Emma Rous: Au pair

Emma Rous 2018. Englanninkielinen alkuperäisteos Au Pair. Suomentanut Sisko Ylimartimo. Minerva 2019. 383 s. Lainasin kirjastosta.

Ensi viikolla kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Emma Rousin Au pair ei ole varsinaisesti dekkari, vaan psykologinen jännäri, mutta ihan hyvin uskon sen sopivan viikon teemaan; aloitan siis hieman etuajassa. Luvassa lisää jännitystä tuleviin päiviin. Romaani on ollut kansainvälinen menestys, eikä mikään ihme. Juoni ja mysteeri vetävät mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Kuka minä olen?

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa elää Seraphine, toinen Summerbournen kaksosista, joka on kai aina epäillyt taustaansa. Vahvistuksen epäilylle tuo syntymäpäivänä otettu valokuva perheestä - valokuva jossa on vain yksi vauva. Seraphine haluaa selvittää kuka oli Laura, nuori au pair, joka oli palkattu vuodeksi hoitamaan hänen isoveljeään Edwiniä ennen kaksosten syntymää.

Tarinan toinen kertoja on luonnollisesti Laura itse, vuosina 1991 ja 1992. 18-vuotias au pair viettää vuoden Summerbournessa, kartanossa Norwichin sivukylillä, seuranaan Edwin ja tämän äiti Ruth. Ruth on mieleltään epätasapainoinen, eikä helppo ole tämän äitikään, joka vierailee kartanossa säännöllisesti. Lauran sydän pamppailee perheystävälle Alexille, mutta mitä aikuisten välillä tapahtuu, kun Alex lakkaa käymästä? Mikä rooli Ruthin miehellä on kartanon tunnelmaan ja Ruthin mielialoihin?

Au pairissa on kevyellä tavalla läsnä jonkinlainen kauhuromantiikka. Kellankultainen kartano kauniine ympäristöineen ja vanhahtavine kylineen tietysti kuuluvat asiaan, ollaanhan Englannissa. Läheisen rannikon jyrkät kalliot, salaperäinen torni ja perheen omituisesti käyttäytyvät naiset - toisaalta ihanat päivät nelivuotiaan lapsen kanssa ulkona tai pipareita leipomassa - tunnelma kääntyy nopeasti suorastaan dramaattiseksi. Lauran elämä Summerbournessa on periaatteessa leppoisaa ja helppoa, mutta hänelläkin on murheensa. Kartanon maista huolehtii vanha Michael, jonka kertomukset ja uskomukset kartanon kaksosiin lankeavasta kirouksesta tuo mysteeriin omat värinsä. Lisämakua tuovat yksityiskohdat, kuten maukkaat viherluumut, kaupunkitalo Winterbourne ja vaietut salaisuudet.

Romaanin kerronta ei ihan ollut mieleeni, tai ainakaan se ei ollut teoksen parasta antia, en kuitenkaan osaa selittää miksi. Lauran au pair -vuoteen ja Seraphinen syntymään tuntui kuitenkin liittyvän niin kiehtova kuvio, että se piti otteessaan. Loppu oli ehkä hieman imelä ja epäuskottavakin; minun oli vaikea uskoa, että pahat aikeet olivat nyt tässä ja perheenjäsenet pääsevät rauhassa käsittelemään tunteitaan. Odotin vielä jotain yllättävää käännettä. Mysteerin perusidea kun oli kuitenkin aika helppo päätellä.

Kirjasta myös näissä blogeissa: Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus ja Luetut kirjat. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 12: Kirja liittyy Iso-Britanniaan. Kirjankansibingossa tämä osuu kohtaan Lomahaave.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi 2013. Kukkia Birgitalle. Minerva. 256 sivua. Oma ostos.

Miska, arka ja vetäytyvä opiskelijanuorukainen, lupaa vastentahtoisesti viedä kukkia kaukaiselle sukulaistädilleen Birgitalle, joka on menettänyt päätösvaltansa ja jalkansa alkoholismille. Kulmikkaalla naisella on pojalle pyyntö, johon tämä lähtee nikotellen mukaan, mutta lähtee kuitenkin. Syntyy eräänlainen ystävyys- tai hyötysuhde eikä Miskan elämää voi seuraavien päivien aikana kutsua tylsäksi.

