Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Maria Adolfsson 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Nödvändigt ont. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2024. 333 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmerellä ja sen kielessä, asukkaissa ja kulttuurissa on vaikutteita niin Skandinaviasta, Hollannista kuin Britanniastakin. Ihana keksintö! Päähenkilö on viisikymppinen komisario Karen Eiken Friis, joka tasapainottelee pikkulapsiarjen, pitkiksi venyvien työpäivien ja raskaiden muistojen kanssa.

Tällä kertaa Karen komennetaan varsin vastentahtoisesti vahtimaan kadoksissa olevan kuuluisan taiteilijan Raymond Ossen perhettä. Samalla hän pääsee tutustumaan miehen kahteen ex-vaimoon, nykyiseen tyttöystävään, lapsiin ja suureen taloon. Jyrkänteen reunalta on löytynyt Ossen auto, mutta ei ruumista. Vaikuttaa siltä, että mies on päätynyt itsemurhaan, mutta tarkka tutkinta ei sitä ihan puolla ja niinpä Karen saa tutkittavakseen mahdollisen murhan.

Tutkimuksia ei varsinaisesti hidasta poliisilaitoksen uusi johto, mutta esimies saa Karenin ärsyyntyneeksi, varpailleen ja hyvin tietoiseksi iästään. Lähestyvä joulu luo omat paineensa, kun Karenin omaatuntoa kolkuttelee. Hänen miehensä Leo kantaa suurimman vastuun kaksivuotiaan tyttären arjesta ja tuo yllättäen kotiin jotain, mistä Karen ei ilahdu lainkaan. Leon menneisyys kummittelee siinä missä Kareninkin.

Nyt täytyy sanoa, että kuudennen Doggerlandin lukeminen oli hieman tahmeaa. Itse rikoksesta ja sen tutkinnasta jäivät parhaiten mieleen Ossen rasittavat perheenjäsenet ja heidän välisensä kitka. Muuten taidan unohtaa hyvinkin pian, mitä kirjassa tapahtui. Ihan kuin tarinassa ei olisi ollut mitään mihin tarttua, vaikka loppuratkaisu oli kyllä yllättävä. Aikaisemmissa osissa mukavaa lämpöä tuonut yhteisöllisyyskin pysytteli nyt harmittavasti taka-alalla. Uskon kuitenkin että Adolfsson kykenee jatkamaan muuten laadukasta sarjaansa tästä eteenpäin!

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Richard Osman 2021. Englanninkielinen alkuteos The Man Who Died Twice. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2022. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Täsmälukeminen jatkuu. Goodreadsin vuosihaasteeseen piti valita kirja Best Books of the Month -listalta, josta mielelläni valitsin jo tutuksi tulleen Torstain murhakerhon mysteerin. Sarjan ensimmäisen osan postaus täällä. Osmanin teokset ovat vallanneet maailmaa lempeällä huumorillaan ja nokkeluudellaan. Samalla reseptillä jatketaan tässä toisessakin teoksessa, jossa seniorikylä Coopers Chasen vanhukset ottavat selvittääkseen 20 miljoonan punnan arvoisten timanttien sijainnin.

76-vuotiaan Elizabethin, entisen MI6:n vakoojan, entinen aviomies ilmestyy yllättäen Coopers Chaseen ja pian käy ilmi, että tämä piilottelee niin mafialta, salaiselta poliisilta kuin huumekauppiailtakin. Elizabeth ei malta olla sekaantumatta tapaukseen, jonka tutkimiseen hän saa apua ystäviltään Joycelta, Ronilta ja Ibrahimilta. Samalla täytyy saada vastuuseen nuori hulttio, joka pahoinpitelee 80-vuotiaan Ibrahimin sairaalakuntoon.

Täytyy myöntää että jälkeenpäin on melkein mahdotonta kuvailla sarjan juonta, sillä käänteitä on useita ja osapuolia hieman liiankin monta. Se ei kuitenkaan latista romaanin tunnelmaa, joka on jälleen kerran ihastuttavan nokkela, rakastettava ja ovela. Elämänkokemuksellaan ja tarkkanäköisyydellään Elizabeth kumppaneineen taltuttaa nuoremman polven agentit, nousussa olevan paikallisen huumekauppiaan, pikkunilkin sekä mafioson pelätyn jälkeläisen. Ja auttavat tietysti paikallispoliiseja yksityiselämän saralla.

Ja silti tämä nelikko on ihanan arkinen ja tavallinen kolotuksineen, huolineen ja haaveineen. Elizabethin miehen alkava dementia ei estä tätä pelaamasta shakkia, mutta muisti ei yllä kokonaisen päivän yli. Joyce neuloo ystävärannekkeita hyväntekeväisyyttä varten ja aiheuttaa mummomaisuudellaan kömpelöitä tilanteita. Isokokoinen Ron on syvästi huolissaan Ibrahimista, joka ei sairaalasta kotiuduttuaan halua enää lähteä ulkomaailmaan. Mukana ovat myös ensimmäisestä osasta tutut paikallispoliisit, Chris, joka suhde Donnan äitiin syvenee sekä Donna itse, joka suree pitkittynyttä sinkkuelämäänsä. Taustalla auttaa myös Bogdan, salaperäinen puolalainen, joka pystyy kaikkeen eikä nuku koskaan. Henkilökaarti on siis vertaansa vailla.

Osmanin dekkareissa ei tietystikään kaahailla eikä ajeta pahiksia takaa, vaikka ruumiita kyllä syntyy. Tapausta tutkitaan junalla tai linja-autolla kulkien ja timantit piilotetaan mikroaaltouuniin, ei mihinkään kassakaappiin. Elizabethin menneisyys agenttina on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja nelikon epätodennäköinen ystävyys on suorastaan opettavaista. Entisen agentin ystävinä sairaanhoitaja, psykiatri ja vasemmistoöykkäri ovat kokonaisuuden saumattomia osia, eikä vastakkainasettelusta ole tietoakaan. Coopers Chasen maailmassa olisi ihana elää.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Elina Backman 2022. Otava. BookBeatissa 318 s. Kuva kustantajan.

En ole lukenut Backmanin Saana Havas -sarjan aikaisempia kahta teosta, mutta tämä valikoituikin sillä perusteella, että kansikuvassa on revontulia. Pohjoinen lukuhaaste on sekin jo voiton puolella - muutama täsmäkirja vielä puuttuu. Eikä lukemista haitannut lainkaan se, etten ole lukenut aikaisempia teoksia. Tämä toimi ihan hyvin myös itsenäisenä dekkarina.

Saana Havas tekee muiden töidensä ohella rikosaiheista podcastia, joka on alkanut kerätä mukavasti kuuntelijoita ja onpa hänen tutkimuksensa avulla löytynyt syyllisiäkin. Tällä kertaa häntä pyytää avuksi Heta, jonka 17-vuotias sisko Inga on surmattu Inarissa vuonna 1998. Tapausta ei ole koskaan ratkaistu, vaikka paikallinen poliisi ei ole sitä koskaan pystynyt unohtamaan. Saana saa vapaata töistään ja lähtee pohjoiseen penkomaan vanhaa tapausta. Samalla hän voi tavata Enontekiöllä asuvaa isäänsä.

Pohjoisessa Saana törmää siihen, etteivät kaikki ole halukkaita puhumaan. Pinnan alla on jotain, mistä hän ei saa otetta, ja pian katoaa jälleen 17-vuotias tyttö. Paikallispoliisi Myski palaa mielessään Ingan tapaukseen ja paiskii nyt töitä kellon ympäri. Saana puhuttaa Ingan läheisiä, perhettä ja ystäviä, opettajia ja kyläläisiä. Myski pyytää avuksi myös keskusrikospoliisin ja kun vanhojen arkistojen penkominen alkaa, on selvää että tietoja on pimitetty ja Ingan kuolemaa on tutkittu liian kevyin ottein.

Millä tavalla rikoksiin liittyvät turismilla rikastunut liikemies, pian Ingan jälkeen kuollut suosittu näyttelijä, muusikkoystävä tai ehkä serkku Johan, jonka olemuksessa on jotain omalaatuista? Saana saa luettavakseen myös Hetan itsensä kirjoittamaa päiväkirjaa, joka saa Saanan huolestumaan naisen mielenterveydestä. Loppujen lopuksi syyllinen on tietysti yllättävän lähellä ja yllättävän huomaamaton, mutta sitä ennen Saana saa pelätä askelia mökkinsä terassilla, ihailla tuntureiden rauhaa ja seurata kaamoksen vähittäistä laskeutumista.

Backmanin dekkari on koukuttava ja vetävä, ja sopii erinomaisesti Pohjoiseen lukuhaasteeseen. Siinä on sopivasti kimurantti tapaus, vanhojen muistojen kaivelua, katkeruutta ja pettymyksiä, rakkautta unohtamatta. Saana käsittelee tutkimustensa ohella omaa suhdettaan vanhempiinsa ja tuoreehkoon miesystäväänsä, joten ihmissuhdekuviotkin ovat mukana. Harvaanasuttu Inari on miljöönä erinomainen ja lähestyvä kaamos luo omanlaisensa tunnelman. Otavan mukaan Backmanin teokset ovat pärjänneet myös kansainvälisesti! Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 38: Kirjan kannessa tai nimessä on kädet.

