Richard Osman: Hutiluoti ja Viimeinen pirulainen

Richard Osman. Englanninkielinen alkuteos The Bullet that missed (2022) ja The Last Devil to Die (2023). Suomentanut Antti Saarilahti. Otava. Luin ja kuuntelin BookBeatista. Kuvat kustantajalta.

Luin lomareissulla Osmanin Torstain murhakerho -sarjan kolmannen osan niin innoissani ja ihastuksissani, että aloitin neljännen osan saman tien. Vuonna 2020 alkanut sarja on täydentynyt tasaista tahtia joka vuosi. Päähenkilöt eli murhakerhon muodostavat neljä eläkeläistä, jotka asuvat Coopers Chasen eläkeläiskylässä Etelä-Englannissa: Joyce, jonka näkökulma tarinoissa on laajin, on entinen sairaanhoitaja, puhelias pieni täti; Ibrahim on komea ja järjestelmällinen, intellektuelli psykiatri; Ron on 1980-luvulla kuuluisaksi noussut ammattiyhdistysaktivisti, oikea äijä, ja Elisabeth MI6:n entinen vakooja, joka tuntee niin aseet kuin Neuvostoliitonkin. Aloitusosasta Torstain murhakerho voit lukea täältä ja kakkososasta eli Mies joka kuoli kahdesti, voit lukea täältä.

Hutiluodissa neuvokas nelikko tutkii vanhaa tapausta, jossa mediamaailman nouseva tähti surmattiin aikoinaan. Joyce pääsee ilokseen tutustumaan julkkiksiin ja Ron esiintymään televisiossa. Sieltä hän löytää itselleen myös uuden mielitietyn. Viimeisessä pirulaisessa murharyhmän huolena on ystävän, antiikkikauppias Sharman kuolema, joka on selvitettävä. Nelikko sekaantuu heroiinikauppaan, mutta kuten aina, Elisabethin verkosto, Ibrahimin puhelahjat, Joycen harmittomuus ja Ronin uskollisuus auttavat pidemmälle kuin mihin paikallispoliisin voimavarat yltävät.

Murharyhmän lisäksi kirjasarjan vakiohahmoja ovat paikallispoliisi Chris, joka seurustelee parinsa Donnan äidin kanssa. Donna puolestaan rakastuu Elisabethia ja tämän dementoituvaa puolisoa Stepheniä auttavaan puolalaiseen, tatuoituun, vähintäänkin epäilyttävään, mutta hyvin lojaaliin Bogdaniin. Nelososassa Stephenin etenevä dementia on suuressa roolissa ja Elisabeth joutuu tekemään raskaan päätöksen puolisonsa vuoksi. Lähestyvää kuolemaa ja pitkäikäisen puolison menettämistä käsitellään paljon, mikä tekee nelososasta surumielisemmän ja raskaamman kuin muut sarjan osat.

Sillä surumielisiä ja raskaita nämä eivät muuten todellakaan ole. Kirjasarjassa on runsaasti pilkettä silmäkulmassa, mustaa huumoria, hauskaa ja nokkelaa sanailua, lämminhenkistä ystävyyttä, rohkeutta ja tomeruutta. Peloton nelikko ottaa tutkittavakseen mitä tahansa, vaikka se uhkaisi heidän omaa turvallisuuttaan. Elämää nähneet sankarit eivät kaihda huumeveikkoja, yhteenottoja, pikkunilkkejä eivätkä varsinkaan keskusrikospoliisia. Kolmososa pysyy hyvin samalla huikealla tasolla kuin ykkönen ja kakkonen, mutta johtuiko sitten loman loppumisesta vai kirjasta itsestään, että nelososa ei niin pitänyt enää otteessaan. Toivon kuitenkin kirjasarjalle vielä jatkoa!

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Guillaume Musso 2018. Ranskankielinen alkuteos La jeune fille et la nui. Suomentanut Anna Nurminen. Siltala 2023. 357 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kävin viime kesänä Antibesissa ja olipa kiva yllätys, kun kuulin että Tyttö ja yö sijoittuu sinne. Miljöön hahmottaminen loi äänikirjan tarinalle heti ihan erilaisen tunnelman, vaikken aluetta varsinaisesti tunnekaan. Kuuntelin tämän kirjan siis työmatkoilla bussissa. Musson teokset ovat olleet Euroopassa varsinainen sensaatio, etenkin tämä esikoisteos.

Antibesista kotoisin oleva nelikymppinen menestyskirjailija Thomas Degalais palaa kotikaupunkiinsa luokkakokoukseen 25 vuotta ystävänsä Vinca Rockwellin katoamisen jälkeen. Suositun ja kaikkien ihaileman tytön huhuttiin karanneen opettajansa kanssa jouluna 1992. Ainakin kumpaakaan heistä ei ole sen jälkeen tavoitettu, mutta mitä oikeastaan tuolloin tapahtui? Millaiset olivat Thomasin ja Vincan välit, kenen kanssa tytöllä oli suhde, miksi hän ajautui päihteisiin ja onko Antibesissa enää niitä, jotka muistavat tuon joulun tapahtumat?

Pian käy ilmi, että Thomas itse ja tämän ystävä Maxime tietävätkin Vincan katoamisesta kaikkein eniten. Pystyvätkö he pitämään salaisuuden itsellään vai onko heidän tulevaisuutensa vaarassa? Paikallislehden toimittaja Stéphane on yrittänyt selvittää tytön tapausta jo vuosia. Jotain tietää myös lääkäriksi valmistunut nainen, miesten lapsuudenystävä, jonka hermot alkavat yhtäkkiä pettää. Kaveriporukan keskinäisestä syyllisyydentunnosta huolimatta katoamisen taustalla onkin muita, niitä, joiden motiivina oli aikoinaan suojella ja auttaa silloisia nuoria. Lukiolaisnuoret saattoivat aikoinaan syyllistyä jonkinlaiseen rikokseen, mutta joku ei antanut heidän jäädä siitä kiinni.

Jännärissä on mielenkiintoinen tunnelma, joka pitää hyvin otteessaan enkä ole lainkaan yllättynyt Guillaume Musson suosiosta. Ahdistuneisuus, syyllisyys ja tunne-elämän kiemurat tekevät tarinasta kiehtovan. Samoin tietysti juoni, jossa paljastuu koko ajan enemmän ja enemmän seikkoja, jotka ovat loppujen lopuksi hyvinkin inhimillisiä. On kateutta, mustasukkaisuutta, ihastumista, kiristämistä ja väärinymmärryksiä. On teini-ikäisiä omine maailmoineen, on hyväksi käyttäviä aikuisia ja rohkeita ratkaisuja. 

Salaperäiseen tunnelmaan sopii hyvin myös vuosi 1992, josta muistutetaan muun muassa musiikin kautta. Antibesin lukiolaisista annetaan varsin kultturelli ja lukenut kuva, mikä alleviivaa menneisyyden ja nykyisyyden välistä eroa. Traaginen lumimyrsky ei ole jotain, mitä olisin odottanut Côte d'Azurin joululta, mutta taustalle ihan hyvä tehokeino. Sen verran koukuttavan, hyvin rakennetun ja tunnelmaltaan vahvan teoksen Musso on kirjoittanut, että voisin hyvin lukea tai kuunnella häneltä lisääkin.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Patricia G. Bertényi 2025. 379 s. Tammi. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihastuin viime kesänä Bertényin uuden jännärisarjan avausosaan Kaikki ovat sokeita, joten heti kun kakkososa tuli varattavaksi kirjastoon, laitoin sen jonoon. Lomareissulla viime viikolla latasin sen kuitenkin BookBeatille ja sain sen siten nopeammin. Voi miten hyvää luettavaa tämä sarja onkaan, ja monesta syystä!

Ensinnäkin sarjan päähenkilö Janka Vitéz on jo kuusikymppinen nainen, joka siivoaa Aboan sairaalaa. Hän ei kuitenkaan ole aina ollut siivooja, vaan tekee samaa mitä moni maahanmuuttaja, eli ei ainakaan työtä, johon on saanut kotimaassaan koulutukseen. Pidän siis siitä, että päähenkilöksi on päässyt eläkeikää lähestyvä lonkkavaivainen maahanmuuttajanainen, ja muutenkin, lähes kaikki kirjasarjan keskeiset hahmot ja toimijat ovat naisia. Miehet ovat joko statisteja tai rikollisia. 

Ensimmäisestä osasta mukana ovat edelleen teho-osaston hoitaja Dani sekä kansainvälisesti huikeaa uraa tahkoava laulaja Aydan. Poliisit ovat pysytelleet hiljaa siitä, mitä Aurajoen rannoilla tapahtuu, mutta Janka saa selville, että Aboan kaupunkia terrorisoi sarjamurhaaja. Janka on nimittäin aikaisemmalta koulutukseltaan oikeuslääketieteen tohtori, hänellä on uskomattoman hyvä muisti ja laitoshuoltajana hän pysyy kätevästi niin näkymättömissä, että harva tajuaa, miten paljon hän pystyykään keräämään tietoa teho-osaston tapahtumista.

