Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Anja Erämaja: Töölönlahti

Ei Runokirjajoulukalenteria ilman Anja Erämajaa!

Töölönlahti on runoidolini kolmas runokokoelma vuodelta 2013. Poimin runoteoksen Oodin hyllystä kirjastovisiitilläni, ja nautiskelin vauhdikkaista runoista Töölönlahden tuntumassa, Oodin Kirjataivaassa.

Runon puhuja kiertää Töölönlahtea juosten, ja kokoelma jakautuu syksyyn, talveen ja kevääseen. Runot saavat rytminsä juoksijan askelista. Runot ovat välillä tikuttavia ja säkeiltään lyhyitä, vauhdin hidastuessa säkeet taas pitenevät ja rauhoittuvat.

Ote on osiosta Talvi. (En tähän saa runon typografista asettelua, jossa sanojen reunat muodostavat ikään kuin lahden reunan.)


Pensaan takaa kuuluu
pahaa naurua.
Pensaan takaa kuuluu
joululaulua: en etsi
valtaa loistoa, en kaipaa
kultaakaan. Enkö,
kahisevaa sadetta,
tuulenpuuskaa, joka tuo
seteleitä meidän pihalle.
rahaa päälle maan?


Vaikka kirjan ilmestymisaikaan Oodi oli vasta suunnittelupöydillä ja runoissa piirtyvä miljöö hieman poikkeaa nykyisestä, heijastaa Töölönlahden alue edelleen yhteiskunnan kerrostumia ja valtasuhteita. Eikä huoli pärjäämisestä, omasta ja muiden, ole vuosikymmenessä vähentynyt, päinvastoin. 

Runon puhuja pohtii, mistä vielä säästäisi, mitä jättäisi pois, ettei kaikki mene. Talvilenkillä runominän huomion vie viluinen vastaantulija, jolla on farkkutakki auki ”huutomatkan päässä / eduskuntatalosta.” Kuka toisi suloisen joulun ihan kaikille?

Samoihin suuntiin rullasivat omat ajatuskelani Oodi-päivänäni, kun yleisen kirjaston lämmössä luin uutisen ministerin väläytyksestä korottaa ruoan verotusta, mikä iskisi eniten pienituloisiin ja vähävaraisiin. 

Kirjastoa kiertelevälle turistiryhmälle kerrottiin, että olemme kirjastossa samalla tasolla kuin eduskunnan portaikon ylätasanne. Samaan aikaan pakkasaamussa tölkkien kerääjä lämmitteli käsiään kirjastossa. Kaupungilla nainen kaivoi pahvinpalasen roskiksesta kuin aarteen. Huutomatkan päässä eduskuntatalosta.

Anja Erämaja: Töölönlahti. WSOY 2013. 89 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

Anna Burns: Maitomies

Kansi: Luke Bird.

Docendo 2019. 399 s.

Alkuteos: Milkman (2018).

Suom. Laura Jänisniemi.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Anna Burnsin Man Booker -palkintovoittaja Maitomies perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin Belfastissa Pohjois-Irlannin levottomuuksien aikaan. Seksuaalista ahdistelua, juoruilua ja sisäänpäin kääntyneen yhteisön elämää kuvaavan romaanin lukeminen on paikoin ahdistavaa, mutta kirjailija virittää tekstiin niin hyviä houkuttimia, että lukemista ei malta lopettaa.

Kirjan minä-kertojana toimii 18-vuotias nuori nainen, joka elää tiukan yhteisön jäsenenä. Yhteisöstä irtautujien kohtalot ovat rumia. Kuria pidetään yllä tiukalla kyttäämisellä.

Kaikista on tehty kansio. Kaikkien koteja, kaikkien liikkeitä ja kaikkien kontakteja pidetään jatkuvasti silmällä ja seurataan. 

