Ensimmäinen Mazzarella luettuna ja olen todella tyytyväinen. Joku on joskus häntä kehunut - varmasti monikin! - ja alelaarista mukaan tarttui pienikokoinen pokkari, josta tuntui olevan helppo aloittaa. Takakannessa minua kiehtoivat sanat "neljän tarinan teos --- elämänpolut risteävät kohtalonomaisella tavalla". Tällainen rakenne on aina kiehtonut.
Niin, kyseessä on siis neljän ihmisen pienet tarinat. Ensimmäisenä tapaamme vanhenevan julkkiksen, Candidan, joka tarkkailee herkeämättä ikääntyvää vartaloaan ja muuttuvaa kauneuttaan. Hän elää kuin olisi jatkuvassa valokeilassa vaikka moni on kai hänet jo unohtanut. Nainen kirjoittaa kolumnia naistenlehteen, itsestään, eteerisistä ajatuksista, elämänohjeista ja perheensä naisista. Usein hänen tekee mieli tekstittää omaa arkeaankin. Candida on pohjimmiltaan kamalan epävarma, hämillään ikääntymisestään ja nuorempien sukupolvien maailmasta ympärillään.
Toinen tarina kertoo liikemiehestä joka on matkalla Atlantin yli New Yorkiin tapaamaan nuorta naista, johon on ihastunut. 66-vuotiaalla liikemiehellä on vuosikymmeniä kestänyt avioliitto, mutta arjessa ei taida olla enää rakkautta eikä läheisyyttä, lapsiakaan ei siunaantunut. Mies edustaa sukupolvea, jonka karski huumori ja julkea sovinismi poikkeavat uuden sukupolven hipsterimiehistä, pätkätöistä ja terveellisistä elämäntavoista. Karskin pinnan alla on niin ikään epävarma, ikääntyvä, yksinäinen ihminen.
Kolmannessa tarinassa nuori nainen Vöyristä tekee yötöitä nettipalvelussa New Yorkissa. Jää hieman epäselväksi, mitä hän tekee, mutta kriteerit ovat tiukat: naisilla täytyy olla tietynlainen ulkonäkö, tausta ja tavat. Heidän tekemisiään vahditaan eivätkä useimmat asiakkaat tiedä keitä he oikeasti ovat. Vain superetuasiakkailla on mahdollisuus ottaa heihin henkilökohtainen yhteys. Tyttö pitää onneksi yhteyttä mummuunsa, muuten tuntuu kuin hän olisi täysin irti reaalimaailmasta.
Viimeisen tarinan päähenkilö on 58-vuotias työpaikkansa menettänyt historianopettaja, joka tekee tiliä elämästään ja suhteestaan äitiinsä, hieman isäänsäkin jonka menetti lapsena, sekä naiseen joka pikaisesti piipahti hänen elämässään joskus. Miehellä ei tunnu olleen muita siteitä. Hän on varannut ajan tanatologille, lääkärille jonka kanssa voi suunnitella tulevan kuolemansa yksityiskohdat.
Mazzarella kirjoittaa ihmisistä lähitulevaisuudessa, itse asiassa vuonna 2012, yhteiskunnassa jossa moni asia on mennyt pelottavaan suuntaan, sellaiseen suuntaan joka on kuitenkin kamalan helppo aavistaa sen perusteella mikä nykyajassa kauhistuttaa. Viittaukset tuohon tulevaisuuteen ovat aavistuksenomaisia, eivätkä luo niin selkeää taustaa kuin moni varsinainen dystopia tai scifi-teos. Parhaimman kuvan tuosta maailmasta saa vasta viimeisessä tarinassa, jossa vanhuus ja kärsimykset on poistettu ja kuolema ulkoistettu siitä huolehtiville yrityksille. Keskeistä tarinoissa on kuitenkin myös se, mitä nämä neljä ajattelevat elämästään nyt, miten tähän on tultu ja mikä olisi voinut olla toisin. Miksi he kaikki ovat niin hukassa? Ensimmäisestä tarinasta tuli kovasti mieleen Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi. Samalla tavalla jullkisuudenkipeät naiset peiliensä edessä.
Mazzarellan tyyli kirjoittaa on pinnalta kevyen satiirista ja mutkatonta, vaivatonta. Pinnan alla on tietysti raskaita, elämänmittaisia asioita ja kritiikkiä nykyajan itsepetosta, välineellistämistä ja vääriä jumalia kohtaan. Tällaista tekstiä luen mielelläni!
Kirjasta on kertonut myös Kirsi kirjanurkassaan. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertovat kirja.