Toki Jankalla on apua. Hänen tyttärensä asuu maanpaossa jossain lämpimässä maassa ja hakkeroi äidilleen tietoja poliisin tutkimuksista, uhreista ja epäillyistä. Toinen joka uskoo Jankan kykyihin ja auttaa mielellään, on itsekin entinen lääkäri, eläkeikäinen nainen, jonka vetämästä Silakat-ryhmästä tulee yllättäen Jankan itsetunnolle merkittävä tekijä. Onko hänen osaamisensa vihdoin huomattu myös Suomessa? 

Yksi teho-osastolle toimitetuista potilaista on Danin ystävä ja kollega Erika, jonka selviytyminen on vaakalaudalla. Dani tekee ankarasti töitä ystävänsä hengen pelastamiseksi, mutta onko murhayrityksen epäilty sama joka on surmannut muitakin naisia, vai onko Erikan pahoinpitelijä sittenkin ihan lähellä? Samalla Dani pohtii suhdettaan Aydaniin: onko sellaista lainkaan, onko hän taas pakenemassa? Jankan ihmeelliset taidot yhdistää ihmisiä auttavat tässäkin tapauksessa ja nuoret saavat uuden mahdollisuuden. Toki Janka voisi hyödyntää taitojaan myös kotona, sillä hän on kovasti etääntynyt miehestään eikä tiedä, miksei saa kerrottua tälle, mitä on tekeillä.

Osasto C1 -sarja yhdistää ihanalla tavalla sairaalamaailmaa, dekkaria, lääketiedettä, feminismiä, ihmissuhteita ja hahmoja, joiden ääni ansaitsee tulla kuulluksi. Kirjailija on itsekin maahan muuttanut ja tehnyt työkseen vaikka mitä, muun muassa sairaanhoitajana ja valokuvaajana. Pidän myös siitä, että Turusta on tehty osin fiktiivinen Aboa, jonka historia on hieman erilainen kuin Turun ja siitä on siksi kasvanut kukoistava kaupunki Itämeren solmukohdassa. En sanoisi että Bertényin sarja olisi cozy crimea - siihen rikokset ja niiden kuvaukset ovat liian raakoja - mutta jotain todella mukavaa, rentouttavaa ja voimaannuttavaakin näissä teoksissa on. 

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Lilja Sigurðardóttir 2020. Islanninkielinen alkuteos Blóðrauður Sjór. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. Pokkarissa 261 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Siitä onkin jo puolitoista vuotta, kun olen lukenut Áróran tutkimusten ensimmäisen osan Jääkylmä aurinko. Islantilaisen sarjan pariin oli kiva palata, kun kaipasin joulunpyhien aikaan jotain tuttua ja helppoa luettavaa. Kirjan ostin jo lokakuussa Helsingin kirjamessuilta.

Kakkososassa ei paneuduta Áróran islantilais-englantilaiseen menneisyyteen enää kovinkaan paljon, muutamina viittauksina ainoastaan, mutta toki hänen elämäänsä leimaa edelleen siskon katoaminen Islannissa. Siinä onkin syy, miksi nainen näyttää vähitellen jäävän Islantiin. Onko poliisitutkija Daníel toinen syy - se selviää vasta ihan teoksen loppumetreillä. Kovasti heidän välillään kuitenkin kipinöi tälläkin kertaa.

Rikos, jota Daníel päätyy selvittämään, on Gudrun-nimisen naisen katoaminen ja lunnasvaatimukset. Tämän puoliso, liikemies Flos on järkytyksestä suunniltaan. Vaikka lunnaat viittaavat siihen, että kaappauksen motiivi olisi raha, jokin Gudrunin tilisiirroissa ja Flosin omistaman yrityksen tilitiedoissa viittaa siihen, että kyseessä voisi ollakin jotain muuta. Onko motiivina kosto vai onko taustalla peräti venäläinen mafia? Áróra on tutkimuksissa mukana, sillä Flosin yrityksellä on kytkös Áróran toimeksiantajaan. Hänen avullaan Daníel onnistuu pitämään tutkimukset salassa, sillä kaappaajat eivät saa tietää, että mukana on poliisi.

Venäläiskytkökset ja mahdollinen rahanpesuoperaatio olisivat varsin mielenkiintoinen ja vaikuttava motiivi rikoksille, mutta jostain syystä en syttynyt sille tutkintalinjalle lainkaan, vaikka raha-asioiden penkominen on Áróran osaamista parhaillaan. Ehkä syynä oli se, että kirjailija pitää päähenkilönsä hyvin likellä toisaalta Flosia ja tämän perhettä, toisaalta omia ihmissuhdekiemuroitaan. Erilaisten nais- ja rakkauskuvioiden vuoksi en siis tainnut ottaa kovin todesta sitä vaihtoehtoa, että kidnappaus olisi ammattilaismafian suorittama.

Oli tai ei, Áróralla on edelleen myös henkilökohtaisen elämänsä tutkimukset kesken, sillä hänen siskoaan ei ole vieläkään löytynyt. Saako hän Daníelilta kaipaamaansa apua, vai vastaako mies hänen kaipuuseensa muilla tavoin? Daníelin työkaveri Helena osoittautuu mukavan raikkaaksi hahmoksi, jonka elämäntavat vievät hänet pelottavan lähelle Flosin ja Gudrunin salaisuuksia. Kirjoitin avausosasta, että olisin odottanut kirjailijan hyödyntävän Islantia kiehtovana miljöönä paremmin tai enemmän, eikä hän valitettavasti tee sitä tässä toisessakaan osassa. Tarina olisi voinut sijoittua mihin tahansa. Peruskiva dekkari, joka ei säväyttänyt kovin paljon, mutta joka imaisi mukanaan varsinkin lopussa oikein hyvin.

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Maria Adolfsson 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Nödvändigt ont. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2024. 333 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmerellä ja sen kielessä, asukkaissa ja kulttuurissa on vaikutteita niin Skandinaviasta, Hollannista kuin Britanniastakin. Ihana keksintö! Päähenkilö on viisikymppinen komisario Karen Eiken Friis, joka tasapainottelee pikkulapsiarjen, pitkiksi venyvien työpäivien ja raskaiden muistojen kanssa.

Tällä kertaa Karen komennetaan varsin vastentahtoisesti vahtimaan kadoksissa olevan kuuluisan taiteilijan Raymond Ossen perhettä. Samalla hän pääsee tutustumaan miehen kahteen ex-vaimoon, nykyiseen tyttöystävään, lapsiin ja suureen taloon. Jyrkänteen reunalta on löytynyt Ossen auto, mutta ei ruumista. Vaikuttaa siltä, että mies on päätynyt itsemurhaan, mutta tarkka tutkinta ei sitä ihan puolla ja niinpä Karen saa tutkittavakseen mahdollisen murhan.

Tutkimuksia ei varsinaisesti hidasta poliisilaitoksen uusi johto, mutta esimies saa Karenin ärsyyntyneeksi, varpailleen ja hyvin tietoiseksi iästään. Lähestyvä joulu luo omat paineensa, kun Karenin omaatuntoa kolkuttelee. Hänen miehensä Leo kantaa suurimman vastuun kaksivuotiaan tyttären arjesta ja tuo yllättäen kotiin jotain, mistä Karen ei ilahdu lainkaan. Leon menneisyys kummittelee siinä missä Kareninkin.

Nyt täytyy sanoa, että kuudennen Doggerlandin lukeminen oli hieman tahmeaa. Itse rikoksesta ja sen tutkinnasta jäivät parhaiten mieleen Ossen rasittavat perheenjäsenet ja heidän välisensä kitka. Muuten taidan unohtaa hyvinkin pian, mitä kirjassa tapahtui. Ihan kuin tarinassa ei olisi ollut mitään mihin tarttua, vaikka loppuratkaisu oli kyllä yllättävä. Aikaisemmissa osissa mukavaa lämpöä tuonut yhteisöllisyyskin pysytteli nyt harmittavasti taka-alalla. Uskon kuitenkin että Adolfsson kykenee jatkamaan muuten laadukasta sarjaansa tästä eteenpäin!

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Richard Osman 2021. Englanninkielinen alkuteos The Man Who Died Twice. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2022. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Täsmälukeminen jatkuu. Goodreadsin vuosihaasteeseen piti valita kirja Best Books of the Month -listalta, josta mielelläni valitsin jo tutuksi tulleen Torstain murhakerhon mysteerin. Sarjan ensimmäisen osan postaus täällä. Osmanin teokset ovat vallanneet maailmaa lempeällä huumorillaan ja nokkeluudellaan. Samalla reseptillä jatketaan tässä toisessakin teoksessa, jossa seniorikylä Coopers Chasen vanhukset ottavat selvittääkseen 20 miljoonan punnan arvoisten timanttien sijainnin.

