Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen 2024. Siltala. 183 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Olipa kiva että sain tämän kirjaston varausjonosta ennen kuin Finlandia-palkinnot jaetaan. Olen pitänyt kovasti Kekkosen romaaneista, erityisesti Vieraista ja Tämän naisen elämästä, joten oli ihana kuulla, että Liv! on palkintoehdokkaana.

Aikaisemmin olen luonnehtinut Kekkosen tekstiä ilmavaksi, ettei siinä ole mitään turhaa ja että tunne välittyy juuri sopivalla tavalla. Ihan samaa voin sanoa tuoreimmastakin romaanista. Itse asiassa huomasin vertaavani tekstiä ruotsalaisen suosikkini Alex Schulmanin teoksiin. Molemmilla on uskomaton kyky välittää tunnetiloja ja ihmisten välisen viestinnän pieniä merkityksiä hyvin osuvalla tavalla. Tällaisen tekstin lukemisessa on aina se riski, että se raapaisee lukijaa ihon alta, mutta pidän siitä, että romaani tulee hyvin lähelle.

Livia eli Liv on perheen tyttäristä nuorin, jota romaanissa muu perhe, isosiskot, äiti ja isä sekä paras ystävä tarkkailevat ja pohtivat. Perheellä on tapana viettää kesät saaressa vanhassa talossa, jossa loman arki ja säätilat rytmittävät päivää, Livin mielestä joskus liiankin tarkkaan. Etenkin äidillä on kova tarve tietää, mitä 22-vuotias tytär tekee. Ehkäpä siksi Liv ei kerro, millainen kohtaaminen hänellä on rannalla eräänä päivänä ollut ja ketä hän on menossa tapaamaan illalla.

Kerronta vaihtelee siten, että kaikkitietävä kertoja kertoo päähenkilöstä Livistä, mutta muut perheenjäsenet ovat minäkertojia. Tämä toimi oikein hyvin ja näkökulmat täydentävät Livin hahmoa. Kullakin on oman persoonansa värittämä käsitys asioista ja nuorimman elämästä, eikä perheessä vältellä erimielisyyksiä. Pientä jännitettä on ilmassa näiden muutaman päivän ajan, eikä vähiten siksi että siskosten vanhempien elämässä tapahtuu isoja asioita. Vanhempien välit vaikuttavat perheenjäsenten väliseen kommunikointiin, halusivat he sitä tai eivät. Kekkosella on taito kiteyttää räjähdysaltis kommunikointi siten että tekstin ilmavuus säilyy, vaikka tunnelataus on valtaisa.

Livin tapaaminen miehen kanssa on vääjäämätön, kuten sekin että se johtaa johonkin draamaan tai jopa vaaraan, josta lukijalle annetaan pieniä vihjeitä. Kun lukija lopulta tietää, hän on todennäköisesti samassa tilanteessa kuin Liv ja hänen siskonsa: pitääkö olla huolissaan, no pitää tietysti, pitääkö siitä kertoa ja kenelle. Missä menevät minun ja toisen rajat, kenen on syy ja miten tällainen vaikuttaa tulevaisuuteen. Äkkiseltään tuntuisi, että vastaukset ovat ihan selviä, mutta Liv! näyttää, miten vaikeasta päätöksestä voikaan olla kyse.

Upea teos, jonka lukaisin kahdessa illassa. Sivumäärä ei päätä huimaa, mutta romaani on myös niin vetävä, että sitä on vaikea laskea käsistään. Suljettu ympäristö luo omanlaistaan, suorastaan klassista tunnelmaa, ja Kekkonen tavoittaa 22-vuotiaan mielenmaiseman ihailtavan tarkkaan. Selkeä kannanottokin tämä romaani on. Onnea ehdokkuudesta ja onnea kisaan!

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Jevhenija Kuznjetsova 2021. Ukrainankielinen alkuteos Спитайте Мієчку. Suomentanut Eero Balk. Aula & Co 2022. 320 s. Kuva kustantajan. 

