Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Ian McEwan 2019. Englanninkielinen alkuteos Machines Like Me. Otava 2019. Suomentanut Juhani Lindholm. Sain kirjan joululahjaksi. Kuva kustantajan. 359 s.

Suuresti arvostamallani Ian McEwanilla on taipumus perusteellisuuteen, jopa siinä määrin, että osa virkkeistä saattaa mennä yli ymmärryksen. Oli kyseessä fysiikka, musiikki, Iso-Britannian historia, päivänpolitiikka, vakoilu tai psykologia, kirjailijanero lataa romaaneihinsa niin runsaasti tietoa, että lukijan on parempi olla hereillä. Ei ehkä ihan kaikissa teoksissa tilanne ole tämä, mutta Kaltaseni koneet ei ole ensimmäinen romaani, jossa huomaan kauhukseni olevani välillä ihan pihalla.

Ja silti rakastan näitä kirjoja, toisia enemmän kuin muita, mutta ne vähemmänkin loistavat saavat lähes täydet pisteet, sillä ei todellakaan se tietomäärä, vaan McEwanin taito kirjoittaa pelastaa faktaähkyisenkin romaanin. Tällä kertaa ähky tulee tekoälyn ja tekniikan kehityksestä ja mahdollisuuksista, mutta onneksi teoksen varsinainen tarina on superkiehtova ja erittäin omintakeinen.

Kaltaiseni koneet sijoittuu kuvitteelliseen vuoteen 1982 - vuodessa on paljon tuttua, mutta romaanin edetessä huomaa, ettei kirjailija ole ollut uskollinen historiankirjoille. Hän nimittäin kirjoittaa historian uusiksi. Kolmikymppinen lontoolainen Charles on käyttänyt perimänsä rahat Aatami-nimiseen robottiin, keinoälyiseen mieheen, jonka tietoisuus ja kyky ymmärtää ja kommunikoida kehittyy sitä mukaa, mitä pidempään hän asuu Charlesin ja tämän tyttöystävän Mirandan kanssa. Aatami avaa oven vaihtoehtoiseen tekniikan historiaan, kuuluisan Alan Turingin vaihtoehtoiseen elämänkulkuun ja moniin muihinkin mahdollisuuksiin, jota ihmiskunnalla ehkä olisi voinut olla jo aikaisemmin.

Aatamin törmäys ihmisten valintoihin, moraaliin ja siihen harmaaseen alueeseen, jota koneen on mahdoton ymmärtää, aiheuttaa ne kutkuttavat konfliktit ja jännitteet, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Onko oikein tienata älykkään laitteen kyvyillä? Onko järkevää kertoa koneelle oikean ja väärän välisestä kamppailusta ja ristiriitaisista ratkaisuista? Miten robotti voi kokea rakastumista, mutta kokee lapsen leikin uhkaksi itselleen?

McEwan on parhaimmillaan psykologisten kysymysten äärellä, silloin kuin päätösten taustalla on jotain, mitä on vaikea perustella. Silloin kuin tunteet ovat syvästi ristiriitaisia, kuten syyllisyys, häpeä, kostonhimo tai pakkomielteet. Monimutkaiset kemialliset (?) ja opitut inhimillisyyden piirteet, joita on mahdoton siirtää koneeseen, vai onko? Lopuksi kirjailija myös päätyy kysymään, onko oikein luopua koneesta, joka ehkä omaakin näin inhimillisiä piirteitä, jolla ehkä onkin tietoisuus ja vapaa tahto.

Moraalikysymykset eivät koske pelkästään Charlesin ja Mirandan elämää Aatamin kanssa. Rinnalla kulkee Britannian päivänpolitiikka, jossa pohditaan samalla tavalla niin kansakunnan kuin yksilöidenkin liikehdintää ja ajatusmalleja. Ian McEwan on sekoittanut mielenkiintoisella tavalla 1980-luvun tapahtumia ja ajankuvaa nykytekniikkaan ja saavutuksiin, ja sekoittanut samalla myös sodanjälkeisten vuosien kehitystä. Siinä missä Charlesin oma tausta jää hyvin ohueksi ja kai merkityksettömäksi myös, nuoren Mirandan menneisyys nousee kohtalokkaaseen rooliin romaanin edetessä.

