja poika ovat läheisiä, heillä on turvallinen verkosto ystäviä ympärillään ja Roland pystyy epämääräisistä töistään ja poukkoilevista ihmissuhteista huolimatta elättämään heitä varsin hyvin. 

Keski-iässä ja vanhetessaan mies alkaa etsiä vastauksia kysymyksiin, joita menneisyydestä kumpuaa. Menneisyydessä ei ole pelkästään neiti Cornell, vaan myös Rolandin äidin epäselvät kertomukset toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ja ihmissuhteista. Miestä kalvaa myös ristiriitaiset tunteet entistä puolisoa kohtaan, sillä tämä on nyt yksi Saksan menestyneimmistä kirjailijoista, mutta pojalleen tuttu vain lehtikuvista. Miksi naisen piti jättää perheensä niin kylmällä tavalla, miksi hän ei halua olla poikansa kanssa missään tekemisissä? 

Olen joskus todennut että kirja saa jäädä kesken, jos en viihdy päähenkilön seurassa. Ian McEwan osoitti totemukseni vääräksi, sillä vaikka en varsinaisesti pitänytkään Rolandista - tai en osannut arvostaa hänen valintojaan ja hänen tapaansa menettää mahdollisuuksia - halusin todellakin tietää, miten elämä häntä kuljettaa ja miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat vielä vanhana. Kirjalijan taitavuutta on se, että pysyttelin Rolandista etäällä samalla kun olin utelias häntä kohtaan. Teoksessa on koskettavia teemoja, mutta sen lukeminen ei ollut koskettavaa, eikä muutenkaan kovin tunteikasta. Ja silti se piti otteessaan 650 sivun verran erinomaisella tavalla. Eri vuosien yhteiskunnallisiin ilmiöihin, historiaan, aatteisiin, politiikkaan, kirjallisuuteen ja musiikkiin viitataan sopivalla tavalla ilman että romaanista tulee listamaista tai läpijuoksumaista - taitavaa sekin. Suuret kiitokset myös luottosuomentajalle jälleen kerran!

Teoksesta myös blogeissa Tuijata ja Kirjaluotsi.

Richard Osman: Torstain murhakerho

Richard Osman 2020. Englanninkielinen alkuteos The Thursday Murder Club. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2021. 400 s. Kuva kustantajan.

Helmetin haastekohtaan 25 pitää lukea kirja, jonka nimessä on viikonpäivä tai kuukausi. Facebookin vertaisryhmään on koottu hyviä vinkkejä, joista poimin tämän leppoisan dekkarin. Osman on Britanniassa ilmeisen kuuluisa tv-persoona ja somessa hänellä on hurjasti seuraajia. Tällä teoksella hän on vallannut faneja myös kirjallisuuden puolelta, sillä teos ja sen seuraajatkin ovat olleet myyntimenestyksiä.

Coopers Chase on viehättävä eläkeläisille rakennettu yhteisö Kentin kauniissa maalaismaisemissa, entisen luostarin mailla. Siellä kokoontuu salaa torstaisin neljän vanhuksen ryhmä, jotka selvittävät jo unohdettuja murhatapauksia. Hurmaavan monipuolinen poppoo huolehtii toisistaan, ystävistään ja salaisuuksistaan. Moni on kuvitellut muuton senioriyhteisöön olevan elämän viimeinen väistämätön murhe, mutta ainakin näille neljälle on käynyt päinvastoin. He ovat löytäneet viimeisille vuosilleen tarkoituksen ja innostuksen.

Coopers Chasen häikäilemättömän omistajan Ian Venthamin bisneskumppani Tony Curran kuolee yllättäen, ja koska tapaus liippaa läheltä Ronia, yhtä Murhakerhon jäsentä, alkaa ryhmä selvittää johtolankoja yhdessä paikallisen poliisin kanssa. Ryhmässä etenkin Elizabeth, ilmeisesti entinen agentti, on korvaamaton. Hän keksii keinot löytää kadonneiksi luultuja ihmisiä, hänellä on vanhoja kontakteja ympäri Euroopan ja vainu, jota poliisi ei voi kuin kadehtia. Hänen ystävänsä Joyce kirjoittaa päiväkirjaa, jonka otteet vievät tarinaa eteenpäin muun kerronnan ohella.