Eurooppalaisia kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia napannut Kysykää Mialta olisi saattanut mennä minulta ohi, ellei Helmetin lukuhaasteessa olisi ollut ajankohtaista haastekohtaa 34: Kirja kertoo Ukrainasta. Samanlainen haastekohta on myös Pohjoisessa lukuhaasteessa. Kirjavaihtoehtoja oli toki muitakin - kiitos siitä Facebook-ryhmälle, josta sain tämän(kin) vinkin!

Mia ja hänen siskonsa Lilia ovat päättäneet pitää taukoa elämästään ja viettää kesän isoäitinsä luona maalla. Isoäiti on jo lähes 100-vuotias ja kokoaa rakkaaseen taloonsa mielellään porukkaa. Siskosten perässä rehevän puutarhan ympäröivään taloon saapuvat myös heidän raskaana oleva serkkunsa Marta, siskosten äiti Maria, Lilian miehen 2-vuotias tytär ja lopulta monia muitakin, kuten puhelias espanjalainen anoppi. Kesän aikana olisi tarkoitus tehdä päätöksiä, valita suunta elämälle, mutta onnistuuko se? Tuoko kesä mukanaan lisää vastuuta?

- Minä olen juuttunut mannerten ja lasten väliin, joita minulla onkin äkkiä kolme, sinä olet juuttunut kahden ihmisen väliin, etkä pääse ilman tätä eteenpäin. Marta yritti paeta ja on nyt muutosten kynnyksellä, äiti on löytämässä uutta vapaata elämää, mutta samalla hänkin sen kynnyksellä, että hänestä tulee talon vanhin. Hän tietää, että se on hänen velvollisuutensa, ja isoäitikin on kynnyksellä... - Älä jatka.

Kysykää Mialta on hyvänmielen kirjallisuutta, jossa on paljon lempeää elämänkokemusta, hauskoja yksityiskohtia, nasevaa sanailua ja välittämistä. Isoäiti hehkuu ymmärrystä ja elämänviisautta, vaikka ei aina ymmärräkään nykyaikaa. Nelikymppisten siskosten ja serkusten välillä on sanatonta kommunikointia ja he tuntevat toisensa silloinkin kun itse on hukassa. Kielimuurit eivät ole vieraiden välillä mikään este, ja kaikki ovat valmiita ottamaan huolehtiakseen kaksivuotiaan pellavapään, perheen yhteisen tyttären ja uuden perheenjäsenen.

Taloa ympäröivä puutarha ja viljelykset luovat suorastaan maagisen miljöön tarinalle. Kasvillisuus on päässyt isoäidin vanhetessa villiintymään ja rehevöitymään. Sitä täytyy raivata, siitä täytyy huolehtia ja sen täytyy päästä kukoistamaan. Vaikka teoksen kielessä on runsasta kuvailua, sen dialogi on herkullisen napakkaa ja älykkään humoristista. Rehevyyttä on miljöön lisäksi myös siinä miten kirjailija rohkeasti liittoittelee hahmojensa ominaisuuksia ja taipumuksia, kuten vaikkapa kulmakarvojen kasvua, ihon kalpeutta tai puheliaisuutta. 

Mitä eriskummallisempia miehiä käy korjaamassa talon vuotavaa kattoa, laajentamassa terassia tai vaan aiheuttamassa ylimääräisiä sydämenlyöntejä. Naisten kautta miesten rooli on täyttää tarpeita ja pysyä taustalla, vaikka ovatkin syy kesätauolle elämästä. Muuten naiset saavat pääroolin tässä varsin suloisessa kesäromaanissa. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjat kertovat ja Kirjakaapin kummitus. 

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

Louise Penny 2008. Englanninkielinen alkuteos The Murder Stone. Suomentanut Outi Järvinen. Bazar 2020. 432 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Sillä ihmiset eivät menehdy luotiin tai veitseen tai nyrkiniskuun. He menehtyvät tunteisiin, jotka hyljeksittyinä ovat jähmettyneet jääksi.

Three Pines -sarjan suomentaminen on edennyt neljänteen osaan. Maailmalla suosiota jo pidempään niittänyt sarja on meillä hieman jälkijunassa, mutta sehän ei lukunautintoon vaikuta. Sarjan edelliset osat ovat Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus ja Kuukausista julmin. Kolme ensimmäistä osaa sijoittuvat Quebecissa sijaitsevaan pieneen Three Pines -nimiseen kylään ja sen asukkaat tulevat lukijalle tutuiksi. Neljännessä osassa ei murhia ratkotakaan herttaisen kylän ytimessä, vaan tapahtumat sijoittuvat sen läheisyydessä sijaitsevaan Bellechassen kartanohotelliin.

