Brit Bennett: Äidit

Brit Bennett 2016. Englanninkielinen alkuteos The Mothers. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2023. 297 s. Lainasin kirjastosta.

Voi hyvänen aika, miten tasokas esikoisromaani! En ihmettele, että tämäkin on nyt suomennettu, sillä Bennettin toinen romaani Mikä meidät erottaa oli samoin ihan huippu. Brit Bennett on kirjoittanut Äidit vain 26-vuotiaana, mutta kykenee ilmaisemaan siinä viisautta, jota voi moni kokeneempi kirjailija vain ihailla. Ihan syystä häntä kutsutaan Yhdysvalloissa uudeksi Toni Morrisoniksi.

Nadia on juuri menettänyt äitinsä ja viettää villiä kesää unohtaakseen hiljaisen kodin ja sen surun. 17-vuotiaalla on edessä lähtö yliopistoon, mutta tulevaisuutta varjostavat ajatukset äidin itsemurhasta ja siitä, miten huonosti toisen on voinutkaan tuntea. Mitä äiti on uhrannut tullessaan raskaaksi 17-vuotiaana ja päättäessään pitää lapsen? Mistä äiti on jäänyt paitsi - onko Nadia syy äidin käsittämättömälle teolle? Pikkukaupungin seurakunnassa Nadia tutustuu ikäiseensä Aubreyyn, epätodennäköiseen ystävään, jonka kanssa siteet kantavat vuosia eteenpäin. Myös Aubrey on menettänyt äitinsä, mutta vapaaehtoisesti, paetessaan äidin kotiin tuomia miehiä.

Aubrey mietti, olivatko he ainoat, joista tuntui, etteivät he tunteneet omia äitejään. Ehkä äidit olivat lähtökohtaisesti mittaamattomia ja tuntemattomia.

Lukupiiriystäväni peräänkuulutti eilen romaaneja, joissa naisten välistä ystävyyttä kuvattaisiin pelkästään ystävyyden ja sen ystävyyden merkityksen kautta ilman miesten aiheuttamaa draamaa - tai ilman draamaa ylipäätään. Tässä romaanissa draama syntyy Lukesta, entisestä urheilijalupauksesta, jota kumpikaan tytöistä ei voi olla sivuuttamatta omalla tavallaan. Nadia päättää 17-vuotiaana ettei hän ole vielä valmis äidiksi, hän ei halua uhrata opintoja, joihin hänen äitinsä ei koskaan päässyt. Muutama vuosi myöhemmin Aubrey puolestaan kamppailee mahdollisen lapsettomuuden kanssa. Luke haluaa isäksi, mutta joutuu luopumaan muista unelmistaan. 

Kahden nuoren välinen ystävyys on haurasta ja sen kuvaus kaunista, ja sille annetaan romaanissa hyvin tilaa. Se tuo lohtua Nadian suruun ja opettaa Aubreylle oman kehon kunnioitusta. Siinä missä Aubrey pakenee väkivaltaa ja rikkonaisuutta, Nadia pakenee ennakko-oletuksia, roolimalleja ja surua. Nadian elämässä äidin mysteeri on ja pysyy, kun taas Aubrey tekee äitiinsä selkeän pesäeron. Usein ärsyynnyn romaaneista, joissa en pääse nuorten päähenkilöiden kanssa samalle aaltopituudelle, esim. Sally Rooneyn teoksessa Keskusteluja ystävien kesken, vaikka tunnistaisinkin heissä paljon tuttua. Brit Bennettin romaanien nuorten päähenkilöiden kanssa tätä haastetta ei ole ollut, vaikka he eivät tutuilta tuntuisikaan.

Romaanin nimi Äidit viittaa myös seurakunnan iäkkäisiin äiteihin, jotka saavat välillä kertojan roolin. He tarkkailevat yhteisöä omasta viitekehyksestään ja tekevät tarinasta kokonaisemman. He edustavat eräänlaista ikuista äitiyttä ja naiseutta, iättömyyttä ja ajattomuutta, kokemuksia joita naisilla on miesten maailmassa ollut aina. Luken äiti puolestaan on määrätietoinen nainen, jonka päätös vaikuttaa kaikkiin kolmeen nuoreen peruuttamattomalla tavalla. Tekisi mieli sanoa romaania myös kasvukertomukseksi, sillä niin paljon ehtii tapahtua ja niin paljon tytöt kokevat niiden muutaman vuoden aikana, josta romaani kertoo. Ystävyyden lisäksi tarinassa on aimo annos rohkeutta, myötätuntoa, salaisuuksia, vastuunottoa ja sitoutumista. 

