Katja Kettu: Piippuhylly. Novelleja.

Katja Kettu. 2013. Piippuhylly. WSOY. 236 sivua. Bon-pokkari.

Tunnustan heti alkuun, että luin juuri ensimmäisen Kettuni. En siis ole lukenut Kätilöä enkä Yöperhosta, jotka kaikki muut ovat lukeneet. Olen sentään nähnyt Kätilön Oulun Kaupunginteatterin lavalla, mutta en, en jostain syystä ole lukenut kirjoja. Poimin Piippuhyllyn mukaani kirjamessujen pokkaritarjouksista. Jotain muutakin Kettua otin siitä vierestä mukaani, mutta siitä joskus toiste.

Piippuhylly on kokoelma kertomuksia meren rantaan ajautuneista piipuista ja niiden omistajista. Piippujen keräilijä on Pietari Kutila, joka vuonna 1945, suuren sodan päätyttyä, jättää tarinansa tyttärelleen lahjaksi. Tarinoissa liikutaan 1900-luvun alkuvuosien ja Lapin sodan välisinä aikoina, Venäjällä, Saksassa, Jäämeren rannoilla, Lapissa ja niinkin kaukana kuin Länsi-Afrikan heimojen parissa ja Brasilian Rion faveloissa. Tarinoilla on osin yhteiset hahmonsa, osin omansa, mutta niistä muodostuu yllättävä, ihmisiä yhdistävä ketju. On varakkaita venäjänjuutalaisia, jotka kärsivät 30-luvun lopun aatteiden palossa ja menettävät omaisuutensa. On suomalainen palvelustyttö ja huora, joka pakenee kauaksi tseremissien seuduille Rasputinin siittämän poikansa kanssa. On katolinen pappi, joka päätyy villiin Afrikkaan ja saa paluumatkalle laivaansa heimokuninkaan nilkuttavan tyttären. Myöhemmin prinsessa tavataan Rion köyhälistössä, jossa arvostetut metsistihuorat avaavat transsukupuoliselle nuorukaiselle uuden elämän. On lapinkoira, joka todistaa isäntänsä katkeruutta ja surmatyön kylmässä Pohjolassa. Ja pieni huutolaistyttö, joka välttyy hyväksikäytöltä, kun kuolemaa tekevä Aune Näkkälä saa Lindån leirillä toivoa elettyyn elämäänsä yhden muutoksen.

Piippuhyllyssä on naisia karuissa oloissa. Tytärpuolen ainoa mahdollinen tulevaisuus riippuu huoraamisen taidosta, soluttautumisesta, varastamisesta ja paon onnistumisesta. Kahlittu, Rovaniemelle kuljetettu Hiekkanainen on kuin sirkuseläin, naisneekeri, jota voi käydä katsomassa ja muutakin. Stalingradin Valkea Lilja saa pitkän palmikkonsa ansiosta kuuluisuutta, mutta Livia on se, joka hyväuskoisuuttaan joutuu koekaniiniksi suurvaltojen välisessä sotilastehtailussa. Tässä vain muutama esimerkki. Kaikki he ovat kuitenkin selviytyjiä. Piippuhyllyn tarinoissa yritetään selvitä hengissä (sodassa, kylmässä, nälässä, kuumuudessa, orjuudessa), taistellaan, vaihdetaan puolta, kuollaan.

Kun nyt ei ole mihin verrata, en voi paljon puhua siitä Katja Ketun kuuluisasta kielestä. Näiden novellien perusteella uskallan kuitenkin arvailla mistä on kyse. Tarinoiden teksti on hyvinkin omanlaistaan kieltä, kirjavaa, kuvailevaa, sisäsyntyistä, rikasta, jopa ällöttävää. Kielellä on tietynlainen poljento, mutta kun sen rytmiin pääsee, on tekstiä mukava lukea. Ja onneksi pääsin kieleen sisään melko pian. Kuten olen kuullut ja lukenut muista teoksista, Ketun kieleen kuuluu ronskius ja rohkeus, suorastaan räävittömyys ja inhorealismi. Niinpä näissäkin kertomuksissa hajut ovat voimakkaita, likaa riittää ja panemista on paljon, ehkä liikaakin monille.