76-vuotiaan Elizabethin, entisen MI6:n vakoojan, entinen aviomies ilmestyy yllättäen Coopers Chaseen ja pian käy ilmi, että tämä piilottelee niin mafialta, salaiselta poliisilta kuin huumekauppiailtakin. Elizabeth ei malta olla sekaantumatta tapaukseen, jonka tutkimiseen hän saa apua ystäviltään Joycelta, Ronilta ja Ibrahimilta. Samalla täytyy saada vastuuseen nuori hulttio, joka pahoinpitelee 80-vuotiaan Ibrahimin sairaalakuntoon.

Täytyy myöntää että jälkeenpäin on melkein mahdotonta kuvailla sarjan juonta, sillä käänteitä on useita ja osapuolia hieman liiankin monta. Se ei kuitenkaan latista romaanin tunnelmaa, joka on jälleen kerran ihastuttavan nokkela, rakastettava ja ovela. Elämänkokemuksellaan ja tarkkanäköisyydellään Elizabeth kumppaneineen taltuttaa nuoremman polven agentit, nousussa olevan paikallisen huumekauppiaan, pikkunilkin sekä mafioson pelätyn jälkeläisen. Ja auttavat tietysti paikallispoliiseja yksityiselämän saralla.

Ja silti tämä nelikko on ihanan arkinen ja tavallinen kolotuksineen, huolineen ja haaveineen. Elizabethin miehen alkava dementia ei estä tätä pelaamasta shakkia, mutta muisti ei yllä kokonaisen päivän yli. Joyce neuloo ystävärannekkeita hyväntekeväisyyttä varten ja aiheuttaa mummomaisuudellaan kömpelöitä tilanteita. Isokokoinen Ron on syvästi huolissaan Ibrahimista, joka ei sairaalasta kotiuduttuaan halua enää lähteä ulkomaailmaan. Mukana ovat myös ensimmäisestä osasta tutut paikallispoliisit, Chris, joka suhde Donnan äitiin syvenee sekä Donna itse, joka suree pitkittynyttä sinkkuelämäänsä. Taustalla auttaa myös Bogdan, salaperäinen puolalainen, joka pystyy kaikkeen eikä nuku koskaan. Henkilökaarti on siis vertaansa vailla.

Osmanin dekkareissa ei tietystikään kaahailla eikä ajeta pahiksia takaa, vaikka ruumiita kyllä syntyy. Tapausta tutkitaan junalla tai linja-autolla kulkien ja timantit piilotetaan mikroaaltouuniin, ei mihinkään kassakaappiin. Elizabethin menneisyys agenttina on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja nelikon epätodennäköinen ystävyys on suorastaan opettavaista. Entisen agentin ystävinä sairaanhoitaja, psykiatri ja vasemmistoöykkäri ovat kokonaisuuden saumattomia osia, eikä vastakkainasettelusta ole tietoakaan. Coopers Chasen maailmassa olisi ihana elää.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Elina Backman 2022. Otava. BookBeatissa 318 s. Kuva kustantajan.

En ole lukenut Backmanin Saana Havas -sarjan aikaisempia kahta teosta, mutta tämä valikoituikin sillä perusteella, että kansikuvassa on revontulia. Pohjoinen lukuhaaste on sekin jo voiton puolella - muutama täsmäkirja vielä puuttuu. Eikä lukemista haitannut lainkaan se, etten ole lukenut aikaisempia teoksia. Tämä toimi ihan hyvin myös itsenäisenä dekkarina.

Saana Havas tekee muiden töidensä ohella rikosaiheista podcastia, joka on alkanut kerätä mukavasti kuuntelijoita ja onpa hänen tutkimuksensa avulla löytynyt syyllisiäkin. Tällä kertaa häntä pyytää avuksi Heta, jonka 17-vuotias sisko Inga on surmattu Inarissa vuonna 1998. Tapausta ei ole koskaan ratkaistu, vaikka paikallinen poliisi ei ole sitä koskaan pystynyt unohtamaan. Saana saa vapaata töistään ja lähtee pohjoiseen penkomaan vanhaa tapausta. Samalla hän voi tavata Enontekiöllä asuvaa isäänsä.

Pohjoisessa Saana törmää siihen, etteivät kaikki ole halukkaita puhumaan. Pinnan alla on jotain, mistä hän ei saa otetta, ja pian katoaa jälleen 17-vuotias tyttö. Paikallispoliisi Myski palaa mielessään Ingan tapaukseen ja paiskii nyt töitä kellon ympäri. Saana puhuttaa Ingan läheisiä, perhettä ja ystäviä, opettajia ja kyläläisiä. Myski pyytää avuksi myös keskusrikospoliisin ja kun vanhojen arkistojen penkominen alkaa, on selvää että tietoja on pimitetty ja Ingan kuolemaa on tutkittu liian kevyin ottein.

Millä tavalla rikoksiin liittyvät turismilla rikastunut liikemies, pian Ingan jälkeen kuollut suosittu näyttelijä, muusikkoystävä tai ehkä serkku Johan, jonka olemuksessa on jotain omalaatuista? Saana saa luettavakseen myös Hetan itsensä kirjoittamaa päiväkirjaa, joka saa Saanan huolestumaan naisen mielenterveydestä. Loppujen lopuksi syyllinen on tietysti yllättävän lähellä ja yllättävän huomaamaton, mutta sitä ennen Saana saa pelätä askelia mökkinsä terassilla, ihailla tuntureiden rauhaa ja seurata kaamoksen vähittäistä laskeutumista.

Backmanin dekkari on koukuttava ja vetävä, ja sopii erinomaisesti Pohjoiseen lukuhaasteeseen. Siinä on sopivasti kimurantti tapaus, vanhojen muistojen kaivelua, katkeruutta ja pettymyksiä, rakkautta unohtamatta. Saana käsittelee tutkimustensa ohella omaa suhdettaan vanhempiinsa ja tuoreehkoon miesystäväänsä, joten ihmissuhdekuviotkin ovat mukana. Harvaanasuttu Inari on miljöönä erinomainen ja lähestyvä kaamos luo omanlaisensa tunnelman. Otavan mukaan Backmanin teokset ovat pärjänneet myös kansainvälisesti! Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 38: Kirjan kannessa tai nimessä on kädet.

Naistenviikko: Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

Sofie Sarenbrant 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Vila i frid. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2021. Pokkarissa 352 s. Ostin omaksi.

Aikaisempina naistenviikkoina olen pyrkinyt siihen, että luen tällä viikolla nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksia, mutta tänä kesänä laajensin hakuani myös suomentajiin. Sofie Sarenbrantin teos sopii hyvin naistenviikkoon, ei pelkästään siksi, että sen suomentaja Leena Virtanen viettää tällä viikolla nimipäiväänsä, vaan myös siksi että kirjailija ja päähenkilö ovat naisia. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Olen lukenut aikaisemmin kaksi ihan satunnaista Emma Sköld-sarjan teosta, Kuoleman kintereillä ja Syntipukki. Ei näköjään haittaa, vaikka en ole lukenut näitä järjestyksessä, sillä ihan hyvin ne toimivat itsenäisinäkin teoksina. Lepää rauhassa on sarjan aloitusosa, jossa tutustutaan rikostutkija Emma Sköldiin. Hänen tiiminsä saa tehtäväksi selvittää epämääräisiä kuolemantapauksia japanilaishenkisessä Yasuragi-kylpylähotellissa. Ensin kuolee naisnäyttelijä ja melkein perään vanha pariskunta.

Hotellinjohtaja Peter Berg tekee töitä kellon ympäri, sillä hänen esimiehensä on alkanut käyttäytyä omituisesti, eikä tätä saa aina kiinni. Työt lankeavat Peterin vastuulle, mistä kärsii hänen vaimonsa ja lapsensa. Mies on saanut heidät vuosi sitten vastentahtoisesti muuttamaan Yhdysvalloista Ruotsiin, mutta niin vain on käynyt, että työ on imaissut Peterin eikä hänellä ole aikaa perheelleen. Kuolemantapausten vuoksi hänen taakkansa vain kasvaa, migreenikohtaukset pahenevat ja yöunet ovat vähissä.

Kovasti työssään on kiinni myös Emma, jonka puoliso haluaisi vakiinnuttaa parisuhteen ja perustaa perheen. Onko Emma kuitenkaan valmis lastentekoon ja parisuhteeseen, vaan viekö työ kaiken ajan ja energian? Tämä teema jää teoksessa kesken, ja Emman parisuhdetilanteeseen palataankin sarjan jatko-osissa. Epävakaalta vaikuttaa myös Emman suhde siskoonsa, joka kaipaisi enemmän huomiota Emmalta. Kuitenkin kun siskokset onnistuvat tapaamaan, he päätyvät riitelemään. Josefin-sisko on mukana seuraavassa osassa, jossa hän on löytänyt itselleen uuden ammatin.