Päähenkilö on tietoinen jatkuvasta tarkkailusta, hän kuulee, kuinka kamerat vain naksuvat pusikoissa. Kaikki vettentakainen ja rajantakainen on kauhistuttavaa, tuomittavaa, jo tien toisella puolella asuvat toisuskoiset ovat paheen ilmentymiä. Päähenkilön äiti toivoo tyttärensä menevän pian naimisiin ja perustavan perheen, mutta nuorena avioituminen ei houkuta naista. Hän pitää lenkkeilystä ja lukemisesta ja haaveilee asuvansa avarakatseisemmassa ympäristössä.

Kotitienoilla kaikki vähänkin epäilyttävä toiminta johtaa silmätikuksi joutumiseen ja juoruiluun, jolla ei ole mitään rajaa. Päähenkilöstä tekee epäilyttävän muun muassa se, että hän lukee usein kävellessään kirjaa. Lisäksi hänen seuraansa julkisilla paikoilla alkaa lyöttäytyä Maitomies, parikymmentä vuotta vanhempi mies. Mies ei kutsumanimestään huolimatta toimita maitoa, vaan kuuluu puolisotilaallisiin joukkoihin. Nainen on voimaton, kun huhumylly alkaa jauhaa.

Tiesin, että oli uskomatonta, että antaisin painostaa itseni muuttumaan siksi, joka juorut väittivät minun jo olevan, mutta tuoreimpien huhujen mukaan minulla oli jo kaksi kuukautta ollut suhde Maitomiehen kanssa. Minun oli siis aika pettää häntä, ihmiset sanoivat, joten petin häntä pelehtimällä hänen selkänsä takana jonkun nuoren, kaupungin toisella laidalla asuvan mitättömän autonasentajan kanssa.

Tarinan henkilöillä ei ole nimiä, vaan heitä kutsutaan sen mukaan, mikä on heidän asemansa päähenkilöön. Nainen seurustelee ehkä-poikaystävän kanssa ja lenkkeilee kolmannen lankonsa kanssa. On kälyjä, tablettityttö, järjestysnumeroin nimetyt siskot. Yleiset kutsumanimet tekevät tarinasta yleismaailmallisen.

Burns vie tarinaa eteenpäin paikoin junnaavasti, ja lukijan turhautuminen vertautuu päähenkilön tunteisiin. Hän ei voi tilanteelle mitään, eikä lukijakaan välty epämukavuuden tunteilta. Maitomies oli minulle ajoittain raskasta luettavaa, mutta alusta asti luotu jännite sai jatkamaan 400-sivuisen kirjan loppuun. Mihin maitomies pyrkii? Mihin tilanne lopulta johtaa? Uskoin, että jaksaminen palkitaan, ja niin kävi.

Helmet-lukuhaaste: 19. Et pidä kirjan nimestä.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kansi: Sanna Mander.

Schildts & Söderströms 2018. 303 s.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017).
Suom. Outi Menna.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tummasävyinen dystopia tulevaisuuden Ruotsista, josta on tullut pelon ja muukalaisvihan läpäisemä yhteiskunta. Anyuru rakentaa painavista ja ajankohtaisista aiheista monisyisen romaanin, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kaikki lähtee liikkeelle göteborgilaisessa sarjakuvakaupassa tapahtuvasta terrori-iskusta. Daeshin eli Isisin lipun alla toimiva terroristikolmikko toteuttaa väkivaltaisen hyökkäyksen tilaisuuteen, jossa puhutaan muslimeja käsittelevästä pilapiirroskirjasta. Syntyy panttivankitilanne, jonka lopputulemana pommiliivein varustautuneista nuorista tekijöistä vain Nour selviää hengissä, Hamad ja Amin saavat surmansa.

Iskusta selvinnyt Nour on nuori nainen, joka alkaa jo iskun aikana kokea erikoisia tuntemuksia. Tämä on tapahtunut aiemmin, eikä hän ole se, joksi häntä luullaan. Häntä kutsutaan Nouriksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Parin vuoden kuluttua iskusta eräs kirjailija alkaa vierailla naisen luona oikeuspsykiatrisella osastolla ja saa tältä tekstejä luettavakseen. Kirjailija itsekin on muslimi ja haluaa selvittää, kuka nainen todella on, mitä on tapahtunut. Nainen nimittäin kertoo tulevansa tulevaisuudesta.

