Meredith Russo: Tyttösi sun

Meredith Russo 2016. Englanninkielinen alkuteos If I Was Your Girl. Karisto 2018. Suomentanut Leena Ojalatva. 324 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jälleen kirja, johon tuskin olisin tarttunut ilman lukuhaastetta. PopSugarin haasteessa on tehtävänä lukea transsukupuolisen kirjailijan kirjoittama teos. Kirjailija Meredith Russo on siis transnainen, teoksen päähenkilö Amanda on samoin transihminen, ja Russo kertookin tarinan synnystä ja kokemuksistaan kirjan jälkisanoissa. Hän toivoo tarinan avaavan lukijoiden silmiä ja lisäävän ymmärtämystä transihmisiä kohtaan. Nuorille suunnattu romaani sopii erinomaisesti myös aikuisille, kuten olen monesta muustakin nuorten kirjasta todennut. 

En pääsisi koskaan eroon menneisyydestäni; se olisi aina läsnä, se odottaisi kuin musta aukko päästäkseen imaisemaan minut sisäänsä ja murskaamaan minut. Ainoa tapa päästä pakoon oli pysyä liikkeessä.

Kirjan kantava teema on siis identiteetti, nuoren kokema erilaisuus ja sen aiheuttama ulkopuolisuuden tunne. Siinä mielessä kirjasta tulevat mieleen vasta lukemani nuorten kirjat Sarah Crossanin Yksi ja R. J. Palacion Ihme. Andrew-nimisenä poikana kasvanut Amanda muuttaa isänsä luokse uudelle paikkakunnalle lukion viimeiseksi vuodeksi ja tekee kaikkensa jotta hänen taustansa pysyisi salassa. Amanda on kokenut lapsesta saakka syntyneensä väärään vartaloon, häneltä on odotettu vääriä asioita eikä hän ole saanut olla oma itsensä. Teini-iässä Amandaa kiusataan ja pahoinpidellään ja vasta kun hän on itse valmis luopumaan kaikesta, hän saa ymmärrystä osakseen ja mahdollisuuden muutokseen.

Teinityttönä Amandalla on paljon opeteltavaa, eikä uudelleen kehittyvä suhde isäänkään ole kovin helppo. Jo ensimmäisten koulupäivien aikana Amanda törmää komeaan Grantiin ja haluaisi kovasti tutustua ja rakastuakin tähän, mutta voiko poikaan luottaa? Amanda löytää ympärilleen myös kivan tyttöporukan ja saa elää elämää, josta on siihen saakka vain haaveillut. 

Nykyhetken lisäksi tarina avaa Amandan lapsuutta ja nuoruutta takaumilla, dialogeilla ja kuvauksilla hetkistä jotka ovat olleet raskaita, käänteentekeviä ja kipeitä. Vähitellen rakentuu kuva nuoresta, joka on käynyt läpi melkoisen mankelin. Draaman kaari etenee nykyhetkessä hyvin ennaltaodotetulla tavalla ja loppu on onnellisen toiveikas. Pikkukaupungin nuoret ovatkin paljon enemmän kuin mihin Amanda uskalsi koskaan luottaa. High school -ympyröineen ja varsin stereotyyppisine yksityiskohtineen teos tuntuu hirvittävän tutulta, mutta teema on tietysti hirvittävän tärkeä, ja tuo varmasti lohtua tai luo optimismia monelle lukijalla.

Näissä blogeissa lisää: Yöpöydän kirjat ja Kirjapöllön huhuiluja. Keski-kirjastojen lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 6: Aikuisten lukudiplomiin kuuluva kirja.

Naistenviikko: Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan 2015. Englanninkielinen alkuteos One. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 439 s.

Hyvää Saaran päivää! Kuten olen monesti kehunut, lukuhaasteet saavat lukemaan teoksia, joita ei muuten ehkä valitsisi. Tämän vuoden Helmet-haasteesta opin uuden terminkin, säeromaani. Sellainen on Sarah Crossanin Yksi. Nuorten kirjallisuutta edustava teos, joka on kirjoitettu säkeiksi kuin romaanin mittainen runoteos ikään. Tunnustan, että hieman epäillen suhtauduin siihen alkuun, mutta onneksi tajusin rakenteen hienouden heti ensimmäiseltä sivulta. Ihailen myös sitä, miten Kaisa Kattelus on saanut säkeet toimimaan niin hienosti käännöstyössä.