Naistenviikko: Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

Sofie Sarenbrant 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Vila i frid. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2021. Pokkarissa 352 s. Ostin omaksi.

Aikaisempina naistenviikkoina olen pyrkinyt siihen, että luen tällä viikolla nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksia, mutta tänä kesänä laajensin hakuani myös suomentajiin. Sofie Sarenbrantin teos sopii hyvin naistenviikkoon, ei pelkästään siksi, että sen suomentaja Leena Virtanen viettää tällä viikolla nimipäiväänsä, vaan myös siksi että kirjailija ja päähenkilö ovat naisia. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Olen lukenut aikaisemmin kaksi ihan satunnaista Emma Sköld-sarjan teosta, Kuoleman kintereillä ja Syntipukki. Ei näköjään haittaa, vaikka en ole lukenut näitä järjestyksessä, sillä ihan hyvin ne toimivat itsenäisinäkin teoksina. Lepää rauhassa on sarjan aloitusosa, jossa tutustutaan rikostutkija Emma Sköldiin. Hänen tiiminsä saa tehtäväksi selvittää epämääräisiä kuolemantapauksia japanilaishenkisessä Yasuragi-kylpylähotellissa. Ensin kuolee naisnäyttelijä ja melkein perään vanha pariskunta.

Hotellinjohtaja Peter Berg tekee töitä kellon ympäri, sillä hänen esimiehensä on alkanut käyttäytyä omituisesti, eikä tätä saa aina kiinni. Työt lankeavat Peterin vastuulle, mistä kärsii hänen vaimonsa ja lapsensa. Mies on saanut heidät vuosi sitten vastentahtoisesti muuttamaan Yhdysvalloista Ruotsiin, mutta niin vain on käynyt, että työ on imaissut Peterin eikä hänellä ole aikaa perheelleen. Kuolemantapausten vuoksi hänen taakkansa vain kasvaa, migreenikohtaukset pahenevat ja yöunet ovat vähissä.

Kovasti työssään on kiinni myös Emma, jonka puoliso haluaisi vakiinnuttaa parisuhteen ja perustaa perheen. Onko Emma kuitenkaan valmis lastentekoon ja parisuhteeseen, vaan viekö työ kaiken ajan ja energian? Tämä teema jää teoksessa kesken, ja Emman parisuhdetilanteeseen palataankin sarjan jatko-osissa. Epävakaalta vaikuttaa myös Emman suhde siskoonsa, joka kaipaisi enemmän huomiota Emmalta. Kuitenkin kun siskokset onnistuvat tapaamaan, he päätyvät riitelemään. Josefin-sisko on mukana seuraavassa osassa, jossa hän on löytänyt itselleen uuden ammatin.

Aloitusosa on hyvin vetävää tekstiä, josta kiitos myös suomentaja Leena Virtaselle. Hotkaisin teoksen muutamassa päivässä ja sen kanssa oli kiva aloittaa kesäloma. Luin tämän siis jo kesäkuun alussa. Olen kirjoittanut aikaisemmista Sarenbrantin teoksista, etteivät ne ihan yllä lempidekkareitteni tasolle, ja ehkä jotain lapsekkaan stereotyyppistä päähenkilöissä onkin. Aloitusdekkarin miljöö on toimiva ja sopivalla tavalla rajattu. Se tekee tunnelmasta hieman klaustrofobisen. Rikokset sinänsä ovat aika mielikuvituksellisia ja kaukaa haettuja. Syntipukissa on selvästi yhteiskunnallisia keskustelunavauksia ja teemoja, jotka herättävät mielipiteitä, mutta Lepää rauhassa pyörii pelkästään kylpylässä ilman sen laajempia teemoja tai ajankohtaisuuksia.

Muita hyviä viime vuosina lukemiani pohjoismaisia naisdekkaristeja ovat olleet Tove Alsterdal, Tuire Mamlstedt, Camilla Grebe, Satu Rämö sekä eilisessä postauksessa mainitsemani Lilja Sigurdardottir, Nilla Kjällsdotter ja Maria Adolfsson. Linkeistä pääsee yhteen postaukseen kunkin teoksista.

Adania Shibli: Sivuseikka

Adania Shibli 2017. Arabiankielinen alkuteos تفصيل ثانوي , Tafṣīl Ṯānawī. Otava 2024. Suomentanut Sampsa Peltonen.

Kirjailija olisi ollut suomentaja Sampsa Peltosen haastateltavana Helsinki Litissä toukokuussa, mutta en valitettavasti päässyt sinne. Teoksesta on tullut ajankohtainen sen jälkeen kun Israelin ja Palestiinan välinen sota syttyi - tosin asetelma taitaa valitettavasti olla ikuisen ajankohtainen. Sodan syttymisen vuoksi peruttiin myös tilaisuus Frankfurtin kirjamessuilla, jossa palestiinalainen Adania Shibli olisi palkittu. Silloin viimeistään teoksesta tuli politiikan pelinappula. 

Pieni romaani koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa sijoittuu vuoden 1949 elokuulle eteläisen Israelin autiomaahan lähelle Egyptin rajaa pian sen jälkeen kun Israelin valtio on perustettu ja Israel on vallannut tilaa Palestiinalta. Aavikolla on varuskunta ja sen johdossa mies, jota hämähäkki puree yöllä. Purema tulehtuu, mies on kipeä ja tärisee, häntä huimaa ja kuumekin nousee, mutta hän yrittää pitää varuskunnan johdossaan. Hänen sotilaansa ottavat vangiksi beduiinitytön, jonka he myöhemmin raiskaavat ja tappavat.

Nykyajassa on nainen, joka tajuaa, että beduiinityttö on kuollut päivälleen 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä. Hän alkaa etsiä tietoa tytöstä ja tämän kohtalosta valtiossa, jonka kartat ovat tyystin erilaiset kuin ennen ja jossa tiesulut tekevät matkustamisesta haastavaa. Häntä stressaavat ja hermostuttavat tarkastuspisteet ja dokumentit, joita pisteillä täytyy näyttää. On alueita jonne on rajattu pääsy ja alueita, jonne ei suositella matkustettavan. Vanhojen Palestiinan karttojen ja nykyisten Israelin karttojen välinen huimaava ero alleviivaa kadotettuja ja hävitettyjä kyliä ja asuinalueita.

Etenkin ensimmäinen osa on hyvin vähäeleinen ja etäännyttävän tunteeton. Välillä teksti on piinallisen tarkkaa ja kerronta hidasta, kun mies järjestelee tavaroitaan huolellisesti tai kertoja kuvailee ympäristön yksityiskohtia. Toisessa osassa naisen hermostuneisuus ja jännitys luo omanlaisensa tunnelman. Kahden aikatason tarinoissa on myös mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Mies vapisee infektion vuoksi, nainen stressistä ja pelosta. Mies on piinallisen järjestelmällinen, kun taas nainen korostaa omaa huolimattomuuttaan. Molemmissa tarinoissa taustalla räksyttää koira. 

Teos tuo Israelin ja Palestiinan välisen lähihistorian askeleen lähemmäksi kuin lehtiuutiset. Se on aiheuttanut Saksassa skandaalin, sillä se kuvaa israelilaissotilaat raakalaisiksi ja koska palkinnonjakotilaisuuden peruminen nähtiin Israelin puolustamisena. Romaani on rohkea ja juuri sellainen, jota tarvitaan palestiinalaisten äänten kuulemiseksi. Lisää blogeissa Jorman lukunurkka ja Kirsin Book Club. 

Jane Harper: Ulkopuoliset

Jane Harper. Englanninkielinen alkuteos Exiles. Suomentanut Maija Lehmuksenoksa. Tammi 2024. 406 s.

Australiaan sijoittuva Ulkopuoliset on Aaron Falk -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Aikaisemmat sarjan osat ovat Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Falkin kokemuksiin aikaisemmissa teoksissa viitataan vain hieman, joten Ulkopuoliset toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi olen lukenut Harperilta erillisen Selviytyjät-jännärin.

Aaron Falk on matkalla Adelaiden lähellä sijaitsevaan pieneen Marraleen kaupunkiin, joka juhlii vuosittaisia viinifestareita. Siellä juhlitaan myös Falkin ystäväpariskunnan pientä poikaa, jonka kummiksi Falkia on pyydetty. Hän viettää Racon perheen viinitilalla viikon ja sekaantuu väistämättä vuosi aikaisemmin kadonneen Kimin tutkimuksiin. Nainen on Charlie Racon entinen puoliso ja teini-ikäisen Zaran äiti. Paikallispoliisin tutkimukset eivät ole tuottaneet tulosta eikä Falk voi olla penkomatta ystäviensä läheisen katoamista.

Kuusi vuotta aikaisemmin ihan samalla alueella tekojärven rannalla on kuollut Zaran ystävän Joelin isä auton yliajamana. Tämänkään tapauksen syyllistä ei ole löytynyt. Tekojärven vieressä on suojaisa alue, jossa nuoret ovat kokoontuneet jo vuosikymmenien ajan bilettämään festariviikon ajan. Vähitellen paljastuu, että Kimille saattoi tapahtua siellä jotain 25 vuotta aikaisemmin, mutta miten se vaikuttaa hänen kohtaloonsa aikuisena? Miksi hän jättää vastasyntyneen vauvansa vaunuihin yksin ja katoaa?