Tiuraniemi esittelee Miskan, joka on piristävän erilainen romaanihahmo. Miskassa on jotain keski-ikäistä täti-ihmistä ärsyttävää vetelyyttä, mutta pojan humaanius ja kohelluskyky nostavat hymyn huulille. Miska on tavallaan myös hyvin uskottava ja aidon oloinen reppana nuhruisissa vaatteissa ja suihkun tarpeessa. Hänen yksinäisyytensä, pelokkuutensa ja taipumuksensa juopotteluun herättävät sympatiaa. Piristävä hahmo on niin ikään myös Birgitta, oranssitukkainen, ilmeisen bipolaarinen tai muuten vaan vauhdikas nainen pyörätuolissaan.

Romaanin keskiössä on myös hoivakoti jonne Birgitta on sijoitettu. Kun ihmiseltä viedään jalat, pakkovieroitetaan viinasta ja pannaan makaamaan helvetin rumaan huoneeseen yksinään, olen varma että siinä katkeroituisi itse kukin. Niin, tulevaisuutta hoivakodissa on kamalan vaikea nähdä mitenkään positiivisessa valossa, laitoksia kun ovat, ystävällisistä siskoista huolimatta. Miskan elämässä uutta ja uhkaavaa eivät kuitenkaan ole pelkästään Birgitta ja kukat, vaan myös pitkäaikaisen ystävän ja kämppiksen uusi seurustelusuhde. Olutta kuluu runsaasti kun ahdistus on niin valtava.

Tiuraniemen tyyli on hauskan lakonista ja vauhdikkaita käänteitä maustaa musta huumori. Kohelluksen taustalla on kuitenkin vakavia aiheita ja koskettavia kohtaloita. Romaanin alku ei ihan saanut minua mukaansa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta jossain vaiheessa huomasinkin uppoutuneeni tarinaan ihan täysillä. Kirjailijalla on paljon hyviä havaintoja ja herkullisia ilmaisuja, kuten tissiposki tai lähiötuomas! Plussaa ylipäätään kevyestä epäkorrektiudesta, joka tekee romaanista kivalla tavalla erilaisen ja vähän rohkeankin.

Lue myös, mitä Leena Lumi, Kirjan pauloissa, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirsin kirjanurkka kirjoittivat teoksesta viisi vuotta sitten. Ensi torstaina kirjasta keskustellaan lukupiirissämme!

Pierre Lemaitre: Verihäät

Pierre Lemaitre 2009. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié. Suomentanut Kaila Holma. Minerva 2018. 363 sivua. Kirjastosta.

Hienoa, että palkitun ja rakastetun Lemaitren teoksia suomennetaan myös ajalta, jolloin Lemaitre-buumi ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Tämäkin käännös siis lähes kymmenen vuotta myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Verihäät kuuluu Lemaitren jännäriosastoon, muttei kuulu suosittuun Camille Verhoeven -sarjaan (linkissä Alex), vaan on ilmeisesti niitä vanhempi. Syksyksi odotan kovasti ihanan Näkemiin taivaassa -romaanin jatko-osaa, Tulen varjot.

Tästä jännäristä on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa jotain olennaista. Yritän parhaani, mutta varovaisimpien kannattaa jättää pari seuraavaa kappaletta lukematta. Tapahtumien päähenkilö on kolmekymppinen Sophie, onnellisesti naimisissa ja työelämässäkin menee hyvin. Sophie alkaa kuitenkin jostain syystä unohdella asioita ja hukata tavaroita, eikä aikaakaan kun hänen elämänsä menee vauhdilla alamäkeä. Pian ollaan tilanteessa, jossa hän herää muistamatta edellisen yön tapahtumia. Hänen vastuullaan ollut 6-vuotias poika löytyy peiton alla kuolleena. Sophiella ei ole vaihtoehtoja, hänen on lähdettävä pakoon.