Ihmisen ihonväri voisi olla yksi teema, jota pohtia tässä, mutta totean vain lyhyesti että siihen ei Bennettin romaanissa juurikaan viitata, ja silti ymmärsin valtaosan - ellei kaikkien - kirjan hahmoista olevan värillisiä. On upeaa, että ihonväriä ei alleviivata, mutta silti sen suomat mahdollisuudet tai yhteiskunnan asettamat esteet tulevat näkyviksi. Mikä meidät erottaa käsittelee värillisyyttä ihan omalla tavallaan, siinä siis aiheesta enemmän!

Romaanista myös blogeissa Lumiomena ja Raijan kirjanreppu. 

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Brit Bennett 2020. Englanninkielinen alkuteos The Vanishing Half. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdysvalloissa valtavasti kehuja saanutta nuorta Brit Bennettiä on verrattu jopa Toni Morrisoniin. Huomasin itse hänen teoksensa vasta kun luin Hesarin arvion hänen esikoisteoksestaan Äidit. Jo ensimmäisillä sivuilla tiesin, että Mikä meidät erottaa on loistava romaani, joten täytyy tuo esikoinenkin laittaa heti varausjonoon.

Lähtökohtakin on jo kutkuttava - tai siis se, minkä takakansi paljastaa. Romaani kertoo identtisistä kaksosista, joista toinen päättää elää valkoisena ja jättää lapsuudenperheensä täysin. Toinen heistä saa lapsen hyvin mustan miehen kanssa ja palaa lapsuudenkotiinsa. Miten tämä on mahdollista? Tarina kertoo, että kun mustat vapautuivat 1800-luvulla, he perustivat Louisianassa pienen Mallardin kaupungin, jossa sukupolvi toisensa perään pyrki lähemmäksi valkoisuutta. Niinpä vuosisata myöhemmin syntyneet kaksoset olivat jo niin vaaleita, että irtautuminen omasta taustasta oli täysin mahdollista.

Kaksoistytöt ovat vasta 16-vuotiaita, kun he jättävät Mallardin ja äitinsä. Pian sen jälkeen toinen heistä, Stella, jättää siskonsa Desireen ja katoaa täysin. Kymmenisen vuotta myöhemmin Desiree yllättää kotikaupunkinsa ja äitinsä palaamalla Mallardiin pienen mustan Juden kanssa. Hän rakastuu vähitellen mieheen, jonka työ on jäljittää rikollisia ja velkaantuneita, mutta joka tietää myös mistä Stellan saattaisi löytää. Kun ajassa siirrytään jälleen kymmenisen vuotta eteenpäin, Jude törmää Los Angelesissa vaaleaan, sinisilmäiseen Kennedyyn ja selvittää kuin vahingossa Stellan salaisuuden. 

Bennettin romaanissa on ihanalla tavalla luettavaa, tarinoita, älykkyyttä ja ajankohtaisia teemoja, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1960 - 1980-luvuille. Se on katsaus Yhdysvaltain lähihistoriaan värillisen näkökulmasta, asenteisiin ja normeihin, jotka eivät ole tainneet kovin paljon muuttua. Niin kaksosten isän, kuin Desireenkin kohtaama väkivalta on surullinen mutta tarinassa ikään kuin välttämätön osa perheen historiaa, joka vaikuttaa valintoihin, lähtemiseen, paluuseen ja ihmissuhteisiin sukupolvien yli.

Mikä meidät erottaa näyttää hyvin havainnollisesti, miten etuoikeudet määrittyvät, miten ihonväri vaikuttaa asemaan ja miten me sen näemme tai olemme näkemättä. Juden, Stellan ja Desireen elämästä löytyy esimerkkejä, joissa ihon väri vaikuttaa työpaikan saamiseen, asuinalueisiin, ystävyyssuhteisiin, koulukiusaamiseen ja osallisuuteen ylipäätään. Romaani tarkastelee myös yksilön tasolla, mitä tapahtuu identiteetille, jos pyrkii peittämään sen, miksi on syntynyt. Millaisia uhrauksia Stella joutuu tekemään, miten paljon hän joutuu valehtelemaan ja unohtamaan elääkseen valkoisena. Mihin kaikkeen yönmustan Juden ihonväri vaikuttaa ensin pikkupaikkakunnalla, sen jälkeen suurkaupungissa.

Juden elämään osuu muitakin marginaalissa eläviä ihmisiä, jotka tuovat laajemman perspektiivin toiseuteen. Bennett kirjoittaa hyvin myötätuntoisesti, mutta vaikka romaanissa on hyvin rankkoja taustoja ja muistoja, niistä päästään aina eteenpäin eikä niihin jäädä vellomaan. Romaanin naisten elämät ja kohtalot ovat hyvin koskettavia, osa niistä olosuhteiden määräämiä, osa itse valittuja. Minulle raastavinta oli kaksosten välinen etäisyys, täydellinen tietämättömyys niin läheisen ihmisen olemassaolosta. Bennettin kirja on myös rakkausromaani, mutta sitäkin hyvin monipuolisesti. Hän osoittaa että romanttista rakkautta on monenlaista ja monenlaisissa olosuhteissa. Perheenjäsenten välinen rakkaus saattaa kestää välimatkat ja poissaolot, kun rakkaus on hyväksyvää ja anteeksiantavaa.