Romaani kertoo siamilaisista kaksostytöistä Tippista ja Gracesta. Grace on heistä tarinan kertoja. Tytöt ovat lääketieteellinen ihme, eläneet 16-vuotiaiksi asti. Heidän on aika siirtyä kotiopetuksesta normaaliin lukioon ja kouluunmeno jännittää tietysti hirveästi. Tuijotuksen määrä olisi loputon. Tässä kohtaa tarinaa minulle tuli vahvasti mieleen R. J. Palacion romaani Ihme, jonka päähenkilö Auggie on vastaavanlaisen haasteen edessä. Koulutie alkaa peloista huolimatta hyvin, mutta kouluvuoteen mahtuu runsaasti muita huolia.

Huolista pienimmältä saattaa kuulostaa se, että Grace rakastuu. Ihanaahan se olisi, jos sisko ei olisi hänessä lantion kohdalta kiinni. Tytöt ovat realistisia eivätkä tavoittele kuuta taivaalta, mutta silti. Teini-ikäisillä on haaveensa. Kotona on tiukkaa rahasta eikä isän mieli meinaa kestää työttömyyttä. Pikkusisaren tanssiharrastus on vaarassa eikä hän taida syödä tarpeeksi. Onnekasta on kuitenkin se, että tytöt saavat ystäviä ja ehtivät kokea monia merkittäviä hetkiä ennen kuin heidän terveytensä romahtaa.

Crossanin nuoret päähenkilöt ovat ihanan reippaita, sanavalmiita ja fiksuja. Grace ja Tippi ovat yksi, mutta samalla kaksi hyvin erilaista persoonaa. He ovat vahvoja yhdessä, tukevat toisiaan ja kantavat huolta toisistaan. Romaani kannustaa hyväksymään erilaisuutta ja näkemään tavallisuutta siellä, missä sitä eniten kaivataan. Mikään ei ole teini-iässä niin kamalaa kuin joukosta poikkeaminen. Teoksen loppuun lukija tarvitsee nenäliinoja, sillä tyttöjen on tehtävä raastavan vaikea päätös, joka muuttaa molempien loppuelämän.

Erinomainen teos myös niille (nuorille), joille lukeminen on haaste. Crossanin (ja Katteluksen) teksti on helppolukuista ja säkeet antavat mahdollisuuden hengähtää, kerrata tai ihan vaan nauttia sanoista. Romaanista ovat kirjoittaneet postauksen myös Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen ja Yöpöydän kirjat. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii siis kohtaan 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Tässä muita Saaran nimipäivään sopivia teoksia:

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Kesävuoden dekkarit, tässä Musta hevonen

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Salminen: Katrina

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu 2016. Otava. 112 s. Lainasin kirjastosta.

Koe on ne muut ihmiset. Miksi se, miten haluan ihmisyyttäni toteuttaa, on jonkun bussin puheenaihe.

Kesän jälkeen Peetu täyttää kahdeksantoista ja pääsee korjausleikkaukseen. Korjausprosessi on kestänyt jo muutamia vuosia, mutta kaikki eivät ole pysyneet muutoksessa mukana. Peetun perheessä kipuillaan muutenkin ja tuntuu, että yhteiset hetket ovat aina yhtä räjähdysalttiita. On rakkautta, paljonkin, mutta on myös pettymyksiä, pahaa mieltä ja epäoikeudenmukaisuutta. On keskenään niin erilaisia temperamentteja. Valtava huoli siitä, murentaako muutos kaiken entisen.

Isän kanssa Peetu pääsee kymmenen purjelennon sarjalle. Kymmenen yhteistä hetkeä taivaalla, jossa on helpompi puhua tunteista, salaisuuksista ja arvista, joita kummallakin on. Myös hieman tulevaisuudesta, joka on epävarma, mutta toivoa täynnä. Purjelennoista muodostuu vähitellen metafora vapaudelle, aikuistumiselle ja muutokselle, jonka suuntaa ei enää muuteta.