Montrealilainen rikoskomisario Armand Gamache viettää kartanossa hääpäiväänsä pahaa aavistamatta. Paikalla on myös vauras Finneyn perhe - iäkäs äiti puolisoineen, neljä keski-ikäistä lasta ja yksi lapsenlapsi. He ovat kokoontuneet Bellechasseen paljastaakseen jo edesmenneen isän muistoksi pystytettyä patsasta. Perheen vanhat kaunat ja riidanaiheet nousevat pintaan saman tien, eikä mene kauan kun Gamache joutuu luopumaan lomasuunnitelmistaan. Yksi perheen jäsenistä löytyy pihalta kuolleena.

Koska kukaan ei saa poistua hotellin alueelta ennen kuin murha on selvitetty, kiristyy tunnelma kuin Agatha Christien romaaneissa konsanaan. Mitä luurankoja löytyykään äveriään perheen kaapeista, ja mikä osuus tapahtumiin on kartanon vanhalla omistajalla ja tämän lojaaleilla työntekijöillä, hovimestarilla ja kokilla? Myös Gamache vaimoineen yllättyy, kun toinen perheen pojista osoittautuu heidän ystäväkseen Three Pinesin kylästä. Kyllä, tapahtumilla on kuin onkin yhteys tuttuihin.

Louise Penny on rakentanut jälleen kerran kutkuttavan dekkarin syvästi inhimillisistä tunteista ja väärinkäsityksistä. Miten painavia taakkoja kukin kantaakaan harteillaan: syyllisyyttä, häpeää, rakkauden ja hyväksynnän kaipuuta, sairauksia ja vihaa. Mikä merkitys on hotellin omilla hunajamehiläisillä, jalattomalla linnulla tai nuorilla kesätyöntekijöillä? Gamache ratkoo tietysti tapauksen omalla hienovaraisella ja lempeällä tavallaan, mutta ehkä lukijankin on mahdollista päätellä jotain. 

Se saattoi lojua näkymättömissä jopa vuosikymmeniä, ruokkia itseään, kasvaa ja kalvaa ihmisen sisintä rumana ja surullisena. Ja viimein se mursi kaikki inhimilliset esteet. Omatunto, pelko ja sosiaaliset normit eivät enää pystyneet sitä pidättelemään. Silloin oli helvetti valloillaan. Silloin ihmisestä tuli murhaaja.

Three Pines -sarja on cozy crimea parhaimmillaan - suloinen ympäristö, lempeän viisaat ja ymmärtäväiset hahmot sekä herkullinen ruoka, jota on aina tarjolla. Olin yllättynyt kun tämä teos sijaitsi kylän ulkopuolella eivätkä useimmat tutut hahmot olleet mukana, mutta vaihtelu virkistää ja olisihan se pienelle kylälle melkoinen taakka, jos sieltä olisi taas löytynyt ruumis. Jännärin tiivistä tunnelmaa syventävät erityisen paahteiset kesäpäivät ja lähestyvä ukkonen. Sinne tänne ripotellut ranskankieliset sanat sekä Kanadan ranskan- ja englanninkielisten kansanosien väliset vertailut ovat samoin herkullisia yksityiskohtia. Kuolettava kertomus - viides osa - ilmestyy huhtikuussa!

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikainen 2018. Siltala. 138 sivua. Arvostelukappale.

Aki Ollikaisen kesäisessä Pastoraalissa on paimen ja lampaita, mutta paimenidylliksi sitä ei kuitenkaan uskalla luonnehtia. Asetelmassa on paljon muutakin kuin idylliä. Pienessä yhdenpäivänromaanissa kohtaavat upea luonto ja paikkaansa hakevat ihmiset, haaveet ja uhka.