Aaron Falk kietoutuu tapauksiin myös romanttisessa mielessä, sillä hän ja Joelin äiti Gemma tutustuvat toisiinsa. Gemma on festivaalien järjestysvastuussa ja vähitellen Marraleen kaupunki ympäröivineen luontoineen alkaa tuntua Falkista kotoisalta. Hän viihtyy mainiosti työssään talousrikosten parissa keskusrikospoliisissa Melbournessa, mutta olisiko aika muutokseen, ja jos olisi, mitä hän tekisi työkseen Marraleessa?

Kuten aikaisemmissakin Harperin teoksissa, pikkukaupungin salaisuudet ovat suuressa roolissa tässäkin jännärissä. Lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ihmiset muistavat asioita ja pitävät toisistaan huolta, jopa liiankin tiiviisti. Ihmissuhteet ja vanhat seurustelusuhteet merkitsevät paljon. Silti on paljon, mitä ei sanota ääneen ja yksityiskohtia, joihin ihmiset helposti uskovat vaikka eivät olisi niitä itse nähneetkään. 

Tarinan tunnelma on dekkariksi varsin lämminhenkinen ja mielestäni ihmiskuvaukset ovat melkein liiankin täydellisiä. Teos on kuitenkin hyvin vetävä ja koukuttavat, jopa jännittävät paikoitellen. Falkin vaisto ja takaraivossa kolkuttava hälytys ratkaisevat lopulta sekä Kimin katoamisen että Joelin isän kuuden vuoden takaisen onnettomuuden. 

Dekkarista myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä.

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

Elly Griffiths 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Remains. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2024. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Minulla oli kalenterissa muistutus, että Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan viidestoista osa ilmestyy e-kirjana 15.3. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin lukunautinnon lomareissun menomatkalle noin viikkoa myöhemmin! Tosiaan, kyseessä on arkeologi Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovan sarjan viidestoista ja ilmeisesti viimeinen osa. Senkin vuoksi halusin hieman lykätä nautintoa, enkä vieläkään pidä ajatuksesta, että heidän tarinansa olisi jo paketoitu.

En paljasta, saavatko Ruth ja Nelson toisensa, mutta ihan viime sivuille saa teosta lukea, ennen kuin se selviää. Sitä ennen joutuu sietämään molempien epävarmuutta ja kykenemättömyyttä ilmaista tunteitaan verbaalisesti. Jo edellisessä teoksessa elettiin koronavuosia, ja rajoitukset vaikuttivat myös näiden kahden elämään ja suhteeseen. Korona säikytti heidät myös, kun yhteinen ystävä, druidi Cathbad, sairastui vakavasti. Uudessa osassa Cathbad on edelleen huonossa kunnossa ja long covidin runtelema. Valitettavasti hän ajautuu myös mukaan tapaukseen, jossa häntä epäillään murhaan sekaantumisesta.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Cambridgen arkeologian opiskelijoita lumosi professori, joka paneutui opiskelijoidensa opintoihin epäilyttävän intiimillä tavalla. Yksi hänen opiskelijoistaan katosi tuolloin ja löytyy nyt vanhan rakennuksen seinään muurattuna. Kaikkien ihaileman tytön viimeisten päivien kulkua alkavat selvittää Nelsonin tiimi, tällä kertaa vahvistuksilla Cambridgesta. Nelsonin luottotutkija Judy joutuu kuitenkin hetkeksi sivuun, sillä hänen puolisonsa Cathbad katoaa ja joutuu tutkinnan kohteeksi. Mitä tapahtui viikonloppuretkellä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Onko syyllinen rasittavalta vaikuttava professori, joku mustasukkaisista opiskelijoista vai valokuvausta harrastanut kahvilan omistaja? Ja mitä tekemistä Cathbadilla on tämän seurueen kanssa?

Ruth suree samaan aikaan oman työpaikkansa puolesta. Norfolkin yliopisto on päättänyt säästää sulkemalla arkeologian laitoksen kokonaan. Ruthin työkaveri David aloittaa kiivaan kampanjan laitoksen puolesta, onhan Ruth sen valovoimainen edustaja, johtaja ja televisiossakin esiintynyt tutkija, jota arvostetaan yli maan rajojen. Kampanja tuottaa tulosta, mutta onko Ruthin paikka edelleen arkeologian laitoksen johdossa vai kaipaako hän jotain muuta? Mitä Nelson ajattelee, kun hänen vaimonsa Michelle palaa koronarajoitusten hellitettyä takaisin kotiin?

Viimeisen teoksen tapauksella on yllättävä yhteys sarjan ensimmäiseen teokseen ja tietysti henkilöhahmot palaavat ajatuksissaan suolamarskin maisemiin ja kaivauksiin, mutta muuten teos ei tällä kertaa kovin paljon hyödynnä kuuluisaa maisemaansa ja miljöötänsä. Ruth miettii edelleen, onko suolamarskin reunalla sijaitseva pieni talo se kaikkein sopivin, etenkin nyt kun hänen tyttärensä Kate joutuu kulkemaan yläkoulussa kauempana ja kulkuyhteyksiä ei ole. Ruthilla ei tässä teoksessa ole muutenkaan juuri tekemistä luiden kanssa, vaikka hänen uransa on muuten esillä. Ehkäpä teosta pitääkin parhaiten kasassa odotus siitä, saavatko päähenkilöt toisensa. 

Tähän on hyvä lopettaa. Kaikki viisitoista osaa ovat olleet todella hyvää luettavaa ja olen odottanut jokaista innolla, vaikka ihan tasalaatuisia ne eivät ole olleet. Suuret kiitokset niin Elly Griffithsille kuin suomentaja Anna Kangasmaallekin ihanasta kirjasarjasta, jonka kunniaksi lähden työkavereiden kanssa kävelyille Norfolkin suolamarskille kesällä 2025!

Helmetin lukuhaastetta varten Elly Griffithsin teokset sopisivat hyvin esimerkiksi saman kääntäjän teoksiksi tai Goodreadsin vuosihaasteessa kirjoiksi, joilla on samanlaiset kannet. 

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä. 

Nilla Kjellsdotter: Taivaankartano

Nilla Kjellsdotter 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Himmelsgården. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus 2023. 422 s. Kuuntelin BookBeatista/lainasin kirjastosta.

Näköjään on melkein tarkalleen vuosi siitä kun luin Nilla Kjellsdotterin esikoisteoksen Kivipuiston tyttö. Niin Ruotsissa kuin Suomessa suosittu ja palkittu Murhia Pohjanmaalla -sarja on saanut toisen osan, joka ensimmäisen lailla sijoittuu Vaasan lähistölle, Oravaisten ja Pensalan ruotsinkielisiin pitäjiin. Luen melko vähän kotimaisia dekkareita, mutta Arttu Tuomisen ohella olen aika ihastunut Kjellsdotterin tähänastiseen tuotantoon. Viime kesänä ajelin autolla Oravaisten läpi ja hahmottelin mielessäni, olisiko yksi kahvila voinut olla juurikin se, jossa päähenkilön, poliisin etsivä Mija Wadön, paras ystävä Sara on töissä?

Pensalan sivukylällä metsän keskellä, lähellä vanhan louhoksen uimapaikkaa ja luontopolkua, on leirikeskus, jossa Taivaankartanon seurakunta pitää tyttöleiriä. Leiri keskeytyy ikävimmällä mahdollisella tavalla, kun nuori Elin löydetään metsäaukealta kuolleena. Elin oli viettänyt viimeisen iltansa poikaystävänsä, pakolaisena Oravaisiin tulleen Adnan Karimin kanssa. Myös Adnan katoaa ja saa kyläläiset uskomaan tämän syyllisyyteen. Vastaanottokeskus on muutenkin häirinnän kohteena. Pian epäily siirtyy kuitenkin Adnanista lähemmäksi leiriä ja sen johtoa. Ovatko muutkin tytöt vaarassa?

Mija Wadö on juuri päättänyt sairauslomansa, jonka edellinen murhatutkinta hänelle aiheutti. Onko Mija tarpeeksi vahvassa kunnossa kestääkseen vauhdikkaan tutkinnan ja sen ihon alle hiipivän epämukavuuden, jonka murhat hänessä aiheuttavat. Hänellä on työparinaan jälleen Ronnie, komea nuorukainen, joka oli edellisen tutkinnan ajan Vaasan poliisilla lainassa. Palaavatko Mijan sekavat tunteet Ronnieta kohtaan?

Taivaankartanossa pohditaan uskovien pientä yhteisöä ja etenkin heidän pastorinsa roolia. Sitä suuremmaksi teemaksi nousee vähitellen kuitenkin tyttöjen oikeus omaan vartaloonsa, nuorten naisten hyväksikäyttö ja sen seuraukset vuosikymmenien ajalta. Murhien motiivi sivuaa Mijankin murheellista nuoruuskokemusta niin uskonnollisen yhteisön kuin teiniraskauden osalta. Sivuhenkilöistä Mijan ystävä Sara murehtii keski-ikäistyvää vartaloaan, rakkautta ja sitoutumisen pelkoa. Ronniesta paljastuu yllättävä yksityiskohta vasta ihan viimeisellä sivulla, samoin Mijan menneisyydestä. Näistä on hyvä jatkaa sarjan kolmannessa osassa, josta en löytänyt vielä mitään tietoja, mutta eiköhän sellainen aikanaan ilmesty!

Myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club.  Kuuntelin kirjan ensimmäisen puoliskon ja se sopii siihenkin hyvin. Lukija Krista Putkonen-Örnin napakka lukutyyli sopii dekkariin oikein hyvin. Pieni miinus Gummerukselle kirjan kannesta, jonka sekavasta värimaailmasta en lainkaan pidä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Arttu Tuominen 2023. WSOY. 366 s. Lainasin kirjastosta/luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Jo viidenteen osaan ehtinyt Delta-sarja on pysynyt ihailtavan tasalaatuisena ja vetävänä. Tuomisen aikaisemmat Poriin sijoittuvat, saman sarjan teokset ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt. Tuominen on epäilemättä yksi eturivin dekkaristeja Suomessa ja toivon että Delta-sarja jatkuu vielä pitkään.

Tällä kertaa Jari Paloviidan tiimi saa tutkittavakseen polttomurhia ja pahoinpitelyitä. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin on teemana ajankohtainen yhteiskunnallinen huolenaihe. Tällä kertaa se on Poriin yltänyt huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Syrjäytyneiden nuorten katujengit pahoinpitelevät raa'alla tavalla kodittomia ja muita huono-osaisia. Paloviidan tiimi ujuttautuu lähelle kohderyhmää ja pääsee sisälle kodittomien miesten maailmaa.

Jengien ja huumekaupan johdossa on pelätty serbirikollinen Dragan, jonka uhka ravisuttaa etenkin Paloviidan esihenkilön Susanna Mantereen elämää. Manner on huolissaan pojastaan, joka ei saa millään elämänsyrjästä kiinni, vaan viihtyy jengeissä ja huumeluolissa. Vaikka sekä polttomurhat että pahoinpitelyt linkittyvät toisiinsa, jää näistä jälkimmäinen jengeineen teemaksi, jossa saattaa olla aineksia jatko-osiinkin.

"Hän sanoi tulleensa vapauttamaan minut syyllisyydestä. Päättämään kaiken sen, mistä olimme puhuneet lukuisia kertoja. Että hänellä on voima muuttaa paha hyväksi."

Polttomurhien taustalla onkin eräänlainen hyväntekijä, Vapahtajaksi kaduilla kutsuttu hahmo, jonka moni on tavannut, mutta josta kukaan ei osaa sanoa mitään tarkkaa. Hypnoosin kaltaiseen tilaan kohteensa ajava hahmo rauhoittaa kosketuksellaan, pelastaa sanoillaan ja vie loppuun sen, mitä kohde on ehtinyt itsekin jo ajatella. Paloviidan tiimi onnistuu kuitenkin houkuttelemaan Vapahtajan esiin ja pääsee vähitellen tämän jäljille. Ehkäpä jahdissa auttava psykologi on jatkossakin mukana yhtenä tiimin jäsenenä?

Jo viidennessä osassa poliisit alkavat olla aika tuttuja. Paloviidan avioliitto rakoilee ja keski-ikäinen mies on huolissaan kunnostaan varsinkin nyt, kun tutkinta edellyttää yötöitä. Hän kamppailee myös lapsuusmuistojen kanssa, mutta saa pientä mielenrauhaa tutkinnan edetessä. Paloviidan alainen Henrik Oksman rohkaistuu viemään kumppaninsa ensimmäistä kertaa vanhempiensa luokse, vaikka arvaa isänsä reaktion jo etukäteen. Oksmanin poliisintaidot pääsevät jälleen oikeuksiinsa tutkinnan loppumetreillä. Linda puolestaan on hahmona tällä kertaa sivummassa, mutta lopussa paljastuu jotain romanttista, josta ehkä kuulemme seuraavassa osassa.

Kuuntelin ison osan kirjasta junamatkoilla Ouluun ja takaisin Tampereelle. Yllätyin siitä, miten väkivaltatapausten kuunteleminen tuntui huomattavasti raaemmalta kuin niiden lukeminen. Arttu Tuomisen teoksissa on hyvin raakoja yksityiskohtia, mutta poliisien henkilökohtaisen elämän käänteet ja kyky empatiaan tasapainottavat kerrontaa. Porin ympäristö suistoineen oli tälläkin kertaa hyvin osana miljöötä. Kaupungin kaduista ja öistä dekkarit antavat tietysti huomattavasti synkemmän kuvan kuin mitä todellisuus taitaa olla, mutta se kuuluu genreen.

Dekkarista myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Amman lukuhetki ja Kirjojen kuisketta.

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Maria Adolfsson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Fallvind. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2022. Pokkarissa 374 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Olen ihan vaivihkaa koukuttunut Maria Adolfssonin Doggerland-sarjaan. Jouluruokaostoksilla osui silmään tämä pokkari ja tiesin heti, että se on juuri sitä mitä tarvitsin sillä hetkellä. Tarina lähti vähän kankeasti liikkeelle - tai sitten en joulukiireiltäni ehtinyt keskittyä kunnolla - mutta viimeistään vieraiden lähdettyä olin sen imussa. Tämä Doggerland-sarjan viides osa jättää erään Karen Eiken Hornbyn kollegan tulevaisuuden niin herkullisesti avoimeksi, että kuudes osa on varmasti jo tuloillaan.

Karen itse päätyy kahdeksan kuukauden vanhempainvapaan jälkeen hieman etuajassa töihin, sillä hänen apuaan kaivataan epämääräisissä oloissa menehtyneen nuorukaisen kuoleman tutkintaan. Vain vähän aikaisemmin on löytynyt kuolleena samanikäinen nuori nainen, jonka tutkinnassa Karenin kollegat painivat. Vähitellen tutkimukset yhdistyvät, sillä nuorten menneisyydestä löytyy yhteinen tekijä, ja poliiseilla herää pelko kuolemantapausten lisääntymisestä.

Kuten dekkarisarjoissa usein käy, itse poliisitutkinta ja rikokset jäävät jännittävistä asetelmista huolimatta päähenkilöiden elämänvaiheiden jalkoihin. Päähenkilöihin kiintynyt lukija haluaa tietää lisää, millaista Karenin ja tämän puolison Leon uusi elämä vauvan kanssa on, onhan Karen jo viisikymmentävuotias eikä suhde ole vielä kovin pitkäikäinen. Kapuloita rattaisiin heittävät korona ja eräs tulipalo, joiden vuoksi Karen luopuu kotitalostaan ja suuntaa ystävineen uuden projektin kimppuun. Veikkaan, että tapaamme ystäväporukan jatkossa tältä uudelta alueelta.

Karenin ohella tässä teoksessa saa tilaa hänen kollegansa Astrid Nielsen, josta en paljon muista aikaisemmista teoksista. Muut kollegat tai ystävät ovat olleet aiemmin enemmän esillä; nyt he toimivat turvallisina taustajoukkoina. Astridilla on vaikea elämänvaihe, jonka seurauksia hän yrittää piilotella työpaikalla. Nainen tarvitsisi tukea ja ystävää, mutta torjuu kaiken huonoin seurauksin. Astridin tulevaisuuteen liittyykin se koukku, jonka Adolfsson tällä kertaa asettelee tarinaansa. Jatkaako taitava rikostutkija Karenin kollegana?

Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmeressä. Sen asukkaissa, kielessä, nimissä ja kulttuurissa on ihanasti sekaisin brittiläisiä, hollantilaisia ja skandinaavisia elementtejä. Kerrassaan hauska idea rakentaa täysin uusi miljöö vanhoista aineksista. Merellinen ympäristö antaa oman leimansa sarjan osiin ja myös tähän, jossa kamppaillaan asuntolaivalla, selvitään rajumyrskystä ja harrastetaan purjehdusta, kauniin karuista maisemista puhumattakaan. Doggerlandin rannikolla olisi kiva kävellä!

Elly Griffiths: Lukittu huone

Elly Griffiths 2022. Englanninkielinen alkuteos The Locked Room. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin BookBeatista, josta myös kuva.

Aika vähän historiaa ja arkeologiaa oli tässä viimeisimmässä suomennetussa Ruth Galloway -sarjan teoksessa. Yleensä tarinat on ankkuroitu hyvin arkeologi Ruth Gallowayn tutkimuksiin tai vanhoihin tarinoihin, joita Norfolkin rannikolla tuntuu riittävän. Tällä kertaa rikoksen takana kummittelee Harmaa nainen, jonka tiedetään jääneen vuosisatoja sitten ruttoepidemian makaaberiksi uhriksi.

Epidemia on myös nykyajassa, sillä teoksessa eletään kevättä 2020, kun korona leviää myös Englannissa. Ruth jää kotiin tyttärensä Katen kanssa, kuten kaikki muutkin, paitsi avaintyöntekijät. Heitä ovat muun muassa poliisit, esimerkiksi Harry Nelson, joka selvittää tiiminsä kanssa epäselvissä olosuhteissa kuolleiden naisten tapauksia. Nelsonin vaimo on lähtenyt tapaamaan iäkästä äitiään ja joutuu olemaan poissa kotoa usean viikon. On kai luonnollista, että Nelson päätyy viettämään yönsä tyttärensä Katen äidin, Ruthin, luona?