Hän hukkasi vihkonsa. Hän kadotti autonsa, kaverinsa, hänet pidätettiin varkaudesta, päivä päivältä sekavuus romutti hänen elämänsä. Juoppojen tapaan hän alkoi piilotella unohteluaan, huijata, piilotella, jottei Vincent eikä kukaan muukaan huomaisi mitään. Tohtori ehdotti, että hänet otettaisiin hoitoon. Sophie kieltäytyi, kunnes kuolema tuli ja syöksi hänet hulluuteen.

Sophie löytää itselleen uuden identiteetin ja työn, mutta elämä on raskasta maan alla. Eivätkä hänen muistinmenetyksensä katoa mihinkään. Unettomat yöt, painajaiset ja sumuinen olo tekevät ennen niin hehkeästä naisesta nopeasti laihan haamun, jota on vaikea tunnistaa entisekseen. Kun Sophie tapaa Frantzin, vaikuttaa aluksi siltä, että painajainen hellittää, mutta pian käy ilmi, että todellinen helvetti on vasta edessä. Frantzin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä vaikuttaa suhteeseen ja Sophien hengissä pysymiseen.

Lemaitre on punonut melkoisen kekseliään juonen, josta en siis uskalla tämän enempää kertoa. Ihmiset eivät ole sitä, miltä näyttävät tai mitä kerronta alkaa alkuun ymmärtää. Melko pian palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja lukijan tehtäväksi jää jännittää, kuka pääsee maaliinsa ensimmäisenä ja millä tavalla, ketä petetään ja kenen hermot kestävät parhaiten. Verihäät on jännittävä ja luovuudessaan jopa hauska, mutta olen kahden vaiheilla, onko se niin scary, jotta voisin sijoittaa sen Goodreadsin haastekohtaan 45. Ehkä teoksen painostava tunnelma kuitenkin ansaitsee sen!

Lemaitre kirjoittaa tätä kirjaa tyylillä, joka muistuttaa enemmän Silmukkaa kuin vaikkapa Alexia. Psykologinen lataus on nimittäin tässäkin hyvin vahva. Jos vertaan Näkemiin taivaassa -romaaniin, Verihäät on tyyliltään vähemmän rönsyilevä, kielellisesti vähemmän rikas, yksioikoisempi ja pelkistetympi. Toki genrekin on eri. Enkä sano sitä pahalla - tämä(kin) teos on uskomattoman vetävä - pikemminkin se kertoo kirjailijan kyvystä kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. Ja Pierre Lemaitre sen todellakin taitaa!

Lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa ja Leena Lumi.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre 2013. Ranskankielinen alkuteos Au revoir là-haut. Suomentanut Sirkka Aulanko. Minerva 2015. Pokkarissa 546 sivua.

Näkemiin taivaissa alkaa ensimmäisen maailmansodan lopusta, ihan niistä viimeisistä päivistä, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Rintamalla odotetaan jo sodan hiljenemistä, mutta Albert Maillard tempautuu tapahtumaketjuun, joka on viedä hänen henkensä. Pari päivää myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa syyllisyyden- ja toisaalta kiitollisuudentuntoinen nuorimies hoivaa pahasti kasvoistaan vammautunutta Édouard Péricourtia. Vuotta myöhemmin tämän sisko Madeleine nai komean Henri d'Aulnay-Pradellen tietämättään, että miehen toimet sodan viime hetkillä ovat vaikuttaneet hänen veljensä kohtaloon.
Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä oli tuntunut kuin hän joka päivä häviäisi sitä vähän kerrassaan. 

En kerro juonesta tämän enempää, etten paljasta mitään olennaista, vaikka kaikkihan tämän ovat jo kai lukeneet. Keskityn sen sijaan kuvailemaan tarkemmin, mikä tästä romaanista tekee minun mielestäni niin upean. Enkä muuten ole ainoa; romaani on saanut palkintoja ja ylistyksiä niin Ranskassa kuin meilläkin. Pierre Lemaitre on uskomattoman taitava kertoja, mutta väittäisin, että hänen tyylissään on jotain samanlaista sadun taikaa, jota löytyy Ranskasta muutenkin. Tämän romaanin lukijat nauttisivat yhtä lailla vaikkapa Fred Vargasin dekkareista kuin Anthony Doerrin historiallisesta, niin ikään sota-ajan Ranskaan sijoittuvasta romaanista (jälkihuomautus: Doerr ei olekaan ranskalainen, vaan Yhdysvalloista!).