Aloitusosa on hyvin vetävää tekstiä, josta kiitos myös suomentaja Leena Virtaselle. Hotkaisin teoksen muutamassa päivässä ja sen kanssa oli kiva aloittaa kesäloma. Luin tämän siis jo kesäkuun alussa. Olen kirjoittanut aikaisemmista Sarenbrantin teoksista, etteivät ne ihan yllä lempidekkareitteni tasolle, ja ehkä jotain lapsekkaan stereotyyppistä päähenkilöissä onkin. Aloitusdekkarin miljöö on toimiva ja sopivalla tavalla rajattu. Se tekee tunnelmasta hieman klaustrofobisen. Rikokset sinänsä ovat aika mielikuvituksellisia ja kaukaa haettuja. Syntipukissa on selvästi yhteiskunnallisia keskustelunavauksia ja teemoja, jotka herättävät mielipiteitä, mutta Lepää rauhassa pyörii pelkästään kylpylässä ilman sen laajempia teemoja tai ajankohtaisuuksia.

Muita hyviä viime vuosina lukemiani pohjoismaisia naisdekkaristeja ovat olleet Tove Alsterdal, Tuire Mamlstedt, Camilla Grebe, Satu Rämö sekä eilisessä postauksessa mainitsemani Lilja Sigurdardottir, Nilla Kjällsdotter ja Maria Adolfsson. Linkeistä pääsee yhteen postaukseen kunkin teoksista.

Adania Shibli: Sivuseikka

Adania Shibli 2017. Arabiankielinen alkuteos تفصيل ثانوي , Tafṣīl Ṯānawī. Otava 2024. Suomentanut Sampsa Peltonen.

Kirjailija olisi ollut suomentaja Sampsa Peltosen haastateltavana Helsinki Litissä toukokuussa, mutta en valitettavasti päässyt sinne. Teoksesta on tullut ajankohtainen sen jälkeen kun Israelin ja Palestiinan välinen sota syttyi - tosin asetelma taitaa valitettavasti olla ikuisen ajankohtainen. Sodan syttymisen vuoksi peruttiin myös tilaisuus Frankfurtin kirjamessuilla, jossa palestiinalainen Adania Shibli olisi palkittu. Silloin viimeistään teoksesta tuli politiikan pelinappula. 

Pieni romaani koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa sijoittuu vuoden 1949 elokuulle eteläisen Israelin autiomaahan lähelle Egyptin rajaa pian sen jälkeen kun Israelin valtio on perustettu ja Israel on vallannut tilaa Palestiinalta. Aavikolla on varuskunta ja sen johdossa mies, jota hämähäkki puree yöllä. Purema tulehtuu, mies on kipeä ja tärisee, häntä huimaa ja kuumekin nousee, mutta hän yrittää pitää varuskunnan johdossaan. Hänen sotilaansa ottavat vangiksi beduiinitytön, jonka he myöhemmin raiskaavat ja tappavat.

Nykyajassa on nainen, joka tajuaa, että beduiinityttö on kuollut päivälleen 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä. Hän alkaa etsiä tietoa tytöstä ja tämän kohtalosta valtiossa, jonka kartat ovat tyystin erilaiset kuin ennen ja jossa tiesulut tekevät matkustamisesta haastavaa. Häntä stressaavat ja hermostuttavat tarkastuspisteet ja dokumentit, joita pisteillä täytyy näyttää. On alueita jonne on rajattu pääsy ja alueita, jonne ei suositella matkustettavan. Vanhojen Palestiinan karttojen ja nykyisten Israelin karttojen välinen huimaava ero alleviivaa kadotettuja ja hävitettyjä kyliä ja asuinalueita.

Etenkin ensimmäinen osa on hyvin vähäeleinen ja etäännyttävän tunteeton. Välillä teksti on piinallisen tarkkaa ja kerronta hidasta, kun mies järjestelee tavaroitaan huolellisesti tai kertoja kuvailee ympäristön yksityiskohtia. Toisessa osassa naisen hermostuneisuus ja jännitys luo omanlaisensa tunnelman. Kahden aikatason tarinoissa on myös mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Mies vapisee infektion vuoksi, nainen stressistä ja pelosta. Mies on piinallisen järjestelmällinen, kun taas nainen korostaa omaa huolimattomuuttaan. Molemmissa tarinoissa taustalla räksyttää koira. 

Teos tuo Israelin ja Palestiinan välisen lähihistorian askeleen lähemmäksi kuin lehtiuutiset. Se on aiheuttanut Saksassa skandaalin, sillä se kuvaa israelilaissotilaat raakalaisiksi ja koska palkinnonjakotilaisuuden peruminen nähtiin Israelin puolustamisena. Romaani on rohkea ja juuri sellainen, jota tarvitaan palestiinalaisten äänten kuulemiseksi. Lisää blogeissa Jorman lukunurkka ja Kirsin Book Club. 

Jane Harper: Ulkopuoliset

Jane Harper. Englanninkielinen alkuteos Exiles. Suomentanut Maija Lehmuksenoksa. Tammi 2024. 406 s.

Australiaan sijoittuva Ulkopuoliset on Aaron Falk -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Aikaisemmat sarjan osat ovat Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Falkin kokemuksiin aikaisemmissa teoksissa viitataan vain hieman, joten Ulkopuoliset toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi olen lukenut Harperilta erillisen Selviytyjät-jännärin.

Aaron Falk on matkalla Adelaiden lähellä sijaitsevaan pieneen Marraleen kaupunkiin, joka juhlii vuosittaisia viinifestareita. Siellä juhlitaan myös Falkin ystäväpariskunnan pientä poikaa, jonka kummiksi Falkia on pyydetty. Hän viettää Racon perheen viinitilalla viikon ja sekaantuu väistämättä vuosi aikaisemmin kadonneen Kimin tutkimuksiin. Nainen on Charlie Racon entinen puoliso ja teini-ikäisen Zaran äiti. Paikallispoliisin tutkimukset eivät ole tuottaneet tulosta eikä Falk voi olla penkomatta ystäviensä läheisen katoamista.

Kuusi vuotta aikaisemmin ihan samalla alueella tekojärven rannalla on kuollut Zaran ystävän Joelin isä auton yliajamana. Tämänkään tapauksen syyllistä ei ole löytynyt. Tekojärven vieressä on suojaisa alue, jossa nuoret ovat kokoontuneet jo vuosikymmenien ajan bilettämään festariviikon ajan. Vähitellen paljastuu, että Kimille saattoi tapahtua siellä jotain 25 vuotta aikaisemmin, mutta miten se vaikuttaa hänen kohtaloonsa aikuisena? Miksi hän jättää vastasyntyneen vauvansa vaunuihin yksin ja katoaa?

Aaron Falk kietoutuu tapauksiin myös romanttisessa mielessä, sillä hän ja Joelin äiti Gemma tutustuvat toisiinsa. Gemma on festivaalien järjestysvastuussa ja vähitellen Marraleen kaupunki ympäröivineen luontoineen alkaa tuntua Falkista kotoisalta. Hän viihtyy mainiosti työssään talousrikosten parissa keskusrikospoliisissa Melbournessa, mutta olisiko aika muutokseen, ja jos olisi, mitä hän tekisi työkseen Marraleessa?

Kuten aikaisemmissakin Harperin teoksissa, pikkukaupungin salaisuudet ovat suuressa roolissa tässäkin jännärissä. Lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ihmiset muistavat asioita ja pitävät toisistaan huolta, jopa liiankin tiiviisti. Ihmissuhteet ja vanhat seurustelusuhteet merkitsevät paljon. Silti on paljon, mitä ei sanota ääneen ja yksityiskohtia, joihin ihmiset helposti uskovat vaikka eivät olisi niitä itse nähneetkään. 

Tarinan tunnelma on dekkariksi varsin lämminhenkinen ja mielestäni ihmiskuvaukset ovat melkein liiankin täydellisiä. Teos on kuitenkin hyvin vetävä ja koukuttavat, jopa jännittävät paikoitellen. Falkin vaisto ja takaraivossa kolkuttava hälytys ratkaisevat lopulta sekä Kimin katoamisen että Joelin isän kuuden vuoden takaisen onnettomuuden. 

Dekkarista myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä.

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

Elly Griffiths 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Remains. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2024. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Minulla oli kalenterissa muistutus, että Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan viidestoista osa ilmestyy e-kirjana 15.3. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin lukunautinnon lomareissun menomatkalle noin viikkoa myöhemmin! Tosiaan, kyseessä on arkeologi Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovan sarjan viidestoista ja ilmeisesti viimeinen osa. Senkin vuoksi halusin hieman lykätä nautintoa, enkä vieläkään pidä ajatuksesta, että heidän tarinansa olisi jo paketoitu.