Griffiths kuvaa pandemia-ajan tunnelmaa, huolia, käytännön toimia ja haasteita hyvin elävästi ja tarkkaan. Ihmisillä on huoli läheisistään, etenkin vanhuksista, mutta myös yksin jäävistä yliopisto-opiskelijoista, joista kaksi liittyy jollakin tapaa Nelsonin ja Ruthin tutkimuksiin. Huoli on myös sairaanhoitohenkilökunnan jaksamisesta ja venymisestä nyt kun potilaita on niin paljon. Yksi heistä on valitettavasti kaikkien rakastama Cathbad, perhetuttu ja Nelsonin työparin Judyn puoliso, druidi, jonka viisaus ja kestävyys ovat pelastaneet monet. Onko hänen taipumuksistaan hyötyä koronaa vastaan?

Nyt kirjan luettuani päällimmäinen fiilis kirjasta on, että sen antia olivat tällä kertaa ihmissuhteet,  tuttujen hahmojen välinen lämpö ja rakkaus. Uusiakin ihmissuhteita alkaa, sillä yllätyksekseen Ruth saa itselleen siskopuolen. Luonnollisesti sarjaa enemmän lukeneet odottavat, miten Ruthin ja Nelsonin suhde etenee. Kirjan antia eivät nyt siis olleet historia tai muinaiset luurangot, vaikka ikivanhoilla kapeilla kujilla kuljetaankin, ollaan maan alla lukitussa huoneessa ja teoksen alussa pohditaan vanhan hautausmaan sijaintia. 

Rikosten motiivi jää tällä kertaa mysteeriksi lukijalle ja myös poliiseille, mutta se linkittyy laihduttajiin ja laihdutusryhmään, jonka jäljille Judy päätyy tapauksia tutkiessaan. Painonhallinta ja naisten ulkonäkö on vilahtanut Elly Griffithsin sarjassa sivujuonteena usein ennenkin, yleensä kuitenkin vain Ruthin ajatuksissa. Griffiths onkin saanut kovasti kehuja siitä, miten hänen sankarittarensa vaikuttaa niin itsetunnoltaan kuin ulkonäöltään hyvin tavalliselta siinä missä Nelsonin vaimoon tai pomoon on ladattu kliseisempiä ominaisuuksia. 

Norfolkin karun kaunis rannikko on mukana kävelyretkissä, joilla Ruth ja Kate tuulettavat päätään. Selvitin että siellä kulkee noin 80 kilometrin pituinen kävelyreitti, jota olisi upea päästä kulkemaan jonain kesänä. En oikein usko, että Lukittu huone toimii kovin hyvin itsenäisenä teoksena, mutta alusta asti sarjaa lukeneelle se oli jälleen kerran nautinto. Onneksi hoksasin ladata tämän e-kirjaksi, sillä kirjaston jono on vielä pitkä. Odotan jo innolla seuraavaa!

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Ragnar Jónasson 2011. Islanninkielinen alkuteos Myrknætti. Englanninkielisestä laitoksesta Blackout suomentanut Antti Saarilahti. Tammi 2023. 312 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan osista Pimeys, Saari ja Sumu, jotka luin vuosi sitten syksyllä. Nyt kirjailijan tuotannosta on suomennettu aikaisemmatkin kahden kirjan Ari Thor -sarjan osat Lumisokea ja Tuhkayö. En hoksannut lainata kirjoja järjestyksessä, mutta Tuhkayö tuntui toimivan ihan hyvin itsenäisenäkin teoksena. Tosin nyt veikkaan, ettei ykkösosan lukemiselle ole tarvetta. 

Tuhkayö sijoittuu aikaan juuri kuuluisan tulivuorenpurkauksen jälkeen keväällä 2010. Tuhkaa on ilmassa eikä lyhyt kesä pääse kukoistamaan. Islanti myös kärsii talouskriisin vaikutuksista. Pienen pohjoisislantilaisen Siglufjördurin poliisiasema saa töitä, kun rakennustyömaalta löytyy tapettu mies. Ari Thorin tutkimaa tapausta alkaa selvittää myös toimittajan töihin palannut Ísrún. Tutkimukset vievät molemmat kuolleen miehen työkavereiden luo ja lapsuuden kontakteihin. Vähitellen selviää myös, että mies on tehnyt päivätyönsä ohella kaikkea muutakin. Hänen innostuksensa hyväntekeväisyyteen herättää ihmetystä, samoin lentomatka Nepaliin saakka vain vähän ennen kuolemaa.

Jónassonin teoksessa on paljon hyviä säikeitä ja aineksia huippudekkariksi. Teemojen käsittely jää kuitenkin hyvin ohueksi ja niitä on liikaa. On Ari Thorin työkaverin uupumus ja menneisyyden painajaiset, on Ísrúnin kasvava väsymys ja isoäidin päiväkirja, Arin ihmissuhdesotkut ja valtava ikävä entistä tyttöystävää kohtaan. Rikokseen liittyvät teemat seilaavat ihmiskaupan, raiskausten ja lapsuuden pahoinpitelyjen välillä. Mikä tahansa näistä olisi ollut painava ja hyvä teema rikostarinalle, eikä sekava paletti oikein pysynyt hanskassa. Täytyy sanoa, että Jónassonin tuotannon taso on jälkeenpäin noussut. Samaa sekavuutta ei ole enää Hulda-sarjassa.

Tuhkayö oli liiallisista aineksistaan huolimatta kuitenkin hyvin vetävä. Siitä tunnistaa saman eteenpäin vievän kerronnan, jonka Jónasson on säilyttänyt tuoreemmissa kirjoissaan. Tätä oli siis kaikesta huolimatta ihan kiva lukea ja tämä sopi oikein hyvin sairaslomalaisen ajanvietteeksi!

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Tove Alsterdal 2012. Ruotsinkielinen alkuteos I tystnaden begravd. Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus 2013. 409 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä dekkari osui silmiini, kun etsin Pohjoiseen lukuhaasteeseen Torniojokilaaksoon sijoittuvaa romaania. Haudattu hiljaisuuteen sijoittuu jokilaakson läntiselle eli Ruotsin puolelle. Se on ollutkymmenisen vuotta sitten kovasti kehuttu teos eikä pelkästään dekkari, vaan myös mielenkiintoinen suku- ja sotahistoria.

Toimittaja Katrine Hedstrand palaa Lontoosta Tukholmaan hoitamaan dementoitunutta äitiään. Äidillä on autioitunut kotitalo pohjoisessa aivan Torniojoen varrella Kivikankaan kylässä, josta perikunta saa kiinnostavan tarjouksen. Katrinen täytyy kuitenkin päästä ensin katsomaan millaisesta talosta on kyse. Samaan aikaan Kivikankaalla entinen hiihtäjälegenda Lapp-Erik Svanberg tapetaan raa'alla tavalla. Pohjoisessa Katrine törmää menneisyyteen, josta hänelle ei ollut kerrottu mitään. Miksi äiti lähti kylältä niin nuorena ja miksei hän ollut pitänyt yhteyttä sinne jääneisiin?

Katrine ei malta olla sekaantumatta Lapp-Erikin kuolintutkimukseen. Samalla hän penkoo äitinsä pientä taloa, josta löytyy vihjeitä isoäidin nuoruudesta. Kylälläkin muistetaan hyvin Siri ja tämän tytär Ingrid, mutta kuka oli Ingridin isä? Samalla kuin oikeistohallitukset johtivat Ruotsia ja Suomea 1930-luvulla, innostuivat monet nuoret Neuvostoliiton sosialismista. Kivikankaaltakin lähti kolme nuorukaista Karjalaan rakentamaan parempaa maailmaa. Heistä yksi kirjoitti kirjeitä Sirille, mutta ei koskaan saapunut hakemaan tätä luokseen. Vain yksi heistä palasi ja on nyt lähes satavuotiaana valmis kertomaan, mitä Karjalassa tapahtui.

Sukututkimus vie myös Katrinen Karjalaan, josta hän löytää vihjeitä elossa olevasta sukulaisestaan Pietarissa. Suurkaupungissa on myös rikollisjärjestö, jonka häikäilemätön jäsen piilottelee jotain tai joltakin. Bulvaanin välityksellä hän onnistuu ostamaan Kivikankaalta talon ja päätyy Katrinen uudeksi naapuriksi. Onko venäläisen tulo pohjoiseen kylään pelkkää hiljaisuuden kaipuuta vai onko hänellä jotain tekemistä vanhan hiihtäjän kuoleman kanssa? Haaparannan poliisi ainakin tuntuu olevan tutkimuksissaan aivan hakoteillä. 

Lopulta sukuhistoria ulottautuu lähemmäs Katrinea kuin hän olisi koskaan uskonut. Surmatöiden ja muinaisten varkauksien taustalta paljastuu ahneutta ja huolta ihmisarvoisesta elämästä ankarissa olosuhteissa. Arkistoista löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia 1930-luvulta ja nykyinenkin Karjala näyttäytyy kuin toisena maailmana Katrinelle. Pohjoinenkin on eksoottinen kokemus Tukholmassa kasvaneelle, Lontoossa asuneelle naiselle, joka vähitellen huomaa kiinnittyvänsä kylään, josta hän ei tiennyt aikaisemmin mitään.

