Lavalta: Appelsiinitemppu (Korjaamo Teatteri)

Kuva : Mitro Härkönen / Korjaamo Teatteri (kuvassa Sara Melleri ja Malla Malmivaara)

Taianomainen, hauska ja vähän pelottavakin Appelsiinitemppu pyörii tällä hetkellä Korjaamo Teatterin esittämänä. Rinne Groffin käsikirjoittama nykynäytelmä on kantaesitetty rapakon takana vuonna 2006 ja on saapunut nyt Suomeen Johanna Freundlichin ja Heidi Räsäsen yhteisohjauksen tuloksena. Oman lusikkansa soppaan työntää myös illuusiot suunnitellut Tatu Tyni, joka on esimerkiksi ollut mukana suunnittelemassa Kansallisteatterin visuaalisesti upeaa Mr Vertigoa.

Appelsiinitemppu on tarina rakkaudesta, illuusioista, valheista ja intohimosta. Mestari (Marc Gassot) tapaa hurmaavan Trilbyn (Malla Malmivaara) ja, huolimatta lupauksestaan olla enää työskentelemättä avustajien kanssa, alkaa johdattaa häntä taikatemppujen maailmaan. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, etenkään kun esiin astuu Mestarin entinen avustaja, kohtalokas Tigris (Saija Lentonen) taikatempuista saatuine arpineen.

Juonenkuljetuksesta vastaa kuitenkin lumoava Henrietta (Sara Melleri), 30-luvulla taikurin avustajana toiminut nuori nainen, joka jätti kaiken muun taakseen taikuuden ja rakkauden vuoksi. Mellerin läsnäolo on hypnotisoivaa ja hänen Henriettansa tarina ehdottomasti näytelmän kiinnostavin. On tosin sanottava, että myös pääkolmikon, Mestarin, Trilbyn ja Tigriksen, dynamiikka on mainio ja asetelmaa heitellään päälaelleen sopivin väliajoin.

Katsomani esitys oli Korjaamon Kulmasalissa, osa esityksistä järjestetään Vaunusalissa. Kulmasali on tilana mukavan intiimi ja sopiikin näin intensiiviselle esitykselle loistavasti. Tässä vaiheessa täytyy myös kumartaa valo- ja äänisuunnittelun puoleen. Etenkin valojen suhteen oli tehty upeaa työtä ja miltäpä näyttäisikään taikatemppu, jos sen valaistus olisi pielessä. Äänimaailma puolestaan kuljetti minut menneisyyteen, aikaan jolloin taikaesityksiä oli nykyistä helpompi päästä katsomaan saleihin, joissa on raskaita samettiverhoja ja ilma pölystä ja jännityksestä raskas. Myös pelkistetty lavastus ja mustaa ja keltaista toisteleva puvustus olivat mielestäni visuaalisesti miellyttäviä.

Kuva : Maria Baranova / Korjaamo Teatteri

Perinteisemmän teatterin lisäksi katsoja pääsee näkemään erilaisia illuusiota ja taikatemppuja. Olin itse lavalla vapaaehtoisena yhdessä tempussa ja todistin samalla vahingossa itselleni yhden näytelmän perusajatuksista. Kaikki haluavat tulla huijatuiksi. Vaikka minä jollain tasolla tiesin, mitä selkäni takana tapahtuu, jatkoin silti arvaamista. Jollain tasolla toivoin, että nyt minä onnistuisin, vaikka tiesin että se oli mahdotonta. Tuntui kuitenkin jollain tavalla mukavammalta olla huijattavana kuin protestoida hämäyksen edessä.

Koko Appelsiinitemppu itsessään on taikatemppu. Se paljastaa salaisuutensa vähitellen, saa katsojan täyden huomion ja lopuksi ilahduttaa ja ihmetyttää. Toisinaan se on niin intensiivinen että pelottaa, toisinaan huomaa katsovansa silmät ihmetyksestä suurina kaikkea sitä kummallisuutta. Itse viehätyin esityksestä niin paljon, että uskon sen yltävän tämän vuoden teatterikokemusten kärkiviisikkoon. Kiitos.

Esityksiä on vielä 5.5. asti ja syksyllä 2013 esitys lähtee kiertueelle ainakin Lahteen. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Lavalta: Charles Dexter Wardin tapaus (Tikkurilan teatteri)

Kuva: Leena Tiuri / Tikkurilan teatteri

Tikkurilan teatterissa on pyörinyt huhtikuun alusta asti Charles Dexter Wardin tapaus, joka perustuu samannimiseen H.P. Lovecraftin romaaniin. Lovecraft on minulle tuttu ainoastaan nimeltä, vaikka useamman henkilön toimesta hänen tarinoitaan onkin minulle kehuttu. Ajattelin kuitenkin, että on tästä esityksestä pakko saada jotain irti vaikkei Cthulhusta muuta tietäisikään kuin Iä! Iä!n ja lonkerot.