En paljasta, saavatko Ruth ja Nelson toisensa, mutta ihan viime sivuille saa teosta lukea, ennen kuin se selviää. Sitä ennen joutuu sietämään molempien epävarmuutta ja kykenemättömyyttä ilmaista tunteitaan verbaalisesti. Jo edellisessä teoksessa elettiin koronavuosia, ja rajoitukset vaikuttivat myös näiden kahden elämään ja suhteeseen. Korona säikytti heidät myös, kun yhteinen ystävä, druidi Cathbad, sairastui vakavasti. Uudessa osassa Cathbad on edelleen huonossa kunnossa ja long covidin runtelema. Valitettavasti hän ajautuu myös mukaan tapaukseen, jossa häntä epäillään murhaan sekaantumisesta.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Cambridgen arkeologian opiskelijoita lumosi professori, joka paneutui opiskelijoidensa opintoihin epäilyttävän intiimillä tavalla. Yksi hänen opiskelijoistaan katosi tuolloin ja löytyy nyt vanhan rakennuksen seinään muurattuna. Kaikkien ihaileman tytön viimeisten päivien kulkua alkavat selvittää Nelsonin tiimi, tällä kertaa vahvistuksilla Cambridgesta. Nelsonin luottotutkija Judy joutuu kuitenkin hetkeksi sivuun, sillä hänen puolisonsa Cathbad katoaa ja joutuu tutkinnan kohteeksi. Mitä tapahtui viikonloppuretkellä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Onko syyllinen rasittavalta vaikuttava professori, joku mustasukkaisista opiskelijoista vai valokuvausta harrastanut kahvilan omistaja? Ja mitä tekemistä Cathbadilla on tämän seurueen kanssa?

Ruth suree samaan aikaan oman työpaikkansa puolesta. Norfolkin yliopisto on päättänyt säästää sulkemalla arkeologian laitoksen kokonaan. Ruthin työkaveri David aloittaa kiivaan kampanjan laitoksen puolesta, onhan Ruth sen valovoimainen edustaja, johtaja ja televisiossakin esiintynyt tutkija, jota arvostetaan yli maan rajojen. Kampanja tuottaa tulosta, mutta onko Ruthin paikka edelleen arkeologian laitoksen johdossa vai kaipaako hän jotain muuta? Mitä Nelson ajattelee, kun hänen vaimonsa Michelle palaa koronarajoitusten hellitettyä takaisin kotiin?

Viimeisen teoksen tapauksella on yllättävä yhteys sarjan ensimmäiseen teokseen ja tietysti henkilöhahmot palaavat ajatuksissaan suolamarskin maisemiin ja kaivauksiin, mutta muuten teos ei tällä kertaa kovin paljon hyödynnä kuuluisaa maisemaansa ja miljöötänsä. Ruth miettii edelleen, onko suolamarskin reunalla sijaitseva pieni talo se kaikkein sopivin, etenkin nyt kun hänen tyttärensä Kate joutuu kulkemaan yläkoulussa kauempana ja kulkuyhteyksiä ei ole. Ruthilla ei tässä teoksessa ole muutenkaan juuri tekemistä luiden kanssa, vaikka hänen uransa on muuten esillä. Ehkäpä teosta pitääkin parhaiten kasassa odotus siitä, saavatko päähenkilöt toisensa. 

Tähän on hyvä lopettaa. Kaikki viisitoista osaa ovat olleet todella hyvää luettavaa ja olen odottanut jokaista innolla, vaikka ihan tasalaatuisia ne eivät ole olleet. Suuret kiitokset niin Elly Griffithsille kuin suomentaja Anna Kangasmaallekin ihanasta kirjasarjasta, jonka kunniaksi lähden työkavereiden kanssa kävelyille Norfolkin suolamarskille kesällä 2025!

Helmetin lukuhaastetta varten Elly Griffithsin teokset sopisivat hyvin esimerkiksi saman kääntäjän teoksiksi tai Goodreadsin vuosihaasteessa kirjoiksi, joilla on samanlaiset kannet. 

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä. 

Nilla Kjellsdotter: Taivaankartano

Nilla Kjellsdotter 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Himmelsgården. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus 2023. 422 s. Kuuntelin BookBeatista/lainasin kirjastosta.

Näköjään on melkein tarkalleen vuosi siitä kun luin Nilla Kjellsdotterin esikoisteoksen Kivipuiston tyttö. Niin Ruotsissa kuin Suomessa suosittu ja palkittu Murhia Pohjanmaalla -sarja on saanut toisen osan, joka ensimmäisen lailla sijoittuu Vaasan lähistölle, Oravaisten ja Pensalan ruotsinkielisiin pitäjiin. Luen melko vähän kotimaisia dekkareita, mutta Arttu Tuomisen ohella olen aika ihastunut Kjellsdotterin tähänastiseen tuotantoon. Viime kesänä ajelin autolla Oravaisten läpi ja hahmottelin mielessäni, olisiko yksi kahvila voinut olla juurikin se, jossa päähenkilön, poliisin etsivä Mija Wadön, paras ystävä Sara on töissä?

Pensalan sivukylällä metsän keskellä, lähellä vanhan louhoksen uimapaikkaa ja luontopolkua, on leirikeskus, jossa Taivaankartanon seurakunta pitää tyttöleiriä. Leiri keskeytyy ikävimmällä mahdollisella tavalla, kun nuori Elin löydetään metsäaukealta kuolleena. Elin oli viettänyt viimeisen iltansa poikaystävänsä, pakolaisena Oravaisiin tulleen Adnan Karimin kanssa. Myös Adnan katoaa ja saa kyläläiset uskomaan tämän syyllisyyteen. Vastaanottokeskus on muutenkin häirinnän kohteena. Pian epäily siirtyy kuitenkin Adnanista lähemmäksi leiriä ja sen johtoa. Ovatko muutkin tytöt vaarassa?

Mija Wadö on juuri päättänyt sairauslomansa, jonka edellinen murhatutkinta hänelle aiheutti. Onko Mija tarpeeksi vahvassa kunnossa kestääkseen vauhdikkaan tutkinnan ja sen ihon alle hiipivän epämukavuuden, jonka murhat hänessä aiheuttavat. Hänellä on työparinaan jälleen Ronnie, komea nuorukainen, joka oli edellisen tutkinnan ajan Vaasan poliisilla lainassa. Palaavatko Mijan sekavat tunteet Ronnieta kohtaan?

Taivaankartanossa pohditaan uskovien pientä yhteisöä ja etenkin heidän pastorinsa roolia. Sitä suuremmaksi teemaksi nousee vähitellen kuitenkin tyttöjen oikeus omaan vartaloonsa, nuorten naisten hyväksikäyttö ja sen seuraukset vuosikymmenien ajalta. Murhien motiivi sivuaa Mijankin murheellista nuoruuskokemusta niin uskonnollisen yhteisön kuin teiniraskauden osalta. Sivuhenkilöistä Mijan ystävä Sara murehtii keski-ikäistyvää vartaloaan, rakkautta ja sitoutumisen pelkoa. Ronniesta paljastuu yllättävä yksityiskohta vasta ihan viimeisellä sivulla, samoin Mijan menneisyydestä. Näistä on hyvä jatkaa sarjan kolmannessa osassa, josta en löytänyt vielä mitään tietoja, mutta eiköhän sellainen aikanaan ilmesty!

Myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club.  Kuuntelin kirjan ensimmäisen puoliskon ja se sopii siihenkin hyvin. Lukija Krista Putkonen-Örnin napakka lukutyyli sopii dekkariin oikein hyvin. Pieni miinus Gummerukselle kirjan kannesta, jonka sekavasta värimaailmasta en lainkaan pidä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Arttu Tuominen 2023. WSOY. 366 s. Lainasin kirjastosta/luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Jo viidenteen osaan ehtinyt Delta-sarja on pysynyt ihailtavan tasalaatuisena ja vetävänä. Tuomisen aikaisemmat Poriin sijoittuvat, saman sarjan teokset ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt. Tuominen on epäilemättä yksi eturivin dekkaristeja Suomessa ja toivon että Delta-sarja jatkuu vielä pitkään.

Tällä kertaa Jari Paloviidan tiimi saa tutkittavakseen polttomurhia ja pahoinpitelyitä. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin on teemana ajankohtainen yhteiskunnallinen huolenaihe. Tällä kertaa se on Poriin yltänyt huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Syrjäytyneiden nuorten katujengit pahoinpitelevät raa'alla tavalla kodittomia ja muita huono-osaisia. Paloviidan tiimi ujuttautuu lähelle kohderyhmää ja pääsee sisälle kodittomien miesten maailmaa.

Jengien ja huumekaupan johdossa on pelätty serbirikollinen Dragan, jonka uhka ravisuttaa etenkin Paloviidan esihenkilön Susanna Mantereen elämää. Manner on huolissaan pojastaan, joka ei saa millään elämänsyrjästä kiinni, vaan viihtyy jengeissä ja huumeluolissa. Vaikka sekä polttomurhat että pahoinpitelyt linkittyvät toisiinsa, jää näistä jälkimmäinen jengeineen teemaksi, jossa saattaa olla aineksia jatko-osiinkin.