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eletään aikaa, jolloin luokkajako oli hyvin selkeä, kaikkine yksityiskohtineen. Romaanin kohtalopari, Albert ja Édouard, ovat lähtöisin hyvin erilaisista oloista, eikä se voi olla vaikuttamatta heidän eikä muidenkaan tapaansa käyttää rahaa, puhutella muita, pukeutua - köyhyys tai varallisuus lyö leiman lähes kaikkeen, mitä romaanin ihmiset tekevät tai miten he ajattelevat. Räikeintä on tietysti vähävaraisen naisen asema verrattuna niihin yläluokkaisiin ukkoihin, jotka kopeloivat kyselemättä, pitävät sitä oikeutenaan. Raha tai sen puute aiheuttaa niin julkeutta, omahyväisyyttä ja suorastaan rikollista käytöstä, kuin myös alistumista, häpeää ja vihan tunnetta.

Sodan jälkeen eletään myös aikaa, jolloin kaikkea on vähän, mutta sodasta olisi toivuttava. Lemaitre on hyödyntänyt historiallisia lähteitä luodessaan valheiden ja petoksen verkoston, jossa kekseliäisyydellä ja rohkeudella pimitetään rahat hallitukselta, kunnilta tai yksityisiltä rahoittajiltakin tilanteessa, jossa kaikki ovat halukkaita pystyttämään muistopatsaita, -laattoja tai jopa monumentteja rakkaitten vainajiensa kunniaksi. Uskomaton tarina, eikä edes kovin fiktiivinen!

Ranskalaiskirjailijoilla on ihme kyky kuvailla hahmojaan ihanan herkullisin tavoin. Niin on tässäkin romaanissa. On ujo nuorimies, joka tahtomattaan ajautuu onnettomuuksiin eikä saa sanaa suustaan, reppana jota on helppo käyttää hyväkseen ja joka hädissään pissaa housuihinsa; vauraan perheen vesa joka morfiinihöyryissään pukeutuu koristeellisiin naamioihin ja höyheniin, tanssii hotellin käytävillä tai korisee kammottavilla kurkkuäänillään. On päättäväisen itsevarma, raskaana oleva, petetty vaimo; menetystä sureva, aiemmin niin tunteeton isä, sekä kukkoilija, nousukas, joka ei tunne mitään rajaa kerätessään omaisuutta. Niin ja tietysti se virkamiesten ja poliitikkojen kirjavan epämiellyttävä joukkio, ympäripyöreät ääliöt, jotka ajattelevat vain itseään eli mainettaan. Värikylläisen kielen taitavasti kääntämisestä suurkiitos suomentajalle!

Vielä on seikka, jota rakastan näissä ranskalaisissa ja joka on varsin vähäpätöinen, mutta minulle merkittävä mauste: ranskan kieli. Nautin suunnattomasti siitä, miten saan välillä muotoilla huulilleni vaikeita ranskankielisiä nimiä, kuten rue Caulaincourt, Saint-Vizier-de-Pierlat, Eugène Larivière, Lèopoldine Péricourt tai vaikkapa Léon Jardin-Beaulieu. Iloa pienistä yksityiskohdista, joista Lemaitren romaanissa riittää muutenkin kuin nimissä. Näkemiin taivaassa on dekkarimainen ja koukuttava, runsas ja rikas, monitasoinen ja kiehtova.

Sain siis vihdoin luettua teoksen joka on lämmittänyt hyllyäni pari vuotta. Helmet-haasteessa kirja kuittaa toiseksi viimeisen kohdan, 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (löytyy äänikirjana ja elokuvana). Lisää arvioita löytyy vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Hurja Hassu Lukija ja Annelin kirjoissa.

Harlan Coben: Petät vain kerran

Harlan Coben 2016. Englanninkielinen alkuteos Fool Me Once. Suomentanut Salla-Maria Mölsä. Minerva Kustannus 2017. 389 sivua.