Liittyykö Curranin kuolema luostarin kauniisiin ja monille arvokkaisiin maihin, vai löytyykö miehen menneisyydestä aaveita, jotka ovat saapuneet kostamaan? Kierrokset kiihtyvät, kun myös Ventham kuolee hautausmaan porteilla vanhusten järjestämän mielenosoituksen tuoksinassa. Paikallinen rikoskomisario, ylipainostaan ja yksinäisyydestään huolestunut Chris Hudson, saa avukseen innokkaan Donna de Freitasin, jolla on ollut omat syystä muuttaa Lontoosta maaseudulle. Murharyhmä ja poliisit tekevät yhteistyötä, mutta kenen ansiosta päästään lopulta syyllisten jäljille?

Richard Osmanin dekkarista löytyy jotain samaa kuin Minna Lidgrenin Ehtoolehto-sarjasta. Eläkeläiset ovat ihanan teräviä, salaperäisiä ja neuvokkaita. Monin paikoin hymyilyttää, kun he vetävät mutkat suoriksi tai harhautuvat tarkoituksellisesti aiheesta. Heillä on omat konstinsa saada ihmiset puolelleen ja paljastamaan salaisuuksia, he eivät pelkää kaivaa luita esiin tai penkoa talousrikollisten papereita. Ennen kaikkea he pitävät ystävien ja hyvien tyyppien puolta hämärissäkin olosuhteissa. Sillä kannattaako viimeisiä vuosia käyttää murehtimiseen tai syyttämiseen, kun voi pelata yhdessä shakkia ja juoda hyvää punaviiniä?

Tätä kirjaa on vaikea laskea käsistään, sillä se on nokkela yhdistelmä lempeyttä, huumoria, kimuranttia juonta ja käänteitä juuri oikeissa kohdin. Cozy crimea parhaimmillaan! En ottanut selvää, jatkavatko samat hahmot Osmanin seuraavissa teoksissa, mutta ellei ikä tule vastaan, näillä harmaahapsilla olisi siihen hyvät edellytykset. Samoin uskon että miellyttävän inhimillisessä poliisikaksikossa on aineksia jatko-osiin. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka.

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell 2022. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Portrait. Suomentanut Leena Ojalatva. S&S 2023. 428 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

O'Farrellin edellinen teos Hamnet teki minuun niin suuren vaikutuksen viime joulun alla, että kun näin tämän romaanin, laitoin sen heti varaukseen. Brittikirjailija on kirjoittanut jälleen historiallisen romaanin, mutta tällä kertaa ollaan 1550-luvun Italiassa. Tässäkin romaanissa kyseessä on oikea historiallinen hahmo - Hamnetissa se oli Shakespeare - josta löytyneiden tietojen ympärille O'Farrell on punonut kiehtovan tarinan. 

Lucrezia de Medici, Firenzen hallitsijan viides lapsi, on vasta viisitoistavuotias, kun hänet naitetaan Ferraran herttualle. Lapsuudenkodissaan tyttö on saanut maalata, opiskella ja viettää varsin rauhallista elämää, mutta isonsiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Tyttäret on saatava valtiosuhteita ylläpitäviin avioliittoihin ja Lucreziakin tietää sen, mutta omissa oloissaan viihtyvä tyttö ei olisi arvannut avioliiton koittavan näin pian. Hänen puolisonsa Alfonso on komea ja osaa hurmata naisensa. Mies osoittautuu kuitenkin pelottavan salaperäiseksi ja etääntyy nuorikostaan varsin nopeasti.

Hän olisi halunnut kääntyä satulassaan ja kysyä, miksi olette tuonut minut tänne.

Alfonsolla on paineita saada jälkeläisiä, ja kun niitä ei vuoden avioliiton jälkeen kuulu, tuntee Lucrezia olonsa hyvin tukalaksi. Hänen elinpiirinsä on suppeampi kuin mihin hän on isänsä ylellisessä hovissa tottunut, eikä Alfonso ole kovin kiinnostunut vaimonsa taideharrastuksesta tai rakkaudesta luontoon. Vieraassa hovissa tapahtuu lisäksi jotain, mikä saa nuoren naisen pelkäämään miestään. Hänen hyvin alkanut ystävyytensä miehen sisareen katkeaa, eikä muista ympärillä olevista naisista ole ystäviksi. Lucrezialla on kova ikävä perhettään ja hoitajaansa Sofiaa, mutta äidiltä tulevissa kirjeissä ei oteta tyttären huolia tosissaan.

