Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvonen 2023. WSOY. 229 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuosien aikana on tapahtunut niin paljon sekä arkea ravisuttavaa että maailmanpoliittisesti historiallista, että aineksia kirjan syntyyn ei periaatteessa tarvitsisi hakea kaukaa. Kaikki tuo on koskettavalla tavalla läsnä Elina Hirvosen tuoreimmassa teoksessa, mutta lähtökohtana taitaa kuitenkin olla kertoja, joka pelkää uppoavansa masennukseen vuonna 2019. Hän kirjoittaa itselleen listan asioista, joita kannattaa tehdä alakulon voittamiseksi, ja alkaa kirjata muistiin kohtaamisiaan ja keskusteluitaan ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa.

En voinut olla ajattelematta, että kertoja on yhtä kuin Elina Hirvonen, vaikka teos onkin fiktiivinen ja luokiteltu romaaniksi. Yhtymäkohtia on kuitenkin paljon, ammateista ja kirjoittamisesta alkaen kansainvälisiin kokemuksiin ja haluun pelastaa maailma. Kohtaamisia erilaisten, silti hyvin samanhenkisten ihmisten kanssa löytyy esimerkiksi Madridista, Irakista, Sambiasta kuin myös Helsingistä. Kertoja palaa useissa kohdin nuoruusvuosien iltoihin ja öihin ystävien kanssa, heidän keittiöihinsä, baareihin ja mielenosoituksiin. 

Ehkä tarina, jota olen kertonut suhteestani rakkauteen, ei olekaan aivan totta.

Keskusteluista on tähän teokseen poimittu ne, jotka koskevat tai sivuavat rakkautta. Rakastumista, parisuhteita, perheenjäsenten välistä sidettä, yhden yön suhteita tai elämän mittaista rakkautta, seksuaalisuutta ja monenlaisia valintoja nuoruudesta aikuisuuteen. Keskustelut ympäri maailman ovat lohdullisen universaaleja kulttuureista huolimatta niin helsinkiläisessä keittiössä kuin arabimiesten kanssa Irakissa. Vaikuttavinta on ehkä rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuden voimaan, kuten irakilainen Mutanabbi-katu. Kertoja pohtii myös väkivaltaisen lapsuutensa vaikutusta omiin rakastumisiin ja valintoihin, äitinsä ja isoäitinsä elämää, avioliittoaan sekä varsinkin kykyään pelastaa veljeään sairaudelta. 

Vuotta 2020 leimaa tietysti pandemia, joka lukitsee ihmiset koteihin ja eristää heidät läheisistä. Tapa viettää aikaa rakkaiden kanssa ja tavat pitää yhteyttä kauempana asuviin rakkaisiin muuttuu peruuttamattomalla tavalla. Seuraava kertojaa ravisuttava hetki on se, kun hänen afganistanilainen, jo Suomeen aiemmin muuttanut, ystävänsä pelkää jäävänsä Afganistaniin jumiin sen jälkeen kun Taleban on saanut vallan takaisin. Tämä oli minullekin kaikkein koskettavin osa teosta. Olen aina reagoinut voimakkaasti Afganistanin naisten ja hazara-vähemmistön tilanteeseen ja aika rikki olen jälleen siitä luettuani. Romaani loppuu päivään jolloin Putin hyökkää Ukrainaan.

Paikoitellen ajattelin teoksessa olevan ärsyttävän paljon nuoruuden nostalgiaa ja pienen kuplan keskinäisiä keskusteluja, mutta toisaalta ne oli taitavasti poimittuja ja linkittyivät aina johonkin poliittisesti, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti tai henkilökohtaisesti mielenkiintoiseen. Kertojalla (Hirvosella?) on kadehdittavan laaja kokemus eri kulttuureista ja melkoinen kattaus ystäviä eri puolilta maailmaa, joiden kautta avautuu henkilökohtainen kosketus maailman tilaan. Kiehtovimmat kohdat olivat silti ne lyhyet hetket joissa kertoja pohti perheensä naisia ja näiden mahdollisuuksia (mahdollisuuksien vähyyttä) luokkayhteiskunnassa, jota meillä ei muka ole.

Laitoin kirjan Helmetin haastekohtaan 37: Kirja herättää voimakkaita tunteita. Luin kansiliepeestä että Rakkauksien lokikirja aloittaa romaanitrilogian - hienoa! Pidin kovasti sen intertekstuaalisuudesta, viittauksista ajatuksiin maailmankirjallisuudessa tai feministisissä kirjoituksissa, ja siitä miten en ole ainoa maailman ihminen, jonka laukussa on usein kirja mukana ihan vain siksi, että sen läsnäolo lohduttaa. Tämän kirjan voisin ostaa itselleni ja kantaa sitä välillä repussani.

Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolella maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole.

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen 2022. WSOY. 226. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja minun piti lukea jo viime talvena, sillä ostin sen Tampereen kirjafestareilta joulukuun alussa kuunneltuani siellä ensin Ujuni Ahmedin haastattelun. Sittemmin teoksesta on tehty myös näytelmä Kansallisteatterissa.

Haluan voittaa oman häpeäni ja rikkoa hiljaisuuteni, jotta sinä, joka ajattelet olevasi yksin, löytäisit muiden luo. Haluan rakentaa tilaa, johon me tytöt ja naiset mahdumme sellaisina kuin olemme, riippumatta siitä onko meillä huivi vai ei, ovatko hiuksemme suorat vai kiharat, riippumatta siitä, millaista elämää haluamme elää.

Ahmedin kertomat kokemukset lähtevät liikkeelle hänen teinivuosistaan, iästä jolloin hän - kuten niin moni muukin - alkaa kapinoimaan kodin kontrollia vastaan. Tilanne oli kuitenkin hyvin erilainen kuin valkoihoisellä suomalaistytöllä, sillä Ahmedin kotona pidettiin tiukasti kiinni uskontoon ja somalialaisuuteen liittyvistä tavoista. Naiseksi kasvavana tyttönä Ujuni joutui ottamaan huomioon perheen kunnian ja etenkin sen, ettei hän tyttönä loukkaa sitä. Väärin pukeutuva, väärissä porukoissa ja väärällä tavalla käyttäytyvä tyttö ei aiheuttaisi pelkästään häpeää itselleen, vaan koko yhteisölleen.

Ahmedilla meni vuosia kodin sisäisen kontrollin ja suomalaisen yhteiskunnan tarjoaman vapauden välisen ristiriidan kanssa. Hän pukeutui kotoa ulos lähtiessään somalitytölle kuuluvalla tavalla, mutta vaihtoi vaatteita ja meikkasi lisää heti kaupungille päästyään. Useita kertoja hän myös karkasi kotoaan muutamiksi päiviksi. Omille ajatuksille ja levottomuudelle oli vaikea löytää kuuntelijaa. Aikuisena Ahmed alkoi pohtia, mitä voisi tehdä enemmän kaltaistensa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi. Häneen kohdistui paljon vihapuhetta niin oman yhteisön kuin enemmistönkin suunnalta. Muun muassa eräs somalimiesten raiskaustapaus, johon Ahmed otti kantaa, kirvoitti vihaa ja hänen sanomaansa yritettiin sekä vaimentaa että muunnella. Hän sai suomensomalina, ruskeaihoisena naisena enemmän huomiota kuin se, että hän halusi tuomita miesten teon. Oma yhteisö olisi halunnut hänen pitävän tekijöiden puolta ja suojelevan yhteisöä.

Suomalaisen yhteiskunnan velvollisuus on varmistaa, että esimerkiksi lapsen oikeudet toteutuvat riippumatta siitä, millaisessa yhteisössä hän elää. --- Valtavan kamppailun vaatinut silpomisen kieltävä erillislaki on Suomessa ainoa konkreettinen lakimuutos, joka on suoraan koskettanut vähemmistötaustaisia naisia. --- Silpomisesta voi päästä lopullisesti eroon vain, jos kunnian ajatuksesta sen nykyisessä muodossa päästään eroon.

Muistan haastattelustakin, että yksi ensimmäisiä asioita, josta Ahmed kertoi, oli se, miten maahanmuuttajanaisen ääni ei kuulu eikä heitä kuulla samalla tavalla kuin valkoisia feministejä. Valkoiset eivät myöskään osaa ottaa huomioon sitä kontekstia, jossa esimerkiksi musliminaiset elävät äänettömänä massana vähemmistön sisällä. Siksi olisi tärkeää että vähemmistönaiset saisivat enemmän tilaa kertoa itse, millaiset olot heillä on ja mitkä oikeudet heidän osaltaan jäävät toteutumatta. Enemmistössä elävän naisen oikeuksiin asti pääseminen edellyttäisi ensin omasta yhteisöstä rohkeaa irtautumista tai etääntymistä, eikä kaikilla ole siihen voimia taikka tukiverkostoa.

Enemmistössä pää lepää, mieli lepää, kaikki lepää.

