Anna Burns: Maitomies

Anna Burns 2018. Englanninkielinen alkuteos Milkman. Suomentanut Laura Jänisniemi. Docendo 2019. 399 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas erikoinen ja omaääninen romaani! Anna Burnsin Maitomies on voittanut vuoden 2018 The Man Booker -palkinnon sekä seuraavana vuonna Orwell Price for Political Fiction -palkinnon ja National Book Critics Circle Award -palkinnon. Melkoinen teos siis ja ehdottomasti haastavin romaani, jota olen pitkään aikaan lukenut. 

Maitomies yhdistää erikoisella tavalla Pohjois-Irlannin poliittisen kuohunnan, ihmissuhteet ja perhedraaman. Kertoja on 18-vuotias perheensä keskimmäinen tytär, joka joutuu Maitomieheksi kutsutun paljon häntä vanhemman miehen piirittämiseksi. Mies ei nuorta tyttöä piirittäessään välitä tämän ehkä-suhteesta, mielipiteistä eikä harrastuksista. Tilanne johtaa laajamittaiseen juoruamiseen, mutta tyttö itse vaikenee ja yrittää olla välittämättä kuulopuheista tai niiden vaikutuksista.

---kun ensimmäinen lanko aavistaa hänen salaisuutensa ja huhut alkavat velloa, keskimmäinen sisko muuttuu "kiinnostavaksi". Se on pahinta mitä kenellekään voi tapahtua. Jos on kiinnostava, silloin huomataan, ja jos on huomattu, on vaarassa...

Monimutkaiseen tilanteeseen ei voi tietenkään olla vaikuttamatta alueen puolisotilaalliset joukot, irtautujat, perheenjäsenet tai perheet, jotka ovat menettäneet jäseniään 1970-luvun pohjoisirlantilaisille konflikteille. Romaani kuvaa hienolla tavalla sitä, mitä kaikkea nuoren naisen on otettava huomioon tekemisissään, tekemättä jättämisissään, sanomisissaan tai liikkeissään. On leskeksi jäänyt äiti, joka haluaa tyttärensä nopeasti naimisiin, on ehkä-poikaystävä josta perheessä ei tiedetä, sekä ennen kaikkea irtautujat, jotka ovat tappaneet niin monia.

Lähes kaikki romaanissa ovat nimettömiä ja niinpä heidät tunnistetaan vain suhteistaan toisiinsa. Keskimmäisellä tytöllä on isosiskoja ja näiden miehiä järjestysnumeroineen, on atomipommipojan äiti ja tablettitytön sisko, oikea maitomies ja hurskaat naiset. Myöskään kaupunkia ei nimetä ja alueisiin viitataan suhteessa puolisotilaalliseen konfliktiin sen mukaan millä puolella ollaan - "vettentakaisista" alueista puhumattakaan. Alkuun meni hetki ennen kuin ymmärsin, mihin asioihin tai paikkoihin nimettömillä nimillä viitattiin.

Konflikti vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä nimiä pidetään sallittuina ja millaisia symboleja tai logoja saa olla näkyvillä. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten poliittinen uskollisuus voi vaikuttaa alueella niin voimakkaasti ja miten perusteellisesti lapset kasvavat sen sääntöihin. 18-vuotias tyttö osaa ajatella mahdollisten valintojen, sanomisten ja tekemisten seurauksia niin monimutkaisella tavalla, että lukija ei voi kuin ihmetellä, nauraa tai puistella päätään.

Burnsin kerronta on hyvin omaperäistä. Ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja lukuisia lauseita sisältävät virkkeet kasvavat pitkiksi kuin ajatus konsanaan ja lukijan on pysyteltävä tarkkana, kun ajatukset poukkoilevat ja neuvottelevat toistensa kanssa. Kieli on mukaansatempaavaa, mutta sille pitää antaa aikaa. Tekstiä kannattaa lukea paljon kerrallaan, sillä muuten vaarana voi olla kärryiltä tippuminen. Tekstin sävy pystyttelee jännän leikkisänä - välillä huomasin naurahtavani ääneen, vaikka aiheet käsittelevät traumoja, menetyksiä, kuolemaa ja alistamista. Ajatusmainen kieli onnistuu olemaan myös käsittämättömän tarkka. Se ottaa huomioon niin monia näkökulmia, että se väkisinkin haastaa omaa ajatusmaailmaa.

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart 2020. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2022. 496 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkinnon voittanut romaani pohjautuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin Skotlannissa. Nyttemmin Yhdysvalloissa asuva Stuart on hyödyntänyt kokemuksiaan Thatcherin ajan osattomuudesta, erityisesti työttömyyden aiheuttamista ongelmista ja köyhyydestä. Pääosassa on kuitenkin pienen pojan ja hänen alkoholisoituneen äitinsä välinen suhde. En tiedä kuinka paljon kirjailijalla on kokemusta tästä teemasta, mutta useaan otteeseen ajattelin kirjaa lukiessani, ettei näin syvälle pysty porautumaan ilman omakohtaista kokemusta.