Suuri naaraskyy lepäsi kerällä järveen työntyvällä paahteisella kalliolla, kun se havaitsi lompsivien saappaiden tärähdykset rantapolulla. Se sähähti ja luikerteli leveään kallionhalkeamaan, josta työntyi esiin juuri kukkimaan puhjenneita kultapiiskuja sekä yksinäinen hento pajunverso. Kyy asettui kasvien sekaan paikkaan, jossa se tunsi olevansa turvassa tunkeilijalta, mutta jonne auringonsäteet yhä ulottuivat hivelemään sen mustaa suomupintaa.

Pastoraali on unelmia ja ohikiitäviä ajatuksia, kohtaamiset romaanin henkilöiden kanssa kestävät vain päivän. Painokkaampi ja vahvempi on suven jälki, luonnon ihme. Ollikaisen kesässä luonto pysäyttää ja sille annetaan tilaa. Pienoisromaaniin mahtuu lyhyen kesän uhkeus ja suloinen moninaisuus. Henkäyksen verran maaginenkin on tämä luonto, ja hieman uhkaava. Paimenidylli vaatii myös uhrilampaan, sillä susi on lähellä - ja kuolema.

 

Keski-ikäinen Elina pohtii, vieläkö ehtisi kokea jotain muuta ja jonkun muun kanssa. Mies kun on muuttunut maalle muutettuaan entistä vähäpuheisemmaksi lammaspaimeneksi. Iäkäs Vilho suree vaimoaan, joka katoaa nuoruuteen ja dementian maailmaan, mutta yhdessä on edelleen hyvä olla. Reino on tullut hautaamaan Ruotsissa kasvanutta veljeään Suomeen ja pohtii suhdetta ukkoon, katkeroituneeseen isäänsä. Kesälomalla tapaavat myös toisiinsa ihastuvat nuoret. Teemat ovat pysyviä ja tuttuja.

Pastoraalissa on jännällä tavalla - kuin ohimennen mutta merkityksiä täynnä - viittauksia perimätietoon, tieteeseen ja jopa Raamattuun. Ollikainen kirjoittaa samaan aikaan painokkaasti ja kevyesti, enkä oikein osaa sanoa, mitä se herättää. Ihmetystä tietysti, mutta jotain muutakin. Ihan kaikkea en tainnut vielä sisäistää. Romaani kannattaa siis lukea toisenkin kerran. Ehkä ensi kesän kynnyksellä. Pidin siitä, miltä Pastoraali tuntui ja näytti kädessä: herkkä ja arvokas.

Myös näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirjanurkkaus. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen 2017. Palm Beach Finland. Like. 332 sivua.

Aika hurvatonta on meno Tuomaisen uutuusteoksessa, joka jatkaa tyylillisesti samoilla aineksilla kuin edeltäjänsä Mies, joka kuoli. Dekkarihenkisen tarinan rikokset ovat sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, joka molemmat toteutushaarat lepäävät täydellisten amatöörien harteilla. Palm Beach Finland on hauska, aika pimeä ja samalla terävän tarkkanäköinen. Huumori on mustaa ja kumpuaa tolvanoista, intohimoisista yrittäjistä, yltiöoptimismista ja tasapainottavasta annoksesta lakonisuutta.

Tuomaisen henkilöhahmot olivat taitavalla tavalla huvittavia jo edellisessä teoksessa, joten tätä lukiessa ei tullut yllätyksenä, miten kaksi keski-ikäistä lapsuudentoveria pystyy ryssimään lähes kaiken suunnitellun. Jos he tavoittelevat tappoa, se ei onnistu, mutta ruumiita syntyy kyllä vahingossa. Niinpä pieneen rannikkokuntaan palaava Olivia Koski törmää sotkuun ja ruumiiseen vanhan huvilansa eteisessä. Uhri ei ole paikallisia ja pitäjään saapuukin pian tämän velipuoli, kosto mielessään. Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, kuka on teon takana. Mitä seuraakaan siitä, kun mies lupaa kymppitonnin sille, joka tietää jotain ratkaisevaa!

Murhaa yrittää selvittää myös Jan Nyman, undercover, joka vuokraa asunnokseen pienen mökin meren rannalta, Palm Beach Finlandista. Yrityksen omistajalla Jorma Leivolla on vakaa aikomus nostaa kaunis rantakaistale Nizzan tasoiseen maineeseen. Menestyksen esteenä on ainoastaan Olivia Koski, jonka huvila seisoo väärällä niemellä.

