Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Anna Soudakova 2020. Atena. 244 s. Sain kirjan lahjaksi. Kuva kustantajan. 

Voiko olla, että se pelko, joka sai alkunsa oveen koputuksesta vuonna 1936 elokuun pimeässä illassa, raskaiden saappaiden töminästä parkettilattiaa vasten ja mustasta autosta odottamassa pidätettyä ikkunoiden alla, on siirtynyt hiljaisena, sanattomana kauhuna sukupolvelta toiselle?

Marian isoisä Juri ei ollut kovin vanha, kun hän menetti vanhempansa, isänmaan vihollisina pidätetyt. Lapsuusvuodet kuluvat ensin isovanhempien, sitten isosiskon kanssa Uzpekistanissa, köyhyydessä ja orpoina, valtion virkamiesten jatkuvan epäluulon kohteina. Rooli ei muutu vuosia myöhemmin Leningradissakaan, mutta Juri on oppinut selviytymään ja raivaamaan tiensä kohti valoa, sillä hänellä ei ollut syyllisyyttä mitä tunnustaa, eikä hän koskaan uskonut vanhempiensakaan syyllisyyteen.

Karjalan mäntykankailla Juri löytää puolison, Tanjan, jonka suomalaisjuuret mahdollistavat mukavat eläkepäivät Turussa. Maahanmuuttajalle kaikki tuntuu lahjalta, vaikka kieli onkin vaikea. Hänellä on kuitenkin ympärillään oma perhe, tärkein kaikista: tytär Sonja, tyttärentytär Maria ja näiden pojat. Kun on kerran menettänyt perheensä, kaikki sukulaisensa, voiko parempaa lahjaa saada? Juri ei anna periksi, vaan selvittää vanhempiensa kohtalon. Nuori valtio pyytää anteeksi, mutta onko mahdollista että historia toistaa itseään? Kuka kantaa tapahtuneesta vastuun? Vastaako enää kukaan näistä kohtaloista?

Anna Soudakovan esikoisromaani paranee ja kehittyy sivu sivulta. Se luo sydäntäsärkevän kuvan naapurimaamme lähihistorian karmeista tapahtumista ja mielettömyydestä yhden perheen näkökulmasta. Romaanin ajankuvaa maustavat arkiset yksityiskohdat, kuten ruoka, perinteet, kesänviettotavat, teen juonti ja kohtaamiset. Soudakova kuvaa myös ympäristöä kauniilla tavalla, Uzpekistanissa, Pietarissa, meren rannalla, männiköissä tai Turussa. Näkökulma maahanmuuttajan arkeen tulee lähelle omaa työtäni ja tunnen empatiaa opiskelijoitani kohtaan.  

Mitä männyt näkevät kattaa paljon, vaikka ei sivumäärältään olekaan runsas. Siihen mahtuu Jurin koko elämä, yksinäisen nuorukaisen kasvutarina, perhettä ja sukupolvia, maahanmuuttajuutta, ja ennen kaikkea lähiseudun historiaa, jota ei saa sivuuttaa eikä vääristellä. Suosittelen nenäliinoja nojatuolin viereen! Vaikka Soudakovan romaanissa ihmissuhteet ovat hieman jopa liioitellun kauniita, niiden pehmentävä ja lohduttava merkitys korostuu, kun lukija kohtaa Jurin surun ja valtavat menetykset, pelon ja jatkuvan huolen. Upea esikoisteos ja toivon että Soudakova kirjoittaa jatkossakin!

Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 12. Kirjassa ollaan metsässä. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 8. A book set in a state, province or country you have never visited (Karjala ja Uzpekistan). Erittäin hyvä kirja myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Lisää arvioita näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjasta kirjaan ja Tuijata.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskaja. 2014. Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther. Tammi 2015. Suomentanut Ilona Nykyri. 277 sivua.

En muistanut enää, miksi heitä etsin ja miten alkuperäinen kysymys kuului, etsimisen pakko oli aikoja sitten jo ottanut minussa vallan, mutta olin aavistelevinani, että jos löytäisin täältä jotain, palaisin takaisin, vaikken tiennytkään mihin, minkälaiseen kotiin, mihin perustuvaan, kieleenkö vai paikkaanko vai sukulaisuuteen.

