Fríða Ísberg: Merkintä

Fríða Ísberg 2021. Islanninkielinen alkuteos Merking. Suomentanut Tapio Koivukari. WSOY 2023. 279 s. Lainasin kirjastosta.

Olen niin tyytyväinen kun sain pitkästä aikaa luettua kirjan loppuun saakka. Olen tahkonnut viime viikkojen ajan kolmen romaanin kanssa, eikä alkuun mikään niistä lähtenyt vetämään. Olisi varmaankin ollut parempi taktiikka yrittää vaan eteenpäin yhden kanssa sen sijaan että aloitin uusia, mutta onneksi tämä Merkintä sai minut vihdoin puolelleen, ja keskityin parin päivää siihen.

Lähitulevaisuuden Islannissa odotellaan äänestystä siitä, pitäisikö merkintä eli myötätuntotesti ottaa virallisesti käyttöön. Sen suosio on kasvanut, ja sen käyttö on levinnyt sen alkuperäisestä ideasta huomattavasti laajemmalle. Ihmiset käyvät testissä ja jos se menee läpi, he antavat merkitä itsensä. Samaan ovat päätyneet myös monet yritykset ja taloyhtiöt. Merkityillä henkilöillä on paremmat mahdollisuudet työelämässä, asuntomarkkinoilla ja vähitellen kaikilla elämän osa-alueilla.

Uusi tekniikka sulkee merkitsemättömiä ulkopuolelle. Heistä tulee vähempiosaisia, heitä jää työttömäksi ja heidät eristetään omille asuinalueilleen. Väkivalta, mielenterveysongelmat ja päihteidenkäyttö lisääntyvät, vaikka alkuperäisenä ideana on ollut nimenomaan taata laajat psykologi- ja muut tukipalvelut sitä tarvitseville. Yksi merkitsemättömistä nuorista on Trístan, joka kokee että hänen ainoa mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin on ehtiä ostaa asunto ennen valtakunnallista äänestystä. 

Jos myötätuntotestistä ja merkinnästä tulee kaikille pakollinen, mitä se tarkoittaa niille, jotka eivät pääse siitä läpi? Lähestyvä kansanäänestys kuumentaa tunteita puolin ja toisin. Sitä ajava psykologi Óli kipuilee avioliitossa, jossa hänen vaimonsa on eri kannalla. Joku vainoaa häntä, ja vainon kohteeksi on joutunut myös nuori opettaja Talvi, joka näkee työssään perheiden toisaalta ihailevan, mutta myös pelkäävän testin tuloksia ja julkisia listoja. Alkujaan hyvää tarkoittava psykologinen koe on muuttamassa Islantia valtioksi, joka jakaa kansan kahtia.

Alkuun Merkintä tuntui hieman epäselvältä ja siitä oli haastavaa saada otetta, mutta kun päähenkilöt tulivat vähitellen tutuiksi, lähestyvä kansanäänestys ja sen mahdolliset vaikutukset alkoivatkin kiehtoa. Merkintä on onnistunut dystopiatarina aiheesta, joka voisi olla periaatteessa mahdollinen. Siinäkin näkyy yksilönvapautta korostavien näkemysten ja yhteisöllisen vastuunkannon välistä juopaa, kuten nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan. On niitä, jotka painottavat talouskasvua hyvinvoinnin ainoana mahdollistajana, ja niitä, jotka pelkäävät ettei apua ja tukea riitä jatkossa kaikille tasapuolisesti.

Ísberg kirjoittaa paikoitellen erikoisella tavalla melkein kuin ajatuksenvirtana, ja näkökulmien vaihtuessa tekstin tyylikin vaihtuu. Trístanin luvuissa teksti on puhekielisempää, siinä vilisee englanninkielisiä sanoja ja ajatus on poukkoilevampaa, kun taas Ólin luvuissa teksti etenee loogisemmin, perinteisemmin. Välillä on myös kahden naisen välistä kirjeenvaihtoa, mikä ei ihan asetu muun tarinan sekaan, mutta on itsessään mielenkiintoinen keskustelu ystävyydestä ja sen sallimasta toraisuudesta. Kokonaisuutena hyvin ajatuksia herättävä teos!

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Ragnar Jónasson 2011. Islanninkielinen alkuteos Myrknætti. Englanninkielisestä laitoksesta Blackout suomentanut Antti Saarilahti. Tammi 2023. 312 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan osista Pimeys, Saari ja Sumu, jotka luin vuosi sitten syksyllä. Nyt kirjailijan tuotannosta on suomennettu aikaisemmatkin kahden kirjan Ari Thor -sarjan osat Lumisokea ja Tuhkayö. En hoksannut lainata kirjoja järjestyksessä, mutta Tuhkayö tuntui toimivan ihan hyvin itsenäisenäkin teoksena. Tosin nyt veikkaan, ettei ykkösosan lukemiselle ole tarvetta. 

Tuhkayö sijoittuu aikaan juuri kuuluisan tulivuorenpurkauksen jälkeen keväällä 2010. Tuhkaa on ilmassa eikä lyhyt kesä pääse kukoistamaan. Islanti myös kärsii talouskriisin vaikutuksista. Pienen pohjoisislantilaisen Siglufjördurin poliisiasema saa töitä, kun rakennustyömaalta löytyy tapettu mies. Ari Thorin tutkimaa tapausta alkaa selvittää myös toimittajan töihin palannut Ísrún. Tutkimukset vievät molemmat kuolleen miehen työkavereiden luo ja lapsuuden kontakteihin. Vähitellen selviää myös, että mies on tehnyt päivätyönsä ohella kaikkea muutakin. Hänen innostuksensa hyväntekeväisyyteen herättää ihmetystä, samoin lentomatka Nepaliin saakka vain vähän ennen kuolemaa.

Jónassonin teoksessa on paljon hyviä säikeitä ja aineksia huippudekkariksi. Teemojen käsittely jää kuitenkin hyvin ohueksi ja niitä on liikaa. On Ari Thorin työkaverin uupumus ja menneisyyden painajaiset, on Ísrúnin kasvava väsymys ja isoäidin päiväkirja, Arin ihmissuhdesotkut ja valtava ikävä entistä tyttöystävää kohtaan. Rikokseen liittyvät teemat seilaavat ihmiskaupan, raiskausten ja lapsuuden pahoinpitelyjen välillä. Mikä tahansa näistä olisi ollut painava ja hyvä teema rikostarinalle, eikä sekava paletti oikein pysynyt hanskassa. Täytyy sanoa, että Jónassonin tuotannon taso on jälkeenpäin noussut. Samaa sekavuutta ei ole enää Hulda-sarjassa.