Soheltamisen lisäksi romaani sisältää sopivan annoksen ihastumisia, hyväksikäyttöä, kunnianhimoa ja Suomen kaunista, joskin koleaa kesää, jopa ripauksen isoäitien välistä erotiikkaa. Tuomainen kuljettelee juonta varmalla otteella, aikaansaa pieniä naurunpyrskähdyksiä ja lämpimiä tunteita. Sofi Oksanen vertaa teosta Fargoon, ja kyllä, jos pitää Fargosta, pitää varmasti tästäkin. Tyyli on hyvin samanlainen.

Tarkkanäköisen teoksesta tekee se, miten Tuomainen löytää meistä tavallisista ihmisistä juuri ne piirteet ja ainekset, joista leipoa herkullisia hahmoja. Tyypit ovat arkisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loistavia. Heidän välisensä kommunikaatio on nasevaa ja luontevaa, heidän haaveensa ymmärrettäviä. Ymmärrettävää on myös se, etteivät unelmat toteudu, varsinkaan jos hissi ei aina nouse perille asti.

Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä. Ja että unelmista eroon pääseminen tarkoitti joskus samaa kuin vankilasta vapautuminen.

Lisää bloggauksia kirjasta: Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

Naistenviikko: Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni

Naistenviikon lukemistot jatkuvat. Onnittelut tänään Johannalle, Hannalle ja Jennille!

Karoliina Timonen 2015. Kesäinen illuusioni. WSOY. 165 sivua.

Kesäinen illuusioni oli lukulistallani jo viime kesänä, mutta mikä lie siirtänyt sen syksyyn, jolloin en liian kesäisenä tietenkään sitä enää voinut lukea, joten siirsin sen tämän kesän listalle. Harmi vain, ettei tänään ollut sellainen kuuma, painostava hellepäivä, jona se olisi ollut täydellinen seuralainen rantaviltille.

Klarissalla on todellakin kuuma, painostava loma. Hän on lähtenyt yksin vuokramökille pienelle saarelle selvittämään ajatuksiaan ja aloittaakseen uutta romaania. Aamukahvit terassilla, järvessä uiminen, riippumatto, soutuvene... Paratiisimaisella pikku huvilalla ja vehreässä luonnossa sielu lepää, mutta osaako Klarissa kuitenkaan olla yksin, olla onnellinen. Vastarannalla kapean salmen toisella puolella asuu joku mies ja muutaman päivän yksinolon jälkeen nainen on valmis tekemään tuttavuutta. Mies osoittautuu hieman Klarissaa vanhemmaksi herrasmieheksi, jonka seurassa on mukava jutella, siemailla drinkkejä ja viettää aikaa. Parin viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen Klarissa olisi halukas etenemään pidemmälle, mutta Olavissa on jotain outoa.

Kun miehen aikuinen poika saapuu saarelle ja alkaa liehitellä Klarissaa, on tämä alkuun otettu, mutta Olavin käytös muuttuu uhkaavaksi. Hellepäivien myötä saarten ylle leviää ukkospilviä, jotka eivät ole ainoa painostava asia. Tunnelma on muuttunut ja Klarissa haluaa nähdä miehensä Mikaelin, jonka kanssa oli jo ehditty puhua asumuserosta. Mies saapuu paikalle, yhdessäolo on ihanaa, mutta vain hetken. Pian Mikael lähtee suutuspäissään, onko Klarissa mennyt liian pitkälle? Miksi syrjäisen saaren vanha mummo varoittelikaan häntä Varissaaren miehistä?

Kesäinen illuusioni on kevyen eroottisesti latautunutta kesäistä chic litiä ja kesyä jännitystä, jonka lukee laiturinnokassa, riippumatossa tai - kuten minä - nojatuolissa parissa tunnissa. Romaanin kerronta on hieman mytologisesti sävyttynyttä, jota tukevat Klarissan unenomaiset tai migreenin sävyttämät kokemukset etenkin teoksen loppupuolella. Hieman siis myös maagista realismia! Kesäisellä luonnolla on pienessä tarinassa suuri rooli: linnut, vesi, pihan vanha kataja, kuollut kuikanpoika.

