Neurotutkija David Eagleman on kirjoittanut oivallisen tietoteoksen Incognito - Aivojen salattu elämä (Avain, 2012) siitä, millaiset ihmisaivot ovat, mitä niistä tiedämme ja toisaalta myös siitä, mitä emme tiedä. Vaikka kirja on suhteellisen helppolukuinen ja siinä on riemukkaitakin hetkiä, se ei varsinaisesti ole hauska vaan ajatuksia herättävä. Kysymykset muun muassa siitä, olemmeko vain biologiamme vankeja, keitä me olemme, mikä vaikuttaa persoonallisuutemme eivät ole niitä pienimpiä.
Meidän tarinamme on uskomaton tarina. Sikäli kun tiedämme, olemme maailman ainoa järjestelmä, joka on niin mutkikas, että se on syöksynyt päätä pahkaa tutkimaan omaa ohjelmointikieltään. Kuvittele, että tietokoneesi alkaisi hallita oheislaitteitaan, avaisi kuorensa ja suuntaisi verkkokameransa omiin piirilevyihinsä. Niin me teemme.
Eagleman johdattaa lukijan varmoin ottein läpi kirjan neurologisten tutkimusten ja case-esimerkkien avulla. Välillä pääsee itsekin rääkkäämään aivojaan ja huomaamaan käyttäytyvänsä juuri kuin Eagleman olettaa. Raivostuttavaa ja tuhottoman kiehtovaa. Kirja aloittaa matkan aivojen salaiseen elämään pohtien ensin tietoisuutta ja aivojen rakennetta. Olemmeko vielä me, vaikka tietoisuuden ulkopuolella tapahtuu niin suunnattomia määriä prosesseja? (minun mielestäni kyllä, suurin osa tiedostamattomasta on kuitenkin sinne meidän ohjelmoimiamme ja totta puhuen olisihan se aika surullista ajatella, että on käytännössä robotti)
Autosi ei voi joutua ristiriitaan siitä, mihin suuntaan se on kääntymässä: sillä on vain yksi ohjauspyörä, jota kääntää yksi kuljettaja, ja se seuraa ohjeita mukisematta. Sen sijaan aivot voivat olla kahta ja joskus paljon useampaakin mieltä. Emme tiedä, pitäisikö kakunpala ottaa vastaan vai pitäisikö sille kääntää selkänsä, koska meidän käytöksemme ohjauspyörällä on monta pientä käsiparia.
Opuksessa pohditaan myös paljon vapaata tahtoa ja syyntakeettomuuden ajatusta: jos niin suuri osa toiminnastamme on biologian ohjaamaa ja fyysiset vammat aiheuttaa poikkeuksia käytöksessä, missä määrin ihmistä voi syyttää? Kirja ei kuitenkaan ehdota oikeuslaitoksen poistamista vaan rangaistusjärjestelmien muuttamista: jos henkilö on tehnyt rikoksen aivokasvaimen aiheuttamien muutosten vuoksi kysymyksen ei ehkä tulisi olla, kuinka moneksi vuodeksi tyyppi laitetaan vankilaan vaan millä tavalla hänet voidaan kuntouttaa vai voidaanko laisinkaan?
Eagleman on myös riittävän nöyrä. Hän myöntää, kuten asia
onkin, että tiede ei tällä hetkellä tiedä kaikkea. Tällä hetkellä luomme
teorioita sen perusteella, mitä olemme voineet tutkia, ja tätä kautta
päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni: tieteelliset teoriat eivät ole uskon
asioita vaan niitä voi joko pitää todenmukaisina tai sitten ei. Ja on ihan yhtä
mahdollista, että tämänhetkinen teoria on lähellä totuutta tai vaihtoehtoisesti 10 vuoden päästä laitetaan kaikki tieto- ja oppikirjat uusiksi.
Sen verran tosin täytyy pyyhkeitä antaa, että kirjaan oli eksynyt hieman liian monta kirjoitusvirhettä minun makuuni ja vielä yksi väärä kuva sivulle 44. Tässä tapauksessa kuva oli vielä suht olennainen, puhe kun oli illuusioista.
Toisaalta nostan hattua Avaimelle siitä, että tämä kirja on käännetty: Incognito tuskin on kirja, joka löytää tiensä joka toisen suomalaisen joululahjapakettiin. Sietäisi kyllä joutua, sillä opus on kiinnostava ja varsin tajuttavasti kirjoitettu (käännöskin on oivallinen) vaikka sanastossa vilisevät neuronit ja synapsit. Ja aion myös säilyttää tämän kirjan työkirjahyllyssäni, tästä saa oivia esimerkkejä biologian tunnille eikä tämä olisi hassumpi lisä myöskään esimerkiksi psykologian tai filosofian opettajan hyllyyn.
Kiitos kirjan lähettämisestä kustantamolle.
Opuksen on lukenut myös Miiru.
Avain, 2012. 300 s.
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Kansi: Jussi Jääskeläinen