Amerikkalaiset jännärit eivät nykyään lukeudu ihan suosikkeihini, mutta välillä on ihana rentoutua kirjan kanssa, jonka bestsellerjännärilaatuun voi luottaa. En ole lukenut Cobenin teoksia aikaisemmin, mutta jostain bongasin tämän kirjan suositukset, ilmeisesti jostakin Facebook-ryhmästä. Takakannen mukaan Coben on yksi maailman menestyneimmistä trillerikirjailijoista, häntä on käännetty laajalti ja Petät vain kerran -teoksesta on tekeillä elokuvakin.

Miksi amerikkalaiset eivät ole dekkarilistani kärjessä? Luin niitä nuorempana paljon, mutta nykyään nautin enemmän rauhallisen kotoisasta tyylistä, arkisista hahmoista ja jopa hivenestä huumoria. Pieni annos mystiikkaakaan ei ole pahitteeksi. Dekkarimaustani lisää vaikkapa toissakesäisestä postauksestani Minä ja dekkarit. Useissa amerikkalaisjännäreissä minua häiritsee liian kauniit ja täydelliset hahmot tai vaikkapa isänmaallisuus, ainekset joita löytyy tästä Cobeninkin teoksesta. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos odotin nopeaa tempoa, takaa-ajoja ja raakuutta, niitä en saanut. Siitä plussaa. Kehuja myös yllättävistä käänteistä, jotka oikeasti toimivat ja pitivät jännitystä yllä.

Erikoisjoukkojen pilotti Maya Burkett kärsii sotatraumoista. Hän painii yöllä painajaisten kanssa ja pelkää mielenterveytensä rakoilevan. Hänen miehensä murhataan puistossa, eikä Maya uskalla luottaa enää kehenkään. Myös hänen siskonsa on murhattu vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Selviääkö Maya parivuotiaan tyttärensä kanssa? Selviääkö hänen lankonsa kahden kouluikäisen lapsen kanssa, vai hakeeko tämä lohtua pullosta? Kun Maya saa lastenhoitajansa kiinni yllättävästä teosta, on hänen pakko alkaa selvittää, mitä kaikkea hänen miehensä ja siskonsa kuolemien taustalla on. Miehen vauras perhe elää omaa kulissielämäänsä, mutta kulisseja on pakko hieman horjuttaa, jotta totuus selviää. Ennen kuin salaisuudet paljastuvat, Mayan täytyy vierailla vanhassa eliittikoulussa ja rikkaiden kuntoutuslaitoksella, löytää kadonneen poliisin ruumis ja päättää, voiko luottaa ihmiseen, joka vielä vähän aikaa sitten parjasi hänen päätöksiään julkisesti.

Petät vain kerran päättyy varsin omintakeisella tavalla. Ratkaisu ei ole se ilmeisin, vaikka loppuun hieman siirappia mahtuukin. Tarinassa päästään pitkälle ennen kuin lukija alkaa ymmärtää Mayan pelottavaakin tunteettomuutta ja selviytymistä rakkaidensa kuolemasta. Ehkä kyse ei loppujen lopuksi olekaan tunteettomuudesta, vaan jostain ihan muusta. Ehkä hänen mielensä on sittenkin todella järkkynyt. Coben itse kiittää järjestöä, joka tarjoaa apua asevoimissa palvelleille ja heidän läheisilleen. Kirja onkin heille eräänlainen tunnustus siitä arvokkaasta ja rohkeasta työstä, jonka vuoksi niin monen mieli on murtunut.

Kaiken kaikkiaan siis hyvinkin kelvollinen ja toimiva pakkaus! Lue myös, mitä Leena Lumi on siitä kirjoittanut.

Pierre Lemaitre: Alex

Hyvää alkanutta dekkariviikkoa!

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, johon moni kirjablogikin osallistuu. Lista blogeista löytyy Yöpöydän kirjat -blogin postauksesta ja niistä saa varmasti takuuhyviä dekkarivinkkejä pitkin viikkoa. Minä aloitan oman viikkoni ranskalaisella laatuteoksella. Huomenna herkuttelen tuoreella norjalaisella, myöhemmin viikolla eräällä kotimaisella ja jos aikaa on, vielä yhdellä ruotsalaisella jännärillä. Torstaina kerron blogiaikani parhaimmista dekkareista.