Mukaansatempaavalla pikku tarinalla on jännittävä loppu, joka jättää kaiken avoimeksi, eikä siis ota kantaa siihen, miten käy Klarissan avioliiton tai mikä vastarannalla oli totta, mikä kuvitelmaa, illuusiota. Romaanissa on jotain perinteistä - keski-ikäinen nainen etsii itseään, parisuhde on käännöskohdassa - mutta se ei ole missään nimessä perinteinen pakkaus. Raikkaaseen teokseen mahtuu paljon hyviä aineksia, mutta tuntuu että niitä on ripoteltu sinne tänne, eivätkä ne anna tarpeeksi. Kerrontakin tuntui paikon kömpelöltä, mutta silti kirja oli suorastaan pakko lukea kerralla. Jotain tenhoa siinä oli!

Kirjasta lisää: Kirjoihin kadonnut, Kirjasfääri, Kirsin Book Club, Morren maailma ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy. 2011. Englanninkielinen alkuteos Swimming Home. Suomentanut Laura Vesanto. Fabriikki Kustannus 2016. 144 sivua.

Englantilaisrunoilija Joe Jacobs viettää toimetonta kesälomaa eteläisessä Ranskassa perheensä ja ystäväpariskuntansa kanssa. Altaasta löytyy alaston nuori nainen, Kitty Finch. Kun Isabel Jacobs kutsuu naisen asumaan vierashuoneeseensa, tietääkö hän samalla ajavansa miehensä sairaan tytön syliin. Sillä Kittyllä on taipumus hurmata miehet. Suorasanainen luonnonlapsi, jonka runsaat punaiset kiharat valuvat vyötäröä myöten ja joka ei aina pukeudu helteisellä pihalla. Onko sattumaa, että Kitty, joka rakastaa Joen runoja, on paikalla juuri nyt?

Kumpikin oli odottanut heidän seuraavaa tapaamistaan, ja jännitys oli saanut heidät tekemään käsittämättömiä asioita.

Levyn pieni romaani paistattelee päivää, hikoilee helteessä, kiemurtelee vuoristoteillä ja käyskentelee Nizzan rantabulevardilla. Sen tunnelma on raukea, mutta tiheä. Ötökät tunkevat sisälle hotellihuoneisiin, hikipisarat valuvat pitkin miesten rintakarvoja ja teinitytön silmissä on liikaa maskaraa. Romaanin tunnelma on myös hieman arvoituksellinen, vaikka joo alku kertoo, mitä lopulta tulee tapahtumaan. Lukija ei ylläty sen enempää kuin runoilijan vaimokaan, mutta se ei olekaan tarinan pointti.

Lomapäivien aikana ei ehkä tapahdu kovin paljon, mutta henkilöiden keskinäinen kahina, kitka ja veto ovat käsinkosketeltavia. Henkilögalleria on varsin herkullinen. Miehet sanailevat ja ärsyttävät toisiaan, tytär nakkelee niskoja isälleen, vaimo välttelee miestään, naisten välinen ymmärrys kantaa kauas. Jacobsien teinitytär ei voi vastustaa vetovoimaista Kittyä hänkään, eikä lopulta Mick Jaggeriä muistuttavaa pehmeähuulista Claudea. Loma-asunnoista huolehtiva Jurgen haaveilee salaa elämästä Kittyn kanssa. Ja kaiken yllä istuu vanha nainen, joka parvekkeeltaan tarkkailee, mitä alapuolella tapahtuu.

Aivan kuin hoikka nuori nainen, joka lyhyessä sinisessä mekossa ja punaiset hiukset selässä luikerrellen johdatti harmaata ponia kahvilan terassille olisi ollut näky, jota saattoi vilkaista vain sivusilmällä. Kukaan ei voinut puuttua asiaa, sillä he eivät aivan käsittäneet näkemäänsä.

Levyn kerronta on raikkaalla tavalla ennalta-arvaamatonta ja dialogi paikoitellen kevyen ronskia, vaikka kaiken yllä leijuukin pehmentävä, epätodellinen utu. Kaiken aikaa ollaan menossa jotain kohti. Loppua kohden sekä runoilijan että Kittyn sisäinen surumielisyys - ehkäpä jopa sairaalloisuus - pääsee pintaan ja alun rauha, jos sitä edes oli, on vain muisto.