Shuggien perheessä isä ajaa öisin taksia ja äiti juo. Alkuun he asuvat äidin vanhempien kerrostaloasunnossa, mutta muuttavat surkeaan, syrjäiseen, suljetun kaivoksen vieressä sijaitsevaan lähiöön, jossa on vieläkin enemmän työttömyyttä ja alkoholismia. Shuggien äidin teini-ikäiset lapset edellisestä avioliitosta muuttavat mukana, mutta eivät viihdy kotona ja lähtevät omille teilleen hyvin nuorena. Isäkin jättää perheen, ja Shuggie jää yksin äitinsä kanssa.

Pojan koulunkäynnistä ei oikein tule mitään, sillä hänen on huolehdittava äidistään, viikottaisista avustuksista, ruokaostoksista ja itsestään. Shuggien ehdoton rakkaus ja lojaalius äitiä kohtaan on sydäntäriipaisevaa. Häntä pelottaa kohdata äitinsä mielialavaihtelut, epäselvät ihmissuhteet ja kadulla hävyttömyyksiä huutelevat naapurit. Kotona on kuitenkin turvallisempaa kuin kadulla tai koulussa, jossa outoa, verbaalisesti lahjakasta lasta vieroksutaan, kiusataan ja pahimmillaan hakataan.

Kerronta on pääosin Shuggien näkökulmasta, mutta välillä siirrytään äidin, Agnesin, puolelle. Nainen pääsee välillä noin vuodeksi kuiville ja elämä on hetken ajan ihanaa. Repsahdus on kuitenkin odotettavissa ja alamäki alkaa uudestaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Agnesin vanhemman pojan, Leekin, näkövinkkelistä. Pojat reagoivat äitiinsä hyvin eri tavoin. Siinä missä Leek sulkeutuu itseensä, piirustuksiinsa ja pysyttelee joko peiton alla tai poissa kotoa, Shuggie seuraa äitiään silmä kovana, pysyy vierellä ja lapsena pitkän aikaa, eikä suostu hylkäämään kotiaan. On kertakaikkinen ihme, miten poika selviää lapsuudestaan hengissä.

Romaani on uskomattoman tarkkanäköisesti kirjoitettu kuvaus perheenjäsenten välisistä suhteista ja siitä, miten vanhemman alkoholismi vaikuttaa lapseen. On riipaisevaa seurata, miten Shuggie ei anna periksi, vaan yrittää parantaa äitinsä ja jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Stuart kirjoittaa hienosti myös 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa. Brittikirjallisuudessa ja television brittituotannossa törmää aika useinkin tähän luokka-ahdinkoon ja entisten kaivostyöläisten kärsimykseen, ja tämä teos on siitä jälleen erinomainen kuvaus.

Ehdottomasti yksi vuoden parhaista teoksista! Blogipostaukset kirjasta löytyvät myös blogeista Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Samankaltaista lapsuuden kuvausta on Jeannette Wallsin teoksessa Lasilinna sekä Tara Westoverin kuuluisassa romaanissa Opintiellä. Äidin ja lapsen välisestä suhteesta puolestaan kertoo yhtä hienosti Alex Schulman teoksissaan, esimerkiksi Unohda minut.

Naistenviikko: Ulrika Gustafsson: Valoisa kaupunkini - Sally Salminen, elämä ja teokset

Ulrika Gustafsson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Min ljusa stad - Sally Salminen, livet och litteraturen. Suomentanut Laura Jänisniemi. Teos 2021. 404 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Olisi ollut kiva, jos tämä teos olisi ehtinyt eiliseksi juhlistamaan Sallin-päivää, mutta postaan nyt päivän myöhässä, ja teoshan sopii erinomaisesti Naistenviikkoon minä tahansa päivänä! Sally Salminen, joka parhaiten tunnetaan vuonna 1936 ilmestyneestä teoksestaan Katrina, eli vuosina 1906 - 1976. Valoisa kaupunkini on vahvasti Salmisen kirjailijaidentiteettiä ja hänen teoksiaan ruotiva elämäkerta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, millainen persoona Salminen oli muutenkin kuin kirjailijana.

---Salminen liittyy sellaisten naisten luomaan traditioon, jotka kirjallisilla töillään haastavat ja murskaavat entiset, miesten määrittelemät naisroolit, neuvottelevat ne uusiksi ja luovat ne uudelleen.

Salminen otti kerta toisensa jälkeen vapauksia. Myös miespuolisen alter egonsa Lars Laurilan kanssa ja pitäessään tyttönimensä mentyään naimisiin Johannes Dührkopin kanssa. Se oli yksi tapa olla luopumatta omasta identiteetistään ja tietysti myös liikemiesmäistä.