Haudattu hiljaisuudessa on melkoinen paketti pienestä kyläyhteisöstä, 1930-luvun politiikasta ja tapahtumista, järjestäytyneestä rikollisuudesta ja oman paikan etsimisestä. Siinä on pieni rakkaustarina, paukkuvaa pakkasta, uskoa parempaan huomiseen, liian uteliaita mummoja ja hylättyjä lapsia. Minun makuuni siis hieman liikaa aineksia, ja etenkin tämän päivän Pietariin sijoittuvat osat jäivät irralleen muuten mielenkiintoisesta ja ehjästä kokonaisuudesta. Suosittelen silti - tämä ei ole ihan perusdekkari ja sopii etenkin historiasta kiinnostuneille. Loppu vetää alkua paremmin ja kaikki langanpäät löytävät toisensa.

Olen lukenut uudemmankin Tove Alsterdalin teoksen Juurakko, joka aloittaa toiseen jokilaaksoon sijoittuvan Ådalen-sarjan. Sitäkin kritisoin hieman liiasta runsaudesta, mutta myös kehuin samalla tavalla pikkupaikkakunnan ominaisuuksien tuntemuksesta ja pohjoisen olemuksesta.

Richard Osman: Torstain murhakerho

Richard Osman 2020. Englanninkielinen alkuteos The Thursday Murder Club. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2021. 400 s. Kuva kustantajan.

Helmetin haastekohtaan 25 pitää lukea kirja, jonka nimessä on viikonpäivä tai kuukausi. Facebookin vertaisryhmään on koottu hyviä vinkkejä, joista poimin tämän leppoisan dekkarin. Osman on Britanniassa ilmeisen kuuluisa tv-persoona ja somessa hänellä on hurjasti seuraajia. Tällä teoksella hän on vallannut faneja myös kirjallisuuden puolelta, sillä teos ja sen seuraajatkin ovat olleet myyntimenestyksiä.

Coopers Chase on viehättävä eläkeläisille rakennettu yhteisö Kentin kauniissa maalaismaisemissa, entisen luostarin mailla. Siellä kokoontuu salaa torstaisin neljän vanhuksen ryhmä, jotka selvittävät jo unohdettuja murhatapauksia. Hurmaavan monipuolinen poppoo huolehtii toisistaan, ystävistään ja salaisuuksistaan. Moni on kuvitellut muuton senioriyhteisöön olevan elämän viimeinen väistämätön murhe, mutta ainakin näille neljälle on käynyt päinvastoin. He ovat löytäneet viimeisille vuosilleen tarkoituksen ja innostuksen.

Coopers Chasen häikäilemättömän omistajan Ian Venthamin bisneskumppani Tony Curran kuolee yllättäen, ja koska tapaus liippaa läheltä Ronia, yhtä Murhakerhon jäsentä, alkaa ryhmä selvittää johtolankoja yhdessä paikallisen poliisin kanssa. Ryhmässä etenkin Elizabeth, ilmeisesti entinen agentti, on korvaamaton. Hän keksii keinot löytää kadonneiksi luultuja ihmisiä, hänellä on vanhoja kontakteja ympäri Euroopan ja vainu, jota poliisi ei voi kuin kadehtia. Hänen ystävänsä Joyce kirjoittaa päiväkirjaa, jonka otteet vievät tarinaa eteenpäin muun kerronnan ohella.

Liittyykö Curranin kuolema luostarin kauniisiin ja monille arvokkaisiin maihin, vai löytyykö miehen menneisyydestä aaveita, jotka ovat saapuneet kostamaan? Kierrokset kiihtyvät, kun myös Ventham kuolee hautausmaan porteilla vanhusten järjestämän mielenosoituksen tuoksinassa. Paikallinen rikoskomisario, ylipainostaan ja yksinäisyydestään huolestunut Chris Hudson, saa avukseen innokkaan Donna de Freitasin, jolla on ollut omat syystä muuttaa Lontoosta maaseudulle. Murharyhmä ja poliisit tekevät yhteistyötä, mutta kenen ansiosta päästään lopulta syyllisten jäljille?

Richard Osmanin dekkarista löytyy jotain samaa kuin Minna Lidgrenin Ehtoolehto-sarjasta. Eläkeläiset ovat ihanan teräviä, salaperäisiä ja neuvokkaita. Monin paikoin hymyilyttää, kun he vetävät mutkat suoriksi tai harhautuvat tarkoituksellisesti aiheesta. Heillä on omat konstinsa saada ihmiset puolelleen ja paljastamaan salaisuuksia, he eivät pelkää kaivaa luita esiin tai penkoa talousrikollisten papereita. Ennen kaikkea he pitävät ystävien ja hyvien tyyppien puolta hämärissäkin olosuhteissa. Sillä kannattaako viimeisiä vuosia käyttää murehtimiseen tai syyttämiseen, kun voi pelata yhdessä shakkia ja juoda hyvää punaviiniä?

Tätä kirjaa on vaikea laskea käsistään, sillä se on nokkela yhdistelmä lempeyttä, huumoria, kimuranttia juonta ja käänteitä juuri oikeissa kohdin. Cozy crimea parhaimmillaan! En ottanut selvää, jatkavatko samat hahmot Osmanin seuraavissa teoksissa, mutta ellei ikä tule vastaan, näillä harmaahapsilla olisi siihen hyvät edellytykset. Samoin uskon että miellyttävän inhimillisessä poliisikaksikossa on aineksia jatko-osiin. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka.

Jo Nesbø: Verikuu

Jo Nesbø 2022. Norjankielinen alkuteos Blodmåne. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2022. 544 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Oli keskiyö ja Harry istui hotellin baarissa. Tuijotti viskilasiaan ja koetti tehdä mielessään tilannekatsausta. Sillä nyt oli tilinteon aika. Aika ynnätä yhteen kaikki ne, jotka hän oli menettänyt, ja kaikki, jotka hän oli pettänyt. Sekä kaikki ne kasvottomat, jotka hän oli ehkä - mutta vain ehkä - pelastanut. Mutta loppulaskelmasta puuttui vielä yksi henkilö.

Harry Hole palaa Osloon, mutta vain koska auttamalla rikasta pohattaa hän pystyy pelastamaan ystävänsä pulasta Kaliforniassa. Oslosta on löytynyt nuori kuollut nainen ja toinen on kateissa. Media yhdistää naiset liikemies Markus Røediin, joka maksaa mitä tahansa nimensä puhdistamiseksi. Toki Røedillä on jo maine häikäilemättömänä naistenmiehenä ja kokaiinin käyttäjänä, mutta hänen yhdistämisensä kuolemantapauksiin on jo eri asia. Hän tarvitsee riippumattoman ja mitään pelkäämättömän yksityisetsivän avukseen. Harry kokoaa tutkijatiimin, joka herättää huvittuneisuutta - kuolemansairaan psykiatrin, rikoksista epäillyn poliisin sekä aineita myyvän taksikuskin - mutta joka onnistuu tehtävässään ja selvittää, kuka oikea syyllinen on.

Harryn tiimillä ei ole kovin monta päivää aikaa tehtävän suorittamiseen, mutta onneksi heillä on edelleen läheiset välit viralliseen poliisitutkintaan eli Katrine Brattiin sekä laboratoriossa työskentelevään Alexandraan, jotka ovat tuttuja hahmoja edellisistä Hole-teoksista. Epävirallisen tutkijatiimin ja oikeiden poliisien välillä käydään tietysti kädenvääntöä, mutta lopulta yhteistyö palkitaan ja Harry saa vapaat kädet tutkia tapauksia, joita tulee lisää. Murhaaja nimittäin lähestyy vähitellen Markus Røediä, jonka menneisyydestä motiivi löytyy. Lukija tietää, millä tavalla mikrobiologiaa hyödyntävä murhaaja toimii ja mikä on hänen motiivinsa, mutta tutkijoilla kestää monta päivää päästä hänen jäljilleen. Ennen sitä Harry ehtii tehdä monta väärää johtopäätöstä.

Verikuu on jo ties kuinka mones sarjan osa, mutta edelleen melko hyvä. Mikrobiologia ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat ehkä aika kaukaa haettuja ja vaikka dekkarin ei tarvitse olla uskottava, tämän teoksen murhatavat olivat jo liiankin epäuskottavia. Aikaisempien teosten huumemaailman kuviot, korruptoituneet poliisit tai liikemaailman ahneus ovat mielestäni toimineet teemoina paremmin ja murhaajien tekotavatkin ovat olleet suoraviivaisempia. Muutama turha sivuaskelkin otetaan ja joita ilman teos olisi ollut hyvällä tavalla lyhyempi. 

Tässä teoksessa oli kiehtovaa ihan toinen puoli: se millä tavalla Harry otetaan Oslossa vastaan, millainen hänen suhteensa on jäljellä oleviin ystäviin tai tuohon omituisten otusten tiimiin. Siinä mielessä taidan olla kiinnostuneempi Harrystä ilmiönä ja hahmona kuin rikoksista, joita hän ratkoo. Mutta niinhän se menee monien muidenkin dekkarisarjojen kanssa.