Ei siis pelkää tekniikkaa, vaan paljon muutakin. Ihmisyyttä, nuorten aikuisten valintoja ja poliittista myllerrystä. Ehkä joku insinööri olisi saanut tästä romaanista kuitenkin vielä enemmän irti kuin minä. Ehdottomasti parempi lukea nojatuolissa kuin nukkumaan mennessä sängyssä! Suositus myös näille Ian McEwanin teoksille: Lauantai, Polte, Sovitus, Pähkinänkuori ja Makeannälkä.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Tuijata, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Vaihtoehtohistoria. PopSugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character. Ehdin osallistua tällä vielä myös Scifi-lukuhaasteeseen.

Ian McEwan: Polte

Ian McEwan 2010. Englanninkielinen alkuteos Solar. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkari 2011. 376 sivua.

Tässä yksi näistä Hyllynlämmittäjistä, joiden hyllyyn jäämiseen ei tunnu olleen mitään järkevää selitystä. Olen siis aloittanut Poltteen kerran aikaisemminkin, mutta jättänyt sen jostain syystä kesken. Ihmettelinkin hieman, että miten on mahdollista, että Ian McEwanin kirja jäisi kesken. Nyt aloitin sen sitten uudestaan ja tämä kerta osoittautui paremmaksi.

Täytyy sanoa, että vaikka kuinka ihailenkin McEwanin tuotantoa ja olen rakastanut jokaista lukemaani teosta, tässä kirjassa oli hetket, joiden kanssa taistelin hieman, mutta onneksi vain hieman. Kirjan päähenkilö on Nobel-voittaja, fyysikko Michael Beard, jonka tavoitteena (lopulta) on löytää keino hyödyntää valoa tavalla, joka voisi pelastaa maapallon. McEwan on lukenut aihetta varten paljon, perehtynyt ilmastonmuutokseen ja fysiikkaan niin, että tällaisen humanistilukijan oli paikoin vaivalloista ymmärtää kaikkea. Ihan samaa olen kommentoinut myös mm. Makeannälän ja Lauantain postauksissa. Hatunnosto perusteellisuudesta kuitenkin kirjailijalle!

Se mikä tekee Poltteesta huikean, on McEwanin taito pureutua päähenkilönsä mielenmaisemaan ja olemukseen. Taas kerran. Jopa niin pitkälle, että hahmoa on pakko ihailla samaan aikaan kun häntä inhoaa, hän herättää myötähäpeää ja sitten yllättääkin älykkyydellään. Tarina alkaa siitä, kun Michael Beardin viides avioliitto on päättymäisillään. Miehen on ollut mahdotonta pysyä uskollisena, ja niinpä vaimokin tarttuu tilaisuuteen remonttireiskansa kanssa. Tapahtumilla on pitkäkantoiset seuraukset ja ne luovat tunteen, että tästä alkaa se Beardin alamäki kohti jotain, mitä tulee väistämättä tapahtumaan. Tämä onkin yksi seikoista mikä yhdistää McEwanin romaaneja: se tunne, että ollaan menossa kohti jonkinlaista tragediaa tai katastrofia, ja vaikka paljon onkin jo ehtinyt tapahtua, tässä ei ollut vielä kaikki. Beardin menneisyys oli usein yhtä sotkua ja muistutti kypsää juustoa, joka valui haisevana nykyisyyteen tai sen ylikin (---)

Hedonistisella Michael Beardilla ei ole itsekuria, ei elintapojensa eikä naisten suhteen. Niinpä kun ollaan aikaisemmista tapahtumista jo noin kymmenen vuoden päässä, lukija pelkää herkeämättä, milloin mies saa sydänkohtauksen tai mikä on se piste, jonka jälkeen kaikki hänen asiansa ovat niin pahassa solmussa, ettei tulevaisuutta enää ole. Sillä kuin ihmeen kaupalla mies on luovinut läpi uransa ja ihmissuhteidensa jo 62-vuotiaaksi. Hän oli itseriittoinen, itsekylläinen, ja erilaiset halut ja päiväunelmat täyttivät hänen päänsä. Kuten moni muukin objektiivisuutta arvostava mies hän oli pohjimmiltaan solipsisti (---). Tähän ominaisuuteen viittaa myös kirjan alkuperäinen nimi, siinä missä auringonvaloon ja alaan jota Beard tutkii.