Tuhkayö oli liiallisista aineksistaan huolimatta kuitenkin hyvin vetävä. Siitä tunnistaa saman eteenpäin vievän kerronnan, jonka Jónasson on säilyttänyt tuoreemmissa kirjoissaan. Tätä oli siis kaikesta huolimatta ihan kiva lukea ja tämä sopi oikein hyvin sairaslomalaisen ajanvietteeksi!

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko

Lilja Sigurðardóttir 2019. Islanninkielinen alkuteos Helköld sól. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. 253s. 

Yksi Islannin suosituimmista rikoskirjailijoista aloittaa tällä teoksella uuden dekkarisarjan, Áróran tutkimuksia. Islantilais-englantilaisen Áróran äiti on huolissaan, sillä hän ei saa enää yhteyttä toiseen tyttäreensä Ísafoldiin. Áróra ei ole ollut siskonsa kanssa tekemisissä sen jälkeen kun näillä meni välit poikki. Silti Áróra lähtee jälleen Islantiin selvittämään siskonsa katoamista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu auttamaan isosiskonsa pinteestä. 

Áróra epäilee Ísafoldin väkivaltaista miestä, joka väittää naisen muuttaneen takaisin Englantiin. Áróran tädin kanssa aikoinaan naimisissa ollut, poliisina työskentelevä Daníel ei kuitenkaan löydä mitään viitteitä siitä, että nainen olisi poistunut maasta. Ísafoldista eivät tiedä myöskään tämän naapurit, erikoinen pakkomielteisesti ihokarvojaan ajeleva Grímur tai pakolaispoikaa piilotteleva Olga. Epilogin perusteella lukija tietää kuitenkin hieman enemmän: joku kuollut nainen retkottaa matkalaukussa laavakivikossa.

Sigurðardóttir jättää Áróran suhteen langanpäitä päättelemättä avausosan lopussa, joten niistä on hyvä lähteä seuraavaan osaan. Jääkö sankaritar Islantiin vai palaako hän Englantiin, jonne hän on mielestään kotiutunut kylmää ja karua saarta paremmin. Suhde siskoon on ollut vaikea ja sitä avataan teoksessa useaan otteeseen. Siskon parisuhteesta ja lähimenneisyydestä paljastuu paljonkin, mutta mielestäni sisko itse hahmona jää vähän arvoitukseksi. Ehkä hän on hieman arvoitus pikkusiskolleenkin. Jotenkin veikkaisin, että Ísafoldista kerrotaan lisää seuraavassa osassa.

Miksi juuri Áróra sitten tutkii siskonsa katoamista? Salapoliisityötä hän on tehnyt aikaisemminkin, mutta lähinnä talousrikollisten löytämiseksi - tai rahojen löytämiseksi. Samanlaista tapausta hän tutkii Islannissakin ja onnistuu uimaan erään hämäräbisneksillä elävän miehen liiveihin. Jatkaako Áróran elinkeinoaan jatko-osissa? Kovasti odotan jatkoa myös tuolle Daníelille, jonka läsnäoloa nainen tuntuu kovasti kaipaavan ja tunne on selvästi molemminpuolista. 

Tässä dekkarissa oli siis hieman ihmissuhdekiemuroitakin ja melko raikkaalla tavalla. Áróra osaa ottaa haluamansa, mutta osaa myös piilotella todellisia tunteitaan. Pakolaispojan rooli tarinassa paljastuu vasta ihan lopussa, mutta jäi mielestäni silti aika keinotekoiseksi ja irralliseksi. Omituinen Grímur oli ehkä hieman liiankin omituinen hahmo, mutta hänen kostonsa oli mainio keksintö. Áróran nuoruus kahden maan välillä on hyvä keino avata islantilaisuutta muutamissa kohdin, mutta muuten kirjailija ei kovin paljon hyödynnä maata miljöönä. Sigurðardóttirin dekkari oli kuitenkin kokonaisuutena hyvin vetävä ja uskon että luen hänen teoksiaan jatkossakin!

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32: A book set in a UNESCO City of literature.

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Satu Rämö 2023: Rósa ja Björk. WSOY. Luin Bookbeatista. 

Rämön huippusuosittu Hildur-romaani on saanut tänä vuonna kovasti odotetun jatko-osan. Hildur on poliisi, joka työskentelee Islannin Länsivuonoilla pienessä, rauhallisessa kotikaupungissaan. Poliiseja siellä on vain kaksi ja puoli, sillä esihenkilö-Hetan lisäksi Hildurilla on työkaverinaan Suomesta Islantiin saapunut harjoittelija, Jakob. 

Paikallisen kuntavaikuttajan yllättävä kuolema pitää pienen poliisikunnan kiireisenä ja varpaillaan. Häikäilemättömällä miehellä on lukuisia vihamiehiä, mutta kaikki hämärät toimet on kuitenkin aina saatu lakaistua maton alle ja kriitikot hiljennettyä. Vähän aikaisemmin Islannin rannikolta noussut pienkone on tippunut, eikä Hildur malta olla yhdistämättä tapauksia toisiinsa.

Hildurilla on nimittäin taipumusta saada ennakkotuntemuksia ja nyt hänen kroppansa kertoo ettei kaikkea ole ratkaistu. Käy ilmi että niin ammuttu kuntavaikuttaja kuin tämän jalkapalloilijapoikansakin ovat niittäneet kyseenalaista mainetta naisten parissa. Naisten alistamisesta on saanut tarpeekseen mm. Dísa, nuori nainen, joka on vähitellen päässyt elämänsyrjästä kiinni. Hänelle on aikaisemmin sattunut jotain, mikä on jättänyt arvet loppuiäksi.