Harry painii edelleen alkoholisminsa kanssa ja viittaukset musiikkiin ovat ehkä jopa aikaisempaakin runsaampia. Hän suree tietysti edelleen edesmennyttä vaimoaan Rakelia ja elämän suunta on hukassa - tai itse asiassa hän oli jo päättänyt päättää elämänsä Kaliforniassa, kunnes toinen pulassa oleva ihminen muutti hänen suunnitelmansa. Kirjan lopetus antaa mahdollisuuden jatkolle eikä Harry todennäköisesti pääse Oslosta eroon. Oslossa on myös pieni lapsi, joka taitaa viedä jähmeän sankarimme pikkusormen. Syyllisyyden kanssa olisi helpompi elää, jos ottaisi apua vastaan ja oppisi olemaan itselleen armollisempi, mutta siihen ei taida Harry Hole taipua.

Teoksesta myös blogeissa Kirjoittaja Jenni ja Kirjarouvan elämää.

Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä

Sofie Sarenbrant 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Andra Andningen. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2022. 348 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämänkin teoksen latasin lomareissua varten ja löysin sen, kun huomasin Facebookissa jonkun Helmet-haasteeseen osallistujan ehdottavan tätä kohtaan 24: Kirja kertoo urheilijasta. Eletään jo sitä aikaa vuodesta, kun haasteita varten pitää alkaa taktikoida - mikä tahansa lukemani kirja ei sovikaan enää välttämättä juuri niihin haastekohtiin, jotka ovat vielä suorittamatta. 

Mutta eipä mitään, olen lukenut Sofie Sarenbrantilta dekkarin aikaisemminkin - Syntipukki, joka edustaa Emma Sköld -sarjaa vähän edempää. Kuoleman kintereillä on sarjan toinen osa, eikä näköjään haitannut lainkaan, etten ole lukenut niitä järjestyksessä. Ne toimivat ihan itsenäisinäkin teoksina. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Tukholman maratonille, jota varten nuorten lahjakkaiden juoksijoiden Mission-joukko on harjoitellut. Heistä yksi on kuollut tapaturmaisesti  vuotta aikaisemmin. 18-vuotiaan Wilman isä Johan ei usko tyttärensä hypänneen jyrkänteeltä itse, eikä suostu hyväksymään sitä että poliisi on lopettanut tutkinnan. Niinpä Johan alkaa selvittää tapausta itse. 

Raivoisa tuuli piiskaa kasvoja, ja sadepisarat porautuvat takin läpi. Kun vetta noruu pitkin kaulaa rintaa kohti, minua hytisyttää. Tämän täytyy olla kaikkien aikojen kylmin Tukholman maraton: vain neljä plusastetta, vaikka kesäkuussa pitäisi olla mukavan lämmintä. 

Nykyhetkessä ollaan kuitenkin siis jo maratonilla, jonka aikana löytyy kahden kilpailijan ruumiit. Kun Emma Sköld ymmärtää heidän molempien liittyneen Missioniin, hän alkaa tonkia myös Wilman kuolemaan johtaneita hetkiä. Maratoniin osallistuu myös hänen siskonsa Josefin, joka on sattumalta Wilman isän Johanin personal trainer. Johan ja Josefin juoksevat yhdessä, mutta kuka on se haamukisaaja, jonka ajannäyttö sekoittaa poliisityön?

Tarina etenee siis kahdessa aikatasossa. Lukija seuraa miten Johan taistelee surutyön, epäuskon ja epätoivoisten tutkimustensa kanssa, ja alkaa treenata Josefinin kanssa. Välillä palataan nykyhetkeen, jossa poliisit yrittävät juosta aikaa vastaan, kun mahdollinen murhaaja on saatava kiinni ennen maratonin päättymistä. Ensimmäinen surmatuista on Missionin vetäjä, nuorten tyttöjen ihailema valmentaja, jonka syyllisyydestä Johan on lähes varma. Maratonin päätteeksi syyllinen selviää kyllä, mutta selviääkö samalla Wilman kohtalo?

Emman ja Josefinin henkilökohtaisen elämän kuviot pyörivät tietysti myös taustalla. Emma on vastarakastuneen huumassa, kun taas Josefin kaipaa perhearkeensa jotain omaa ja kutkuttavaa. En enää muista millainen heidän elämäntilanteensa on muutaman kirjan jälkeen, mutta eipä se haittaa. Ehkä joskus myöhemmin lisää. Ihan sinne lempidekkareitteni tasolle nämä eivät yllä, sillä niiden henkilökuvaus on malkoisen kömpelöä ja lapsekasta, mutta muuten kyllä yllättävän vetävä teos tämä oli aurinkopedillä maatessa. Teoksesta lisää blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Ankin kirjablogi.

Jane Harper: Selviytyjät

Jane Harper 2020. Englanninkielinen alkuteos The Survivors. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2022. Luin BookBeastista. Kuva kustantajan.

Australialaisen Harperin jännärit ovat olleet mieluista luettavaa, joten latasin BookBeatista tuoreimman matkalukemisekseni. Alhaalla linkit kirjailijan aikaisempiin teoksiin, jotka olen lukenut.

Kolmikymppinen Kieran palaa puolisonsa Mian kanssa Evelyn Bayhin Tasmanian rannikolle, josta molemmat ovat kotoisin. Välit pieneen kaupunkiin ja yhteisöön ovat arat, sillä 12 vuotta aikaisemmin puhkesi myrsky, jonka seurauksena kaksi nuorta kuoli ja yksi katosi. Kieran menetti isoveljensä, hänen ystävänsä Sean samoin, ja Mia menetti parhaan ystävänsä. Kieranin isä on dementoinut pahasti, eikä hänen äitinsä pärjää enää yksin tämän kanssa, joten nuoret palaavat kotiin muuttamaan isää hoivalaitokseen ja auttamaan äitiä talon tyhjentämisessä.

Reissu alkaa ikävissä merkeissä melkein saman tien, sillä paikallisen kahvilan nuori tarjoilija Bronte löytyy rantaviivalta tapettuna. Tapaus nostaa niin Kieranin kuin paikallistenkin mieliin 12 vuoden takaisen myrskyn. Kylä ei näytä toipuneen onnettomuudesta ja syyllisen nimi on monien huulilla edelleen. Kieran on kantanut syyllisyyttä veljensä ja tämän ystävän kuolemasta, sillä juuri hänen vuokseen vene lähti merille huonoissa olosuhteissa. Kieran oli ystävänsä Olivian kanssa nousuveden saartamilla luolilla, eivätkä he päässeet sieltä enää omin voimin maihin.

Hän ei ollut löytänyt polkua. Meri oli ollut häntä vahvempi. Parhaan ystävän veli ja hänen oma veljensä olivat tulleet pelastamaan häntä. He olivat kuolleet, ja hän oli jäänyt henkiin.

Nuo luolat ovatkin tarinassa ratkaisevassa roolissa. Kieran palaa niihin varovaisesti ja löytää puumerkit, joita he nuorina jättivät seiniin. Luolista oli kiinnostunut myös valokuvaamista harrastanut Bronte, jonka kamera tallentaa jotain merkityksellistä, ja katoaa siksi surman myötä. Tutkimukset paljastavat muutakin, kuten sen että Kieranin isä vaeltelee öisin, ja sen etteivät 12 vuoden takaiset tapahtumat tainneet mennäkään ihan niin kuin Kieran on aina luullut. Tämän paljastuttua Kieranin välit hänen äitiinsä ovat murskautua, sillä syyllisyyttä on ollut hirvittävän raskasta kantaa, mutta mitä jos se on ollutkin turhaa.

Kieranin hyvästä ystävästä, nykyisestä Olivian puolisosta Ashista on tullut puutarhayrittäjä, joka vainoaa Evelyn Bayhin muuttanutta kirjailijaa. Mies on nimittäin ostanut Ashin rakkaan isoäidin talon tontteineen, jotka Ash oli vain kymmenen vuotta aikaisemmin kunnostanut kauniiksi. Nyt puutarha on myllätty kokonaan uusiksi. Liittyykö puutarhaan jokin salaisuus, vai miksi Ash on muutoksista niin suunniltaan? Kirjailija tuntuu myös päätelleen jotain, mikä liittyy 12 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Harper on todella taitava kuvailemaan pienen yhteisön jäsenten välistä vuorovaikutusta ja heidän käyttäytymistään, sitä mikä jätetään sanomatta ja asioita, joiden annetaan jäädä hautumaan. Nykyajalle tyypillisesti nettikeskustelu ryöpsähtää valloilleen kun yhteisö etsii syyllistä Bronten kuolemaan. Kieranin ja pikkusiskonsa silloin menettäneen Olivian perheet eivät tietenkään ole ennallaan. Suru, katkeruus, syyllisyys ja epätietoisuus kalvavat ja vaikuttavat perheenjäsenten väleihin. Kieran ei ole ainoa joka kamppailee selvitäkseen menneisyydestä.