Kone nousee korkeammalle kuin koskaan. Lähestytään sallitun lentokorkeuden ylärajaa. En ole varma lentääkö kone eteenpäin vai peruuttavatko pitkevät meitä vastaan.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on kipeänkaunista luettavaa. Pieni romaani, jonka lukeminen tuntuu syvällä ja raastaa vereslihalle, vaikkei itsellä olisi mitään Peetun kokemuksiin vastaavaakaan. Kolun teksti on näennäisen kevyttä, kuin purjelento parhaimmillaan, kappaleet ja virkkeet lyhyitä, mutta sisältö on painavaa ja latautunutta. Niin kieli kuin tematiikka tuovat mieleen Selja Ahavan vuotta myöhemmin julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa. Transsukupuolisuutta käsitellään niin ikään nuortenromaanissa, Marja Björkin Pojassa (2013).

Kuten minussakin, koneessa on kohtia, joihin se ei halua koskettavan, jotta se voi lentää.

Olen monesti kehunut, että lukuhaasteiden ansiosta tulee tartuttua teoksiin, joita ei ehkä muuten niin huomaisi. Tai no, huomata on väärä sana, tämäkin kirja on ollut paljon esillä blogimaailmassa. Lukupäätökseen vaikutti kuitenkin vasta se, että Helmetin haasteeseen piti hakea teosta, jossa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (46). Ja nuorille suunnattua kirjallisuutta on terveellistä lukea välillä, niistä pystyy nauttimaan täysillä keski-ikäinenkin, joka yllättäen löysi Peetun isästä paljon itseään. Lisäksi tämän romaanin kaltaisista teoksista saa varmasti vahvistusta sille teorialle, että kaunokirjallisuuden lukeminen tekee ihmisestä empaattisemman. Oppii niin paljon ihmisyydestä.

Olen valmis eteenpäin. Olen lentänyt niin kauan, olen jättänyt taivaalle niin monta surua ja kysymustä, ettei minussa ole pelkoa enää.

Kirjasta lisää näistä blogeista: Kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella sekä Yöpöydän kirjat. Elämänmuutosromaani sopii hyvin The Bookish Tea Party -blogin Lukemattomat naiset -haasteeseen.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomas 2017. Englanninkielinen alkuteos The Hate U Give. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava. 393 sivua.

The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody.

Kirjan lopussa Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö kehottaa nuoria kirjoittamaan, sillä kuten Angie Thomas sanoo, "jokainen ääni on tärkeä". Empatia alkaa siitä, että luemme toistemme tarinoita ja alamme ymmärtää erilaisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä, etenkin niitä joiden ei ole niin helppo saada ääntään kuuluville. Hyvästä syystä Thomasin romaani onkin saanut jo runsaasti julkisuutta ja siitä ollaan muokkaamassa elokuvaa.

16-vuotias Starr elää kahden maailman välissä. Hänen kotinurkillaan Garden Heightsissa myydään huumeita, asutaan slummissa, jengiydytään, ihmisiä kuolee luoteihin. Starrin vanhemmat haluavat lapsensa saavan hyvän koulutuksen, joten nämä käyvät vauraamman alueen koulua, jossa mustat ovat eksoottinen vähemmistö ja jossa nuorilla ei ole tietoakaan turvattomuudesta. Niinpä koulukavereilla ei ole aavistustakaan, mitä Starr on kokenut jo kaksi kertaa. Kuinka hänen hyvä ystävänsä on kuollut poliisin luotiin jo kaksi kertaa. Ilman syytä.

Mä istuin kadulla kun se veti viimeisen henkäyksensä. Mä oon joutunut kuuntelemaan, ku ihmiset yrittää väittää, että oli ihan okei että se murhattiin. Niinku se olis ollu sille oikein. Mutta ei se ansainnu kuolla, enkä mä oo tehny mitään sellasta, että mä oisin ansainnu nähdä sen.