Tarina etenee tavallaan kahdessa aikatasossa siten että lukija tietää jatkuvasti, mitä syrjäisellä fortezzalla tapahtuu romaanin päättyessä, miksi Lucrezia pelkää miestään ja miksi hän puhuu samaa kieltä häämuotokuvansa maalanneen nuoren Jacopon kanssa. Tapahtumat sitä ennen kulkevat kronologisesti kohti fortezzan kauhunhetkiä alkaen lapsuuden Firenzestä, sieltä häämatkalle maalle ja lopulta vieraaseen Ferrarraan. 

Miksi Alfonso puhuu tällaisia? Miten Alfonso voi istua siinä, syödä ruokaansa kaikessa rauhassa, puhua tallipojista ja hevosten varusteista ja juonia samaan aikaan Lucrezian surmaa?

O'Farrell kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen ympäristöä, kasvillisuutta ja polkuja, castellojen sisustusta ja huoneita, maalausten pintoja, vaatteiden värejä, tai vaikkapa Lucrezian pitkiä kullanpunaisia hiuksia. Yksityiskohtia on ehkä vähän liikaakin ja lukemisessa oli jatkuvasti pieni puutumisen riski. Tarinassa on kuitenkin onneksi niin paljon taitavasti kirjoitettua jännitettä, että lukuhalu pysyy yllä. Teksti on sopivan dramaattista oikeissa kohdin tai vastaavasti viipyilevää silloin kun se on tarkoituksenmukaista.

Kirjailija tavoittaa Lucrezian nuoruuden mielestäni hyvin, erityisesti tämän epävarmuuden ja kokemattomuuden kaiken uuden edessä. Pientä uhmaakin tytöstä löytyy ja lopulta uhma on se, mikä hänet pitää järjissään. Lämpöä ja lohtua nuoren naisen varsin yksinäiseen ja pelottavaan elämään tuovat Sofian lisäksi Emilia-palvelijatar ja taide. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa yhdistäneensä romaaniin aineksia useista historiallisista hahmoista ja tapauksista, mutta lähteiden perusteella juuri näinkin olisi voinut käydä. 

Mielenkiintoista seurata, jatkaako Maggie O'Farrell historiallisten romaanien parissa vai kokeileeko hän seuraavaksi jotain muunlaista. Mielelläni luen näitä kyllä lisää! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjareppu ja Kirjapino.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro 2021. Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2021. Pokkarissa 371 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Yöpöydän lukupinossa jo jonkin aikaa vuoroaan odottanut Nobel-voittajan teos pääsi lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi. Ehdotin sitä juuri tähän rakoon, sillä se sopii Helmetin haastekohtaan 21: Kirja on scifiä. Luin jostakin, että teosta on rinnastettu Ishiguron rakastettuun romaaniin Ole luonani aina. Tiettyä samankaltaisuutta teoksissa onkin, mutta pidin Klarasta enemmän.

Klara on keinoystävä, joka on myynnissä. Hän ei ole enää viimeisintä mallia, mutta liikkeen johtajatar pitää häntä poikkeuksellisena ja haluaa tämän löytävän hyvän kodin. Keinoystäviä ostetaan yleensä teini-ikäisille kasvua ja tunne-elämää tukemaan, estämään yksinäisyyttä ja auttamaan oppimisessa. Klaran valitsee Josie, muunneltu tyttö, joka sairastelee usein. Tyttöjen välille syntyy nopeasti hyvä yhteys, Klara oppii nuorestaan paljon ja tulee hyvin toimeen myös Josielle tärkeiden ihmisten kanssa.

Keinoystävät käyvät aurinkoenergialla ja Klaralle on tärkeää seurata auringonvalon kulkua eri olosuhteissa. Vaikka kehittynyt onkin, Klara näkee maailman eri tavalla kuin ihmiset, ja saa päähänsä, että auringon kanssa voisi tehdä sopimuksen Josien parantamiseksi. Omituinen taikausko tuntuu erikoiselta muuten niin loogisesti toimivan Klaran päätelmissä, mutta sillä on keskeinen rooli Josien tulevaisuuden kannalta. Sitä ennen tytön äiti ehtii tuttavansa kanssa suunnitella pelottavalta kuulostavan vaihtoehdon, jossa Klaralla olisi vielä merkittävämpi rooli, siltä varalta ettei Josie parantuisikaan.