"Hän sanoi tulleensa vapauttamaan minut syyllisyydestä. Päättämään kaiken sen, mistä olimme puhuneet lukuisia kertoja. Että hänellä on voima muuttaa paha hyväksi."

Polttomurhien taustalla onkin eräänlainen hyväntekijä, Vapahtajaksi kaduilla kutsuttu hahmo, jonka moni on tavannut, mutta josta kukaan ei osaa sanoa mitään tarkkaa. Hypnoosin kaltaiseen tilaan kohteensa ajava hahmo rauhoittaa kosketuksellaan, pelastaa sanoillaan ja vie loppuun sen, mitä kohde on ehtinyt itsekin jo ajatella. Paloviidan tiimi onnistuu kuitenkin houkuttelemaan Vapahtajan esiin ja pääsee vähitellen tämän jäljille. Ehkäpä jahdissa auttava psykologi on jatkossakin mukana yhtenä tiimin jäsenenä?

Jo viidennessä osassa poliisit alkavat olla aika tuttuja. Paloviidan avioliitto rakoilee ja keski-ikäinen mies on huolissaan kunnostaan varsinkin nyt, kun tutkinta edellyttää yötöitä. Hän kamppailee myös lapsuusmuistojen kanssa, mutta saa pientä mielenrauhaa tutkinnan edetessä. Paloviidan alainen Henrik Oksman rohkaistuu viemään kumppaninsa ensimmäistä kertaa vanhempiensa luokse, vaikka arvaa isänsä reaktion jo etukäteen. Oksmanin poliisintaidot pääsevät jälleen oikeuksiinsa tutkinnan loppumetreillä. Linda puolestaan on hahmona tällä kertaa sivummassa, mutta lopussa paljastuu jotain romanttista, josta ehkä kuulemme seuraavassa osassa.

Kuuntelin ison osan kirjasta junamatkoilla Ouluun ja takaisin Tampereelle. Yllätyin siitä, miten väkivaltatapausten kuunteleminen tuntui huomattavasti raaemmalta kuin niiden lukeminen. Arttu Tuomisen teoksissa on hyvin raakoja yksityiskohtia, mutta poliisien henkilökohtaisen elämän käänteet ja kyky empatiaan tasapainottavat kerrontaa. Porin ympäristö suistoineen oli tälläkin kertaa hyvin osana miljöötä. Kaupungin kaduista ja öistä dekkarit antavat tietysti huomattavasti synkemmän kuvan kuin mitä todellisuus taitaa olla, mutta se kuuluu genreen.

Dekkarista myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Amman lukuhetki ja Kirjojen kuisketta.

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Maria Adolfsson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Fallvind. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2022. Pokkarissa 374 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Olen ihan vaivihkaa koukuttunut Maria Adolfssonin Doggerland-sarjaan. Jouluruokaostoksilla osui silmään tämä pokkari ja tiesin heti, että se on juuri sitä mitä tarvitsin sillä hetkellä. Tarina lähti vähän kankeasti liikkeelle - tai sitten en joulukiireiltäni ehtinyt keskittyä kunnolla - mutta viimeistään vieraiden lähdettyä olin sen imussa. Tämä Doggerland-sarjan viides osa jättää erään Karen Eiken Hornbyn kollegan tulevaisuuden niin herkullisesti avoimeksi, että kuudes osa on varmasti jo tuloillaan.

Karen itse päätyy kahdeksan kuukauden vanhempainvapaan jälkeen hieman etuajassa töihin, sillä hänen apuaan kaivataan epämääräisissä oloissa menehtyneen nuorukaisen kuoleman tutkintaan. Vain vähän aikaisemmin on löytynyt kuolleena samanikäinen nuori nainen, jonka tutkinnassa Karenin kollegat painivat. Vähitellen tutkimukset yhdistyvät, sillä nuorten menneisyydestä löytyy yhteinen tekijä, ja poliiseilla herää pelko kuolemantapausten lisääntymisestä.

Kuten dekkarisarjoissa usein käy, itse poliisitutkinta ja rikokset jäävät jännittävistä asetelmista huolimatta päähenkilöiden elämänvaiheiden jalkoihin. Päähenkilöihin kiintynyt lukija haluaa tietää lisää, millaista Karenin ja tämän puolison Leon uusi elämä vauvan kanssa on, onhan Karen jo viisikymmentävuotias eikä suhde ole vielä kovin pitkäikäinen. Kapuloita rattaisiin heittävät korona ja eräs tulipalo, joiden vuoksi Karen luopuu kotitalostaan ja suuntaa ystävineen uuden projektin kimppuun. Veikkaan, että tapaamme ystäväporukan jatkossa tältä uudelta alueelta.

Karenin ohella tässä teoksessa saa tilaa hänen kollegansa Astrid Nielsen, josta en paljon muista aikaisemmista teoksista. Muut kollegat tai ystävät ovat olleet aiemmin enemmän esillä; nyt he toimivat turvallisina taustajoukkoina. Astridilla on vaikea elämänvaihe, jonka seurauksia hän yrittää piilotella työpaikalla. Nainen tarvitsisi tukea ja ystävää, mutta torjuu kaiken huonoin seurauksin. Astridin tulevaisuuteen liittyykin se koukku, jonka Adolfsson tällä kertaa asettelee tarinaansa. Jatkaako taitava rikostutkija Karenin kollegana?

Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmeressä. Sen asukkaissa, kielessä, nimissä ja kulttuurissa on ihanasti sekaisin brittiläisiä, hollantilaisia ja skandinaavisia elementtejä. Kerrassaan hauska idea rakentaa täysin uusi miljöö vanhoista aineksista. Merellinen ympäristö antaa oman leimansa sarjan osiin ja myös tähän, jossa kamppaillaan asuntolaivalla, selvitään rajumyrskystä ja harrastetaan purjehdusta, kauniin karuista maisemista puhumattakaan. Doggerlandin rannikolla olisi kiva kävellä!

Elly Griffiths: Lukittu huone

Elly Griffiths 2022. Englanninkielinen alkuteos The Locked Room. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin BookBeatista, josta myös kuva.

Aika vähän historiaa ja arkeologiaa oli tässä viimeisimmässä suomennetussa Ruth Galloway -sarjan teoksessa. Yleensä tarinat on ankkuroitu hyvin arkeologi Ruth Gallowayn tutkimuksiin tai vanhoihin tarinoihin, joita Norfolkin rannikolla tuntuu riittävän. Tällä kertaa rikoksen takana kummittelee Harmaa nainen, jonka tiedetään jääneen vuosisatoja sitten ruttoepidemian makaaberiksi uhriksi.

Epidemia on myös nykyajassa, sillä teoksessa eletään kevättä 2020, kun korona leviää myös Englannissa. Ruth jää kotiin tyttärensä Katen kanssa, kuten kaikki muutkin, paitsi avaintyöntekijät. Heitä ovat muun muassa poliisit, esimerkiksi Harry Nelson, joka selvittää tiiminsä kanssa epäselvissä olosuhteissa kuolleiden naisten tapauksia. Nelsonin vaimo on lähtenyt tapaamaan iäkästä äitiään ja joutuu olemaan poissa kotoa usean viikon. On kai luonnollista, että Nelson päätyy viettämään yönsä tyttärensä Katen äidin, Ruthin, luona?

Griffiths kuvaa pandemia-ajan tunnelmaa, huolia, käytännön toimia ja haasteita hyvin elävästi ja tarkkaan. Ihmisillä on huoli läheisistään, etenkin vanhuksista, mutta myös yksin jäävistä yliopisto-opiskelijoista, joista kaksi liittyy jollakin tapaa Nelsonin ja Ruthin tutkimuksiin. Huoli on myös sairaanhoitohenkilökunnan jaksamisesta ja venymisestä nyt kun potilaita on niin paljon. Yksi heistä on valitettavasti kaikkien rakastama Cathbad, perhetuttu ja Nelsonin työparin Judyn puoliso, druidi, jonka viisaus ja kestävyys ovat pelastaneet monet. Onko hänen taipumuksistaan hyötyä koronaa vastaan?

Nyt kirjan luettuani päällimmäinen fiilis kirjasta on, että sen antia olivat tällä kertaa ihmissuhteet,  tuttujen hahmojen välinen lämpö ja rakkaus. Uusiakin ihmissuhteita alkaa, sillä yllätyksekseen Ruth saa itselleen siskopuolen. Luonnollisesti sarjaa enemmän lukeneet odottavat, miten Ruthin ja Nelsonin suhde etenee. Kirjan antia eivät nyt siis olleet historia tai muinaiset luurangot, vaikka ikivanhoilla kapeilla kujilla kuljetaankin, ollaan maan alla lukitussa huoneessa ja teoksen alussa pohditaan vanhan hautausmaan sijaintia. 