Levy on onnistunut mahduttamaan näennäisen pieneen tilaan ja kevyen tuntuiseen tekstiin paljon. Tekstiä ei kannata hotkia, vaan maistella hitaasti. Todella mielenkiintoinen ja piristävän erilainen romaani. Lukisin mielelläni lisääkin tätä kirjailijaa! Katsokaa myös, mitä mieltä olivat Omppu, Krista, Katja ja Arja. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen. Rambo. Otava. 2015. 238 sivua.

Finlandia Junior -palkittu Rambo valittiin lukupiirimme käsittelyyn vuoden ensimmäiseen tapaamiseemme. Nuorisoromaania emme olleetkaan vielä yhdessä lukeneet - enkä minä ole tainnut niitä lukea ylipäätään monta. Tunnustan, että suhtauduin teokseen hieman nihkeästi, mutta niinpä vain kävi, että pidin lukemastani kovasti ja imaisin sen parissa illassa.

15-vuotias Rambo ei ole saanut ihan sitä tavallisinta pojannimeä eikä hänestä ole kasvanut ihan keskivertojamppaa. Rambo on saaanut taaperoikäisestä lähtien leimoja, diagnooseja ja vinoilua osakseen. Hän on tottunut olemaan poikkeava ja käyttäytyy sen mukaisesti. Mielikuvitusrikkaalla pojalla on lahjoja, mutta lyhyt pinna, eikä oikein esikuvia joista ottaa mallia. Hän on saanut selviytyä omillaan pienestä pitäen, sillä masennuksestä kärsivä äiti ei tuoksu pullalle eikä jaksa huolehtia.

"Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili."

Kesä äidin miesystävän vanhempien mökillä on käänteentekevä Rambolle, mutta monille muillekin. Päivittäiset rutiinit, säännölliset ruoka-ajat, lämmin järvi, kalastaminen ja länsäolevat ihmiset tekevät Rambolle hyvää. Jopa 14-vuotiaan, ärsyttävän Liinan kanssa tullaan reviiritaisteluiden jälkeen toimeen ja pian enemmänkin. Kesän kuluessä käy selväksi, ettei Rambo ole ainoa, joka kamppailee menneisyytensä kanssa. Haavoja on niin leppoisilla eläkeläisillä kuin keski-ikäisillä, keskiluokkaisilla vanhemmillakin.

Tarina Rambon kesästä on sympaattinen ja lohdullinen. Nuorelle lukijalle on varmasti helpottavaa huomata, kuinka erityislapsena pidetty Rambo on loppujen lopuksi melko tavallinen ja mutkaton. Loppu on tietysti (epärealistisen?) onnellinen ja antaa toivoa, eikä (aikuisen näkökulmasta) hyvin ennalta-arvattavassa tarinassa ole juurikaan yllättäviä käänteitä - vauhtia ja hyvää meininkiä kyllä.

Hahmot ovat niinikään helposti tunnistettavia, suorastaan stereotyyppisiä, mikä olisi ärsyttänyt jossain toisessa genressä, mutta ei tässä. Ihmisten ja ihanan mökkiluonnon läpi kulkeva tuttuus teki lukemisesta leppoisaa ja turvallista. Toisaalta voisi pohtia, olisiko sekä hahmoissa että tekstissä saanut olla enemmän särmää.

Kirja piti silti otteessaan tämän keski-ikäisen lukijan. En osaa sanoa, miten fantasiaa lukeva nuoriso löytää Rambon ja jos sitä heille tarjotaan, miten he sen ottavat vastaan. Aikuisten kirjamaailmassa Rambolla menee lujaa, sillä palkintojen lisäksi se on päässyt Kansallisteatterin lavalle. Uskon, että suoraviivainen ja lempeä tarina toimii sielläkin.

Teoksen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Mari ja Ellen. Ja tietysti lukupiirimme, jonka bloggarit kirjoittanevat omat postauksensa kunhan ehtivät :) Kiitos Marialle lainasta!