Minun pitäisi kai pitää kunnon tauko toisen maailmansodan vainoista kertovista kirjoista, tai ylipäätään kirjoista, jotka käyvät läpi epäonnistuneiden ideologisten kokeilujen aiheuttamaa surua ja menetystä. Aihe on mielenkiintoinen ja jollain tapaa ikuinen, eiväthän nämä näytä koskaan loppuvan vaikka kirjallisuuden tehtävä olisikin muistuttaa ja estää niitä tapahtumasta uudelleen. Lukijan kestävyydellä on kuitenkin rajansa. Erinomaisenkin kirjan jälkeen on hieman liian raskas olo.

Katja Petrovskaja syntyi neuvostokansalaiseksi juutalaiseen sukuun, mutta hän on kadottanut historiansa. Matkustin saksanvenäläisenä sukulaisteni juutalaiseen Varsovaan, Poleniin, Polšaan, ja oli kuin molemmat kieleni olisivat tehneet minusta miehitysvaltojen edustajan. Olin mykkyyttä vastaan taistelleen suvun vesana lähtövalmis, mutta kieletön, en hallinnut yhtäkään esivanhempieni kielistä, en puolaa, en jiddišiä, en hepreaa, en viittomakieltä, en tiennyt mitään shtetlistä, en osannut yhtään rukousta, olin aloittelija kaikilla niillä elämänaloilla, jotka sukulaiseni olivat kokeneet kutsumuksekseen. Sukulaisista kulkee paljon tarinoita, he ovat kulkeneet ympäri Eurooppaa, ovat olleet mukana lähes kaikissa tuntemissamme Euroopan käännöskohdissa ja tragedioissa, mutta jäljellä ei ole enää paljon. Kun kirjailija päättää lähteä kulkemaan heidän jäljillään, hänen on selvitettävä sukulaistensa oikeat nimet, kansallisuudet, kielet ja kaupungit, hänen on selvitettävä ne reitit joita pitkin keskitysleirien vankeja on kuljetettu ja ne tiet, joita pitkin on paettu - itään tai länteen.

Suomalaisesta näkökulmasta on käsittämätöntä, miten yhden suvun vesoja ja haaroja saattaa levitä Kiovasta tai Varsovasta Leningradiin, Wieniin, Pariisiin tai Berliiniin, aivan kuin nämä olisivat yhtä ja samaa maastoa. Ehkä näin on monille juutalaissuvuille ollutkin. Monikielinen ja kulttuurisesti rikas perhe, jonka jäsenten lempinimissä kaikuu useita kieliä. On isosetä Judas Stern, jonka teko saattoi laukaista Saksan ja Neuvostoliiton välisen vihanpidon, on isoisä Vasili, joka palasi kotiin keskitysleiriltä 41 vuoden jälkeen. Tai vaikkapa isän babuška, ehkä Esther, sillä kukaan ei ole enää varman hänen nimestään. Ja ne lukuisat kuuromykkien kouluja pyörittäneet sedät ja tädit Odessasta Krakovaan. Niin, tämä on sukutarina, mutta myös kokonaisen maanosan tarina.

Tietysti kun kyseessä on juutalainen suku, on natsiajan vainoilla valtava merkitys. Tämän suvun kohdalla vainot ulottuivat yhtä laajalle kuin suku itse. Babi Jarin rotko Kiovassa tai Gunskirchenin vangit Itävallassa - en ihan aina pysynyt kartalla enkä perässä, mutta ehkä sijainnilla ei näissä kertomuksissa ollut niinkään merkitystä. Jokaisesta kohteesta oli kirjailijan kuitenkin löydettävä jotain, joka todisti, että hänen sukulaisensa oli siellä ollut. Joskus kävi niin - useimmiten - ettei maisema paljastanut enää mitään, mutta Googlesta löytyi tiedonjyviä. Tai sitten kävi niin että ne kadunpätkät ja parvekkeet, vastapäiset leipomot tai risteykset jotka olivat joskus muodostaneet perheen lähiympäristön, olivat tuhoutuneet ja uusi kaupunki kasvanut tilalle.