Varsinaisen poliisitutkinnan ohella Hildur jatkaa lapsuuteensa liittyvän mysteerin selvittämistä. Hänen pikkusisarensa, Rósa ja Björk, katosivat lähes 30 vuotta sitten. Pääseekö Hildur yhtään lähemmäksi totuutta? Jännäri rakentuu luvuista joissa palataan välillä katoamista edeltäviin ja sen jälkeisiin kuukausiin. Näissä käydään läpi Hildurin kuolleen äidin, Rakelin, arkea ja valintoja, päänsärkyä, pelkoa ja rohkeita päätöksiä. Yrittäessään unohtaa järkyttävän traumansa Hildur on saattanut samalla unohtaa millainen hänen äitinsä todellisuudessa olikaan. Jakob painostaa Hildurin palaamaan hylätylle kotitilalle, minkä jälkeen muistot tulvivat mieleen.

Rämön teoksessa on teemoina mm. naisen osa ja asema, (koti)väkivalta ja vääränlaisena pidetyn rakkauden paljastuminen. Avioliittojen murheita ja puolison ikäviä ominaisuuksia punnitaan niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Jakobillakin on oma huoltajuuskiista meren toisella laidalla. Perhedraamoissa pelinappuloina ovat valitettavasti lapset, joiden katoamisia ja huostaanottoja Hildur tutkii työkseen.

Valtaa väärinkäyttävien poliitikkojen ja puolisoiden vastapainoksi Rämön kirjasarjan päähenkilöt ovat ihanan lämpimiä ja saavat toisistaan valtavasti tukea. Komea Jakob neuloo islantilaisia villapaitoja ja käy juoksulenkeillä naapurinsa Hildurin kanssa. Suhde lentoemäntään vaikuttaa vakavalta. Tinna-täti laittaa maukasta lammaspataa ja on tärkeä ankkuri Hildurin menetysten sävyttämässä elämässä.

Kai sarja jatkuu? Uskon ja toivon niin! Esikoisteosta hieman vähemmän tässä kakkososassa enää selitellään islantilaisia piirteitä ja tapoja, nekin joko Jakobin tai muiden maahan muuttaneiden näkökulmasta. Pieni ripaus vanhoja uskomuksia on tietysti mukana ja hyvä niin, ne kuuluvat islantilaisiin tarinoihin ja elämään, kuten myös arvaamaton sää ja rosoiset pinnanmuodot.

Ragnar Jónasson: Sumu

Ragnar Jónasson 2017. Islanninkielinen alkuteos Mistur. Käännetty englanninkielisestä teoksesta The Mist. Suomentaja Oona Nyström. Tammi 2022. 262 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hulda Hermannsdóttir -trilogian kolmas osa sijoittuu 1980-luvun lopulle. Sarjassa onkin poikkeuksellista se, että se etenee ajassa taaksepäin. Ensimmäisessä osassa Pimeys rikostutkija Hulda on jäämässä eläkkeelle, ja toisessa osassa Saari eletään pääosin vuotta 1997. Nyt Sumussa nelikymppinen Hulda läpikäy elämänsä pahinta aikakautta, josta sarjan aiemmat osat lukeneet jotain jo tietävätkin. Teokset toimivat kuitenkin ihan hyvin myös itsenäisinä, ja ne voi lukea toisinkin päin.

Hänen ajatuksensa vaeltelivat. Sumu oli jälleen laskeutunut, ja oli vaikea erottaa, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa. Että hän vihasi talvea. Miksi lumimyrskyn oli pitänyt puhjeta kaikista päivistä juuri jouluaattona?

Teoksen nimi viittaa toisaalta Huldan omaan sumuun ja valtavaan traumaan, mutta toisaalta myös islantilaiseen talveen ja sankan lumimyräkän läpinäkymättömyyteen. Alkuvuodesta 1988 itäislantilaiselta, hyvin syrjäiseltä maatilalta löytyy useampi ruumis. Hulda on päättänyt palata töihin, mutta miten hän selviää uusista tragedioista ja surmista, kun oman kodin järkyttävästä joulusta on vasta hetki aikaa? 

Kun arkku laskettiin maahan sinä armottoman kylmänä päivänä, Huldan kyyneleet sulattivat lumen hänen jalkojensa juuresta ja tuuli ulvoi yhtä lohduttomasti kuin hänkin sisimmässään.

Lumimyrsky luo tapahtumille klaustrofobisen tunnelman. Lumen saartaman maatilan ovelle kolkutetaan aatonaattona. Pariskunta Erla ja Einar avaavat oven miehelle, joka on eksynyt. He tarjoavat tälle lämmintä syötävää ja huoneen yöksi, mutta Erlassa mies herättää epäilyksen. Kuuleeko hän miehen kulkevan yöllä heidän talossa kuin jotain etsien vai onko Erla peloissaan vain liian vainoharhainen? Molemminpuolinen epäilys aiheuttaa kaaoksen, joka Huldan on myöhemmin ratkaistava.

Aikaisemmin syksyllä lukion päättänyt Unnur päättää pitää välivuoden ja reissata ympäri Islantia. Hän pitää harvakseltaan yhteyttä kotiinsa, mutta vanhemmat huolestuvat silti kun mitään ei kuulu. Tapaus on Huldan työpöydällä syksyn ajan eikä tyttöä vaan löydy. Huldan kotona jouluvalmisteluihin vaikuttaa 13-tyttären Dimman sulkeutuneisuus. Tytär linnottautuu huoneeseensa eikä viihdy vanhempiensa seurassa. Hulda haluaisi valmistella perinteisen joulun tai vaan nauttia pyhistä kauniissa talossaan perheenjäsentensä seurassa, mutta huomaa itsekin viihtyvänsä paremmin töissä kuin kotona. Naisen on tehtävä tuplamäärä töitä tullakseen huomatuksi miehisellä alalla. Silti kotona on jotain, mitä hän pakenee, syy ei ole pelkästään työssä ja työyhteisön asenteissa.

Ragnar Jónasson on kehitellyt juonen, josta lukija pääsee hiljalleen kärryille, mutta joka silti yllättää. Taitavaa teoksessa on myös se, miten tiiviinä kirjailija pitää kerronnan. Tarinassa ei ole mitään ylimääräistä, vaan se on napakka ja hyvin kasassa. Olen pitänyt kovasti sarjan kaikista osista, mutta tämä on ehdottomasti vaikuttavin. Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjoja hyllystäni sekä Lukutuulia.

