Huumoria ja ajankuvaa kasarilta – Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Kansi: Juha S. Kalliolahti.

Otava 1989. 350 s.

Alkuteos: Breathing Lessons (1988).

Suom. Saara Villa.

Oma arvio 2/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.


Anne Tylerin Hengitysharjoituksia sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 1989. Luimme kirjan kirjaston lukupiirissä, jonka lukemisto koostuu tänä syksynä ja ensi keväänä erilaisten kirjallisuuspalkintojen voittajista eri vuosikymmeniltä. Edellinen kirjamme oli nobelisti Doris Lessingin Ruoho laulaa.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja road trip -kuvaus. Keskushenkilöinä ovat Maggie ja Ira, keski-ikäinen pariskunta Yhdysvaltojen Baltimoresta. He lähtevät autolla Maggien ystävän puolison hautajaisiin, ja hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen he hakevat poikansa entisen tyttöystävän heille kylään. Tässä tarinan raamit, joiden sisällä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Maggien hahmo sai minut lukijana raivon partaalle. Hän puuttuu toisten elämään rasittavalla tavalla ja yrittää järjestellä ihmissuhteita parhaaksi katsomallaan tavalla. Usein lopputuloksena on katastrofi. Hän esimerkiksi ei pääse yli siitä, että heidän poikansa Jesse ei enää ole yhdessä exänsä Fionan kanssa, vaikka näillä on yhteinen lapsi. Kunhan nuoret vain tajuaisivat, kuinka paljon toisiaan rakastavat, niin kaikki kaikki olisi taas hyvin!

Jännitettä syntyy siitä, kun lukija alkaa odottaa, milloin Maggie menee totaalisesti liian pitkälle, milloin Iran pinna katkeaa. Tuo pinna venyy ihailtavan pitkälle, vaikka Maggie vain sättii muita omista virheistään ja toilailuistaan. Touhottava nainen on onnettomuusaltis hössöttäjä, jota en välittäisi tuntea oikeassa elämässä. 

Kirja jakoi lukupiirissämme mielipiteitä. Yksi kanta oli, että kirja on hauska, elämänmakuinen arjen kuvaus, jossa on mukana monia elämänviisauksia, kuten se, ettei lapsilleen saa asettaa omia tavoitteitaan. Toisiin taas Tylerin huumorisävytteinen kerronta ei purrut lainkaan ja kirja tuntui tyhjänpäiväiseltä, lukeminen oli tervanjuontia. 

Kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Lukiessani tunnistin, että tässä kohtaa tämä on varmasti jonkun mielestä hauskaa, mutta minua ei naurata. Kirja ärsytti ja turhautti, ja ilman lukupiirivelvoitetta se olisi luultavasti jäänyt minulta kesken. Huumori on vaikea laji. 

Lukupiirikeskustelu sai kuitenkin ymmärtämään toisenlaisia tulkintoja paremmin. Maggien voi esimerkiksi nähdä traagisena hahmona, joka ei vain opi toimimaan ihmissuhteissa. Yksi luonnehdinta oli hyväntahtoinen hölmö, joka ei tahdo muille pahaa. Tyler näyttää, että arkisistakin asioista voi kirjoittaa. Ehkä tämä oli vuonna 1988 ilmestyneen kirjan Pulitzer-menestyksen salaisuus? Näin vanhoja palkintoperusteita ei ole helppo löytää. Enemmän Tyleria lukeneet lukupiiriläiset suosittelivat lukemaan kirjailijalta romaanin Päivällinen koti-ikävän ravintolassa.

Kirjan parasta antia minulle oli ajankuvaus. 1980-luvulla automatkalla ei voinut hyödyntää navigaattoria, vaan oli tyytyminen paperikarttoihin ja Autoliiton neuvontapuhelimeen. Kotona perheenjäsenille jätettiin sovittuun paikkaan viestilappuja, joissa kerrottiin missä ollaan ja milloin palataan. Tästä muistui mieleeni lapsuudenkodin keittiöntaso, jossa meillä vastaavaa viestinvaihtoa käytiin. Somesta ei kukaan ollut kuullutkaan, mutta sen asiaa ajoi jollakin tasolla radio-ohjelmat, joihin soitettiin juoruja ja kuulumisia. Somen valtakaudellakin nämä ohjelmat onneksi pitävät jossakin määrin pintansa.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä. Hautajaisten muistotilaisuudessa tarjotaan hämmentävää ruokalajia, sotkusalaattia, jonka valmistusta kuvataan näin: "Sekoitetaan paketillinen appelsiinihyytelöjauhetta, tölkillinen ananasmurskaa, rasiallinen kermavaahdonkorviketta..." Jää tämä "herkku" varmaankin kokeilematta, mutta kieltämättä kuvastaa aikaansa, jolloin ruoanlaiton helpottamiseksi markkinoille tuli kaikenlaisia jauheita ja korvikkeita. Nam.