Pidin Piippuhyllystä kovasti ja nyt tuntuu, että Kettua pitää saada mahtumaan alkaneeseen vuoteen enemmänkin. Tarinoista ovat kirjoittaneet myös mm. Morre, Salla ja Leena. Osallistun tällä Novellit kunniaan! -haasteeseen ja kuittaan Helmetin haasteesta kohdan 34: Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

Taina Latvala: Paljastuskirja

Taina Latvala. Paljastuskirja. WSOY. 2009. 322 sivua. 

Yritän muotoilla itselleni, miksi luin toisenkin Latvalan teoksen, vaikka edellisen tarina jätti niin kylmäksi. Saman teki myös Paljastuskirja. Molemmissa teoksissa on jotain lapsellisen kepeää, pinnallista ja jopa turhanpäiväistä, mutta silti jollain tasolla nautin niistä. Monessa kohtaa huomaan sanovani Päähenkilölle, että "kyllä sinä siitä viisastut" tai "ei tuolla asialla ole sitten enää merkitystä kun olet vanhempi".

"Täällä leijuu yksipuolisen rakkauden kiihkeä lemu."

Paljastuskirjan Päähenkilö on vasta maisteriksi valmistunut kirjailijan alku, joka työskentelee iltapäivälehden toimituksessa. Hän vihaa työtään, sen moraalittomuutta, kaupallisuutta, työkavereidensa tyyliä, lööppien kalastelua ja vääristelyä. Hän on työssään surkea. Kirjassa onkin raadollisen hauskaa satiiria kyseisestä ammattikunnasta ja huomaa, että kirjailijalla on siitä oikeasti kokemusta.

Päähenkilöllä on hauska tapa keskustella ja neuvottella Charles Bukowskin kanssa, kun hän kaipaa neuvoja tai asioille mittakaavaa. Hänen eräänlainen esikuvansa on kai myös ikoni, Marilyn Monroe. Kun Päähenkilö ajautuu salasuhteeseen ulkoministerin kanssa, hän näkee elämässään yhtäläisyyttä Marilynin elämään. Kun suhde loppuu, saavat Marilynin julisteetkin lähteä seiniltä.

"Minä pidän huolta ainoastaan yleissivistyksestä ja ulkonäöstä. Muut naiset voivat hoitaa lapsensa ja kotinsa ja vanhat likaiset miehensä."

Teoksessa on voimakkaasti epätoivoinen ja itsesäälissä rypemisen meininki, tarve olla rakastettu ja ihailtu. Bukowskin ja salasuhteen kautta myös erotiikka nousee keskeiseen rooliin. Siinäkin on jotain epätoivoisen marilynmaista: nuoren kauniin naisen taito hakea hyväksyntää ulkonäön ja keikistelyn avulla. Teokseen on upotettu mukaan aitoja tekstinpätkiä Marilynin rakastajien, ystävien ja muiden tuttujen muistoista. Niissä tulee hyvin esille se, miten raskasta Marilynille oli vetää raja yksityisen ja julkisen minän välille ja miten se väistämättä vaikutti hänen mielenterveyteensä ja yksinäisyyteensä.

Jotta Paljastuskirjan tarina ei olisi liian lapsellinen/pinnallinen/surkea/romanttinen, on teksti ytimekkään ironista ja hauskaa. Latvalan lauseet ovat napakoita ja osuvia, eivätkä nekään ota itseään kovin vakavasti. Itseironian ja huumorin tarkoitus ei suinkaan ole peitellä mitään, vaan nimenomaan paljastaa alastomat tunteet. Siinä Latvala on taitava. Tyyli onkin kai se juttu, mikä sai minut lukemaan toisenkin. Ja ehkä syytän myös vähän marraskuuta!

Kari Hotakainen: Huolimattomat

Kari Hotakainen 2006. Huolimattomat. WSOY. 267 sivua. 

"Hän mietti entistä elämäänsä ja halusi uuden. Korkkaamattoman. Pakasta vedetyn. Koskemattoman. Neitsyen. Umpihangen. Lehtometsän."