Ahmed kertoo myös matkastaan Somaliaan, jossa hän kokee olevansa kotonaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että siellä häntä ei nähdä vähemmistönä ja ympärillä on samannäköisiä ihmisiä. Silti Somalia on köyhempi, takapajuisempi, konservatiivisempi ja sekasortoisempi kuin missä Ahmed haluaisi asua tai kasvattaa lapsiaan. Siellä he olisivat diasporasta kotimaahan muuttaneita parempiosaisia, joiden opeilla maa ei kuitenkaan kehittyisi oikeanlaiseen suuntaan. Somaliassa on myös viime vuosikymmeninä tiukentunut saudiarabialainen islamintulkinta, jossa naisen tila on kaventunut radikaalisti siitä, mitä se on vielä Ahmedin äidin nuoruudessa ollut. Ristiriitaisia tunteita herättävä matka on vain vahvistanut hänen ajatuksiaan siitä, että muutoksen eteen on tehtävä rohkeasti töitä.

Tahtotila kontrolloida naista on paljon vanhempi kuin itse islam, ja paljon vahvempi kuin koko kulttuuri ja historia, jolla sitä perustellaan.

Ahmedin ja Hirvosen yhdessä kirjoittama teos on mielenkiintoinen tietopakkaus tärkeästä asiasta kenelle tahansa, mutta erityisesti sille kohderyhmälle, jonka Ahmed tietää helposti jäävän yksin ajatuksineen. Se on myös rohkaiseva kasvutarina, joka on onneksi saanut ansaitsemaansa huomiota. Teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Kirjat kertovat.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen. Kun aika loppuu. WSOY. Äänikirja. Lukija Krista Putkonen-Örn. BookBeat. Julkaistu 2015.

Kuuntelin juuri ensimmäisen kokonaisen äänikirjan. Aikaisemmin olen aloittanut pari äänikirjaa, mutta jatkanut perinteisellä lukutavalla. Työmatkani ovat tässä syksyn mittaan pidentyneet ja kirjan kuuntelusta on tullut vähitellen luonteva tapa aamuisin ja iltapäivisin, sillä kirjan lukeminen bussissa ei valitettavasti ole pahoinvoinnin vuoksi minulle mahdollista. Odotankin jo, minkä äänikirjan pääsen valitsemaan seuraavaksi.

Hirvosen teoksessa on rankka aihe. Laura on 55-vuotias ilmastonmuutoksen tutkija ja luennoitsija, joka kantaa syyllisyytä siitä, ettei mielestään ole kyennyt olemaan aidosti läsnä kahdelle jo aikuiselle lapselleen. Äidiksi päätyminen ei ollut hänelle itsestäänselvyys, eikä ajatus mahdollisesta toisenlaisesta elämästä ole koskaan oikein hellittänyt. Lauran potemaa syyllisyyttä ja itsensä arvostelua oli raskasta kuunnella, sillä mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, etteikö hän olisi tehnyt vanhempana sen minkä pystyi.

Lauran esikoinen Aava eli tavallista lapsuutta suorastaan kauniissa symbioosissa kolme vuotta nuoremman veljensä Aslakin kanssa, teini-ikään saakka. Siihen saakka kunnes oli selvää, että veljessä on jotain erilaista, jotain mikä esti häntä saamasta ystäviä. Pikkuveljen paha olo jätti Aavan sivuun vanhempien huomiolta ja niinpä tämä lähti pois heti valmistuttuaan yliopistosta. Lääkärin työ kaukana Afrikassa oli toisaalta keino pitää välimatkaa, toisaalta haaveiden täyttymys, tapa parantaa rikkinäistä maailmaa, ehkä myös keino kohentaa omaa rikkinäistä itsetuntoa.

Osansa maailmantuskasta kantaa myös Aslak, joka löytää netistä pelottavan samalla tavalla ajattelevan ihmisen. Siinä missä Laura kantaa huolta maailman tilasta ja pyrkii opettamalla muutokseen, Aava auttaa konkreettisella tavalla väkivallan keskellä eläviä ihmisiä. Aslak kokee ihmiskunnan menneen jo niin pitkälle, että ainoa keino on sen harventaminen. Onko Aslakin käyttämä väkivalta ratkaisu hänen omaan pahoinvointiinsa, onko se todella ideologinen ratkaisu vai onko kyseessä lopulta kuitenkin vain hento ajatus siitä, että jossain on joku jonka kanssa on löytynyt yhteys?

Romaanin kerronta alkaa siitä mihin se myös päättyy. Valtaosan kerronnasta saavat Laura ja Aava, jotka tahoillaan käyvät läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhe-elämää ja perheen sisäisiä suhteita löytääkseen syitä, selittääkseen, auttaakseen itseään ymmärtämään. Romaani käsittelee paljolti sitä, miten pitkälle syy on kenessäkin, vai onko lainkaan. On nimittäin valtavan raastavaa lukea/kuunnella, miten äiti ja sisko eivät anna itsensä aloittaa edes surutyötä, niin vahva on heidän näkemyksensä omasta roolistaan ja siitä voimattomuudesta jota vain perheenjäsenet voivat toisiaan kohtaan tuntea.