Kannattaako Hengitysharjoituksia siis lukea? Jos haluaa tutustua Pulitzer-voittajiin tai uppoutua 1980-luvun ajankuvaukseen, niin vastaus on myöntävä. Ja tietenkin, jos haluaa tutustua yhteen rasittavimmista henkilöhahmoista, vastaus on ehdottomasti kyllä!

Klassikkohaaste #12 – Veijo Meri: Yhden yön tarinat

Kansipapereita ei kirppislöydössä ole tallella.

Otava 1967. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste toistuu kahdesti vuodessa: aina tammikuun ja heinäkuun viimeisenä päivänä haasteeseen osallistuvat bloggaavat valitsemastaan klassikkoteoksesta. Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen koostepostauksessa löytyy linkkilista kaikkiin tänään julkaistuihin klassikkojuttuihin.

Pitkin syksyä suunnittelin lukevani tähän tammikuiseen haasteeseen Herman Hesseä, kunnes huomasin, että haastepäivä on ylihuomenna. Huh. Vaikeamaineiseen Hesseen en tällä aikataululla tohtinut tarttua, vaan valitsin omasta hyllystäni luettavaksi Veijo Meren Yhden yön tarinat. Paljon enempää kuin yhden yön verran lukuaikaa ei olisi.

Aiemmin Mereltä lukemani Manillaköysi ja Irralliset ovat jättäneet mielikuvan sutjakkaasta ja humoristisesta tarinankertojasta, joka ei pelkää kommentoida epäkohtia nostamalla niitä huumorin värittämään valokeilaan. Samalla linjalla jatkaa tämä Yhden yön tarinat, joka on kokoelma miesten kertomia vaiheikkaita ja paikoin ronskeja ja rasvaisiakin tarinoita. Eletään sodanjälkeistä rauhan aikaa, ja joukko miehiä on sotasairaalassa hoidettavina. Kertojavuoro vaihtuu mieheltä toiselle kuin ketjussa, välillä pysähdytään sairaala-arkeen. 

Saamme selvennystä tapahtumista, jotka johtivat nuoren alokkaan putoamiseen kolmannesta kerroksesta päälleen maahan. Eräs toinen taas selostaa vaiheikkaan loman tapahtumia, kun kiskot vievät ja mies hortoilee naisten ja viinan perässä. Miljöönä toimii esimerkiksi Riihimäki, jossa Meren perhe Kansallisbiografian mukaan asui kirjailijan lapsuusvuosina.  

Tarinoista piirtyvä sotamiehen maailma on miehinen. Hoitajien kopelointi on toipilaiden hupia. Kun seikkailuista kerrotaan jätkäporukassa, ei värikynää varmastikaan säästellä. Yhdet kohtelevat naisia kunnioittaen, jopa peläten, toiset yrittävät kammeta tyttöjä vaikka väkisin. 

Kertojien vaihtuminen ja sairaalaelämän kuvaukset rytmittävät kerrontaa. Toinen rytmin muutos syntyy, kun vauhdikkaasti etenevien seikkailutarinoiden lomassa pysähdytään kuvailemaan: 

Mammalla oli päällään punainen aamutakki, joka oli ommeltu vinoneliöihin. Siihen olisi ollut helppo johtaa tulta. Jalassa oli mustat sukat, joihin oli loihdittu keltaisia saniaisia ja punaiset tohvelit, niissä oli jalkapallon kokoiset valkoiset villalangasta tehdyt pallukat. Voi mikä nainen. Se nosti jalan polvelle, jolloin takin liepeet putosivat. Mä katselin sen reisiä. Joskus näkee sen ikäisillä naisilla niissä Suomen vesistökartan, mutta tällä ne olivat mallikelpoiset, sileät ja hyvin ruskettuneet.