Vaatii melkoista rohkeutta todistaa valkoista poliisia vastaan, joka on saanut valkoisen yleisön sympatiat puolelleen. Media antaa ymmärtää, että uhri, Starrin ystävä Khalil, valitsi itse kohtalonsa myydessään huumeita. Mutta kuten yleensä, kukaan ei pureudu taustoihin, kukaan ei tarkista faktoja. Onneksi osa väestöstä käy kuumana ja vaatii Khalilille oikeutta. Starr on ainoa, joka voi tehdä jotain. Turvanaan hänellä on huolehtivat vanhemmat, suojeleva veli ja poikaystävä, johon voi luottaa salaisuuksien paljastuttuakin.

Joskus sitä voi tehdä kaiken oikein ja silti asiat menee pieleen. Pitää vaan jatkaa sitä oikein tekemistä.

Thomasin romaani on upeasti kerrottu kuva yhdysvaltalaiskaupungin arjesta, tästä ajasta, asenteista jotka ovat pysyneet muuttumattomina liian pitkään. Tarina on sydäntäsarkevän realistinen ja rehellinen muttei onneksi ilman toivoa. Starrin ääni pakottaa kuuntelemaan ja viemään sanomaa eteenpäin. Olkoonkin nuorisoromaani, kirja pitää otteessaan aikuisenkin lukijan. Toki romaani pursuaa matskua, joka vetoaa nimenomaan nuorempiin lukijoihin, kuten tennarimerkkien tärkeys, tyttöjen väliset kahnaukset tai kärkevä sanailu perheenjäsenten kesken. Kaikki se tuo romaaniin kuitenkin lämpöä ja rakkautta, jota ilman raakaa tarinaa (nuoren?, minunkin!) olisi raskaampi lukea.

Kiitokset suomentaja Kaijamari Sivillille sujuvasta puhekielen käytöstä romaanissa, jonka sivut täyttyvät dialogista. Käännös toimii ja asettuu luontevasti hahmojensa suuhun. Lisää vaikuttuneita arvioita mm. näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä ja Reader, why did I marry him? Goodreadsin haasteviikon 3 (pari päivää etuajassa!) teemana on "A book from the 2017 Goodreads Choice Awards" ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.Tällä aloitan myös Yhdysvallat-haasteen kirjojen keräämisen.

Marja Björk: Poika

Marja Björk 2013. Poika. Like. 215 sivua.

Marion eli Makke tajuaa jo ihan pienenä, että on omituista luokitella ihmiset tytöiksi ja pojiksi. Hän itse ei kuulu kumpaankaan ryhmään: tarhan tädit, opettajat, mummu ja joskus äitikin sanoo häntä tytöksi, mutta hän viihtyy paremmin poikien leikeissä ja ihastuu tyttöihin. Vähitellen kouluiässä asiasta syntyy sekaannuksia ja ongelmia tulee aina vain enemmän. Liikuntatunneilla pitäisi olla jompaa kumpaa ja miten ihmeessä pystyy päättämään käydäkö miesten vai naisten vessoissa. Kun Maken perhe muuttaa Tikkurilasta Kallioon, alkaa parin vuoden yksinäinen aika ja Makke joutuu todella pelkäämään lähestyvää murrosikää, rintojen kasvua.

Kun haluaa muuttua päivä päivältä enemmän mieheksi ja muuttuukin aina vain enemmän ja enemmän naiseksi, energia ei riitä koulunkäyntiin.

Vähitellen nuorukainen löytää kaveriporukan, saa arvostusta ja tyttöystäviä. Hän oppii, miten kannattaa pukeutua jotteivat rinnat näy. Viimeistään ammattikoulussa on jo selvää, että hän on yksi jätkistä. Aikuisuuden lähestyessä oma identiteetti ja mahdollisuudet muutokseen alkavat selkiytyä. Sitä ennen on kuitenkin käytävä läpi lähes helvetillinen nuoruus. Maken perheessä pojan sukupuolisuus ei ole ainoa raskas taakka. Lasten ollessa alle kouluikäisiä heidän isänsä kuoli ja äiti joutui maksamaan ankarat velat pienistä tuloistaan. Pienituloisen naisen oli jaksettava yksin niin suru, menneisyyden häpeä kuin arki huomiota herättävän lapsen kanssa.