Rikosten motiivi jää tällä kertaa mysteeriksi lukijalle ja myös poliiseille, mutta se linkittyy laihduttajiin ja laihdutusryhmään, jonka jäljille Judy päätyy tapauksia tutkiessaan. Painonhallinta ja naisten ulkonäkö on vilahtanut Elly Griffithsin sarjassa sivujuonteena usein ennenkin, yleensä kuitenkin vain Ruthin ajatuksissa. Griffiths onkin saanut kovasti kehuja siitä, miten hänen sankarittarensa vaikuttaa niin itsetunnoltaan kuin ulkonäöltään hyvin tavalliselta siinä missä Nelsonin vaimoon tai pomoon on ladattu kliseisempiä ominaisuuksia. 

Norfolkin karun kaunis rannikko on mukana kävelyretkissä, joilla Ruth ja Kate tuulettavat päätään. Selvitin että siellä kulkee noin 80 kilometrin pituinen kävelyreitti, jota olisi upea päästä kulkemaan jonain kesänä. En oikein usko, että Lukittu huone toimii kovin hyvin itsenäisenä teoksena, mutta alusta asti sarjaa lukeneelle se oli jälleen kerran nautinto. Onneksi hoksasin ladata tämän e-kirjaksi, sillä kirjaston jono on vielä pitkä. Odotan jo innolla seuraavaa!

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Ragnar Jónasson 2011. Islanninkielinen alkuteos Myrknætti. Englanninkielisestä laitoksesta Blackout suomentanut Antti Saarilahti. Tammi 2023. 312 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan osista Pimeys, Saari ja Sumu, jotka luin vuosi sitten syksyllä. Nyt kirjailijan tuotannosta on suomennettu aikaisemmatkin kahden kirjan Ari Thor -sarjan osat Lumisokea ja Tuhkayö. En hoksannut lainata kirjoja järjestyksessä, mutta Tuhkayö tuntui toimivan ihan hyvin itsenäisenäkin teoksena. Tosin nyt veikkaan, ettei ykkösosan lukemiselle ole tarvetta. 

Tuhkayö sijoittuu aikaan juuri kuuluisan tulivuorenpurkauksen jälkeen keväällä 2010. Tuhkaa on ilmassa eikä lyhyt kesä pääse kukoistamaan. Islanti myös kärsii talouskriisin vaikutuksista. Pienen pohjoisislantilaisen Siglufjördurin poliisiasema saa töitä, kun rakennustyömaalta löytyy tapettu mies. Ari Thorin tutkimaa tapausta alkaa selvittää myös toimittajan töihin palannut Ísrún. Tutkimukset vievät molemmat kuolleen miehen työkavereiden luo ja lapsuuden kontakteihin. Vähitellen selviää myös, että mies on tehnyt päivätyönsä ohella kaikkea muutakin. Hänen innostuksensa hyväntekeväisyyteen herättää ihmetystä, samoin lentomatka Nepaliin saakka vain vähän ennen kuolemaa.

Jónassonin teoksessa on paljon hyviä säikeitä ja aineksia huippudekkariksi. Teemojen käsittely jää kuitenkin hyvin ohueksi ja niitä on liikaa. On Ari Thorin työkaverin uupumus ja menneisyyden painajaiset, on Ísrúnin kasvava väsymys ja isoäidin päiväkirja, Arin ihmissuhdesotkut ja valtava ikävä entistä tyttöystävää kohtaan. Rikokseen liittyvät teemat seilaavat ihmiskaupan, raiskausten ja lapsuuden pahoinpitelyjen välillä. Mikä tahansa näistä olisi ollut painava ja hyvä teema rikostarinalle, eikä sekava paletti oikein pysynyt hanskassa. Täytyy sanoa, että Jónassonin tuotannon taso on jälkeenpäin noussut. Samaa sekavuutta ei ole enää Hulda-sarjassa.

Tuhkayö oli liiallisista aineksistaan huolimatta kuitenkin hyvin vetävä. Siitä tunnistaa saman eteenpäin vievän kerronnan, jonka Jónasson on säilyttänyt tuoreemmissa kirjoissaan. Tätä oli siis kaikesta huolimatta ihan kiva lukea ja tämä sopi oikein hyvin sairaslomalaisen ajanvietteeksi!

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Tove Alsterdal 2012. Ruotsinkielinen alkuteos I tystnaden begravd. Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus 2013. 409 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä dekkari osui silmiini, kun etsin Pohjoiseen lukuhaasteeseen Torniojokilaaksoon sijoittuvaa romaania. Haudattu hiljaisuuteen sijoittuu jokilaakson läntiselle eli Ruotsin puolelle. Se on ollutkymmenisen vuotta sitten kovasti kehuttu teos eikä pelkästään dekkari, vaan myös mielenkiintoinen suku- ja sotahistoria.

Toimittaja Katrine Hedstrand palaa Lontoosta Tukholmaan hoitamaan dementoitunutta äitiään. Äidillä on autioitunut kotitalo pohjoisessa aivan Torniojoen varrella Kivikankaan kylässä, josta perikunta saa kiinnostavan tarjouksen. Katrinen täytyy kuitenkin päästä ensin katsomaan millaisesta talosta on kyse. Samaan aikaan Kivikankaalla entinen hiihtäjälegenda Lapp-Erik Svanberg tapetaan raa'alla tavalla. Pohjoisessa Katrine törmää menneisyyteen, josta hänelle ei ollut kerrottu mitään. Miksi äiti lähti kylältä niin nuorena ja miksei hän ollut pitänyt yhteyttä sinne jääneisiin?

Katrine ei malta olla sekaantumatta Lapp-Erikin kuolintutkimukseen. Samalla hän penkoo äitinsä pientä taloa, josta löytyy vihjeitä isoäidin nuoruudesta. Kylälläkin muistetaan hyvin Siri ja tämän tytär Ingrid, mutta kuka oli Ingridin isä? Samalla kuin oikeistohallitukset johtivat Ruotsia ja Suomea 1930-luvulla, innostuivat monet nuoret Neuvostoliiton sosialismista. Kivikankaaltakin lähti kolme nuorukaista Karjalaan rakentamaan parempaa maailmaa. Heistä yksi kirjoitti kirjeitä Sirille, mutta ei koskaan saapunut hakemaan tätä luokseen. Vain yksi heistä palasi ja on nyt lähes satavuotiaana valmis kertomaan, mitä Karjalassa tapahtui.

Sukututkimus vie myös Katrinen Karjalaan, josta hän löytää vihjeitä elossa olevasta sukulaisestaan Pietarissa. Suurkaupungissa on myös rikollisjärjestö, jonka häikäilemätön jäsen piilottelee jotain tai joltakin. Bulvaanin välityksellä hän onnistuu ostamaan Kivikankaalta talon ja päätyy Katrinen uudeksi naapuriksi. Onko venäläisen tulo pohjoiseen kylään pelkkää hiljaisuuden kaipuuta vai onko hänellä jotain tekemistä vanhan hiihtäjän kuoleman kanssa? Haaparannan poliisi ainakin tuntuu olevan tutkimuksissaan aivan hakoteillä. 

Lopulta sukuhistoria ulottautuu lähemmäs Katrinea kuin hän olisi koskaan uskonut. Surmatöiden ja muinaisten varkauksien taustalta paljastuu ahneutta ja huolta ihmisarvoisesta elämästä ankarissa olosuhteissa. Arkistoista löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia 1930-luvulta ja nykyinenkin Karjala näyttäytyy kuin toisena maailmana Katrinelle. Pohjoinenkin on eksoottinen kokemus Tukholmassa kasvaneelle, Lontoossa asuneelle naiselle, joka vähitellen huomaa kiinnittyvänsä kylään, josta hän ei tiennyt aikaisemmin mitään.

Haudattu hiljaisuudessa on melkoinen paketti pienestä kyläyhteisöstä, 1930-luvun politiikasta ja tapahtumista, järjestäytyneestä rikollisuudesta ja oman paikan etsimisestä. Siinä on pieni rakkaustarina, paukkuvaa pakkasta, uskoa parempaan huomiseen, liian uteliaita mummoja ja hylättyjä lapsia. Minun makuuni siis hieman liikaa aineksia, ja etenkin tämän päivän Pietariin sijoittuvat osat jäivät irralleen muuten mielenkiintoisesta ja ehjästä kokonaisuudesta. Suosittelen silti - tämä ei ole ihan perusdekkari ja sopii etenkin historiasta kiinnostuneille. Loppu vetää alkua paremmin ja kaikki langanpäät löytävät toisensa.

Olen lukenut uudemmankin Tove Alsterdalin teoksen Juurakko, joka aloittaa toiseen jokilaaksoon sijoittuvan Ådalen-sarjan. Sitäkin kritisoin hieman liiasta runsaudesta, mutta myös kehuin samalla tavalla pikkupaikkakunnan ominaisuuksien tuntemuksesta ja pohjoisen olemuksesta.