Tarinoissa riittää käänteitä, ja ne kiertyvät välillä farssimaisiksi kieputuksiksi. Lukiessani Meren yötarinoita tunnistin kerronnassa Antti Tuurin tekstien tapaista poljentoa ja nokkeluutta. Tuuri-fanille Meri siis uppoaa, vaikka naisten kohtelu ja räävittömyydet tökkisivätkin. Tarina-ajassa sota ja sen järjettömyydet ovat vielä lähimuistissa, joten ei ihme jos sotilaatkin käyttäytyvät järjettömästi. 

Helmet 2021: 10. Kirjan nimessä on numero.

Joulutervehdys kera ajankohtaisen joulukirjan – Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on

Kansi: Samppa Ranta.

Art House 2020. 130 s.

Alkuteos: ´Twas The Nightshift Before Christmas.

Suom. Ari Jaatinen.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi sitten luin Adam Kayn esikoiskirjan Kohta voi vähän kirpaista. Sujuvasanainen Kay kirjoitti sairaalaelämän arjesta ja nurjasta puolesta niin hauskasti, että hänen tuore suomennoksensa Kolme yövuoroa jouluun on oli varattava kirjastosta joulunajan kirjaksi. 

Joulukirjassaan Kay jatkaa esikoisesta tutulla tyylillään. Hän kuvailee synnytyslääkärin työtä raivorehellisesti ja humoristisesti. Nyt keskiöön pääsevät joulunaikaan sijoittuvat sattumukset, ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. 

Brittiläinen sairaanhoitojärjestelmä on tiukan hierarkkinen, ja nuorella lääkärillä vuorotyö vie ison osan elämästä. Se on raskasta, se rasittaa parisuhdetta ja sosiaalista elämää – etenkin jouluna. Lääkärit ja muu sairaalan henkilökunta ovat univelkaisina elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, kun muut viettävät vapaitaan.

Ennen kuin Kay vaihtoi ammattia lääkäristä kirjoittavaksi koomikoksi, hän ehti työskennellä seitsemän vuotta lääkärinä. Seitsemän vuoden aikana hän oli kuutena jouluna töissä. Tilannetta selittää miehen vaihtuvat työpaikat: hän ei voinut vedota olleensa juuri viime joulun töissä, koska joka vuosi työpaikka ja kollegat olivat toiset. 

Monet asiat yhteiskunnassa hiljenevät joulunpyhiksi, myös sairaaloissa. Mutta synnytykset eivät odota, tietenkään. Kay kuvaa menoa sairaalassa vauhdikkaasti. Verta ja muita eritteitä suihkuaa niin, etteivät minkäänlaiset työvaatteet suojaa tarpeeksi.

On kiireisiä vuoroja, erittäin kiireisiä vuoroja ja sitten on apokalyptisen täyttä höyryä eteneviä vuoroja, joina mieluusti vaihtaisi paikkaa kalkkunan kanssa, joka hikoilee uunissa kahdessasadassa asteessa.

Synnytysten lisäksi Kay työskentelee naistentautien parissa. Joulunaikaankin ihmiset työntävät ruumiinaukkoihinsa mitä erikoisempia esineitä ja ovat vähän liian luovia siinä, millä keksivät korvata kondomin. Kokeiluista seuraa sairaalareissu. Ja hauska tarina lääkärin muistelmiin.

Viihdyin kirjan äärellä, koska Kaylla on sana hallussa. Hän näkee tilanteiden koomisuuden ja osaa välittää sen lukijalle. Pitkät päivystysvuorot, sairaalan naurettavat käytännöt ja hupsusti käyttäytyvät potilaat kirvoittavat mehevää tekstiä. Potilaita tuskin on monikaan kirjaan päätynyt tilanne naurattanut. 

 

Alkuteos on kirjoitettu ennen kuin koronasta oli tietoakaan, mutta meneillään oleva pandemia tekee kirjasta entistä ajankohtaisemman. Kayn kirja on mustaksikin kääntyvän huumorin ilotulitusta, mutta se on myös puheenvuoro hoitohenkilökunnan arvostuksen puolesta. Hoitohenkilökunta on kovilla pitkien työvuorojen ja riskialttiin työn vuoksi. Aina jotkut heistä ovat töissä, jotta meitä voitaisiin hoitaa, jos jotakin sattuu.