Romaani etenee kahdella aikatasolla. Kirjailija kertoo nykyhetkestä, Nouriksi kutsutun naisen tarina sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Ruotsissa muslimina eläminen on lähes mahdotonta, koska sarjakuvakaupan isku on johtanut islamofobian yleistymiseen. Kirjailija alkaa harkita maastamuuttoa, koska naisen hahmottelema tulevaisuudenkuva on lohduton.

Kirjoitan sinulle joka et vielä tiedä, että hulluudesta tulee aina lopulta normaalia ja normaalista hullua.

Tulevaisuudessa kaikkien tulee allekirjoittaa vuosittain kansalaissopimus, tai muuten henkilö luokitellaan valtion viholliseksi. Vihollisia etsitään jatkuvilla passitarkastuksilla, ja sopimuksesta kieltäytyjät siivotaan eristetylle alueelle.  Uskonnolliset vaatteet ja ideologiset symbolit on kielletty: näitä käyttävät joutuvat entistä huonompiin oloihin ja tarkemmin vartioiduiksi. Muslimeille pakkosyötetään sianlihaa, ja he joutuvat integraation nimissä piirtämään pilakuvia omasta uskonnostaan.

Tulevaisuuteen kurottava tarina yhdistelee mielenkiintoisesti mielikuvituksellisia elementtejä todellisiin, tunnistettaviin asioihin. Tarinassa on kaikuja niin Guantanamon vankileireiltä, Abu Ghraibin kidutuksista kuin Charlie Hebdon iskusta. Dystooppinen tulevaisuuden kuvaus on synkkä, pelottavakin, mutta valitettavasti mahdollisen oloinen.

Lukiessani mieleeni nousi liuta kysymyksiä, joista osaan kirja vastaa, osa jää lukijan vastattaviksi.  Mikä ajoi nuoret tekoon? Mistä radikalisoituminen sai alkunsa? Ovatko tulevaisuuskuvitelmat vain skitsofreenisiä harhoja? Miten tällaisen tulevaisuuden voi estää?

Kirja jätti minulle hieman epämääräisen tunteen. Vaikka eri aikatasoja oli periaatteessa helppo seurata ja luin kirjaa tiiviisti, tuntui kuin eksyisin tarinan tasoihin, mutkiin ja käänteisiin. Olin koko ajan epävarmoilla vesillä. Tämä kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, sillä avointen kysymysten ja tulkintamahdollisuuksien vuoksi keskusteltavaa varmasti riittäisi.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen Johannes Anyurun toinen suomennettu romaani. Anyuru on  kirjoittanut Ugandassa syntyneen isänsä tarinan romaanissaan Myrsky nousee paratiisista, joka suomennettiin neljä vuotta sitten. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni. Johannes Anyuru nousee Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla lavalle Kjell Westön kanssa perjantaina 25.5. Mielenkiinnolla odotan keskustelua tästä kirjasta!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Anyurun kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.

Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 478.

Oma arvioni: 2½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila. 

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.

Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Alkuteos: The Hunger Games.

Suomentaja: Helene Bützow (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 389.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Nälkäpeli on kiistatta ilmiö. Se on puhkikirjoitettu blogeissa jo aikoja sitten, mutta kiinnostukselle ei näy loppua. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jokunen kesä sitten, kun siskontyttö luki sitä mökillä. Silloin tyydyin vain ihmettelemään kirjan maailman yhteiskuntajärjestystä, ja tarinan perusidea palasi aina välillä ajatuksiini. Tänä syksynä töissä kirjastossa olen törmännyt Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan jatkuvasti, sillä sitä kysytään ja varataan päivittäin. Pakkohan ainakin ensimmäiseen osaan oli siis tutustua.