Vaikka Harper on taitava juuri tällaisessa, hän sivuuttaa kuitenkin henkilöhahmojensa persoonallisuuden. Ne jäävät mielestäni hyvin ohuiksi ja niistä paljastuu piirteitä vain suhteessa myrskyn aikaisiin tapahtumiin. Silloisten nuorten hauskanpitoa ja edesvastuuttomuutta hän kuvailee hyvin, mutta nykypäivän Kieran ystävineen jäävät ominaisuuksiltaan ohkaisiksi. Tämä jäi hieman harmittamaan.

Ihan dekkariksi en tätä luonnehtisi, sillä varsinainen poliisityö on sivuosassa. Pääosan ajatustyöstä tuntuu tekevät Kieran itse, ja hänen näkökulmansa onkin keskiössä. Siksi en usko että tästä teoksesta tulee minkään sarjan aloitusta. Aikaisemminhan Harperilla on ollut Aaron Falk -nimisen poliisin tutkimuksia. Loppuratkaisuun vaikuttaa myös edellä mainittu kirjailija, mutta tietysti eri tavalla kuin olin ounaillut. Kuten jännäreissä yleensä, lukija alkaa epäillä jotain, ja muodostaa tapahtumien kulun ja vaihtoehtoisia skenaarioita mielessään tarinan edetessä, mutta varsinainen syy onkin toisaalla. Bronten kuolemantapauksen ratkeaminen ei silti ollut mielestäni tässä tarinassa tärkeintä, vaan ihmisten välisiin kipukohtiin tarttuminen. Ehkä vähä kevyehkön puoleinen kokonaisuus, mutta sopi hyvin lomafiilikseen ja reissun ensimmäiseksi kirjaksi.

Jane Harperin muita teoksia: Kuiva kausi, Luonnonvoimat ja Kadonnut mies.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko

Lilja Sigurðardóttir 2019. Islanninkielinen alkuteos Helköld sól. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. 253s. 

Yksi Islannin suosituimmista rikoskirjailijoista aloittaa tällä teoksella uuden dekkarisarjan, Áróran tutkimuksia. Islantilais-englantilaisen Áróran äiti on huolissaan, sillä hän ei saa enää yhteyttä toiseen tyttäreensä Ísafoldiin. Áróra ei ole ollut siskonsa kanssa tekemisissä sen jälkeen kun näillä meni välit poikki. Silti Áróra lähtee jälleen Islantiin selvittämään siskonsa katoamista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu auttamaan isosiskonsa pinteestä. 

Áróra epäilee Ísafoldin väkivaltaista miestä, joka väittää naisen muuttaneen takaisin Englantiin. Áróran tädin kanssa aikoinaan naimisissa ollut, poliisina työskentelevä Daníel ei kuitenkaan löydä mitään viitteitä siitä, että nainen olisi poistunut maasta. Ísafoldista eivät tiedä myöskään tämän naapurit, erikoinen pakkomielteisesti ihokarvojaan ajeleva Grímur tai pakolaispoikaa piilotteleva Olga. Epilogin perusteella lukija tietää kuitenkin hieman enemmän: joku kuollut nainen retkottaa matkalaukussa laavakivikossa.

Sigurðardóttir jättää Áróran suhteen langanpäitä päättelemättä avausosan lopussa, joten niistä on hyvä lähteä seuraavaan osaan. Jääkö sankaritar Islantiin vai palaako hän Englantiin, jonne hän on mielestään kotiutunut kylmää ja karua saarta paremmin. Suhde siskoon on ollut vaikea ja sitä avataan teoksessa useaan otteeseen. Siskon parisuhteesta ja lähimenneisyydestä paljastuu paljonkin, mutta mielestäni sisko itse hahmona jää vähän arvoitukseksi. Ehkä hän on hieman arvoitus pikkusiskolleenkin. Jotenkin veikkaisin, että Ísafoldista kerrotaan lisää seuraavassa osassa.

Miksi juuri Áróra sitten tutkii siskonsa katoamista? Salapoliisityötä hän on tehnyt aikaisemminkin, mutta lähinnä talousrikollisten löytämiseksi - tai rahojen löytämiseksi. Samanlaista tapausta hän tutkii Islannissakin ja onnistuu uimaan erään hämäräbisneksillä elävän miehen liiveihin. Jatkaako Áróran elinkeinoaan jatko-osissa? Kovasti odotan jatkoa myös tuolle Daníelille, jonka läsnäoloa nainen tuntuu kovasti kaipaavan ja tunne on selvästi molemminpuolista. 

Tässä dekkarissa oli siis hieman ihmissuhdekiemuroitakin ja melko raikkaalla tavalla. Áróra osaa ottaa haluamansa, mutta osaa myös piilotella todellisia tunteitaan. Pakolaispojan rooli tarinassa paljastuu vasta ihan lopussa, mutta jäi mielestäni silti aika keinotekoiseksi ja irralliseksi. Omituinen Grímur oli ehkä hieman liiankin omituinen hahmo, mutta hänen kostonsa oli mainio keksintö. Áróran nuoruus kahden maan välillä on hyvä keino avata islantilaisuutta muutamissa kohdin, mutta muuten kirjailija ei kovin paljon hyödynnä maata miljöönä. Sigurðardóttirin dekkari oli kuitenkin kokonaisuutena hyvin vetävä ja uskon että luen hänen teoksiaan jatkossakin!

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32: A book set in a UNESCO City of literature.

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Satu Rämö 2023: Rósa ja Björk. WSOY. Luin Bookbeatista. 

Rämön huippusuosittu Hildur-romaani on saanut tänä vuonna kovasti odotetun jatko-osan. Hildur on poliisi, joka työskentelee Islannin Länsivuonoilla pienessä, rauhallisessa kotikaupungissaan. Poliiseja siellä on vain kaksi ja puoli, sillä esihenkilö-Hetan lisäksi Hildurilla on työkaverinaan Suomesta Islantiin saapunut harjoittelija, Jakob. 

Paikallisen kuntavaikuttajan yllättävä kuolema pitää pienen poliisikunnan kiireisenä ja varpaillaan. Häikäilemättömällä miehellä on lukuisia vihamiehiä, mutta kaikki hämärät toimet on kuitenkin aina saatu lakaistua maton alle ja kriitikot hiljennettyä. Vähän aikaisemmin Islannin rannikolta noussut pienkone on tippunut, eikä Hildur malta olla yhdistämättä tapauksia toisiinsa.

Hildurilla on nimittäin taipumusta saada ennakkotuntemuksia ja nyt hänen kroppansa kertoo ettei kaikkea ole ratkaistu. Käy ilmi että niin ammuttu kuntavaikuttaja kuin tämän jalkapalloilijapoikansakin ovat niittäneet kyseenalaista mainetta naisten parissa. Naisten alistamisesta on saanut tarpeekseen mm. Dísa, nuori nainen, joka on vähitellen päässyt elämänsyrjästä kiinni. Hänelle on aikaisemmin sattunut jotain, mikä on jättänyt arvet loppuiäksi.

Varsinaisen poliisitutkinnan ohella Hildur jatkaa lapsuuteensa liittyvän mysteerin selvittämistä. Hänen pikkusisarensa, Rósa ja Björk, katosivat lähes 30 vuotta sitten. Pääseekö Hildur yhtään lähemmäksi totuutta? Jännäri rakentuu luvuista joissa palataan välillä katoamista edeltäviin ja sen jälkeisiin kuukausiin. Näissä käydään läpi Hildurin kuolleen äidin, Rakelin, arkea ja valintoja, päänsärkyä, pelkoa ja rohkeita päätöksiä. Yrittäessään unohtaa järkyttävän traumansa Hildur on saattanut samalla unohtaa millainen hänen äitinsä todellisuudessa olikaan. Jakob painostaa Hildurin palaamaan hylätylle kotitilalle, minkä jälkeen muistot tulvivat mieleen.

Rämön teoksessa on teemoina mm. naisen osa ja asema, (koti)väkivalta ja vääränlaisena pidetyn rakkauden paljastuminen. Avioliittojen murheita ja puolison ikäviä ominaisuuksia punnitaan niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Jakobillakin on oma huoltajuuskiista meren toisella laidalla. Perhedraamoissa pelinappuloina ovat valitettavasti lapset, joiden katoamisia ja huostaanottoja Hildur tutkii työkseen.

Valtaa väärinkäyttävien poliitikkojen ja puolisoiden vastapainoksi Rämön kirjasarjan päähenkilöt ovat ihanan lämpimiä ja saavat toisistaan valtavasti tukea. Komea Jakob neuloo islantilaisia villapaitoja ja käy juoksulenkeillä naapurinsa Hildurin kanssa. Suhde lentoemäntään vaikuttaa vakavalta. Tinna-täti laittaa maukasta lammaspataa ja on tärkeä ankkuri Hildurin menetysten sävyttämässä elämässä.

Kai sarja jatkuu? Uskon ja toivon niin! Esikoisteosta hieman vähemmän tässä kakkososassa enää selitellään islantilaisia piirteitä ja tapoja, nekin joko Jakobin tai muiden maahan muuttaneiden näkökulmasta. Pieni ripaus vanhoja uskomuksia on tietysti mukana ja hyvä niin, ne kuuluvat islantilaisiin tarinoihin ja elämään, kuten myös arvaamaton sää ja rosoiset pinnanmuodot.