Ragnar Jónasson: Saari

Ragnar Jónasson 2016. Islanninkielinen alkuteos Drungi. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. Tammi 2021. 297 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tasan kuukausi sitten kirjoitin Jónassonin Hulda-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pimeys. Laitoin silloin sarjan muutkin osat varausjonoon ja ne saapuivat pian. Trilogia etenee poikkeuksellisesti ajassa taaksepäin. Saaressa tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1997, jolloin rikostutkija Hulda Hermannsdottir on täyttämässä viisikymmentä vuotta ja pohtii uransa suuntaa. Hänen maailmansa on romahtanut kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtumiin, joihin viitataan Pimeydessäkin. Elämä on sen jälkeen asettunut uomiinsa, mutta työ on edelleen lääke ja tapa olla ajattelematta menetyksiä.

Niinikään kymmenen vuotta aikaisemmin nuori nainen on löytynyt kesämökiltään kuolleena. Tapauksesta vangitaan naisen isä ja Huldan silloisen työkaverin ura lähtee kiitoon. Kun samasta kaveriporukasta kuolee toinenkin nainen vuonna 1997, ei Hulda voi olla penkomatta aikaisemman tapauksen yksityiskohtia ja kaveriporukan välisiä ihmissuhteita. Tuomittiinko silloin väärä mies? Jätettiinkö tapaus kunnolla tutkimatta ja mitä kaveriporukka salailee tällä kertaa? Periaatteessa tapaukset saattaisivat olla onnettomuuksia, mutta niiden välinen yhteys on selvitettävä. 

Tämäkin teos oli pakko lukaista kertaistumalta. The Times kehuu kirjan etukannessa, että "Jónasson saattaa olla maailman paras rikoskirjailija". Ihan sitä en ole valmis allekirjoittamaan, mutta jotain erityisen vangitsevaa ja toimivaa näissä teoksissa on. En vain osaa analysoida tarkemmin, miksi näin on. Henkilöhahmona Hulda jää hieman arvoitukselliseksi, vaikka hänen taustoistaan selviääkin paljon. Ilmeisen ahdistuneeksi ja suorastaan traumatisoituneeksi ihmiseksi hänellä on ihmeellinen kyky jaksaa pitkiä työpäiviä ja rankkaa työtä vuodesta toiseen ilman läheisiä ihmissuhteita. Tällaista ylijaksamista vierastan hieman, vaikka muuten Hulda vaikuttaa varsin inhimilliseltä ja saa minulta täyden tuen urahaaveilleen miehisellä alalla.

Islanti on kiehtova miljöö mille tahansa genrelle, mutta arvaamattomat luonnonolosuhteet tekevät siitä erityisen hyvän dekkareiden miljööksi. Tässäkin teoksessa saari on vaikeakulkuinen, vaikuttavan kaunis, ja petollisen jyrkkä. Meri ja sääolosuhteet tekevät ulkoilusta epävarmaa ja jopa vaarallista. Välimatkat Islannissa ovat vuonojen ja jyrkänteiden vuoksi pitkiä ja hitaita, mikä hidastaa kulkemista ja tapausten tutkintaa. Paikallispoliisin on kuitenkin tehtävä yhteistyötä Reykjavikin kanssa etenkin surmatapauksissa ja mutkia vedetään helposti suoriksi.

Trilogian päätösosa Sumu vie lukijan kymmenen vuotta taaksepäin, missä ilmeisesti - tai näin veikkaan - perehdytään Huldan henkilökohtaisen elämän tragediaan paremmin. Kirja on jo lipaston päällä odottamassa. Sitä ihmettelen kovasti, miksi Saarta ei ole suomennettu suoraan islanninkielisestä alkuperäisteoksesta, vaan englanninkielisen kautta. Aloitusteos Pimeys oli kuitenkin Vilja-Tuulia Huotarisen suoraan islannista suomentama. Eikö kääntäjiä ole tarpeeksi? Oona Nyström on toki suomentanut Saaren erittäin hyvin enkä usko että kielimutkalla on lukukokemukselle juurikaan merkitystä, mutta ihmettelen silti.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Ragnar Jónasson: Pimeys

Ragnar Jónasson 2015. Islanninkielinen alkuteos Dimma. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. Tammi 2021. 238 s. Lainasin kirjastosta.

Pimeys aloittaa Ragnar Jónassonin läpimurtosarjan, Hulda-trilogian, joka on melko poikkeuksellinen, sillä se etenee ajassa taaksepäin. Nopeasti ahmaistava teos meni vuorokaudessa, enkä osaa edes kunnolla analysoida, miksi tämä oli niin vetävä ja hyvin kirjoitettu. Päähenkilö Hulda Hermannsdóttir on tässä aloitusdekkarissa pitkän uran tehnyt 64-vuotias poliisi, jonka työvuodet ovat juuri päättymässä. Töiden yllättävä loppuminen nostaa Huldassa mieleen vanhoja kaunoja työkavereita kohtaan sekä pelkoa yksinäisistä vanhuuspäivistä.

Viimeisenä työnään Hulda päättää selvittää vuotta aikaisemmin kuolleena löytyneen venäläisen turvapaikanhakijan kuoleman. Hulda ei ole tyytyväinen silloiseen kollegan suorittamaan tutkimukseen, vaan aloittaa alusta. Hänen on kuulusteltava parin päivän aikana kaikki Elenan tunteneet tahot ja selvitettävä, miksi nainen kuoli vain viikko sen jälkeen kun hän oli saanut positiivisen turvapaikkapäätöksen.

Samaan aikaan Huldan täytyy myös tehdä nopea päätös, viekö hän eteenpäin nuoren äidin tunnustuksen, jolla olisi kauaskantoisia seurauksia äidin ja tämän lapsen elämään. Eettisesti raskaaseen päätökseen ei voi olla vaikuttamatta Huldan menneisyys, jossa on painavia salaisuuksia. Hän on itsekin tehnyt virheen ja joutuu kantamaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa loppuelämänsä. Pystyykö hän puhumaan ja avautumaan edes Péturille, viehättävälle ja turvallisenoloiselle miehelle, jota hän on alkanut tapailla? Pystyykö Hulda enää rakastamaan?

Huldan viimeisten työpäivien rinnalla kulkee kaksi muutakin tarinaa. Toinen näistä paljastaa venäläisnaisen viime hetket lumen ja jään peittämässä erämaassa liian innokkaan miehen seurassa. Toisen tarinan merkitystä on ensialkuun vaikea hahmottaa. On pieni lapsi ja avioton nuori äiti, jonka on vaikea selvitä vanhemmuudesta yksin. Kuka on tämä pieni tyttö, joka joutuu kohtaamaan epävarmuutta ja turvattomuutta?