Lyhykäisyydessään näytelmä kertoo nuoresta miehestä, Charles Wardista, ja tarinaa kertoo hänen perhelääkärinsä Marius Willett. Charles on varsin utelias, joskin ehkä hieman sairaalloinen nuorukainen, joka on kiinnostunut muinaistutkimuksesta ja alkaa selvittää sukujuuriaan. Arkistoja kaivellessaan hän törmää Joseph Curweniin, jonka vaikutus suvun historiaan on haluttu häivyttää ennakkoluulojen vuoksi. Ennakkoluuloissa vaikuttaa kuitenkin olevan yllättävän paljon perää ja vähitellen Charles sotkeutuu yhä pahemmin tutkimaan Curwenin salakirjoituksella tehtyjä muistiinpanoja ja kokeilemaan mystisiä rituaaleja. Willett yrittää pysytellä sivustakatsojana, mutta joutuu lopulta myös itse osaksi tapahtumaketjua ja sen synkkää päätöstä.

Paljastan tässä vaiheessa, että tunnen molemmat lavalla olevat näyttelijät eli Charlesia esittävän Risto Uusikosken ja Willettiä näyttelevän Aki Järvi-Eskolan. Tästä huolimatta (ja koska minulla ei ole tapana vääristellä arvioitani) näytelmään oli helppo uppoutua; lavalla eivät suinkaan olleet minulle tutut ihmiset vaan olin siirtynyt 1800-luvun Providenceen.

Koska kyseessä on psykologinen kauhunäytelmä olin hieman jännittynyt, olen nimittäin melkoisen säikky ja päädyin kaiken lisäksi istumaan eturiviin. Näytelmässä ei kuitenkaan ilokseni käytetty säikyttelyä, vaan kammottavuus hiipi esiin Charlesin hitaasta vajoamisesta hulluuteen ja taitavasta valojen ja äänien käytöstä.

Esityksen dramatisoinnin on tehnyt Sami Keski-Vähälä ja sen on ohjannut Aarne Lindén. Mielestäni esityksessä oli keksitty hienoja tehostekikkoja ja esimerkiksi piirtoheittimiä ja diaprojektoria hyödynnettiin varsin kekseliäästi. Ulkonäytelmällisistä seikoista on mainittava, että vaikka tila oli tupaten täynnä katsojia ei siitä silti tullut tunkkainen tai tukahduttavan kuuma.

Kestoa esityksellä oli 1 h 15 min ja se olikin tälle varsin mainio pituus. Koska kyseessä on pääosin puheesta koostuva näytelmä, alkaisi pitempi esitys lähes väistämättä alkaa puuduttaa. Tämänpituisen pätkän myös jaksaa istua mainiosti ilman väliaikaa, joten esityksen illuusio säilyi rikkumattomana.

Charles Dexter Wardin tapaus toimi minulle kiinnostavana ensikosketuksena Lovecraftin maailmaan ja viihdyin esityksessä varsin mainiosti (vaikka vähän pelottikin). Oikein imponeeraavaa, kiitos!

Viimeiset esitykset ensi viikonloppuna 26.-27.4. Vernissan yläsalissa ja ne ovat tällä hetkellä loppuunvarattuja. Esityksen on kuitenkin lupailtu jatkuvan syksyn ohjelmistossa, joten olkaapa silmät auki jos tämä kiinnostaa.

Otan myös mielelläni suosituksia vastaan että mistä (ei ihan hirveän jännästä) Lovecraftin tarinakokoelmasta tai vastaavasta kannattaisi aloittaa.

Radioaalloilta: Pet Shop

Minulla ei ole niinkään kokemusta kuunnelmien kuuntelusta, mutta tämä kiinnosti sen verran että päätin kokeilla. Olen nyt kuunnellut Ylen radioteatterin esittämää Pet Shop -sarjaa kolmen jakson verran, ilmestyneenä niitä on jo neljä, ja olen täysin koukussa. Toisen jakson kuuntelin jopa kahteen kertaan, koska kuuntelin sitä samaa aikaa kun tein töitä ja halusin varmistaa olevani kärryillä. 

Ja mikäs siinä kuunnellessa, sarjassa on nimittäin kiinnostava juoni ja mainio toteutus. Sarjan on ohjannut Sakari Hokkanen, äänisuunnittelijana on Tiina Luoma ja ääninäyttelijöinä siinä ovat mm. Alina Tomnikov Kultakutrina, Mirjami Heikkilä Villikissana, Hannele Lauri Femme fatalena sekä herra Ylppö Saatanana. Sarja sijoittuu elokuiseen, painostavan kuumaan (Itä-)Helsinkiin.