Tämä teos jää varmasti mieleen ja uskon että Brit Bennettin teoksissa on todellakin aineksia tulevaisuuden klassikoiksi. Romaani opettaa, avaa silmiä ja vaikuttaa samalla tavalla kuin vaikkapa Colson Whiteheadin, Bernardine Evariston tai vaikkapa Johannes Anyurun teokset. 

Delia Owens: Suon villi laulu

Delia Owens 2018. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2020. 416 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Delia Owensin esikoisromaani on ollut valtava menestys ja siitä on jo tekeillä elokuva. Olinkin yllättynyt, miten nopeasti sain sen kirjaston varausjonosta. Kirja liittyy viimeaikaisten, luonnon monimuotoisuudesta muistuttavien ja sitä ylistävien romaanien upeaan jatkumoon. Mieleeni tulevat muun muassa tänä vuonna lukemani Maja Lunden teokset Mehiläisten historia ja Sininen, kuin myös kotimainen Selja Ahavan uutuus, Nainen joka rakasti hyönteisiä. Myös naisilla on näissä romaaneissa merkittävä rooli.

Kyan äiti lähtee väkivaltaisesta suhteesta ja jättää lapsensa juopon isän hoteisiin. Vanhemmat sisarukset lähtevät yksi kerrallaan, kunnes pieni Kya on yksin. Isä on pitkiä aikoja poissa ja lapsen on keksittävä keinot selviytyä. Pian isäkin lähtee, eikä Kyalla ole seuranaan muuta kuin rämealueen moninainen eläimistö, tuoksut, äänet ja laguuni. Neuvokas tyttö selviää, mutta rähjäisen rannikon "Rämelikasta" alkaa liikkua kaikenlaisia huhuja. Tyttö oppii pärjäämään yksinäisyyden kanssa, sillä häntä ei auta juuri kukaan, eikä Kya oikein opi luottamaan ihmisiin.

Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.

Kya elää symbioosissa lähiympäristön ja luonnon kanssa. Hän kerää sulkia ja simpukankuoria, maalaa taitavia yksityiskohtia ja tallentaa oppimansa rähjäiseen mökkiinsä. Teini-iässä hän tutustuu lähellä asuvaan Tateen, poikaan joka on seurannut hänen kasvuaan läpi vuosien. Tate opettaa Kyan lukemaan ja laskemaan, eikä tytön oppimisella ole sen jälkeen mitään rajaa. Vuosia myöhemmin Kyan tarkoista maalauksista ja selonteoista kootaan kirjoja, joiden merkitys rämeen ja rannikon eläimistön tuntemiseksi on mittaamattoman arvokas.

Yksinäisiin vuosiin mahtuu myös ihastumista ja kohtaamisia miesten kanssa, mutta erot ja hylkäämiset satuttavat liikaa, eikä Kyasta olisi muutenkaan elämään ihmisten ilmoilla. Kun toinen Kyan miehistä löytyy kuolleena, kohdistuvat epäilyt omituiseen Rämelikkaan, jota kyläläiset eivät ole koskaan oppineet tuntemaan. 

Suon villi laulu on uskomattoman koukuttava ja kaunis romaani. Kyan tarina ja kohtalo on sydäntäsärkevän surullinen. Eristyneisyys, pettymykset ja jatkuvat hylkäämiset ovat raastavaa luettavaa vielä senkin jälkeen kun pikkutytöstä on kasvanut uljas, aikuinen nainen. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat täynnä epäluuloa ja piilottelua, mutta sisimmässään tyttö haluaa läheisyyttä ja hyväksyntää. Tarinassa on paikoitellen siirappisuutta ja rämeikön laidalla asuvan lapsen neuvokkuus on ehkä jopa epäuskottavaakin, mutta en antanut sen haitata, sillä kirjaa oli pakko ahmia eteenpäin.

Osa koukuttumisesta liittyy tietysti murhatutkintaan, jota leimaa paikallisten puolueellisuus, 1960-luvun asenteet ja nurkkakuntaisuus. Romaani onkin paitsi Kyan kasvutarina, myös mielenkiintoinen sukellus vanhaan, syrjäiseen kolkkaan Yhdysvaltain itärannikolla. Rotuerottelu ja muukin eriarvoisuus on arkea. Tietysti myös Kyan selviytymistarina vetää puoleensa. Merkittävä, ellei jopa merkittävin, rooli romaanissa on kuitenkin luonnolla. Kyan havaitsemat luonnon yksityiskohdat tekevät tekstistä uskomattoman kauniin ja saavat katsomaan omaakin lähiluontoa uusin silmin. Tämän monipuolisen romaanin lukemiseen kannattaa varautua nenäliinoin. 