Työpaikallaan Hulda on kokenut paljon vähättelyä, eikä ura ole edennyt samalla tavalla kuin monella nuoremmalla, varsinkaan miehillä. Hulda ei ole koskaan päässyt kunnolla sisään porukkaan, mutta ainakin minun oli vaikea päätellä johtuiko tämä vain hänen sukupuolestaan vai onko hänen persoonassaan jotain, mikä tekee hänestä erinomaisen poliisin, mutta vaikeastilähestyttävän kollegan. Joka tapauksessa piristävän erilainen sankaritar. Ja piristävän häkellyttävä on myöskin tarinan päätös!

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32. A book where the main character is a female detective. Pohjoisesta lukuhaasteesta pääsen kuittaamaan kohdan 7: Islantilaisen kirjailijan kirja. Pimeydestä myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi. Sarjan seuraava osa, Saari, ilmestyi loppuvuonna 2021 ja kolmas osa, Sumu, on ilmestynyt tänä vuonna.

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö 2022. WSOY. Kovakantisessa 364 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Lomareissun dekkariputki jatkuu. Kotimaan helteet vaihtuivat marraskuun lumisateiden piiskaamaan Islantiin, kun aloitin Islannissa asuvan Rämön uuden dekkarisarjan. 

Teoksen nimihahmo ja päähenkilö Hildur on kolmekymppinen rikospoliisi, joka työskentelee ja asuu Luoteis-Islannissa, vuonojen ja matalien vuorten kirjomalla, harvaan asutulla alueella. Pienellä paikkakunnalla on poliiseja vähän ja vakavampian rikoksia tehdään harvoin. Luonto ja hyvässä kunnossa pysyminen ovat Hildurille voiman lähde, sillä välillä hänelle iskee raskas olo. Näin on ollut jo kauan, ainakin siitä lähtien kun hän lapsena menetti molemmat pikkusiskonsa. 

Länsivuonoille saapuu poliisivaihtoon suomalainen Jakob, josta tulee Hildurin työpari. Jakobin kautta lukija pääsee ihmettelemään paikallisia tapoja, uskomuksia ja tietysti saaren historiaa. Rämö kuljettaa Islanti-tietoutta sujuvasti osana tarinaa, eivätkä juonen sisään kirjoitetut tietoiskut erotu irrallisina, vaan sopivat hyvin osaksi muuta kerrontaa. Ne ovat onneksi myös hyvin mielenkiintoisia tiedonjyväsiä!

Rikostutkinta lähtee liikkeelle vanhasta poliisin tutusta, joka löytyy murhattuna lumivyöryn alta. Samoihin aikoihin Reykjavikissa surmataan menestyvä, mutta vihattu asianajaja. Kummankin miehen tiedetään hyväksikäyttävän haavoittuvassa asemassa olevia, mutta onko heidän luonteenlaadullaan kuitenkaan mitään tekemistä heidän kuolemansa kanssa? Valitettavasti nämä kaksi eivät jää ainoiksi kuolemantapauksiksi. Yksi murhista tulee hyvin lähelle Hilduria, samoin kuin tutkinta hänen pikkusiskojaan, joiden katoaminen 25 vuotta sitten nousee kipeänä muistona pintaan.

Henkilökohtaisen elämän haasteet ovat saaneet Jakobinkin lentämään syrjäisille vuonoille. Työpari löytää pian yhteisen sävelen, kun toinen surffaa kylmillä aalloilla ja toinen kutoo islantilaisia villapuseroita. Molemmat harrastukset ovat niinikään mukavasti osa teoksen tunnelmaa ja luonnetta. Tumman meren ennakoimattomien aaltojen kesyttäminen ja isoon monimutkaiseen neuletyöhön keskittyminen voimaannuttavat ja auttavat elämän solmujen purkamisessa. 

Marraskuiset sääolosuhteet luovat teokseen tietysti oman jännityksensä. Lumivyöryt uhkaavat mökkialueita ja retkeilijöitä, välimatkat ovat pitkiä ja hitaita myös autoilijoille, ja nopeasti kinostuvassa hangessa on vaivalloista tarpoa. Kuolemantapaukset eivät kuitenkaan liity säähän, vaan niillä on mielenkiintoinen yhteys pienen kansakunnan suppeaan geneettiseen kasaumaan. Siinä mielessä Islanti on ollut pitkään kuin Suomi. 

Virkistävä yksityiskohta Rämön dekkarissa oli poliisilaitoksen esihenkilö, jolla on realistinen asenne työhön ja arkeen, eikä hän edellytä alaisiltaan jatkuvaa venymistä ja yli-inhimillisyyttä. Paljon saattaa vaatia kuitenkin itseltään Hildur, mutta veikkaan että tulevissa jatko-osissa hänen vierellään kulkee edelleen leppoisa ja ymmärtäväinen Jakob. Uskoisin, että jatkossa selviää myös lisää Hildurin pienten siskojen kohtalosta. Haluan ehdottomasti lukea näistä hahmoista lisää!

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 6: Kirjan on kirjoittanut minulle uusi kirjailija. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 24: A book related to inclement weather. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen kirjasta löytyy mökki (14).

Steinunn Sigurðardóttir: Heiđa - lammaspaimen maailman laidalta

Steinunn Sigurðardóttir 2016. Islanninkielinen alkuteos: Heiđa - fjalldalabóndinn. Suomentanut Maarit Kalliokoski. Like 2020. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Mietin syitä tämän teoksen menestykseen maailmalla, joka on kai tullut yllätyksenä myös kirjailijalle ja Heiđalle itselleenkin. Luonnonoloiltaan ankara, mutta kaunis Islanti on tietysti kiehtova, mutta onko niin että lammaspaimenen työssä kaikuu jonkinlainen idylli ja ihmisillä on halu lukea ja sitä kautta kokea jotain ihan erilaista, jotain mihin ei juurikaan enää törmää muualla. 