Josielle on äidin lisäksi läheinen naapurissa asuva Rick, joka vierailee lähes päivittäin ja jonka kanssa Josiella on sopimus tulevaisuudesta. Nuoret kuitenkin kasvavat ja suunnitelmat horjuvat. Heitä havainnoidessaan Klara oppii paljon ihmisyydestä, tunteista ja vastavuoroisuudesta. Hänen kauttaan on mielenkiintoista havainnoida ihmisten välistä kommunikointia, sen tapoja, sen aiheuttamia väärinymmärryksiä ja muita vivahteita, sillä Klara ei koneena lähde tunteisiin juurikaan mukaan. Hän havainnoi ne ja toimii niiden perusteella järkevällä tavalla, mutta ei lähde draamaan mukaan. Se tekee lukukokemuksesta etäännyttävän, mutta samaan aikaan hyvin mielenkiintoisen. Minulla ei nimittäin syntynyt teoksen ihmisiin minkäänlaista tunnesidettä, vaan pystyin hyvin tarkkailemaan heitä Klaran tavoin ikään kuin ulkopuolisena.

Romaanissa ei kerrota, mitä aikaa eletään, eikä kovin pian paljastu sekään, missä eletään. Maailma on kuitenkin vähintään yhden sukupolven edellä meidän aikaamme, sillä vanhoihin tapoihin ja tunteisiin viitataan välillä ikään kuin Josien äidin sukupolven ominaisuuksina. Sitäkään ei paljasteta, mikä on se geneettinen muunnos, joka lapsiin on riskien uhallakin tehty - ei kaikkiin kuitenkaan, ja sekin aiheuttaa skismaa ihmisten välille. 

Klara ja aurinko oli vetävää luettavaa, suorastaan ahmaisin sen alkukankeuden jälkeen, mutta en kuitenkaan usko sen nousevan lempikirjojeni joukkoon. Ehkäpä juuri siksi, että se jätti aika kylmäksi, vaikka joku voisi lukea sitä päinvästoin hyvinkin kylmäävin tuntein eli varoituksena potentiaalisesta lähitulevaisuudesta. Kuka tietää, miten pitkälle tekoälyn kanssa mennään! Romaanista myös blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Risingshadow.

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris 2001. Englanninkielinen alkuteos Five Quarters of the Orange. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2002. 476 s. Lainasin kirjastosta.

Minulla on ikuisuusprojektina muiden haasteiden ohessa MeNaisten 101 kirjaa -lista, josta löysin sopivan teoksen Helmetin haastekohtaan 3: Kirjan nimessä on kasvi. Kuvittelin lainaavani jotain kevyehköä kesälukemista (tällainen kokemus minulla on Joanne Harrisin teoksesta Pieni suklaapuoti ja sellaisen kuvan antaa kirjan nimi...), mutta olinkin ihan väärässä. Jo klassikkomaineessa oleva romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan, pieneen ranskalaiskylään saksalaismiehityksen alla. 

Vaikka Harrisin teos on aistien juhlaa, sen nimi Appelsiinin tuoksu ei viittaa mihinkään suloiseen, vaan äidin migreeniin, jonka voi laukaista appelsiinin tuoksu. Sitä röyhkeästi hyödyntämällä 9-vuotias Framboise pelastaa itselleen ja sisarilleen vapaita hetkiä Loire-joen varrelle tai läheiseen Angersin kaupunkiin. Siellä hän on tavannut saksalaisen sotilaan, jonka kanssa lapset alkavat käydä kauppaa. Sotilas lumoaa lapset rennolla, isovelimäisellä olemuksellaan. He tapailevat salaa Loiren rannalla, jossa Framboise pyydystää Haukimuoria, suurta myyttistä haukea.

Tarinaa kertoo lähellä nykyaikaa 65-vuotias Framboise, joka on palannut kotikyläänsä vuosikymmenten jälkeen. Hän perustaa bistron, eivätkä kyläläiset arvaa, kuka hän oikeasti on. Sillä jos arvaisivat, hän ei olisi tervetullut. Lukijalle ei paljasteta, mitä saksalaisten kanssa tapahtui sotakesänä 1942, mutta Framboisen äiti syyllistyi johonkin sellaiseen, mitä kylä ei varmasti unohtaisi eikä antaisi anteeksi. Tuona kesänä saksalaisten kanssa oltiin varovaisia, ihmisiä katosi ja asioita tehtiin salaa, mutta heistä myös yritettiin hyötyä.

Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Näkökulma on kuitenkin nuoren tytön, joka ei ymmärrä, mitä aikuisten välillä tapahtuu. Villi Framboise elää täysin omassa maailmassaan, mikä ei johdu pelkästään saksalaissotilaan lumosta, vaan epävakaasta äidistä, joka ei tee lapsuudesta helppoa. Pienen sisukkaan päähenkilön lisäksi keskiössä on yhä useammin migreeneihin kaatuva leskiäiti, hyvin vähän lempeyttä tai hoivaa suova nainen, traaginen hahmo, jonka kanssa tytär käy kesän ajan omaa sotaansa. Äidin ja tyttären välinen suhde onkin yksi romaanin kiehtovimmista puolista, sen arvaamattomuus, julmuus ja piilossa pysyvä hellyys.

Framboise pääsee sisarustensa kanssa kielletyn hedelmän makuun, ja sen seuraamukset ovat yllättävän suuret. Palattuaan kylään aikuinen nainen alkaa vanhan ystävänsä Paulin kanssa käydä läpi äidin hänelle jättämää muistikirjaa, jonka reseptit aiheuttavat perheensisäistä kilpailua. Kun äidin käyttämä salakieli avautuu tyttärelle, tämä saa vihdoin selvyyden kesän 1942 tapahtumista, kyläläisten osallisuudesta, ja lopulta myös sivussa pysyttelevän ystävänsä merkittävästä roolista. 

Kovapäisten hahmojensa ansiosta Appelsiinin tuoksu ei ole lainkaan niin tunteikas tai surullinen, kuin sen voisi traagisuudessaan kuvitella olevan. Se on jännittävää seikkailua, voimakkaiden persoonien yhteenottoa, selviytymistä ja sinnikkyyttä. Se on toki myös aistien juhlaa: äidin reseptejä, hedelmäpuita, kasvisten säilöntää, ruoanlaittoa, monenlaisia tuoksuja ja kotipuutarhan lääkkeitä. Aistillisuutta on myös Harrisin tavassa kuvailla Framboisen kalastamista, ulkonaoloa, ihmisten kohtaamisia, aikuisten vakoilemista tai vaikkapa äänimaailmaa. Minulle aistien juhlaa ovat lisäksi kaikki ranskankieliset nimet ja paikat!

Upeasta romaanista myös blogeissa Villasukka kirjahyllyssä sekä Järjellä ja tunteella.

Meg Mason: Murhe ja autuus

Meg Mason 2020. Englanninkielinen alkuteos Sorrow and Bliss. Suomentanut Marja Lyytinen. Otava 2022. 346 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas vaikuttava lukukokemus! En oikein enää muista, mistä sain vinkin tähän kirjaan, enkä muista miksi päätin laittaa sen kirjaston varausjonoon, mutta olen erittäin tyytyväinen että se tuli tehtyä.

Romaani on kasvutarina, tarina Marthasta hänen lapsuudestaan aina 41-vuotiaaksi saakka. Tarina alkaa siitä, miten hän kertoo juhlissa jollekin hänen aviomiehestään, siitä miten Patrick on ollut aina olemassa. Ihan niin ei kuitenkaan ole; romaani paljastaa milloin he tapasivat, millä tavalla he sivusivat toistensa elämää pitkään ennen kuin päätyivät yhteen. Avioliitossa on valtavasti rakkautta ja tukea, mutta se on myös tavaroiden heittelyä, syyttelyä, ilkeyksiä ja toivottomuutta, sillä Martha sairastaa ---, mielenterveyden häiriötä, jota ei jostain syystä (jännä ratkaisu!) koskaan kirjoiteta romaanin sivuille muuten kuin katkoviivoilla.

"Että en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille."