 

Kayn kirjan myötä toivotan kaikille rauhallista ja levollista joulunaikaa! 🌲

Retki kirjalliseen seikkailupuistoon – Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2020. 343 s.
Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Vakuutusmatemaatikko Henri on koko tähänastisen elämänsä luottanut matematiikan tuomaan turvaan. Vakaan elämän perustat alkavat heilua, kun työt vakuutusyhtiössä päättyvät ja Henrin veli kuolee. Yllättäen Henri perii veljeltään SunMunFun-nimisen seikkailupuiston. Se ei siis ole huvipuisto, vaan nimenomaan seikkailupuisto: paikka, jossa kävijät itse tuottavat elämykset itselleen eri vempaimissa.

Pian Henri huomaa perineensä veljeltään paljon muutakin kuin vain seikkailupuiston. Puisto kärsii taloudellisista vaikeuksista, ja niskaan hönkivät alamaailman gangsterit, jotka perivät veljen vanhoja velkoja. Henkilökunnan kanssa on epäselvyyksiä, on toiveita ylenemisestä ja toistuvia sairauslomia.

Totinen ja todennäköisyyslaskentaan turvaava mies on uuden edessä. Yhtäkkiä hän on usean ihmisen pomo, jonka pitäisi osata johtaa alaisiaan ja seikkailupuistoa. Enää ei auta uskoa pelkkään matematiikkaan, sillä ihmissuhteiden yhtälöihin ei miehellä ole ratkaisua.

Asperger-piirteinen Henri tokaisee usein asiat sen kummemmin kaunistelematta, koska niinhän ne ovat. Toden puhuminen on hänen käsityksensä mukaan 90-prosenttisesti kannattavaa. Ihmissuhteissa tämä aiheuttaa luonnollisesti ongelmia, joskin useat vain hymyilevät vienosti Henrin möläytyksille. 

Henri on tavallaan surullinen hahmo, joka tarinan edetessä uskaltaa jo heittäytyä. Hän ei enää antaudu toisten pompoteltavaksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Paljon hurjista tilanteista selviämisessä auttaa toki sattuma – mutta hei, tarvitaanhan sitäkin, Henri tuumaa.

Tuomaisen Jäniskerroin on kutkuttava yhdistelmä jännitystä, farssia ja mustaa huumoria. Tuomainen yhdistelee hupia ja vakavuutta yllättävästi ja omalaatuisesti.

Tuomaisen kirja oli minulle kirjallinen seikkailupuisto, johon sain pääsylipun pyytämättä (kustantajalle kiitos kirjasta!). Heittäydyin varaanijunan kyytiin ja annoin liukumäen vauhdin tuntua vatsanpohjassa. Mielikuvitusta ruokkiva tarina tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, kun arki on ollut hieman raskasta.

Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.

Erlend Loe: L (1999)

Alkuteos: L.

Suomentaja: Outi Menna (2000).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 365.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi:

Tutustuin Loeen ensi kerran noin kymmenen vuotta sitten kaverini suosittelemana. Luin L:n ihanana kesänä, kun olimme kahden kaverini kanssa mökkikiertueella. Kiersimme kaikkien vanhempien mökit Kustavista Iniöön ja Kangasniemelle. Luin L:ää pitkänmatkan bussissa, auringonpaahteessa laiturilla ja ennen nukahtamista vierasmökissä. Kiertueen aikana kaikki ehtivät lukea tämän maagisen kirjan, joka jätti ainakin minuun syviä muistijälkiä.

Vuosien varrella olen palannut L:n pariin yhä uudelleen. Ostin kirjan jokunen kesä sitten omaksi kirjaston poistomyynnistä, ja kappaleeni on nuhjuisen luettu. Hiirenkorvia on ylä- ja alareunoissa merkkaamassa tärkeitä kohtia. Olen lukenut kirjan myös Kirjakimaran aikana, mutta aiemmin siitä ei ole syntynyt tekstiä. Jotenkin olen halunnut pitää kirjan itselläni, lukukokemusta ei ole tehnyt mieli jakaa.