Paimen on tietysti tässä kontekstissa liian pelkistävä - joskin vetoava - sana, sillä Heiđa on maanviljelijä, suuren lammaskatraan kasvattaja ja lisäksi mukana kunnallispolitiikassa. Keski-ikää lähestyvän naisen päivät koostuvat raskaasta fyysisestä työstä: lampaat on syötettävä, ne on pidettävä kuivassa, niiden sisätilojen ja ulkoaitausten täytyy pysyä hyvässä kunnossa, ne on kerittävä ja niitä on autettava lisääntymään. Heiđa pärjää pitkälti yksinkin, mutta onneksi on säännöllisesti tilalla auttavia ystäviä, naapureita ja sukulaisia, sillä välillä Heiđa viettää päivän kokouksissa tai kiertää Islantia lampaiden ultraäänitutkimuksissa.

Fyysisen työn lisäksi Heiđaa stressaa vesivoimalahanke, jota on yritetty ajaa laaksoon vuosien ajan. Huoli maiden menettämisestä pakottaa hänet politiikkaan ja kertomaan rohkeasti mielipiteensä. Sinnikästä naista kuunnellaan, eikä hän onneksi ole mielipiteineen yksin. Luonnonvoimat ovat muutenkin teoksessa ja Heiđan elämässä jatkuvasti läsnä. Vuoristorinteet, joille lampaat ajetaan kesiksi, ovat vaikeakulkuisia, kuuluisat jäätiköt ja tulivuoret sijaitsevat ihan lähellä, talvi on ankara, myrskytuulet uhkaavat vanhoja rakennuksia, lumi peittää tietä ja välillä sumu estää näkyvyyden. Silti ympäristö on mystisen kaunis ja tietysti suojelemisen arvoinen.

Heiđan elämässä riimittelyllä ja kotikutoisilla runonpätkillä on suuri rooli. Hän on oppinut taidon jo lapsena vanhemmiltaan ja riimittely auttaa niin uusissa tilanteissa kuin vaikkapa tylsässä kokouksessakin. Heiđan riimit ja pari hänen lapsena oppimaansa värssyä kulkevat mukavasti teoksessa mukana. Minua piristävät aina myös vieraskieliset paikannimet, joita tässä teoksessa vilisee, ja joihin piti välillä ihan pysähtyä. Osaisinko ääntää nimet Bárðarbunga, Höfðabrekkuheið, Mýrdalssandur tai Skaftártunga? En tietenkään!

Tietynlaisen idyllin vetämänä minäkin tähän teokseen tartuin ja täytyy myöntää, että Heiđan tarinassa ja elämässä on jotain kiehtovaa, jotain ikiaikaista, oikealla tavalla rankkaa, maanläheistä ja aitoa. Mutta iso miinus täytyy antaa kirjan kerronnalle. Teksti oli mielestäni alusta loppuun saakka yllättävän kömpelöä. Se on kerrottu Heiđan äänellä, mikä on ollut kirjailijalta tietoinen päätös. Heiđan tapa kuvailla asioita ja ihmisiä, alleviivata adjektiivein ominaisuuksiaan ja osaamistaan tekee kerronnasta hieman lapsekkaan, sen sijaan että hän antaisi tekemisten, kokemusten ja koettelemustensa näyttää, millainen hän on. Sellaiseen olen tottunut romaaneissa, joten ehkä olisin siksi kaivannut samaa myös muistelmateokselta. Odotin siis kaunokirjallisempaa tuotosta. Aineksiltaan muuten upea pakkaus, josta olisi saanut myös kirjallisesti hienon teoksen, mutta sellainen tämä ei ainakaan minulle ollut.

Kirjablogeissa lisää: Oksan hyllyltä, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirjakirjokansi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteessa tämä kuittaa numeron 15: eläintenystävä. Vahvat naiset -lukuhaasteeseen tämä sopii myös oikein hyvin. Goodreadsin 52 viikon haasteessa tämä menee kohtaan 28: A book connected to ice.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa 2013. Vironkielinen alkuteos Islandil ei ole liblikaid. Suomentanut Outi Hytönen. Fabriikki Kustannus 2017. 346 s. Lainasin kirjastosta. 

Olipas erilainen romaani! Kirjan nimen olen bongannut useammankin kerran blogeista ja Facebookin kirjaryhmistä, nyt sitten vihdoin luin sen itsekin. Virolainen Kaldmaa on asunut Islannissa ja kuin vanha islantilainen saaga tämä romaani onkin!

Luonnonarmoilla saaressa asuu useampi sukupolvi naisia, miehiä ja lapsia, joiden tarinat kulkevat ketjuina, poukkoilevat ajassa, etsivät toisiaan ja yrittävät selvitä. Etenkin suvun naiset ovat vahvoja pärjääjiä, he tuntevat rohdot ja parantavat sanat, muistavat tarinoita ja suvun vaiheita. Miehet lähtevät merille ja maailman ääriin, takovat punaista rautaa ja tappelevat. 

Islannissa ei ole perhosia on monella tapaa erikoinen. Kerronta rikkoo rajoja ja levittäytyy sivuille milloin satuina, milloin sukutarinana, välillä runoina, välillä kirjainsateena. Typografiset ilottelut korostavat tunnelmia, laulavat sanat lauluiksi, loihtivat luonnon lähelle ja tekevät toisteisuudesta runoutta. Kaldmaa uskaltaa rikkoa myös virkerakenteita, jotka on joskus kuin pakko lukea ääneen, jotta niiden rytmi pääsee oikeuksiinsa. Suomentaja on tehnyt tässä ihan uskomattoman työn.

Kieli on myös hyvin kaunista. Se hyödyntää rakkautta luontoon, joka osaa olla ankara, mutta myös hyvä ja antelias. Loppua kohden luonto äityy suorastaan romanttisen ihanaksi, mutta kuten tarinan pieni tyttö, lukijakin haluaa heittäytyä nurmelle selälleen ja tuntea elämän ympärillään. Romaanin kieli on niin runsasta ja täyteläistä, että kirjan voisi aivan hyvin lukea joskus toisenkin kerran, ja siitä löytäisi aina vaan uutta.

Alkuun pysyin vielä perässä sukutarinan vaiheissa, mutta ehkä saagamaisessa tarinassa ei olekaan niin keskeistä, että asiat etenevät kronolisesti ja realistisesti. En nimittäin pysynyt perässä, enkä sitä aikaakaan aina hahmottanut. Silti tarinat olivat kiehtovia ja universaaliudessaan mitä parhainta satua. Niissä etsitään isää, irtaudutaan synnyinkodista ja mennään naimisiin, menetetään puoliso merelle ja taotaan sydämen ympärille häkki. 