Marthan elämä on lukioiässä sattuneen romahduksen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Välillä menee oikein hyvin ja hän tuntee olevansa lähes normaali. Hänellä on vahva side vauvoja maailmaan syytävään siskoonsa Ingridiin ja isäänsä, runoilijaan, joka ei saa ensimmäistä runokokoelmaansa koskaan valmiiksi. Hänellä on läheiset välit tätinsä perheeseen ja taiteilija-äiti, jonka rasittavista piirteistä voi siskon kanssa aina vitsailla. Välillä Martha ajautuu masennukseen, viettää päivät pöydän alla tai sängyssä, eikä näe missään mitään järkeä. Avioliittovuosina masennusjaksot purkautuvat raivona miesparkaa kohtaan. Patrick ei nimittäin koskaan pane vastaan, vaan nielee kaiken, sillä hänelle on ollut tärkeintä saada Martha elämäänsä. Mutta kestääkö vahvinkaan rakkaus kaikkea?

Kun Martha lopulta 40-vuotiaana saa --- -diagnoosin, palaset loksahtelevat paikoilleen, mutta ihmissuhteet eivät. Välit äitiin katkeavat, sillä äidillä olisi ollut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin velvollisuus sanoa --- mahdollisuus ääneen, mutta hän uskoi että puhumattomuus auttaa. Marthasta tulee Patrickia kohtaan entistä häijympi, sillä olisihan lääkärinä toimivan aviomiehen pitänyt diagnosoida vaimonsa ajoissa. Kaiken kestänyt siskokin saa tarpeekseen. Niin kuitenkin käy, että välirikot johtavat rehellisyyteen, puhumiseen ja itsetutkiskeluun. 

Minua on viime vuosina kiehtonut kovasti romaanit, joissa käsitellään perheenjäsenen mielenterveyttä ja sen vaikutuksia kasvuun ja ihmissuhteisiin. Kristisoin tätä teosta kuitenkin tavasta, millä Martha saadaan nousemaan murheen alhosta vähitellen ylös ja ymmärtämään ettei maailma pyöri hänen ympärillään. Kunpa lääke olisikin aina niin toimiva. Harvoin se taitaa mennä romaanissa kuvatulla tavalla, mutta silti tässä oli jotain. Ehkä diagnoosi onkin paras pitää viivatasolla, sillä romaanin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus eikä kuvaus minkään todellisen sairauden oireista. Ehkä diagnoosilla ei tässä oikeasti ole merkitystä tunteiden ja tapahtumien näkökulmasta.

Pidin kovasti myös ei-niin-ruusuisesta parisuhteesta, sen romanttisesta alusta ja sen epätoivon täyttämästä arjesta, vaikka välillä se ahdisti niin että halusin panna kirjan hetkeksi kiinni. Marthan ja Ingridin välinen suhde oli yksi tarinan parhaita ja vaikka ihailen kirjailijan kieltä läpi teoksen, se oikein sykkii siskosten välisessä dialogissa. Siitä tietysti iso kiitos taitavalle suomentajalle! Rakastin myös sitä miten teoksen hahmot olivat selväpiirteisiä, suorastaan elokuvamaisia, toisistaan erottuvia ja huvittavia. Jostain syystä annan kerrankin anteeksi sen, ettei lukijan tarvitse itse päätellä juuri mitään.

Niin, Murhe ja autuus on lämminhenkinen, ja tavallaan aika hauska ja huvittava, mutta nenäliinoja on parasta pitää käden ulottuvilla, sillä se on myös sydäntäraastava. Hauskuus on piikikästä sanailua tai älykkäitä sitaatteja. Tunteet ovat vimmaisia niin kuin vain --- sairastavalla ne voivat olla, näin uskon.

Kunhan toivun tämän teoksen aiheuttamasta tunneryöpystä - peilasin sitä yllättävän paljon omaan elämääni - , jatkan Annie Ernauxin Vuodet-kirjan kanssa. Sekin vaikuttaa hyvältä, mutta pitää sopivasti käsivarren mitan päässä, joten nenäliinoja ei ainakaan tarvita. Murheesta ja autuudesta lisää blogeissa Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus sekä Luetut.

Elly Griffiths: Yöhaukat

Elly Griffiths 2021. Englanninkielinen alkuteos The Night Hawks. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin/kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihanaa kun hoksasin, että uusimman suomennetun Ruth Galloway -dekkarin voi lukea pääsiäisreissun aikana e-kirjana, eikä tarvitse odottaa kirjaston pitkän jonon purkautumista. Luen aika harvoin e-kirjoja - yleensä vain lomareissuilla, jotta oikeita kirjoja ei tarvitse kuljettaa mukana. Kuuntelen kirjoja vielä harvemmin ja edellisestä kerrasta on varmasti jo monta vuotta. Nyt ostin sitä varten junaan uudet nappikuulokkeetkin, eikä kuunteleminen ollut hassumpaa. Uskon että se johtui osittain kyllä siitäkin, että luotin kirjaan niin vahvasti.