Huolimattomat on kertomus yksinäisyydestä, toisen kaipuusta ja kosketuksen puutteesta. Rakkauden janoa lähestytään seksin ja seksuaalisuuden näkökulmasta. Leila Korhonen päätyy hyvinvointiyrittäjäksi, kun nuoren naisen tarpeet ja haaveet eivät käy yksiin nuorten sonnien pyrkiessä päälle. Hän haluaa auttaa niitä lukuisia miehiä, jotka tietämättään tarvitsevat lämpöä ja kosketusta. Vähitellen hän kuitenkin väsyy siihen, ettei itse saa mitään. Viimeinen pisara on röyhkeä, itsekeskeinen asiakas, joka ylittää sovitun rajan.

"Hän oli pitänyt yksinäisyyttään itsestäänselvyytenä, selkeänä työkaluna, joka antoi rauhan ja keskittymiskyvyn. Mutta yksinäisyys on petollista. Se nakertaa mielen, tekee siihen koloja ja onkaloita, päästää veden sisään ja homettaa mielen, ja mieli alkaa haista."

Rikoskomisario Antero Mokka on keski-ikäinen mies, joka on jo luopunut toivosta löytää sopivaa naista. Iho on jo unohtanut kosketuksen, se kasvaa sammalta ja jäkälää. Edessä häämöttää vanhuus. Mokka on naimisissa työnsä kanssa, se on hänen elämänsä. Hän keskustelee vain varkaiden ja valehtelijoiden kanssa. Mokka on kuitenkin täysin sinut elämänsä kanssa, eikä huomaa puutetta ennen kuin saa kuulusteltavakseen Leilan. Leila menee Mokan päähän ja jää sinne. Kuulusteluissa Leila tulkitsee Mokkaa, molemmat saavat toisensa raolleen. Siitä seuraa jotain kaunista.

Huolimattomissa on ripaus rikosromaania. Se on lopulta myös rakkausromaani, vaikka onkin  alakuloinen, harmaa ja syksyinen. Siinä pohditaan paljon, mitä nykypäivän viihdekeskeinen, kaiken paljastava meno tekee ja aiheuttaa, millaisia paineita ja mielikuvia se luo. Mitä se tekee vaikkapa seksille, jonka pitäisi olla läheisyyttä ja lämmön jakamista.

"Kukaan ei hallinnut uutta aikaa, se oli kuumemittarista lattialle karannutta elohopeaa, joka kaikki yrittivät saada kiinni, vaihtelevin tuloksin. Suurin osa uudesta ajasta oli vapaa-aikaa, hahmotonta ja epämääräistä olotilaa, joka synnytti mielihyvään perustuvaa teollisuutta."

Hotakainen tuo stereotyyppisen suomalaisen haaveineen ja heikkouksineen niin lähelle, että hahmot tuntuvat tutuilta. Ankeista mielenmaisemista ja toivottomalta vaikuttavasta nykyajasta huolimatta romaanista huokuu runsaasti lämpöä. Hotakainen ei tyylilleen uskollisena selittele mitään. Kieli ei rönsyile eikä jaarittele. Hotakainen on lyhyiden lauseiden mestari ja ilmaukset ovat usein niin osuvia, että kaiken alakulon keskellä alkaa naurattaa. Hotakaisen tekstiä, "vakavanaurullista tyyliä taajamaihmisen arjesta", on vapauttavaa lukea.

Myös Kirsi on kirjoittanut Huolimattomista. Kuittaan tällä teoksella HelMetin haasteen kohdan 23, sillä luin tämän pienen romaanin päivässä.

Milan Kundera: Kuolemattomuus

Milan Kundera. 1990. Kuolemattomuus (Nesmrtelnost). Suomentanut Kirsti Saraste. WSOY. 414 sivua.

"Eläminen ei ole onnea, mutta oleminen on." Filosofisessa romaanissaan Kundera etsii vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. En ole aiemmin lukenut Kunderaa, mutta olen ymmärtänyt, että muutkin hänen teoksensa keskittyvät eksistentialismiin. Kuolemattomuus oli lukupiirissämme luettavana kesätauon yli. Kirjan tutkielmamaisuuden vuoksi sitä oli helppo katkoa osiin ja lukea välillä jotain kevyempää. Kuolemattomuus nimittäin vaatii aimo annoksen ajatusta mukaansa ja on sen vuoksi melko työläs paketti. Välillä minun teki mieli hidastella ja lähteä mukaan tutkimuksiin, välillä toivoin pähkäilylle jonkinlaista päätöstä.