Nälkäpeli kertoo hurjasta tosi-tv-ohjelmasta, jota tehdään tulevaisuuteen sijoittuvassa valtiossa nimeltä Panem. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan, ja paikalle syntyi tämä uusi valtio. Panem jakautuu Vyöhykkeisiin, joiden elämää hallinnoi totalitaristisesti maan keskus, pääkaupunki Capitol. Pitääkseen asukkaat kuuliaisina ja muistuttaakseen vallanpitäjien mahdista Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, jonne jokaisen Vyöhykkeen tulee lähettää kaksi tribuuttia eli kilpailijaa. Pelin kulku on selkeä: 24 tribuutista yksi selviää voittajaksi, kun kaikki muut ovat kuolleet. Tapa tai tule tapetuksi.

Tämänvuotista peliä seurataan teinityttö Katnissin näkökulmasta. Hän on kotoisin Vyöhykkeeltä 12 eli Panemin perukoilta, missä pääelinkeino ovat hiilikaivokset. Katniss on elättänyt perhettään isän kuoleman jälkeen salametsästämällä. Hän tekee kaikkensa pikkusiskonsa Primin eteen ja ilmoittautuu tämän tilalle Nälkäpeliin, kun arpa osuu Primin kohdalle.

Selviytymisessä Nälkäpeliareenalla keskeisiä ovat ruoka, vesi, lämpö ja aseet, mutta ehdottomasti myös tuuri. Kukaan ei tiedä muiden tribuuttien vahvuuksia, ja Capitol saattaa muuttaa sääntöjä milloin tahansa – jotta peliä televisiosta seuraava yleisö viihtyisi paremmin.

Mikä Nälkäpelissä sitten oikein kiehtoo? Se on oikeiden tosi-tv-ohjelmien irvikuva: siinä mässäillään tappamisella, ihmiset ovat todella vain pelinappuloita viihdetuotannossa, ruumiita tulee. Ikään kuin konsolipelit ja tosi-tv olisivat yhdistyneet jossakin todellisuudessa. Tarinan viehättävyys perustunee pitkälti klassiseen asetelmaan: ovela, hyväntahtoinen sankari petkuttaa nokkeluudellaan pahiksia, vaikka on altavastaajan asemassa. Katniss myös säilyttää inhimillisyytensä raadollisissa olosuhteissa.

Luin kirjaa viihdyttävänä satuna. Olihan se joiltakin osin ennalta-arvattava ja Katnissin naiiviuteen taipuvaiset ajatukset välillä rasittavia, mutta en välittänyt tällaisista sivuseikoista. Ahmin kirjan muutamassa illassa, sillä olin alusta lähtien myyty. Luen harvemmin fantasia- tai scifikirjallisuutta, mutta nyt jännitin tribuuttien taistelua melkein henkeä pidätellen. Koukussa olen; trilogian kaksi muuta osaa ovat jo varauksessa…

Nälkäpelistä on kirjoiteltu esimerkiksi blogeissa Lukutoukkailua, P.S. Rakastan kirjoja, Luettuja maailmoja, ihan vain muutamia mainitakseni.

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 383.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Liina Puustinen
Kuva: otava.fi

Silmäilin Nummen Karkkipäivää kirjakaupassa vajaat pari vuotta sitten, kun vuoden 2010 Finlandia-palkintoehdokkaat oli julkistettu. Nimi ja kansi jäivät jo tuolloin mieleeni, mutta luin kirjan vasta tovi sitten loppukesän lämmössä mökillä Kuusi kovaa kotimaista -haasteen innoittamana. Nummi kirjoittaa niin taidokkaasti raskaasta aiheesta, että aurinkoisesta ilmasta huolimatta iho nousi lukiessa usein kananlihalle.

Karkkipäivä pureutuu aina vain valitettavan ajankohtaiseen aiheeseen: lasten huonovointisuuteen yhteiskunnassamme. Tänäkin syksynä on puitu erästä käsittämättömän surullista tapausta julkisuudessa. Mieleeni tulee aiheeseen liittyen palasia yleisönosastoilla käydyistä keskusteluista. Ensin joku kirjoitti, että jokaiselle lapselle paras hoitaja on oma vanhempi ja huostaanotto on kyseenalainen apukeino. Siihen tuli hyvin pian vastaus, että ihan näin yksioikoinen totuus ei ole, sillä väkivaltaisessa perheessä elävän lapsen tilanne voi parantua huostaanotolla, mutta se on edelleen vain yksi hoitokeino tilanteen parantamiseksi. Tilanteita on niin monenlaisia, että yhtä kaikille sopivaa ratkaisua on mahdoton määritellä.