Nuoren yksinäisyyttä, äidin toivoa, sisarten välistä rakkautta, pelkoa ja ahdistusta. Kun aika loppuu nosti bussimatkoilla palan kurkkuun monta kertaa. Hirvosen kieli on vuoroin pakahduttavan kaunista, vuoroin suorasanaista ja jäätävän toteavaa. Yhdistelmä on erittäin toimiva. Perheen ja ihmissuhteiden lisäksi romaani suuntaa lukijan katseen pelottavan mahdolliseen lähitulevaisuuteen, jossa poliittinen voimattomuus tehdä mitään ilmastonmuutokselle on tehnyt maailmasta entistä levottomamman ja väkivaltaisemman. Ehkä ihmiskunnan aika todellakin loppuu pian.

Lisää kirjasta: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua elämää.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen. 2005. Että hän muistaisi saman. Avain. 158 sivua.

Olin tiennyt sen. Se, että jotain tällaista tapahtuisi oli elänyt pitkään sisälläni paljon pidempään kuin se illan ajan, niin pitkään kuin muistin. Kun äiti kertoi, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun poliisiauto oli kaartanut pihastani pois, näin sen kaiken. En uutena kuvana vaan vanhana. Niin kuin johonkin mieleni sopukkaan unohtuneena pölyttyneenä tauluna, jonka pinnan pyyhkiminen sai nyt näkymään kirkkaasti.

Annan ja Joonan varhaislapsuus on tavallinen ja hyvä. Annan mielestä heidän nelihenkinen perheensä on ehkä maailman ihanin. Isoveli on aina läsnä ja isän kainalo on maailman turvallisin paikka. Äiti on saavuttanut haaveensa tavallisesta perheestä. Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin jotain, mikä suistaa onnen raiteiltaan eikä mitään voi enää pitää itsestäänselvänä. Jo pienenä Anna ottaa roolikseen kannatella perhettään, peitellä tapahtumia ja hoitaa veljeään, sillä Joona menettää otteen ja luisuu kohti yhteenottoja isän, poliisin ja mielisairaanhoidon kanssa. Opiskeluvuosina Anna on edelleen se, joka ihastuu hoivaa tarvitseviin miehiin, mutta jättää omat itkunsa itkemättä.

Kunnes kirjallisuuden luennolle tulee amerikkalainen Ian. Anna kirjoittaa Ianille novellin siitä, mitä isä aikoinaan teki Joonalle. Heistä tulee läheiset ja ensimmäistä kertaa Anna pystyy avautumaan ja purkamaan pahan olonsa pelkäämättä että toinen lähtee. Ianilla on sisällään omat tuskat. Koulussa pahoin kiusatun pojan isä ei toipunut koskaan Vietnamin sodasta. Ianilla oli tapana kuvitella itsensä ja isänsä elämät uusiksi, jotta hän selviäisi. Kun WTC-tornit sortuivat, Ian lähti Suomeen, mutta törmäsi vihaan ja joutui jatkuvasti häpeämään amerikkalaisuuttaan.

Että hän muistaisi saman on pieni romaani, mutta vahva ja kokoaan suurempi. Se käsittelee asioita, jotka juontuvat edellisten sukupolvien peloista, haaveista tai kokemuksista. Perheväkivalta, mielenterveysongelmat tai kyky käsitellä ihmissuhteita juontuu aina jostain, mitä on aikaisemmin tapahtunut, mikään ei synny tyhjästä. Naisten ja miesten unelmat tavallisesta perheestä ja arjesta eivät aina toteudu, sillä elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan. Pienellä tytöllä on liikaa vastuuta ja velvollisuudentuntoa, pieni poika selviää lapsuudestaan kirjojen ja tarinoiden voimalla.

Elina Hirvosen romaania on vaikea uskoa esikoisteokseksi ja se onkin saanut huomiota ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Suomessa se sai Finlandia-ehdokkuuden. Usein lukiessani mietin, onko tarinassa jotain kirjailijalle omakohtaista, niin väkevästi ja aidosti hän kuvailee syiden ja seurausten raastavaa verkkoa. Hirvosen teksti on painavaa ja kaunistakin, muttei liian dramaattista eikä siirappista. Melkeinpä päinvastoin, se on hyvin luontevaa ja toteavaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että tässä teoksessa oli menneisyyden painoa ja traumaa hieman liiankin kanssa. Miten sitä näille kahdelle olikin kertynyt niin paljon? Silti, usein vierastan kaksikymppisten päähenkilöiden kipuilua ja draamaa, mutta nämä hahmot eivät sitä ärtymystä aiheuttaneet. Joonasta jäin kaipaamaan jopa lisää.

Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa. Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta ajatella hänestä pahaa.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19: Yhdenpäivänromaani. Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sari, Morre ja Kaisa.