McEwanin teksti on jälleen kerran kamalan älykästä ja hänen lauseitaan (kunhan ne eivät käsittele fysiikkaa!) tekee mieli lukea hitaasti, jotta niistä saa imeskeltyä kaiken: sarkasmin, ristiriidat, viisauden, you name it! Hatunnosto siis myös suomentaja Juhani Lindholmille, joka tekee McEwanin romaanien kanssa upeaa työtä. Hänen ansiostaan sijoitankin kirjan Helmetin haastekohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for. Blogiarvioita löytyy myös näistä: Leena Lumi, Todella vaiheessa, Kuutar ja Kaiken voi lukea!

Dan Brown: Alku

Dan Brown 2017. Englanninkielinen alkuteos The Origin. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2017. 463 sivua.

Helsingin kirjamessuillekin lauantaina saapuva amerikkalaiskirjailija on luonut jälleen teoksen, joka muistuttaa Da Vinci -koodin huimasta menestyksestä 13 vuotta sitten. Vuosien mittaan Brown on kirjoittanut bestsellereitä uskollisena ensimmäisen jännärin kaavalle ja mikäpä siinä, sillä kaava myy ja lukijat viihtyvät. Neljä vuotta edellisen, Infernon, jälkeen minäkin olin jo varsin innoissani uutuudesta. Minkähänlaisen symbolien, uskontojen ja kulttuurin sopan Brown on tällä kertaa keksinyt?

Vakioseikkailija Robert Langdon saapuu Bilbaoon todistamaan ystävänsä, entisen opiskelijansa Edmond Kirschin paljastusta. Vauras tulevaisuudentutkija on selvittänyt hiljaisuudessaan vastaukset ihmiskuntaa aina vaivanneisiin kysymyksiin: Mistä tulemme? Mihin olemme menossa? Vastaus ei kuitenkaan miellytä kaikkia. Uskonnolliset piirit hermostuvat, joku murhaa merkittäviä uskonisiä ja lopulta Kirsch itsekin kuolee lavalle vain hetkeä ennen vastausta, joka olisi mahdollisesti vavisuttanut ihmiskunnan uskoa tulevaisuuteen.

Alkaa takaa-ajo, sillä Langdon ja Bilbaon Guggenheim-museon johtaja, kaunis Ambra Vidal suuntaavat Barcelonaan Kirschin työpaikalle, salaiseen laboratorioon etsimään avainta vastaukseen. Heidän on löydettävä 47-kirjaiminen lause, salasana, joka kuvastaa tutkijan maailmankuvaa. Vauhdikas ilta vie heitä ympäri kaupungin aarteita, Gaudín ja Mirón taiteita, arkkitehtuuria ja kuuluisia maamerkkejä. Alku - kuten edeltäjänsäkin - on täynnä yksityiskohtaista tietoa taiteen helmistä, historiasta ja ihmiskunnan saavutuksista. Välillä ehkä hieman kömpelölläkin tavalla, sillä takaa-ajon uskottavuutta syövät lukuisat taidehistorialliset luennot sankarimme ajatuksissa. Ajoitus ei ihan aina toimi. Toisaalta niistä ei voi olla nauttimattakaan! Merkittävä rooli tässä teoksessa on taiteen lisäksi teknologialla, joka avittaa päähenkilöitä eteenpäin ja luo uskoa inhimillisempään tulevaisuuteen, mutta herättää älykkyydellään myös huolta sen mahdollisuuksista ja vallasta.

Kuten yleensä, Brown pohtii jälleen uskonnon merkitystä ihmiskunnalle. Mikä vaikutus onkaan maailmalle, jos kaiken voi selittää tieteellä, jopa sen mitä ei tähän asti ole voitu. Samalla hän visioi maailmasta, jossa tiede ja teknologia pelastavat nälänhädästä, poistavat sodat ja yhdistävät kansat ja uskonnot toisiinsa. "On lakattava torjumasta tieteellisiä löytöjä. On lakattava tuomitsemasta todistettavia faktoja. Kristinuskosta on tultava tieteen hengellinen kumppani ja sen valtavaa kokemusta on hyödynnettävä - jotta ihmiskunnan moraalia voidaan kehittää ja samalla varmistetaan, että tulevat tekniikat yhdistävät, valaisevat ja kasvattavat meitä -"