Kaikki, mikä maan päällä kasvaa, kaikki, mikä maan sisällä kerää voimiaan, kaikelle sille antoi Eikukaan sijan sydämessään. Hän oppi tuntemaan ihmiset ja eläimet, puut ja mukulat, viljat ja kukat. Hän kasvatti perunaa ja kaalia, ja oppi, että jokainen kasvi, joka maan päällä kasvaa, kelpaa johonkin. Annin hänelle syntysanat ja kuolemansanat, kielenriimut ja leipäuunit, oksasanat ja mielenvoiman, ja olutveisuun omat sanansa.

Käy lukemassa, mitä blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata ja Tekstiluola sanotaan. Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 42. Satukirja (vaikkei tätä sellaiseksi luokitella oikeasti). Goodreadsin ATY-haasteen kohta 44. A book whose title contains a negative. Vahvat naiset -haasteeseen tämä sopii myös hyvin. Seinäjoen haasteen hahmoista kuittaan yliluonnollisen olennon.

Dekkariviikko: Yrsa Sigurdardottir: Perimä

Yrsa Sigurdardottir 2014. Islanninkielinen alkuteos Dna. Suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala. Otavan Seven-pokkari 2017. 412 sivua. Oma ostos.

Luin Sigurdardottirin ensimmäistä, Thora Gudmundsdottir -dekkarisarjaa jo kymmenisen vuotta sitten pari kappaletta. En tiedä onko enempää suomennettukaan. Samaan aikaan pidin kovasti niinikään islantilaisen Arnaldur Indridasonin Erlendur-sarjasta. Islanti on pieneksi maaksi hyvin edustettuna skandinaavisessa dekkarigenressä. Perimä kuuluu Sigurdardottirin tuoreempaan sarjaan, jossa päähenkilöinä seikkailevat psykologi Freyja ja rikospoliisi Huldur. Perimän lisäksi sarjaan kuuluvat teokset Pyörre ja Synninpäästö.

Perimä käsittelee mielenkiintoista teemaa, adoptiota. Adoptiolapsilla ei ole aina ollut oikeutta saada tietää biologisten vanhempiensa nimiä, ja tässäkin romaanissa salassapidolle on hyvät syyt. Perimästä ja sen aiheuttamasta katkeruudesta kumpuavat myös rikollisen motiivit. Aiheen käsittely kuitenkin ontuu, valitettavasti. Aihe olisi erinomainen, mutta tämän teoksen motiivit surmatöihin ovat hieman kaukaa haettuja eivätkä ainakaan minulle synnytäneet sellaista tyytyväisyyden tunnetta, kuin yleensä dekkareita lukiessa, kun murhaaja selviää.

Juonesta uskallan kertoa tämän verran: Vuonna 1987 kolme pientä sisarusta revitään irti toisistaan, sillä Islannista ei löydy perhettä joka suostuisi adoptoimaan heidät kaikki. Lasten kotona on tapahtunut järkyttäviä asioita, joista vaietaan vuosikymmeniksi. Mikä yhteys tapahtumilla on nykyaikaan, jossa joku alkaa tappaa toisilleen vieraita ihmisiä erittäin raa'alla tavalla? Ensimmäisen murhan ainoa todistaja on 7-vuotias tyttö; siksi kuvaan astuu lastenpsykologi Freyja. Poliisilaitoksella tutkinnan saa johtaakseen Huldur, jonka suhde Freyjaan on vähintäänkin hankala. Mutta yhteistyötä on tehtävä. Rikoksen ympärillä pyörivien teemojen rinnalle nousee siten myös ihmissuhdesotkut, jotka eivät ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ratkea.

Perimästä tekee vetävän toisaalta menneisyyden karmeiden tapahtumien suhde nykypäivään ja se, kuka kukin oikeasti on. Löytävätkö biologiset sisarukset toisensa ja mitkä ovat seuraukset? Kiehtova prosessi on myös lapsitodistajan kuulustelu ja lapsen mielenliikkeiden luotettavuus. Jännä rikoksiin liittyvä yksityiskohta on myöskin salakoodi, jonka nörtti radioharrastaja Karl lopulta ratkaisee, vaikka koodikielen merkitys kokonaisuuden kannalta jääkin hataraksi.

Cozy crime -dekkareiden jälkeen Perimä tuntuu hieman raa'alta, mutta väkivallalla ei onneksi mässäillä, eikä sitä ole liikaa. Jännitystä tuovat todisteiden mahdottomalta näyttävä kudelma ja lapseen kohdistuva turvattomuus. Jos rikollisen motiivit ja tekotavat tuntuvat hieman huterasti rakennetuilta, kritiikkiä saa minulta myös päähenkilöiden välinen kommunikointi. Aikuiset poliisit käyttäytyvät välillä kuin teinitytöt miettiessään kuka on milloinkin vetänyt herneen nenäänsä ja millä tavalla mököttäjää pitäisi lähestyä. En aina edes ymmärtänyt, mikä kommunikaatiossa meni pieleen ja miksi. Tarinassa oli paljon potentiaalia ja se oli koukuttava, mutta kovin korkeita pisteitä kirja ei kuitenkaan minulta saa.

Dekkariviikon viimeinen kirja menee Helmetin haasteessa kohtaan 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua. Kyllä, islantilaiset nimet ovat ihanan erilaisia. Kirjankansibingossa kansi kuittaa kohdan "jännitys". Dekkariviikon antia voitte lukea myös mm. näistä blogeista: Kartanon kruunamaton lukija, Tulevin lukublogi, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Luettua elämää.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason 2013. Islanninkielinen alkuteos Skuggasund. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon 2015. 295 sivua.

Oli minun vuoroni valita kirja lukupiiriläisten luettavaksi. Taidan olla porukastamme se, joka lukee eniten dekkareita, ja koska emme olleet sellaista vielä yhdessä lukeneet, tuntui Arnaldur Indriðason melko luontevalta valinnalta. Mielestäni Indriðasonin tyyli sopii sellaisillekin jotka eivät dekkareita harrasta, ja ilmeisesti kirja olikin piiriläisten mieleen.