Jo nuorena myymäläapulaisena Sally tiesi, että hänen on nähtävä maailmaa ja päästävä pois piian roolista. Kuten moni muu 1920-luvulla, hänkin lähti laivalla Atlantin yli ja eli New Yorkissa vuosia - keittiöpiikana ja kotiapulaisena, sillä mitä muutakaan nuori siirtolaisnainen olisi voinut tehdä. Sally piti kuitenkin päänsä ja alkoi kirjoittaa romaania. Yllättäen romaani voitti pohjoismaisen kirjoituskilpailun ja yhdessä yössä Sally Salmisen ja Katrina-romaanin nimi olivat kaikkien huulilla, myös New Yorkissa.

Sotia edeltävinä vuosina Sally asui vuoroin Ahvenanmaalla ja Tukholmassa, antoi toimittajille haastatteluja, kävi pitämässä esitelmiä ja oli aikansa julkkis. Sodan alkaessa ja sodan aikana Sallylle oli tärkeää tehdä hyväntekeväisyyttä, vastanrintaa ja pitää kiinni niistä poliittisista ja uskonnollisista arvoista, joiden ansiosta hän pääsisi eteenpäin "uutena naisena". Kirjailija tapasi tanskalaisen puolisonsa ja nuoripari päätyi elämään Tanskassa.

Valoisa kaupunkini käy perusteellisesti läpi Sally Salmisen kirjallista tuotantoa, teosten sisältöä ja luonnetta, sekä niiden samaa arvostelua Pohjoismaissa. Katrinan jälkeen myyntiluvut laskivat, mutta Salminen palkittiin usein ja hänen roolinsa arvostettuna kirjailijana vakiintui. Kirjailija piti päänsä myöskin kirjoittamiensa varsin realististen aiheiden puolesta, sillä ne eivät aina vakuuttaneet modernismiin taipuvaisia kriitikoita. Salmiselle oli kuitenkin tärkeämpää, että äänen saavat työtä tekevä väestö, köyhyydestä ponnistavat ylpeät naiset ja Ahvenanmaan saaristo. Romaanien lisäksi Salminen työsti myös mm. artikkeleita ja matkakertomuksia.

--- tasapainoilu korrektiuden ja kapinallisuuden välillä oli ollut hänelle - naispuoliselle kirjailijalle - vaikeaa. --- Hän vaali lapsen ja naisen näkökulmaa maailmaan. Kirjoitti naisen seksuaalisuudesta, taloustöistä, skandinaavisten maahanmuuttajien elämästä 1930-luvun New Yorkissa, naisesta ja sodasta ja henkisestä pahoinvoinnista. 

Sotien jälkeen Sally Salminen ei ollut ainoa luovaa työtä tekevä, joka kärsi mielen horjumisesta. Sairaus ei onneksi vienyt häntä mukanaan, kuten niin monen muun. Sally ja Johannes olivat ahkeria matkustajia ja viipyivät pitkiä aikoja mm. Ranskassa, Espanjassa, Algeriassa ja Israelissa. Sallya ajoi lapsesta saakka levottomuus, paikkaan sitoutumisen kammo ja vapauden kaipuu. Hän oli käytännössä perheen elättäjä, sillä Johanneksen kuvataide ei tainnut tuoda kovin paljon tuloja, mutta se tuskin haittasi kunnianhimoista naista: "Uskon vielä tänäkin päivänä, että 'kokeilu', jossa mies luovuttaisi kaiken hallintovallan naiselle, voisi olla hyödyllinen. Ja ehkä onnellinen." Pariskunta ei saanut biologisia lapsia, mutta ottivat kasvattaakseen juutalaistaustaisen pienokaisen pariskunnalta, joka joutui pakenemaan natseja Ruotsiin. Se oli yksi Salmisen tavoista tehdä vastarintaa.

Teos avaa hyvin sitä ilmapiiriä ja aikakautta, jossa Sally Salminen eli, ja sitä miten asetelmat poikkesivat vaikkapa Yhdysvaltain ja Suomen välillä. Siinä missä ryysyistä rikkauksiin ponnistanut nuori nainen oli sensaatio Yhdysvalloissa ja sopi heidän tarinaansa, 1930-luvun Suomessa Salmisen pyrkimyksiin ja vahvaan tahtoon suhtauduttiin huomattavalla kriittisyydellä. 

Minulle tämä elämäkerta oli hieman liian kirjallisuuteen painottuva - Salmisen persoonasta, muusta elämästä ja yhteiskunnan ilmiöistä kertovia osia suorastaan ahmin - mutta toisaalta voiko taiteilijan tuotantoa täysin erottaa hänen persoonastaan? Ei tietenkään. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 36: A book with six or more words in the title.