Aikuisena Makke, sittemmin Miro, ymmärtää jo paremmin mitä kaikkea hänen äitinsä ja veljensä ovat saaneet kestää. Murrosikä ei mene nimittäin ohi pelkästään ovia paukuttelemalla, vaan välillä otetaan yhteen opettajien, poliisin ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Makke on rajojaan kokeileva teini, joka ajautuu Kalliossa vaarallisillekin teille. Kotona pahaa oloa purkaa myös äiti, vaikka loppujen lopuksi äiti on luja kuin kallio ja puolustaa lastaan viimeiseen saakka.

Poika perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin. Voin vain kuvitella (ja lukea), millaista teini-ikä on transsukupuoliselle ja hänen perheelleen. Kirjaan tuskin edes mahtuu kaikki se huoli ja tuska, mitä nuori ja varmasti vanhempikin joutuu läpikäymään. Poika on romaani paitsi sukupuolisuudesta, myös perheen sisäisestä dynamiikasta ja kunnioituksesta.

Poika on rankasta aiheestaan huolimatta helppolukuinen ja mukavan suorasanainen teos. Se sopii kenelle tahansa, niin nuorelle kuin aikuiselle lukijalle. Helppolukuiseksi sen tekee toteava, jopa hieman räväkkä tyyli, joka ei selittele eikä runoile. Se myös pitää hyvin otteessaan ja luinkin sen yhdessä illassa. Kirja on ollut Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2013.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus ja Kirjasfääri. Osallistun kirjalla Prideviikon lukutempaukseen ja sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 48: Kirja aiheesta josta tiedät (hyvin) vähän. Jos en ihan vähän niin nyt ainakin enemmän.

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi. 2016. Et kävele yksin. WSOY. 362 sivua. Kansi Laura Lyytinen.

Lukupiirissämme luetaan jo toista lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -palkittua teosta. Edellinen, Nadja Sumasen Rambo, luettiin reilu vuosi sitten. Olen nauttinut kovasti molempien lukemisesta. Hyvin erilaisia teoksia, mutta yhtä lailla teräviä teini-iän kuvauksia. Et kävele yksin kolahti minuun kuitenkin paljon vahvemmin, sillä löysin sen toisesta päähenkilöstä, Adasta, paljon itseäni ja omia muinaisia ajatuksiani noin vuodelta 1990. Uskallan jopa tunnustaa, että kirja avasi minussa pieniä patoja.

Ada ja Egzon tulevat varsin erilaisista ympyröistä ja lähtökohdista, mutta käyvät samaa yläkoulua ja asuvat lähekkäin. Ei kai siis ole ihme, että kaksi nuorta, joita kumpaakaan ei huomaa kovin helposti massasta, päätyy yhteen. Egzon, Kosovosta muuttaneiden vanhempien keskimmäinen poika, on tottunut kantamaan vastuuta ja huolta, mutta häpeää taustaansa eikä aina saa kiinni kielen kiemuroista. Hänen lahjansa ovat piirtämisessä. Ada on ollut tähänastisen elämänsä yhtä taiteilijaäitinsä kanssa, mutta murrosikä alkaa rakentaa muuria heidän välilleen, eikä mikään tunnu enää yhtä luontevalta kuin aikaisemmin.

Ada ja Egzon löytävät pian yhteisen sävelen, toistensa huulet ja ihon. Kun Ada rakastuu, hän saa itsevarmuutta ja äänen, tilan ilmaista itseään. Kaveriporukka vaihtuu, hän on yhtäkkiä kaiken keskellä, osa lirkuttavaa parvea, joka lentää läpi välituntien ja bileiden. Egzon viihtyy Adan kotona, tämän äidin ullakolla, jossa hän oppii taiteesta enemmän kuin kuviksentunneilla koskaan. Ada huomaa ettei Egzon kerro vanhemmistaan koskaan mitään, muttei hän kysy, on kuin he olisivat hiljaa sopineet ettei pojan tarvitse kertoa. Onko se siis valhe, kun jotain paljastuu, jos ei ole koskaan puhunut eikä oikaissut?