Petrovskajan teos on kertomuksia, mutta samalla se on dokumentaarinen selvitys, jota muutamat valokuvat ja raportit tukevat. Kun sukua ei enää ole paljon jäljellä, muuttuvat kertomukset hieman myyttisiksi, mutta tasapaino värikkäiden hahmojen ja todellisen historian kanssa on toimiva. Kirjailijan teksti on niin ikään värikästä ja rönsyilevää, katkeaa välillä ja jatkuu taas myöhemmin. Fragmentaarisuus pakottaa lukemaan hitaasti, mutta koska sulateltavaakin on, hitaus tekee vain hyvää. Tekstiä keventää älykkään ironinen huumori, mikä on paikallaan etenkin raskaammaksi muuttuvaa loppua kohden. Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddišin kielen katoamisesta. Upea, valtavirrasta erottuva teos identiteetin rakentumisesta, muistamisesta ja yhteisestä historiasta.

Myös Ulla ja Mari A. ovat lukeneet kirjan. Helmetin haasteessa sijoitan sen kohtaan 14: Valitsin kirjan takakannen perusteella (joo, joskus viime kesänä).

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen. 2008. Puhdistus. WSOY. 375 sivua.

Aliide Truu elää siskonsa kanssa, tämän varjossa. Ingel on kaikessa taitavampi ja näppärämpi, eikä ole yllätys, että Hans, johon Aliide on iskenyt silmänsä, rakastuu Ingeliin. Toisistaan huumaantunut nuoripari on Aliidelle melkein liikaa, mutta yhdessä eletään ja odotetaan, että äiti ja isä saisivat vielä palata kotiin. 1930-luvun loppu taittuu toiseksi maailmansodaksi, saksalaiset tulevat mutta eivät jäädäkseen. Pian virolaismielinen Hans joutuu metsään ja piiloon, sillä venäläiset valtaavat maan. Alkavat kuulustelut ja puhdistukset, kaikki joiden epäillään vastustavan uutta ideologiaa, viedään pois. Aliide katsoo parhaaksi löytää itselleen mies puolueorganisaation sisältä. Siten hän olisi turvassa, eikä kukaan saisi tietää totuutta.

Sen päivän aamuna Aliide oli kuitenkin tuntenut pienen toivon jyväsen: ehkä ne jättäisivät heidät rauhaan. Jos ne nyt uskoisivat, että he eivät tienneet mitään. Jos ne nyt antaisivat heidän tehdä rauhassa työnsä, hillonsa ja säilykkeensä, antaisivat heidän olla.

Vuonna 1992 yksin elävä, ikääntynyt Aliide löytää pihastaan nuoren, pahoinpidellyn ja nälkäisen naisen. Nainen piilottelee miehiltä, joiden vankina hän on ollut, alistunut kaikkeen, mitä on vaadittu. Nainen, Zara, on kasvanut kaukana Vladivostokissa ja saapunut länteen kouluttautuakseen. Hänellä on mukanaan isoäidin vanha kuva kahdesta tytöstä. Kuvasta Aliide tunnistaa itsensä ja Ingelin, siskonsa, jonka olemassaolon hän on kieltänyt itseltään. Mitä Aliiden ja Ingelin nuoruudessa tapahtui? Miksi Vladivostokissa ovat vain perheen naiset, mitä tapahtui Hansille?

Puhdistus on naisen näkökulma Viron lähihistoriaan, menneiden vuosikymmenten painostukseen ja epäluuloon. Aliiden tarina valottaa niitä valintoja, joita perheiden on täytynyt tehdä kahden erilaisen ideologian puristuksessa ja sen jälkeen, kun kommunismi sai vallan. Se on tarina hiljaisesta selviämisestä, vallan oikeuttamasta väkivallasta ja perheen hajoamisesta. Hansin oletetun katoamisen jälkeen Aliide, Ingel ja jopa pieni Linda joutuvat kuulusteluihin, jollaisia ei haluaisi edes ajatella, jollaisia ei haluaisi kenenkään kohdalle. Aliide sitoutuu petokseen, josta kärsivät hänen ainoat perheenjäsenensä. Samalla hän pysyy kuitenkin uskollisena valheelle, jonka pitäisi pelastaa Hans, mies jonka Aliide uskoo edelleen voittavan puolelleen jonain päivänä.