Kirjasta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Leena Lumi.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynn 2006. Englanninkielinen alkuteos Sharp Objects. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2015. Bon-pokkari 371 sivua, sisältää myös novellin Auttava käsi.

Lukeminen on takunnut pahasti viime aikoina. Syytän siitä työväsymystä ja kiirettä, joka on tuonut unen iltaisin niin nopeasti etten oikein ole päässyt sisälle yhteenkään kirjaan. Joka ilta on tuntunut, että jatkan kirjaa, josta en muista mitään. Syytän hieman myös pihaani, jonka laittamisesta olen aika innostunut. Kun sää on ollut niin mainio, ei lukemiselle vaan jää aikaa! Eilen ne työkiireet sitten väistyivät ja tänään antauduin viimeisimmälle lukuyritykselleni oikein kunnolla. Se kannatti. Pääsin Terävien esineiden imuun kunnolla ja tunsin taas, mitä on kun lukeminen vie mennessään.

Työväsymys tai ei, niin Gillian Flynnin esikoisteos ei vakuuttanut alkuun kovin hyvin. Tuntui, kuin olisin aloittanut kehnon kirjan, olin hieman pettynyt ja ärsyyntynyt. Goodreadsin haastekohta 19 ikään kuin pakotti minut kuitenkin jatkamaan, sillä kyseiseen kohtaan sopivat muut teokset/kirjailijat eivät innostaneet senkään vertaa. Luotin siihen, että Kiltin tytön kirjoitta osaa kyllä. Teräviä esineitä lähti onneksi vetämään jossain välissä, kun nuori toimittaja Camille saa komennuksen entiselle kotipaikkakunnalleen, josta hän on pysytellyt tarkoituksella poissa pitkään.

Camillen suhde äitiinsä on vähintäänkin vaikea ja outo. Äiti ei ilahdu tyttärensä paluusta eikä Camillella ole minkäänlaista suhdetta lähes kaksikymmentä vuotta nuorempaan siskoonsa. Niin äidin kuin siskonkin epätasainen mielenlaatu ja omituinen käytös herättävät vihaa, kateutta, ärtymystä ja surua. 13-vuotias varhaiskypsä sisko saa huomiota yhtä paljon kuin aikoinaan Camillen kuollut sisko Mariam, mutta Camillen halutaan pysyvän poissa. Juttu, jota Camille on komennettu kirjoittamaan Wind Gapiin, koskee kahta kuollutta tyttöä. Millaisia vihjeitä  Camille kerää haastatellessaan paikallisia? Millä tavalla tapaukset liittyvät hänen perheeseensä?

Flynn kirjoittaa tahmean alun jälkeen jännäriä, jossa on ehkä häiritsevänkin paljon tuttuja, paljon käytettyjä aineksia, mutta jotain omaperäistäkin teoksessa on. Niin nuoret kuin aikuisetkin naiset käyttäytyvät pelottavan sairaalla tavalla. Kuumat viikot pikkupaikkakunnalla ovat täynnä juoruja, alkoholia, pillereitä, seksiä ja kiusaamista. Kolmetoistavuotiaiden tyttöjen tapa hallita ympäristöään tai Camillen äidin sairaalloinen kontrollointi on kuvottavaa. Kuvottavaa on myös se, mitä traumaattinen lapsuus on saanut Camilleen tekemään itselleen. Tähän viittaa romaanin nimi.

Teräviä esineitä oli ehkä jopa hieman makaaberi, mutta se ei haitannut, vaan teki lukemisesta kevyempää. Teema oli nimittäin melko karmiva ja sitä olisi voinut olla vaikea sietää ellei tarina olisi ollut hieman överi ja hahmot liioitellun stereotyyppisiä tai pahoja. Lukeminen ei pelottanut loppujen lopuksi lainkaan, eikä juonessa ollut niin selkeää takaa-ajo- tai muuta sellaista kohtaa, missä viimeistään syke nousisi. Syke ja tunnetila kohosi lähinnä päähenkilöllä, jonka itsepintaisuuttaan ja itsetuhoisuuttaan päätti ratkaista tapaukset. Plussaa annan hallitun jännityksen lisäksi siitä millä tavalla Flynn kuvaa paikoilleen jämähtäneen pikkupaikkakunnan hierarkiaa ja pettymyksiä.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Osallistun tällä myös Yhdysvallat-lukuhaasteeseen, jota isännöi Lukupino. Muissa blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjoihin kadonnut.