Selvää lienee se, että silloin kun lapsella on hätä, yhteiskunnan tulee puuttua asiaan. Tärkeintä ja vaikeinta on kuitenkin havaita lapsen hätä ja tunnustaa se. Totuus voi olla piilossa kulissien takana, eikä lapsi välttämättä itse enää edes tiedä, että voisi pyytää apua. Tämä on asian laita myös Karkkipäivässä. Tarinan myötä aloin ymmärtää sosiaalityöntekijöiden taakkaa ja vastuuta. Arki on huolta, raskaita päätöksiä, raportteja ja ilmoituksia. Jos ei huomaa tiettyjä merkkejä ajoissa, seuraukset voivat olla kammottavat. Toisaalta väärin uhkaavaksi päätelty tilanne voi loukata aivan "tavallisen" perheen kunniaa. 

Karkkipäivässä kirjailija Ari joutuu tahtomattaan osalliseksi pienen Tomin elämään. Tomi on neuvokas poika, jonka oma elämä ei ole aivan mallillaan, mutta silti hän käyttää kaiken aikansa ja energiansa toisen lapsen pelastamiseen. Hän kokee olevansa sankari Tok, joka voi auttaa hädässä olevaa prinsessaa.

Sessa prinsessa. Vielki oot vanki. Miks oot?

Ootas vaan. Konstit on Tokil. Monet on.

Vaik tulis kaikki pahat. Koopranoitsu. Mutanttipaska. Koko örkkijengi.

Mä sanon Mira-Mira-bella. Ja fiu.

Kuud pai.

Surullisinta on, että pieni lapsi joutuu kokemaan elämän hyvien ja pahojen taisteluareenana. Lapsen maailmassa todellisuus ja fiktio sekoittuvat, joten aikuisten on vaikea hahmottaa, mikä tilanne on oikeasti. Onko joku hädässä, vai leikitäänkö tässä jotakin?

Kirjaa lukiessani pohdin toistuvasti kohtuullisuutta: sitä vaaditaan jatkuvasti lapsilta, mutta entäs aikuiset? Tilanhallintasuunnittelija Paula saa kenties kauppojen hyllyt vaadittuun järjestykseen, mutta oma elämä ei ole enää lainkaan hallinnassa. Työ vie kaiken ajan, ruoaksi kahmaistaan muutama suklaapatukka, lapsesta huolehtiminen jää taka-alalle...

Henkilöhahmot onnistuvat raivostuttamaan ja ihastuttamaan. Hukassa oleva kirjailija, holtiton äiti, mielikuvituksekas pikkupoika ja stressaantunut sosiaalityöntekijä tuovat tapahtumiin jokainen oman näkökulmansa. 

Haltioiduin ja järkytyin Karkkipäivän lauseista, henkilöistä ja juonesta niin, että kirjan ahmimisesta oli kohtuus kaukana. Siitä seurasi ähky. Karkkipäivä on nopealukuinen, mutta tarinasta on kepeys kaukana. Luettua piti sulatella melkeinpä kuukausi ennen kuin pystyin kirjoittamaan kirjasta. 

Oivaltavia kirjoituksia Karkkipäivästä löytyy monia, kannattaa kurkata ainakin Jennin, Valkoisen Kirahvin, Linnean ja Zephyrin.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Emma Donoghue: Huone (2010)

Alkuteos: Room.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2012).

Sivumäärä: 325.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Laura Lyytinen

Huone on paljon kohkattu kirja, jonka lukemista emmin pitkään. En ollut varma, haluanko altistaa itseni tälle ilmeisen ahdistavalle tarinalle. Vielä ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeenkin olin jättää kirjan ahdistavuus- ja uskottavuusseikkojen vuoksi kesken. Näin jälkikäteen voin todeta, että sinnikkyys palkittiin, sillä Huone oli mielestäni kaikesta huolimatta lukemisen arvoinen. Ja myös ehdottomasti suosittelemisen arvoinen.