Alkuasetelmassa kuullaan, kuinka Laajasalosta on kadonnut pyörätuolilla liikkuva nainen, joka ei osaa puhua. Sieppauksen kautta käynnistyy tapahtumaketju, joka syöksee rauhaisan kaupungin kaaostilaan. Ulkona ei ole yhtäkkiä turvallista liikkua yksin, etenkään jos on nainen ja kaupunki on pimeä. Pääosin kerrotaan Kultakutrin ja Villikissan tarinoita, vaikka lähes yhtä suuressa osassa ovat myös mystiset Femme fatale ja Saatana (joiden äänityöskentely on mahtavaa kuultavaa).

Juonesta en oikein osaa sanoa mitään järkevää tuon alkuasetelman lisäksi. Lainaan siis sanoja Radioteatterin sivuilta:

Satu sekoittuu itä-Helsingin todellisuuteen, porno ja splätter kuplivat traagisen romanttisen pinnan alla.

Mitäpä sitä muuta jauhamaan. Jännittävä ja kutkuttava, parhaiten saat selville kuuntelemalla itse.

Kuulin tästä kuunnelmasarjasta ensimmäistä kertaa sarjan käsikirjoittajalta itseltään, kun olin Into-kustantamon bloggaajatapaamisessa. Tapaamisessa Gustafsson lahjoitti ensimmäisen jakson käsikirjoituksen ja kertoi kuunnelmasarjan alkavan piakkoin. Radioon sarja on laitettu määritelmällä aikuisten kauhusatu, vaikka Gustafsson itse on kirjoittanut sen eroottisena trillerinä. En nyt tiedä miksi tuottajien mielestä Pet Shop ei määritelmää täytä, minun mielestäni se näin kolmen osan perusteella pätee varsin hyvin.

Menkää äkkiä kuuntelemaan, ensimmäinen jakso verkossa vielä kuusi päivää. Saman linkin kautta löytää myös myöhemmin ilmestyneet osat.

Lavalta: Next to Normal (HKT)

Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin musikaalin, Next to Normalin, Studio Pasilassa 3.2.2011. HKT:n sivuilla Next to Normalia luonnehditaan mm. seuraavasti: NTN on kuuden hengen musikaali, jossa tunteet ovat pinnassa, mutta musta huumori herkässä. Asioista puhutaan suoraan ja todellisuus kohdataan ilman pehmusteita. Next to Normal on rehellinen ja kiertelemätön, ravisteleva ja tosi. 

NTN on varta vasten musikaaliksi kirjoitettu ja se on ensimmäistä kertaa esitetty off-Broadwaylla vuonna 2008.

Next to Normalin juonesta en viitsi paljoa sanoa, sillä esitys on paljon varmasti paljon vaikuttavampi kun juonesta ei tiedä (lähes) mitään (tämä oli tiedostettu myös käsiohjelmassa, sillä siinä ei ollut synopsista, vain laulujen nimet). Perusteemoina olivat kuitenkin mielialahäiriöt, rakkaus, perhe ja se, miten tunteet ja tapahtumat voivat heitellä perheyksikköä erilaisiin sfääreihin, huipuista synkkiin laaksoihin. 

Valehtelematta voin sanoa, että Next to Normal oli vaikuttavin musikaali, jonka olen lavalla nähnyt. Raastavan kaunis, surullinen, toiveikas, kaunis.

Ei voinut olla kuin ylpeä suomalaisista näyttelijöistä. Jonna Järnefelt, Juha Junttu, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta ja Antti Timonen olivat kaikki rooleissaan upeita, vaikka täytyy myöntää että loistavimpina tähtinä bravuurasivat Järnefelt ja Leppänen. Järnefelt on joutunut tekemään paljon työtä päästäkseen noin aidosti sisälle hahmoonsa ja herranjestas se nainen osaa laulaa! Leppänen vaikutti minut jo Wickedissä, tässä nyt viimeistään tuli fiilis että tuosta miehestä kuullaan vielä lisää. 

Lavastus oli pelkistyksessään ja metallinhohdossaan hieno. Kuuden hengen orkesteri soitti ammattitaidolla ja herkkyydellä. Nautin.

Ja todella. Kuinka näyttelijät pystyivätkin tulemaan jotenkin niin lähelle, aidoiksi, käsinkoskeltaviksi. Minulla kesti hetken, että pääsin tarinaan todella sisään mutta sitten - aiai. Harvoin sitä näkee esitystä, jossa näyttelijät todella itkevät eläessään hahmojensa elämää. Itkin minäkin. Ja olen edelleen vaikuttunut.