Pierre Lemaitre 2011. Ranskankielinen alkuteos Alex. Minerva Crime -pokkari 2016. Suomentanut Sirkka Aulanko. 404 sivua.

Lemaitren teokset Iréne, Alex ja Camille ovat näkyneet melko taajaan blogimaailman arvioissa ja saaneetkin lähes poikkeuksetta paljon ihailua osakseen. Alex on voittanut The CWA International Dagger -palkinnon vuonna 2013 ja Lemaitren sota-aiheinen teos Näkemiin taivaissa on niin ikään kansainvälisesti palkittu teos. Ihanaa että sekin on hyllyssä odottamassa.

Tarinan lähtötilanne on se, että nuori kaunis nainen, Alex,  siepataan kadulta julkeasti pakettiautoon ja viedään hylättyyn teollisuushalliin häkkiin roikkumaan kuin näyttelyeläin. Paitsi että yleisönään hänellä on vain yksi kostonhimoinen mies, joka haluaa nähdä hänen kuolevan. Häkissä Alex roikkuu viikon ja onkin jo kuolemaisillaan, mutta tilanne saa yllättävän käänteen ja nainen juoksee vapauteen. Poliisit löytävät hallin ja häkin tyhjinä ja sen sijaan, että Alex hakisi turvaa poliisilta, alkaakin uusi ajojahti jonka kohteena on Alex itse.

Kirjan ensimmäisen osan (sieppaus) aikana en ollut vielä kamalan vakuuttunut, vaan pidin lukemaani melko tavanomaisena jännärinä. Kun toisen osan (ajojahti) alkaessa roolit kääntyvätkin yllättäen päälaelleen, olen aivan myyty. Mikä idea! Tietysti samalla selviää, miksi poliisit ovat kiinnostuneita Alexista ja mitä tämä on puuhannut viimeisen kahden vuoden ajan. Vapauduttuaan sieppauksesta hänellä on mahdollisuus jatkaa projektinsa parissa, sillä hänen sormenjälkiään ei löydy poliisin rekistereistä, ja peruukkien ja värillisten piilolinssien avulla on helppo muuttaa ulkomuotoaan. Kohteiden kiinni saaminenkaan ei näytä vaikealta, onhan Alex todella kaunis.

Motiivit naisen puuhille alkavat valjeta viimeistään ruumiinavauksessa, joka vie rikosylikomisario Camille Verhoevenin epäilyt kohti Alexin velipuolta. Tässä vaiheessa ollaan jo teoksen kolmannessa osassa, kuulusteluissa. Lyhyenläntä komisario herättää huvittuneisuutta, mutta vain niissä jotka eivät häntä tunne. Lähimpien kollegoidensa arvostama ammattilainen on juuri palannut surun aiheuttamalta työtauolta. Tässä viitataan Verhoeven-sarjan ensimmäiseen osaan Iréne. Se olisi ehkä kannattanut lukea ensin, mutta toisaalta teokset toimivat täysin itsenäisinäkin. Kuten useimmissa dekkarisarjoissa, etsivä-päähenkilön itsepäinen tapa toimia herättää esimiehissä närää, mutta lopputulosesta on pakko kiittää.

Lemaitren teoksessa on siis hyvin rakennettuja, vain osin genrelle tyypillisiä hahmoja, jotka herauttavat hymyn huulille hieman samaan tapaan kuin Fred Vargasin poliisilaitos. Itse rikos tai rikokset ja niiden taustalla vaikuttavat tekijät, hahmojen historia ja psyyke ovat melko karmivaa luettavaa. Lemaitre ei kuitenkaan mässäile yksityiskohdilla, mikä on plussaa. Vauhti on sopiva, teos pitää otteessaan ja vaikka lopun kuulustelut jättävätkin ratkaisun hieman auki, on lukijalla tyytyväinen olo. Paha saanee palkkansa ja sarjan muutkin osat on pakko saada luettavaksi.

Alexista lisää näissä blogeissa: Lukuneuvoja, Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta T., Hemulin kirjahylly ja Oksan hyllyltä. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 23: Käännöskirja.