Zaran kohtalo puolestaan on esimerkki siitä, miten häikäilemätöntä alistaminen ja hyväksikäyttö voi olla epätasa-arvoisessa maailmassa. Lännen houkuttelema Zara ajautuu tahtomattaan osaksi orjuuttavaa seksikauppaa, eikä pakokeinoa löydy ennen kuin hänet omistava mies lähtee ajomatkalle kohti Tallinnaa, parempia markkinoita, Zara kyydissään. Tyttö pääsee pakoon ja juokseen henkensä edestä kohti isotätinsä taloa maalla, pitkän hopeapajujen reunustaman pihatien päässä. Aliide löytyy, mutta menee päiviä ennen kuin tälle selviää, kuka resuinen ja likainen tyttö onkaan. Naisten elämästä löytyy kuitenkin jotain samaa, jotain mikä saa Aliiden käyttämään asettaan ja lähettämään tytön kohti parempaa elämää.

Etkä sinä koskaan voi tietää, kuka kadulla vastaan tuleva ihminen on nähnyt ne. Ne vain katsovat, etkä sinä voi koskaan tietää, onko sinut tunnistettu. Ne nauravat keskenään ja katsovat sinuun päin, etkä sinä voi tietää, puhuvatko ne sinusta.

Puhdistus sai valtavasti huomioita ja lukijoita, kun se ilmestyi vuonna 2008, olihan teos tullut tunnetuksi jo teatterissa ja voitti sitten Finlandia-palkinnonkin. Eikä ihme. Puhdistus on romaani, jossa historia herää henkiin koskettavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Viron valtion traagiset tapahtumat koskettivat yksittäisiä ihmisiä. Se pohtii väkivallan lisäksi nationalismia ja sen eri puolia; millainen isänmaallisuus on hyväksyttävää, millainen ei? Vaikka vuodet ja vuosikymmenet kuluvat,  vielä vuonna 1992 Aliide tuntee, miten aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, korsut romahtaneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat.

Aliiden ja Zaran tarinat ovat raastavia lukea. Elämää varjostaa jatkuva pelko, paljastuminen ja väkivalta niin että naisten kokema fyysinen ja psyykkinen tuska tuntuu lukijankin kainaloissa. Silti onkin ihme, että Oksasen tekstistä huokuu samaan aikaan jonkinlainen viileys. Ehkä sen saa aikaan  tekstin tietynlainen suoraviivaisuus ja uskottavuus. Oksanen on värittänyt tarinan kiehtovilla maalaiselämän yksityiskohdilla. Ingelin ja Aliiden jatkuva pilkkominen, keittäminen ja säilöminen tuovat piparmintun, sipulin ja omenakompotin tuoksuja omaan olohuoneeseen saakka. Rehellistä ja eleettömyydessään aitoja ovat myös maalaisluonto, pajut, koivut, metsä - jopa poskella kiusaavat likaiset kärpäset. Itse tarina jättää lukijalle muutamia mystisiä aukkoja, joita paikkaillaan lopuksi sosialistisen organisaation salaisilla selonteoilla, raporteilla, jotka paljastavat päähenkilöistä seikkoja joita ainakaan minä en tekstiä lukiessani osannut odottaa. Romaani on hyvin täyteläinen sekä tapahtumiltaan, tunteiltaan että kieleltään.

Puhdistusta on luettu valtavasti. Kattava lista postauksista löytyy vaikkapa blogista Anna minun lukea enemmän.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela. 2013. Punaisten kyynelten talo. Karisto. 254 sivua.

Demokraattinen Kamputsea vuonna 1978. Yhdeksänvuotias Vanna puurtaa isoveljensä kanssa pellolla muiden lasten kanssa. Ruokaa saadaan kerran päivässä, töitä tehdään kaksitoista tuntia ja selkää särkee. Iilimadot nipistelevät varpaita mutaisessa maassa. Joka ilta keräännytään kritiikki- ja itsekritiikkikokoukseen, jossa voi paljastaa toisen lapsen imperialistiset tavat tai tunnustaa oman heikkoutensa. Nälkä kovertaa Vannan vatsaa, hän haluaisi kysellä, mutta veli käskee hänen olla hiljainen ja huomaamaton. Ei saa itkeä, koska siitä rangaistaan. Kaikki tunteet on pyyhittävä kasvoilta. Ei saa potea koti-ikävää, sillä puolue on kaikki mitä lapsi voi tarvita.