Jack ja Äiti asuvat Huoneessa, johon Vanha Kehno on siepannut Äidin seitsemän vuotta sitten tämän ollessa 19-vuotias. Vanha Kehno toimittaa vangeilleen vain välttämättömimmät elintarvikkeet ja käy Huoneessa aina iltaisin. Tarinan kertoja on 5-vuotias Jack, mikä on teoksen kiehtovin ja samalla myös kyseenalaisin piirre.

Kirjaa aloitellessani tarkastelin lauserakenteita ja kohtia, joissa Jackin kieli on kertojana erilaista kuin dialogissa. Kirjan tarinaan uppoutuminen  edellytti sitä, että tietoisesti sivuutin uskottavuusongelmat, joita 5-vuotias kertoja (ainakin minussa) herättää. Loput kolmesataa sivua sitten menivätkin hurauksessa.

Pikku-Jack on syntynyt Huoneessa, ja hänen koko maailmankuvansa perustuu äidin kertomiin ja Televisiosta nähtyihin asioihin. Jack jaottelee asiat todellisiin ja ei-todellisiin: on Televisiossa näkyvä maailma ja Huoneessa oleva todellisuus.

Metsät on Televisiossa ja niin myös viidakot ja aavikot ja kadut ja autot ja pilvenpiirtäjät. Eläimet on Televisiossa paitsi muurahaiset ja Hämähäkki ja Hiiri mutta Hiiri on nyt muuttanut pois. Bakteerit on todellisia ja veri. Pojat on Televisiossa mutta ne näyttää jotenkin samanlaisilta kuin minä, se minä, joka on Peilissä ja joka ei myöskään ole todellinen vaan pelkkä kuva.

Tärkeät asiat on kirjoitettu isolla alkukirjaimella: Huone, Oviseinä, Hylly ja Sulalusikka. Tämä typografinen ratkaisu korostaa pientenkin esineiden ja asioiden keskeistä roolia Jackin elämässä. Hänen todellisuudessaan ovi on Ovi; niitä on vain yksi ja siihen Oveen liittyy monia tarinoita ja merkityksiä.

Kiinnitin huomiota lukiessani Jackin rikkaaseen sanavarastoon. Sitä selittää se, että Jack on elänyt koko elämänsä vain äitinsä ja Television seurassa. Hänen elinympäristössään ei ole koskaan ollut mitään, mikä olisi häirinnyt keskittymistä. Äiti selittää kaikki asiat perustellen, ja Jack imee tietoa itseensä kyllästymättä. Kaikesta huolimatta Jack on vain pieni lapsi. Hän kiukuttelee, itkee ja kaipaa syliä. Hän ei esimerkiksi ymmärrä sanojen ja lauseiden kuvaannollisia merkityksiä:

"Samat vanhat ideat vain kiertää kehää lakkaamatta kuin kilpa-ajajat", Äiti sanoo hampaat irvessä.
Mitä ne kilpa-ajajat ei lakkaa? Kynsiäänkö?

Äiti yrittää kasvattaa pojastaan niin tavallista kuin kyseisissä oloissa on mahdollista, sillä hänelle on selvää, että Huoneesta on pakko jossakin vaiheessa päästä pois. Ennen pakoyritystä Äiti alkaa valmistella Jackia todellisen maailman lainalaisuuksiin. Koska Jack ei tiedä muusta kuin Huoneen todellisuudesta, kaikkea uutta on vaikea sulattaa.

Eli sairaalatkin on todellisia, ja moottoripyörät. Minun pääni halkeaa koska minun pitää uskoa niin paljon uutta.
---
Huoneessa me osattiin sanoa, mikä oli mitäkin, mutta maailmassa on niin paljon monenlaista ettei ihmiset tiedä edes nimeä kaikelle.