Luin Indriðasonia paljon vajaa kymmenen vuotta sitten, silloin kuin hänen Erlendur-sarjansa oli vielä ihan tuore. Silloin en saanut kaikkea suomennettuina, joten tilasin kirjat englanninkielisinä kotiini. Teoksissa viehätti niiden luminen rauhallisuus, arktinen tuuli ja monista skandidekkareista tutunoloinen päähenkilö, keski-ikäinen, yksinäinen mies, jonka henkilökohtainen menetys lapsuudessa loi leimansa tunnelmaan. Samantyyppinen päähenkilö on nyt astunut tilalle Erlendurin väistyttyä Indriðasonin tarinoista. Eläköitynyt Konrað ei voi olla sekaantumatta kuolemantapaukseen, jonka selvittely pöllyyttää 65 vuoden takaista historiaa. Sekin yhdistää Erlendur-sarjaan: Indriðasonin teoksissa historia on lähes aina vahvasti läsnä.

Historiaan sukelletaan kun vanha mies löydetään kuolleena sängystään. Miehen taustaa penkoessaan Konrað ajautuu tutkimaan samoja surmia, joita vanhus oli tutkinut vuosikymmeniä aikaisemmin toimiessaan rikospoliisin apuna. Oliko mies löytänyt pitkän ajan jälkeen jotain, minkä vuoksi hänet tukehdutettiin sänkyynsä? Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta avaa sota-ajan Reykjavikia, jossa nuori nainen löytyy kuolleena teatterin takaa, jossa amerikkalaissotilaat hurmaavat islantilaisneitoja ja jossa usko myyttisiin taruolentoihin elää yhä vahvana. Toinen taso on tietysti nykyaika, joka ei ole selvittämätöntä murhaa unohtanut.

Brittien ja amerikkalaisten miehittämä Islanti on tuttu teema Indriðasonin aikaisemmistakin teoksista. Ajanjaksolla on ollut mitä ilmeisimmin pieneen maahan suuri vaikutus ja oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla toinen maailmansota uloittui omalla tavallaan Islantiin saakka. Myös myytit värittävät tarinaa kiehtovalla tavalla. Varjojen kujissa naisen katoaminen, raiskaaminen ja moni muukin tapaus sysätään piilokansan kontolle.

Jos et kaipaa väkivallalla mässäilyä etkä takaa-ajokohtauksia, vaan hidastempoista etsivätyötä, miellyttäviä hahmoja ja rauhallista tunnelmaa, kannattaa kokeilla Indriðasonin teoksia. Varjojen kujat löytyy myös blogeista Kirja vieköön! ja Hemulin kirjahylly.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Fred Vargas. 2015. Ranskankielinen alkuteos Temps glaciaires. Gummerus 2016. Suomentanut Marja Luoma. 481 sivua. 

Olen lukenut Vargasin kaikki seitsemän komisario Adamsberg -mysteeriä, eikä ole vielä kertaakaan tuntunut siltä, että nyt riittää. Sarjan hahmot ja komisarion tiimi ovat muotoutuneet vuosien myötä ja uusimmissa teoksissa lukija jo tietää, millaisia he ovat. Vaikka hahmot ovat tuttuja ja siten heidän tapansa toimia ennalta-arvattavaa, luovat ne teoksiin omanlaisensa, lämminhenkisen ja hykerryttävän humoristisen tunnelman. Olisin todella pettynyt, ellei Retancourt olisi vankka ja luotettava, ellei Danglard muistaisi kaikkia pieniä yksityiskohtia valkoviinin suurkulutuksestaan huolimatta tai ellei Estalére muistaisi millaisena kukin juo kahvinsa.

Tämänkertaisessa mysteerissä yhdistyvät Islannin pohjoisrannikko ja Ranskan vuoden 1789 vallankumous. Vuosikymmen aikaisemmin Islantiin lähteneen retkikunnan jäsenistä yksi löytyy kuolleena ja merkit viittaavat samaan aikaan autiolle lämpimän paaden saarelle sekä Robespierreä tutkivan yhdistyksen salamyhkäisiin kokouksiin. Kun yhdistyksen jäseniä murhataan lisää, olisi luontevaa kohdistaa tutkimukset noihin omituisiin tyyppeihin, jotka pukeutuvat valkoisiin peruukkeihin ja toistavat sanatarkkaan vallankumousajan tapahtumia. Adamsbergiä kuitenkin kutittaa eikä hän voi unohtaa Islantia. Tiimin sisäisestä kyräilystä huolimatta hän lähtee matkaan ja löytää syrjäiseltä saarelta todisteita, jotka järkyttävät kaikkia.

Kuten lähes aina, Adambergin tutkimukset vievät maaseudulle. Tällä kertaa liikutaan Pariisin ulkopuolella Le Croix´n kylässä hevostalleilla, jossa lapsena toisistaan erotetut veljekset palaavat yhteen, komisario saa syödäkseen maukkaita perunaohukaisia, variksenkakka karkoittaa kyyt ja jossa suuri villisika Marc suojelee emäntäänsä. Vargasin dekkareissa herkutellaan yksinkertaisilla nautinnoilla, sympaattisilla hahmoilla ja annetaan tilaa vanhanaikaiselle taikauskolle. Paksun teoksen sivuille mahtuu luontoelämyksiä, yksinkertaisia kyläläisiä, historiallista faktaa ja fanaattisuutta sekä runsaasti makeita viinejä. Adamsberg itse luottaa sumeaan logiikkaansa ja kävelee ajatuksenpoikasensa pintaan, sillä onneksi hänellä on tiimissään niitä, jotka hoitavat järjestelmällisyyden ja tekniikan hänen puolestaan.

Näissä dekkareissa ei herkutella vauhdilla eikä takaa-ajoilla, näissä ei perehdytä ruumiinavauksiin eikä rikosteknisiin yksityiskohtiin. Vargasin teoksissa pureudutaan pikemminkin ihmismielen arvoituksiin, menneisyyden mysteereihin ja perinteiseen, pohdiskelevaan poliisityöhön ja uskon, että näistä kirjoista voisi nauttia moni sellainenkin joka ei ole tiennyt pitävänsä dekkareista.

Lisää lukukokemuksia vaikkapa Kirsin Book Clubin Sasulta, Tuijalta, Riitalta tai MarikaOksalta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Fred Vargas on lainannut taiteilijasukunimensä erään elokuvan hahmolta.