Olihan minua pelottanut jo ennen kuin edes tutustuin Adaan. Isoveljen lähdettyä oli päiviä jolloin tuntui, että vain vatsalihaksia jännittämällä perhe pysyi kasassa ja talo pystyssä. Että koko ajan piti pinnistää itseään kokoon.

Vaikka Ada olikin se, joka pääsi paikoin ihoni alle ja muistutti omasta nuoruudestani, pidin enemmän luvuista Egzonin minä-kertojan kanssa. Siinä missä Adan sisäinen maailma on hyvin Ada-keskeistä, täytyy Egzonin jaksaa luovia kahden kulttuurin välissä ja säilyttää se mielikuva, joka tytöllä hänestä on. Kirjailija kuvaa hyvin katkeruuden ja lannistuneisuuden vallitsemaa kotia, kerrostaloasuntoa jossa muisto sodan raunioittamasta kodista ei päästä koskaan irti, vaikka muutosta on jo ainakin viisitoista vuotta. Kirjailija on perehtynyt hyvin myös siihen kuvataiteen maailmaan, johon Egzon saa uppoutua Adalla käydessään. Ja ennen kaikkea siihen tunteiden vuoristorataan, jota ihastus, rakkaus ja riippuvuus kahdessa teinissä aiheuttaa. Niin kamalan suloista ja niin kamalan raastavaa!

Niemen teoksessa on hurmaavia sivuhenkilöitä. Tapa miten hän saa nuorisotalon työntekijän, ylpeän somalitytön tai ylivilkkaan pikkuveljen eloon, on kerta kaikkiaan ihailtavaa. Jos Adan kerronta tai Egzonin sisäinen monologi on runollisen kaunista ja suorastaan taiteellista, ovat etenkin sivuhenkilöiden repliikit ja dialogit nasevia, eloisia ja hauskoja. Kokonaisuus on siis kielellisesti hyvin monipuolista ja runsasta. Niin tunteet kuin tunnelmatkin ovat käsinkosketeltavan aitoja.

Lisää teoksesta Mari A:n, Suketuksen ja Kian blogeissa. Arvioita on varmasti tulossa myös lukupiirimme muilta bloggaajilta. Helmetin haasteessa taidan sijoittaa tämän kohtaan 25: Kirja jossa kukaan ei kuole.

Naistenviikko: Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sari Peltoniemi. 2011. Tammi. 153 sivua.

Nimipäiväänsä viettää tällä viikolla myös Sari Peltoniemi. Kuulin kirjailijasta, kun selvitin saamelaisiin liittyvää kirjallisuutta Kansojen juurilla -haastetta varten. Kuulen kutsun metsänpeittoon on lyhyehkö romaani nuorille, mutta tempaisi mukaansa myös aikuisen lukijan.

Ysiluokkalainen Jouni on kadonneen äitinsä puolelta kolttasaamelainen. Hän ei ole paljonkaan ajatellut juuriaan ennen kuin yliluonnollisen oloinen naishahmo alkaa ilmestyä hänelle, ensin metsässä, sitten kotikaupungissa. Jouni uskaltautuu kertomaan pelottavista tapahtumista ala-asteaikaiselle opettajalleen, jolla on paljon tietoa saamelaistarinoista. Amuletti ja nurinpäin puetut vaatteet auttavat vain hieman, eikä turvaksi lehahtanut huuhkajakaan pysty suojelemaan Jounia loputtomiin. Mikä ihme häntä vetää metsänpeittoon?

Nuortenkirjallisuudeksi tarinan tunnistaa monista nuorille niin ilmeisen tärkeistä yksityiskohdista. Ysiluokkalaiset haaveilevat omasta bändistä, ovat hirveän epävarmoja kahden kesken tyttöjen seurassa ja ulkonäöstään ylipäätään, tarkkailevat toistensa eettisiä vakaumuksia ja pelkäävät pilkkaa. Myös suhteet vanhempiin vaikuttavat hyvin tyypillisiltä. Se, mikä nuorisossa jäi kuitenkin vaivaamaan, oli täydellinen sometuksen puute. Kai sitä harrastettiin jo jossain määrin vuonna 2011 tai hieman ennen? Kirjassa kaverukset nimittäin mainitsevat pari kertaa vain tekstiviestit.