Huone tuntuu luissa ja ytimissä. Ihmisen pahuus ja julmuus saavat lopulta rinnalleen myös lohdutusta ja hyvyyttä. Lukukokemustani voisinkin luonnehtia riipaisevaksi, mutta samalla toiveikkaan lohdulliseksi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.

Maria Jotuni: Rakkautta (1907)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 80.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Maria Jotuni noin vuonna 1918.
Kuva: Museovirasto / kuvaus Atelier Nyblin

Jotunin novellikokoelman Rakkautta novellit ovat lyhyehköjä kirjeitä, monologeja, dialogeja ja satunnaisten kohtaamisten kuvauksia. Novelleissa kuvataan erilaisia naiskohtaloita ja naisen asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa ja arjessa, ja ne rakentuvat usein jonkin elämän solmukohdan ympärille. Henkilöiden taustoja ei sen suuremmin selitellä, vaan lyhyestä tekstistä lukijan pääteltäviksi jäävät niin henkilöiden koko historia kuin nykyinen tilannekin. Kun kerrotaan kovin vähän, vain palasia sieltä täältä, lukijan mielenkiinto pysyy tiiviisti yllä. 

Novellikokoelman nimi Rakkautta voisi antaa olettaa, että käsillä on kokoelmallinen rakkausnovelleja, mutta näin ei kuitenkaan ole. Novelleissa avioon ei astuta rakkaudesta vaan jokin hyöty mielessä: avioliitto on kaupankäyntiä ja tunteet kauppatavaraa. Hyvin toimeentuleva mies turvaa novellien maailmassa naisen elämän. Tällainen laskelmointi tulee ilmi esimerkiksi kokoelman nimikkonovellissa, jossa nainen kertoo ystävälleen aikeistaan avioitua kauppiaan kanssa. Kauppias on varakas, ja nainen tarvitsee rahoja reumaattisten jalkojensa hoitoon. Nainen toteaa, että mieheen kyllä ajan pitkään tottuu ja että hän antaa myös vapaasti rahoja – – sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.

Tilanteen niin vaatiessa tunteet siis kylmetetään ja ajatellaan järjellä. Kokoelman nimikkonovellissa kosintakeskustelu on kuin kauppaehtojen läpikäymistä, ei rakkaudentunnustuksia. Rakkautta on novellin maailmassa se, että nainen ei vaadi palkkaa kotitöistä ja se, että mies antaa vapaasti naiselle rahaa. Molemmat saavat jotakin.

Naiset selviytyvät novelleissa elämässään monesti neuvokkuutensa ja oveluutensa avulla. He keksivät selviytymiskeinoja ja taistelevat ongelmia vastaan. Huonosta taloudellisesta tilanteensa voi selviytyä menemällä rahakkaisiin naimisiin tai tienaamalla toisten epäonnisen tilanteen avulla, kuten Matami Röhelin toimii samannimisessä novellissa. Ja jos avioliitto on onneton, voi onnen löytää rakastajattaren sylistä.

Luin novellikokoelman Otavan koostamasta Jotunin Valituista teoksista vuodelta 2001. Aiemmin olen lukenut sen koosteesta Novelleja ja muuta proosaa I, johon esipuheen on kirjoittanut Irmeli Niemi. Tuosta esipuheesta käy ilmi, että Rakkautta herätti ilmestyttyään kohua, koska siinä kuvataan naisen seksuaalisuutta 1900-luvun alun näkökulmasta rohkeasti. Siinä missä aviomiehet ovat usein puolisoilleen vain harmittava paha tai pakko, etsitään romantiikkaa, läheisyyttä ja vaihtelua tavalliseen elämään rakastajilta. Ajalle yleisen näkemyksen mukaan naisen tulisi tukahduttaa tunteensa, mutta Jotuni tuo esille naisten haluja ja tarpeita, eikä seksuaalisuus ole enää vain maskuliinista.