Lasten äiti makaa vauvansa kanssa pienessä sellissä kahle nilkassaan. Hänen selkänsä on ruoskittu ja naarmut ovat alkaneet mätiä. Vauva on vielä lämmin, muttei juuri liiku. Vartijat kiristävät torakoilla, käärmeillä ja lapsen tappamisella, ellei nainen tunnusta pahuuttaan. Vastavallankumoukselliset on saatava tunnustamaan tekonsa. Nainen on ymmällään, sillä hän on ollut alusta lähtien uskollinen, suoraselkäinen ja kyseenalaistamaton, täydellinen toveri. Eikö hän ollut se, joka löysi tehtaan mätäpaiseet ja kitki huonon aineksen punaisesta aatteesta?

Se toinen elämä. Siitä ei voi puhua, eikä ole syytä puhua. Se tulee sulkea kiviä täynnä olevaan säkkiin ja upottaa mahdollisimman syvälle mielen pimeimpään kaivoon.

Kambodža 2005 - 2009. Vanna on viiden lapsen äiti ja naimisissa miehen kanssa, jonka yöunet menneisyyden teot ovat vieneet. Vanna on lähettänyt lapsiaan kouluun kylän ulkopuolelle, jotta nämä saisivat paremman tulevaisuuden. Tytär Chanda pärjää hyvin ja tanssii kauniisti. Eräänä päivänä Vanna saa viestin enoltaan ja saa tältä kuulla perheensä kohtalosta. Menneisyys puskee pintaan myös, kun Vannaa aikoinaan hoitanut ranskalaisnainen ajaa autolla hänen pihaansa ja pyytää todistamaan oikeudenkäynnissä toveri Duchia vastaan.

Ja ketkä ovat syyllisiä? Tai pikemminkin: ketkä ovat syyttömiä? Kambodžassa ei ole riittävän monta selliä murhaajille, teloittajille, kiduttajille, raiskaajille, kansan orjuuttajille, lahjotuille viranomaisille ja poliitikoille. 

Punaisten kyynelten talo on raskain romaani, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Samalla se oli niin hyvä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta. Rannela kirjoittaa järkyttävistä asioista lukijaa säästelemättä, mutta hyvä niin. Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole aina kaunis ja arvostankin sen silmiäavaavaa, ravisuttelevaa roolia. Kambodžan historia ei ole kovin tuttu, vaikka tietysti punakhmerit ovat nimenä tuttu ja jonkinlainen aavistus maan menneisyydestä minulla on ollut. Sen lisäksi, että kirja valaisee punakhmerien terroria ja vinoutuneen ideologian aiheuttamaa väkivaltaa, se tuo esiin ne vallankäytön muodot joista niin moni - etenkin tytöt ja naiset - ympäri maailman kärsivät edelleen.

Ei silti, etteikö romaanissa olisi jotain kaunistakin. Rannelan kieli on napakan toteavaa, mutta tekstiin mahtuu paljon kaunista ympäristöä, lapsuusmuistoja ja hellyyttä. Sekä Chey Chanin, Vannan äidin, että Vannan itsensä muistoissa maaseudun ihmeelliset tuoksut, luonnon runsaus ja isoäidin buddhalaisuus tasapainottavat myöhempien vuosien kauheuksia. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa Chey Chanin ja Vannan tarinoiden eteen. Fiktiivisiä, mutta hyvin mahdollisia hahmoja. Valokuva äidistä ja tämän pienestä vauvasta vankilamuseon seinällä Kambodžassa suorastaan vaati päästä hänen romaaninsa aiheeksi. Toveri Duchia ja muita vastuussa olleita alettiin tuomita vuodesta 2009 lähtien.

Kirjaa on luettu paljon, lisää arvioita vaikkapa Elinalta, Katjalta ja Sarilta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.