Olen siis ehdoton Ruth Galloway -fani ja odotan jo kauhulla sitä päivää, kun Griffiths lakkaa kirjoittamasta tätä sarjaa. Yöhaukat on sen neljästoista osa ja ainakin kaksi on vielä tuloillaan Wikipedian mukaan. Samalla selvisi muuten se, että Elly Griffiths on kirjailijanimi, jonka takana on Domenica de Rosa -niminen henkilö. 

Tällä kertaa Ruth tempautuu mukaan murhatutkimuksiin, sillä Norfolkin marskimailla metallilöytöjä etsivät Yöhaukat ovat törmänneet ruumiiseen - kahteen itse asiassa, ja tarvitaan luuasiantuntijaa avuksi. Ruumiista toinen osoittautuu pronssikautiseksi maahanmuuttajaksi, mutta toinen vie komisario Nelsonin tutkimukset salaperäistä tutkimuslaitosta kohti. Aarteenetsijät sattuvat olevan lähistöllä myös, kun Black Dog -nimisen talon sisältä kuuluu laukauksia. 

Black Dog vie heti paikallisten ajatukset myyttiin isosta mustasta koirasta, jonka pelätään kielivän kuolemasta. Talo tuntuu hyvin pahaenteiseltä ja kolkolta, eikä sen sisällä ammutusta pariskunnastakaan kerrota kovin hyvää. Heidän lapsensa eivät ikävöi kuolleita vanhempiaan, mutta onko heillä mitään tekemistä tapauksen kanssa? Komisario Nelsonin tiimi paiskii töitä usean kuolemantapauksen selvittämiseksi. Ruman talon, Pohjanmeren rannikon, lääketieteellisen laitoksen ja arteenetsijöiden välille muodostuu verkko, josta Nelsonin on löydettävä ratkaisu.

Dekkarissa ovat tietysti mukana kaikki tutut hahmot ja on huojentavaa, että Ruth itse on muuttanut takaisin rannikolla sijaitsevaan pieneen mökkiinsä. Tutkimuksissa ja lastenhoidossa on apua druidi Cathbadista, hänen puolisonsa Judy osoittautuu jälleen intuitiiviseksi ja vahvaksi poliisitiimin jäseneksi, ja tiimin entinen jäsen Clough vierailee myös paikkakunnalla. Ruth pohtii edelleen suhdettaan tyttärensä isään Nelsoniin - tai lähinnä sitä, onko sellaista ja tuleeko sellaista koskaan. Kun Nelsonia ammutaan, lähentyvät hänen vaimonsa ja Ruth hetkeksi, kun huoli on yhteinen. Mitä Nelson itse ajattelee naisistaan, kun hän kerrankin istuu alas ja keskustelee heistä viisaan äitinsä Maureenin kanssa? Itse pohdin kysymystä keskellä yötä!!

Yksi uusi hahmo tarinassa on yllättävän vahvasti mukana, eikä Ruth ole varma onko tyyppi ärsyttävä vai olisiko tästä ystäväksi. Mies on valittu yliopiston arkeologian laitokselle opettajaksi, sillä Ruth on ylennetty laitoksen johtoon. Jotain hämärääkin tässä miehessä on, siinä miten hän ilmestyy aina sinne missä tapahtuu, ja veneretkellä lasten kanssa Ruthin niskavillat ovat suorastaan pystyssä. Marskialueen luonto ei muuten tällä kertaa ole kovin dramaattisessa roolissa, mutta vanhoja tarinoita riittää, kuten useimmissa Griffithsin teoksissa. 

Ruth Galloway -sarjan teokset ovat melko tasaisen hyviä - en muista että olisin antanut niille Goodreadsissa koskaan alle neljää tähteä. Tämä neljästoista osa sai minulta peräti täydet viisi; se on siis ehdottomasti yksi parhaista. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 46: Kirjassa on epätavallinen poika tai mies. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 48: A book with an unusually large version of an animal in the story. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteen kohdista tähän sopii 20: Rakastuminen.