Pidän kokoelmasta eniten siksi, että novellien naiset eivät surkuttele kohtaloitaan ja tilanteitaan, vaan tunnustavat tosiasiat ja toimivat edukseen parhaalla mahdollisella tavalla. Nainen on Rakkautta-kokoelmassa nousemassa tasavahvaksi miehen rinnalle, mutta joutuu edelleen alistumaan yhteiskunnan ja yhteisön moraalinäkemyksiin ja siinä samalla pettymään rakkaudessa. Vaikka naiset edelleen avioituvat, koska mentävä on, puhuvat he tästä epäkohdasta eli valinnanvapauden puutteesta, mikä enteilee muutosta.

Vaikka olen lukenut tämän novellikokoelman useaan otteeseen, ei sitä omasta hyllystäni löydy. Niinpä jos jollakulla sattuu pyörimään kirjahyllyssä SKS:n klassikkosarjan yhteisnide Suhteita/Rakkautta ja haluaa hieroa siitä kauppaa, niin yhteyttä voi ottaa: nannankirjakimara (at) gmail.com. Mieluusti nimittäin haluaisin tämän SKS:n loppuunmyydyn version omaan hyllyni :)

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 53.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Köyhää kansaa kuvaa Holpaisen perheen elämää mieltä raastavassa puutteessa. Marilla ja hänen miehellään on neljä lasta: Anni-vauva, kaksi poikaviikaria ja Hellu. Hellu on lapsista vanhin ja auttaa äitiään askareissa ja vauvan hoidossa. Hellua Canth kuvailee seuraavasti:

Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt.

Hellun lisäksi Mari-äiti kantaa huolta kolttosia tekevistä pojistaan, sairaasta vauvastaan ja työttömästä miehestään. Edes vanha tuttava ei tunnista Maria kadulla, koska huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Köyhän kansan elo on eloonjäämistaistelua. Seurana ovat ainainen nälkä, sairaudet ja huoli huomisesta. Holpaisten perheellä on maallista omaisuutta hyvin niukasti, huonekalutkin hupenevat vuokrarästeihin.

Mari-äiti elää olosuhteiden vankina eikä osaa kuvitella lapsilleen parempaa tulevaisuutta, vaan povaa näiden joutuvan aikanaan vankilaan tai vaivaistaloon. Monestihan köyhyyden ja kurjuuden keskellä haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta – edes jälkikasvulle. Sellaista ei kuitenkaan Canthin naturalistisessa kerronnassa tapahdu. Mari ei näe tilanteesta ulospääsyä, ja lopulta hänen on täysin mahdotonta kestää aina vain syvenevää kurjuutta.

Köyhyys 1800-luvun lopun Suomessa näyttäytyy tarinan valossa todella lohduttomana ja totaalisena. Leivän kuoren järsiminen ja kerjuulla kerättyjen leivänkannikoiden arvo kuvastavat sitä, että elämä todella oli hiuskarvan varassa. Huomattavaa on myös se, että Holpaiset eivät ole ainoita vähävaraisia teoksen maailmassa, köyhyys ei ole poikkeus.

Holpaisten naapurin suulla Canth ottaa suoraan kantaa kansalaisten eriarvoisuuteen:

– – panee se ihmiset välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen tämä maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteeseen nääntyy.

Novellin lääkäri tietää myös, mikä olisi ongelmaan paras lääke:

Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.

Kaiken kurjuuden keskellä pilkahtelee kuitenkin sama hyväsydämisyys kuin Kauppa-Lopossa: vaikka itsellä menisi kuinka huonosti, jaksetaan auttaa toisia. 

Lukukokemuksena Köyhää kansaa oli synkkä ja koskettava. Vaikka Kauppa-Lopossakin sympatiani olivat Lopon puolella, Holpaisten elämän koettelemukset hiipivät aivan eri tavalla iholle. Luin tämän pienoisromaanin Minna Canthin Valitut teokset -kirjasta, joka on Fida-löytö muutaman vuoden takaa.

Muuten, löysin SKS:n sivuilta digikirjaston, jonne on digitoitu Juhani Ahon, Minna Canthin ja Aleksis Kiven teoksien ensipainoksia. Mainio sivusto, en ollut kuullutkaan tällaisesta! Siellä voi käydä vilkuilemassa kansia ja teosten painoasuja noin muutenkin.