Minulla oli jo hieman aavistusta, mitä tarkoittaa kutsu metsänpeittoon, sillä siihen viitattiin Venla Hiidensalon Karhunpesässä, jonka luin aiemmin keväällä. Peltoniemen teos vahvisti käsitystäni ja kuvasi sen hyvin seikkaperäisesti. Ilmiö on mielenkiintoinen, eikä varmasti pelkästään saamelaisten mytologiaa, sillä suhde metsään on (ollut) niin vahva etelämpänäkin Suomessa. 

Lukaisin kirjan yhdessä iltapäivässä, mutta jotain sellaista tarinassa on, että ajatus metsänpeitosta, tarinan ja toden sekoittumisesta kiehtoo ja niistä voisi lukea enemmänkin. Vuonna 2014 Laivakellolla palkitun Peltoniemen kieli on mukaansatempaavaa ja vaikka vähäinen sivumäärä jätti osan teemoista hieman vajaiksi, kokonaisuus on toimiva, hahmot miellyttäviä ja annos saamelaiskulttuuria maustaa siitä mielenkiintoisen.

Arvosteluja myös mm. blogeissa Notko, se lukeva peikko ja Risingshadow. Kansojen juurilla -haasteen lisäksi kuittaan tällä Helmetin haasteen kohdan 46: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen. Rambo. Otava. 2015. 238 sivua.

Finlandia Junior -palkittu Rambo valittiin lukupiirimme käsittelyyn vuoden ensimmäiseen tapaamiseemme. Nuorisoromaania emme olleetkaan vielä yhdessä lukeneet - enkä minä ole tainnut niitä lukea ylipäätään monta. Tunnustan, että suhtauduin teokseen hieman nihkeästi, mutta niinpä vain kävi, että pidin lukemastani kovasti ja imaisin sen parissa illassa.

15-vuotias Rambo ei ole saanut ihan sitä tavallisinta pojannimeä eikä hänestä ole kasvanut ihan keskivertojamppaa. Rambo on saaanut taaperoikäisestä lähtien leimoja, diagnooseja ja vinoilua osakseen. Hän on tottunut olemaan poikkeava ja käyttäytyy sen mukaisesti. Mielikuvitusrikkaalla pojalla on lahjoja, mutta lyhyt pinna, eikä oikein esikuvia joista ottaa mallia. Hän on saanut selviytyä omillaan pienestä pitäen, sillä masennuksestä kärsivä äiti ei tuoksu pullalle eikä jaksa huolehtia.

"Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili."

Kesä äidin miesystävän vanhempien mökillä on käänteentekevä Rambolle, mutta monille muillekin. Päivittäiset rutiinit, säännölliset ruoka-ajat, lämmin järvi, kalastaminen ja länsäolevat ihmiset tekevät Rambolle hyvää. Jopa 14-vuotiaan, ärsyttävän Liinan kanssa tullaan reviiritaisteluiden jälkeen toimeen ja pian enemmänkin. Kesän kuluessä käy selväksi, ettei Rambo ole ainoa, joka kamppailee menneisyytensä kanssa. Haavoja on niin leppoisilla eläkeläisillä kuin keski-ikäisillä, keskiluokkaisilla vanhemmillakin.

Tarina Rambon kesästä on sympaattinen ja lohdullinen. Nuorelle lukijalle on varmasti helpottavaa huomata, kuinka erityislapsena pidetty Rambo on loppujen lopuksi melko tavallinen ja mutkaton. Loppu on tietysti (epärealistisen?) onnellinen ja antaa toivoa, eikä (aikuisen näkökulmasta) hyvin ennalta-arvattavassa tarinassa ole juurikaan yllättäviä käänteitä - vauhtia ja hyvää meininkiä kyllä.

Hahmot ovat niinikään helposti tunnistettavia, suorastaan stereotyyppisiä, mikä olisi ärsyttänyt jossain toisessa genressä, mutta ei tässä. Ihmisten ja ihanan mökkiluonnon läpi kulkeva tuttuus teki lukemisesta leppoisaa ja turvallista. Toisaalta voisi pohtia, olisiko sekä hahmoissa että tekstissä saanut olla enemmän särmää.