Eksistentiaalisena teemana Kuolemattomuudessa on nimensä lisäksi minuuden etsiminen, rakkauden asteet ja merkitys, maine ja tietoisuus. Näitä pohtivat kirjailijan itsensä lisäksi hänen luomansa hahmot, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa (lopulta yllättävin tavoin), jopa kirjailijan itsensä kanssa. Jollain tapaa ihan kiehtova ratkaisu, mutta en voinut välttyä ajattelemasta, että tarinoiden rakenteessa on jotain väkinäistä, pakonomaista erikoisuuden tavoittelua.

Teoksessa liikutaan kahdella eri aikakaudella ja osin myös niitäkin sekoittaen. Päähenkilöiden, Agnesin, Lauran, Paulin, Rubensin ja Avenariuksen kudelma sijoittuu kirjoittajan nykyhetkeen ja välillä hän on itsekin osa sitä. Bettinan intohimoinen rakkaus Goethea ja muita tämän aikalaisia kohtaan kulkee eri ajassa, mutta lähettää ajasta riippumattomia viestejä nykyhetkeen. Bettina on romaanin hahmoista ehkä se, joka tavoittelee kuolemattomuutta selkeimmin. "Kaikki hänen rakkautensa kuuluisiin miehiin olivat pelkkä ponnahduslauta jolle hän heittäytyi koko ruumillaan saadakseen sen lennättämään hänet hyvin korkealle, paikkaan missä historiaksi henkilöitynyt Jumala asustaa." Muiden kuin Bettinan tarinan osalta kuolemattomuus ei ole niin selkeä teema kuin vaikkapa seksuaalisuus ja erotiikka. Etenkin Lauran ja Rubensin elämässä näillä oli valtava rooli.

Kundera on erittäin tietoinen eurooppalaisesta ajattelusta ja kulttuurista, ja pyrkii hahmottamaan sitä eri aikakausista käsin, myös vertaamalla sitä muihin. Paikoitellen romaani suorastaan vilisee tunnettuja kulttuurinimiä. Hänen näkemyksensä tuntuvat kuitenkin melko kaukaisilta meikäläisestä näkökulmasta. Kunderan tapa kirjoittaa on pohtivaa ja ajatuksenkulku on ajoittain melko monimutkaista. Teksti tasapainottelee ajattomassa Euroopassa hullun romantiikan ja rationalistisen älykkyyden välillä. Kritiikkiä ylettömälle älykkyyttä korostavalle Euroopalle on Kunderan muunnos kuuluisasta sanonnasta: "Tunnen, siispä olen", sillä "jos joku tallaa jalalleni, tuskaa tunnen vain minä. Minän perusta ei ole ajattelu vaan kärsimys joka on tunteista olennaisin." Ymmärrän tämän, mutta paradoksaalista on se, että Kundera itse vaatii lukijalta paljon sekä älyllistä pohdintaa että eurooppalaisen kulttuuriperinnön tuntemusta.

Omaan lukumakuuni Kundera taitaa olla hieman liian filosofista, vaikka toisaalta pidinkin siitä kovasti välillä. Eksistentiaaliset kysymykset ovat aina ajankohtaisia ja mielenkiintoisia, mutta tekstiä voisi tiivistää tai osan päälle liimatusta voisi jättää pois. Monessa kohtaa Kundera tarkoituksella muotoilee ajatuksensa kahteen otteeseen, jotta lukija varmasti pysyy kärryillä, ja täytyy sanoa, että lopussa kiitos seisoo. Ainakin osa ajatuksista alkaa elää lukijankin tajunnassa. Kuolemattomuudesta kirjoittanevat myös lukupiirikaverini Sara (P.S. Rakastan kirjoja), Kannesta kanteen Kaisa ja Luettujen elämien Elina. Aikaisemmin siitä on postannut Aino.