Richard Osman: Torstain murhakerho

Richard Osman 2020. Englanninkielinen alkuteos The Thursday Murder Club. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2021. 400 s. Kuva kustantajan.

Helmetin haastekohtaan 25 pitää lukea kirja, jonka nimessä on viikonpäivä tai kuukausi. Facebookin vertaisryhmään on koottu hyviä vinkkejä, joista poimin tämän leppoisan dekkarin. Osman on Britanniassa ilmeisen kuuluisa tv-persoona ja somessa hänellä on hurjasti seuraajia. Tällä teoksella hän on vallannut faneja myös kirjallisuuden puolelta, sillä teos ja sen seuraajatkin ovat olleet myyntimenestyksiä.

Coopers Chase on viehättävä eläkeläisille rakennettu yhteisö Kentin kauniissa maalaismaisemissa, entisen luostarin mailla. Siellä kokoontuu salaa torstaisin neljän vanhuksen ryhmä, jotka selvittävät jo unohdettuja murhatapauksia. Hurmaavan monipuolinen poppoo huolehtii toisistaan, ystävistään ja salaisuuksistaan. Moni on kuvitellut muuton senioriyhteisöön olevan elämän viimeinen väistämätön murhe, mutta ainakin näille neljälle on käynyt päinvastoin. He ovat löytäneet viimeisille vuosilleen tarkoituksen ja innostuksen.

Coopers Chasen häikäilemättömän omistajan Ian Venthamin bisneskumppani Tony Curran kuolee yllättäen, ja koska tapaus liippaa läheltä Ronia, yhtä Murhakerhon jäsentä, alkaa ryhmä selvittää johtolankoja yhdessä paikallisen poliisin kanssa. Ryhmässä etenkin Elizabeth, ilmeisesti entinen agentti, on korvaamaton. Hän keksii keinot löytää kadonneiksi luultuja ihmisiä, hänellä on vanhoja kontakteja ympäri Euroopan ja vainu, jota poliisi ei voi kuin kadehtia. Hänen ystävänsä Joyce kirjoittaa päiväkirjaa, jonka otteet vievät tarinaa eteenpäin muun kerronnan ohella.

Liittyykö Curranin kuolema luostarin kauniisiin ja monille arvokkaisiin maihin, vai löytyykö miehen menneisyydestä aaveita, jotka ovat saapuneet kostamaan? Kierrokset kiihtyvät, kun myös Ventham kuolee hautausmaan porteilla vanhusten järjestämän mielenosoituksen tuoksinassa. Paikallinen rikoskomisario, ylipainostaan ja yksinäisyydestään huolestunut Chris Hudson, saa avukseen innokkaan Donna de Freitasin, jolla on ollut omat syystä muuttaa Lontoosta maaseudulle. Murharyhmä ja poliisit tekevät yhteistyötä, mutta kenen ansiosta päästään lopulta syyllisten jäljille?

Richard Osmanin dekkarista löytyy jotain samaa kuin Minna Lidgrenin Ehtoolehto-sarjasta. Eläkeläiset ovat ihanan teräviä, salaperäisiä ja neuvokkaita. Monin paikoin hymyilyttää, kun he vetävät mutkat suoriksi tai harhautuvat tarkoituksellisesti aiheesta. Heillä on omat konstinsa saada ihmiset puolelleen ja paljastamaan salaisuuksia, he eivät pelkää kaivaa luita esiin tai penkoa talousrikollisten papereita. Ennen kaikkea he pitävät ystävien ja hyvien tyyppien puolta hämärissäkin olosuhteissa. Sillä kannattaako viimeisiä vuosia käyttää murehtimiseen tai syyttämiseen, kun voi pelata yhdessä shakkia ja juoda hyvää punaviiniä?

Tätä kirjaa on vaikea laskea käsistään, sillä se on nokkela yhdistelmä lempeyttä, huumoria, kimuranttia juonta ja käänteitä juuri oikeissa kohdin. Cozy crimea parhaimmillaan! En ottanut selvää, jatkavatko samat hahmot Osmanin seuraavissa teoksissa, mutta ellei ikä tule vastaan, näillä harmaahapsilla olisi siihen hyvät edellytykset. Samoin uskon että miellyttävän inhimillisessä poliisikaksikossa on aineksia jatko-osiin. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka.

Jo Nesbø: Verikuu

Jo Nesbø 2022. Norjankielinen alkuteos Blodmåne. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2022. 544 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Oli keskiyö ja Harry istui hotellin baarissa. Tuijotti viskilasiaan ja koetti tehdä mielessään tilannekatsausta. Sillä nyt oli tilinteon aika. Aika ynnätä yhteen kaikki ne, jotka hän oli menettänyt, ja kaikki, jotka hän oli pettänyt. Sekä kaikki ne kasvottomat, jotka hän oli ehkä - mutta vain ehkä - pelastanut. Mutta loppulaskelmasta puuttui vielä yksi henkilö.

Harry Hole palaa Osloon, mutta vain koska auttamalla rikasta pohattaa hän pystyy pelastamaan ystävänsä pulasta Kaliforniassa. Oslosta on löytynyt nuori kuollut nainen ja toinen on kateissa. Media yhdistää naiset liikemies Markus Røediin, joka maksaa mitä tahansa nimensä puhdistamiseksi. Toki Røedillä on jo maine häikäilemättömänä naistenmiehenä ja kokaiinin käyttäjänä, mutta hänen yhdistämisensä kuolemantapauksiin on jo eri asia. Hän tarvitsee riippumattoman ja mitään pelkäämättömän yksityisetsivän avukseen. Harry kokoaa tutkijatiimin, joka herättää huvittuneisuutta - kuolemansairaan psykiatrin, rikoksista epäillyn poliisin sekä aineita myyvän taksikuskin - mutta joka onnistuu tehtävässään ja selvittää, kuka oikea syyllinen on.

Harryn tiimillä ei ole kovin monta päivää aikaa tehtävän suorittamiseen, mutta onneksi heillä on edelleen läheiset välit viralliseen poliisitutkintaan eli Katrine Brattiin sekä laboratoriossa työskentelevään Alexandraan, jotka ovat tuttuja hahmoja edellisistä Hole-teoksista. Epävirallisen tutkijatiimin ja oikeiden poliisien välillä käydään tietysti kädenvääntöä, mutta lopulta yhteistyö palkitaan ja Harry saa vapaat kädet tutkia tapauksia, joita tulee lisää. Murhaaja nimittäin lähestyy vähitellen Markus Røediä, jonka menneisyydestä motiivi löytyy. Lukija tietää, millä tavalla mikrobiologiaa hyödyntävä murhaaja toimii ja mikä on hänen motiivinsa, mutta tutkijoilla kestää monta päivää päästä hänen jäljilleen. Ennen sitä Harry ehtii tehdä monta väärää johtopäätöstä.

Verikuu on jo ties kuinka mones sarjan osa, mutta edelleen melko hyvä. Mikrobiologia ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat ehkä aika kaukaa haettuja ja vaikka dekkarin ei tarvitse olla uskottava, tämän teoksen murhatavat olivat jo liiankin epäuskottavia. Aikaisempien teosten huumemaailman kuviot, korruptoituneet poliisit tai liikemaailman ahneus ovat mielestäni toimineet teemoina paremmin ja murhaajien tekotavatkin ovat olleet suoraviivaisempia. Muutama turha sivuaskelkin otetaan ja joita ilman teos olisi ollut hyvällä tavalla lyhyempi. 

Tässä teoksessa oli kiehtovaa ihan toinen puoli: se millä tavalla Harry otetaan Oslossa vastaan, millainen hänen suhteensa on jäljellä oleviin ystäviin tai tuohon omituisten otusten tiimiin. Siinä mielessä taidan olla kiinnostuneempi Harrystä ilmiönä ja hahmona kuin rikoksista, joita hän ratkoo. Mutta niinhän se menee monien muidenkin dekkarisarjojen kanssa.

Harry painii edelleen alkoholisminsa kanssa ja viittaukset musiikkiin ovat ehkä jopa aikaisempaakin runsaampia. Hän suree tietysti edelleen edesmennyttä vaimoaan Rakelia ja elämän suunta on hukassa - tai itse asiassa hän oli jo päättänyt päättää elämänsä Kaliforniassa, kunnes toinen pulassa oleva ihminen muutti hänen suunnitelmansa. Kirjan lopetus antaa mahdollisuuden jatkolle eikä Harry todennäköisesti pääse Oslosta eroon. Oslossa on myös pieni lapsi, joka taitaa viedä jähmeän sankarimme pikkusormen. Syyllisyyden kanssa olisi helpompi elää, jos ottaisi apua vastaan ja oppisi olemaan itselleen armollisempi, mutta siihen ei taida Harry Hole taipua.

Teoksesta myös blogeissa Kirjoittaja Jenni ja Kirjarouvan elämää.