Kirja piti silti otteessaan tämän keski-ikäisen lukijan. En osaa sanoa, miten fantasiaa lukeva nuoriso löytää Rambon ja jos sitä heille tarjotaan, miten he sen ottavat vastaan. Aikuisten kirjamaailmassa Rambolla menee lujaa, sillä palkintojen lisäksi se on päässyt Kansallisteatterin lavalle. Uskon, että suoraviivainen ja lempeä tarina toimii sielläkin.

Teoksen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Mari ja Ellen. Ja tietysti lukupiirimme, jonka bloggarit kirjoittanevat omat postauksensa kunhan ehtivät :) Kiitos Marialle lainasta!

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka. Musta kuin eebenpuu. Tammi. 2014.

Kun mietin haastetta varten, minkä nuorille tai nuorille aikuisille suunnatun kirjan valitsen, muistin kuulleeni kovasti kehuja tamperelaisen Simukan tuotannosta. Ja ilmeisesti hänestä ovat pitäneet muutkin kuin ystäväni, sillä Lumikki-trilogiaa on myyty jo 37 maahan. Uskomattoman huikea maailmanmenestys! Tottakai tällaiseen nimeen täytyi tutustua.

Nappasin kirjaston hyllystä epähuomiossa (jo toistamiseen tälle syksylle!) trilogian kolmannen osan, mutta eipä se haitannut lainkaan. Vaikka lukioikäinen Lumikki on seikkaillut aikaisemmissakin teoksissa, hänen tarinaansa pääsee hyvin mukaan niiltä osin kuin se päätösosan kannalta on olennaista. Eli hyvin tämä toimii itsenäisenäkin teoksena!

Toivuttuaan Liekin menettämisestä itsenäinen, kaunis Lumikki on taas valmis seurusteluun. Uusi poikaystävä on turvallinen, tavallinen ja tervehenkinen. Lumikki rakastuu, mutta ei unohda Liekkiä, jonka silmät ja kosketus saisivat edelleen hänen päänsä pyörälle, jos hän vain antaisi periksi ja antautuisi. Lumikin menneisyydessä on tapahtunut jotain mitä hän itse ei muista, mutta minkä joku on saanut selville. Hän alkaa saada painostavia viestejä, uhkauksia ja rakkaudentunnustuksia. Vähitellen Lumikki alkaa itsekin muistaa vaiettuja yksityiskohtia perheensä salaisuudesta. Samaan aikaan koulun teatteriryhmä valmistautuu joulujuhlaan kunnianhimoisen Lumikki-näytelmän kanssa. Lumikilla on luonnollisesti nimirooli. Näytelmän intensiteetti ja elämän varjot saavat Lumikin vajoamaan syvälle itseensä, kun hän yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka häntä vainoaa.

"Lumikista tuntui kuin hän olisi joutunut hyökyaallon alle, ja aalto olisi vienut mukanaan katon, lattian ja seinät. Tulvavesi oli viskannut hänet keskelle tyhjyyttä. Missään ei ollut turvallista, tukevaa pohjaa, ja kaikki mihin hän oli uskonut oli valhetta, mustaa pimeyttä."

Musta kuin eebenpuu on sadunomainen, vauhdikas ja romanttinen jännäri nuorille, mutta täytyy sanoa, että keski-ikäinenkin nautti sen suomasta viihteestä pari iltaa. Lumikki on hahmona vetävä: mystinen, lahjakas ja periksiantamaton. Jännitystarinassa on läsnä perinteiset koukut, käänteet ja takaa-ajot. Nuorten riutuva rakkaus on täynnä epätoivoa, epäluuloa ja ihanuutta - erotiikkaa unohtamatta. Lisäksi oli hauskaa seikkailla Tampereen tutuilla kaduilla, puistoissa ja rakennuksissa Lumikin perässä. Simukan kieli vetää mukanaan: mielen mustat maisemat on maalattu maagisen kauniisti. Samalla nuorten välinen dialogi on aidon arkista. Menestyksen ainekset ovat siis todellakin paketissa!

Lisää Lumikista voi lukea vaikkapa Kirsin, Elinan ja Annamin blogeista.