L on eräänlainen ajatusleikki, aikuisten satu. Erlend on 29-vuotias norjalainen nuori mies, jota painaa kovasti se, ettei hän ole rakentanut elämässään mitään, paitsi yhden väliseinän asuntoonsa. Korjatakseen tilanteen hän keksii teorian maailman asuttamisesta ja ryhtyy puuhaamaan tutkimusmatkaa pienelle Tyynenmeren saarelle Thor Heyerdahlin hengessä todistaakseen teoriansa. Erlend saa kuin saakin projektilleen rahoitusta ja kokoon joukon matkasta kiinnostuneita norjalaismiehiä.

Matkan suunnittelu ja oleskelu saarella ovat täynnä huvittavia ja absurdeja tapahtumia ja ajatuksia. Ventovieraiden rekrytointi miehistöön, nukkumisennätyksen yrittäminen, tyttöjen jaksollinen järjestelmä ja monet muut jutut ovat niin loemaisen pähkähulluja, ettei niille voi kuin hymistellä.

Tällä kertaa luin L:n lukupiiriä varten. On pienoinen riski valita lukupiirin luettavaksi itselle tärkeä kirja, koska kirjaan kohdistuva kritiikki tuntuu silloin henkilökohtaiselta. Jos muut eivät ymmärrä kirjaa, niin he eivät ymmärrä minua. Ja niinhän siinä kävi: lukupiirimme ei kirjalle juuri lämmennyt. Moni koki kirjan tylsäksi, eivätkä henkilöhahmot erottuneet lukupiiriläisten mielestä tarpeeksi toisistaan. Kirja kuitenkin herätti ajatuksia ja huvitti — sillä lukupiirissämme ei ole koskaan naurettu niin paljon kuin L:stä keskusteltaessa.

Edellisestä lukukerrasta oli kulunut riittävästi aikaa, ja luin L:ää taas innostuen, oivaltaen ja nauraen. Loen naiivi ja yksityiskohtainen kerronta jaksaa viihdyttää edelleen. Kirjassa parasta on sen omaperäisyys, faktan ja fiktion sekoittuminen ja arkimaailmasta pois vievä hulluttelu.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009)

Alkuteos: Stille dager i Mixing Part.

Suomentaja: Outi Menna (2011).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 203.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.

Erlend Loe on kirjoittanut monia minuun täysillä kolahtaneita kirjoja, mutta ensimmäistä kertaa kirjoitan hänen teoksestaan tänne Kirjakimaraan. Luin Loea erityisesti ennen blogia ja muutama hänen kirjansa on päässyt uusintalukuun bloginkin aikana, mutta kirjat ovat jääneet esittelemättä. Tilanne täytyy korjata!

Olen vieroksunut Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -kirjaa, koska siinä on yksi rumimmista kansista, joita olen koskaan kirjoissa nähnyt. Kollega kehui kirjaa minulle ties kuinka monennen kerran juuri pääsiäisen alla, joten se päätyi pääsiäispinooni.

Norjalainen Telemannien perhe lähtee viettämään kesälomakuukautta Saksan Garmisch-Partenkircheniin. Perhe vuokraa loma-asunnon umpisaksalaiselta pariskunnalta, joka viestii Telemannien kanssa käännösohjelman avulla. Ennen matkaan vaihdetut hulvattomat viestit enteilevät matkan aikana sattuvia kommelluksia ja väärinymmärryksiä. Kohdekaupunki muun muassa taipuu automaattikäännöksessä muotoon Mixing Part Churches. 

Perheen isä Bror on dramaturgi, joka käyttää aikansa teatterin ajattelemiseen. Vaimo Nina hermoilee, kun mies ei tunnu saavan mitään konkreettista, eli tekstiä, aikaiseksi. Nina rakastaa kaikkea saksalaista ja Saksaa – Telemann näkee ympärillään vain viittauksia natsismiin.

Telemann käyttää aikansa paitsi teatterin ajattelemiseen, myös Nigella Lawson -pakkomielteensä kehittelyyn ja on lopulta varma, että hänen elämäntehtävänsä on pelastaa tv-kokki tämän omalta mieheltään. Telemann uppoutuu omiin juttuihinsa niin syvälle, ettei se voi olla vaikuttamatta avioliittoon.

Tarina keikahtaa absurdin puolelle, kun Telemannin aivoitukset ottavat kierroksia loppua kohden entistä enemmän. Kirja etenee pitkälti avioparin dialogina, jossa ei ole merkitty, kumpi puhuu. Loe tavoittaa pariskunnan dynamiikan loistavasti.  Tragikoomiset tilanteet ja erityisesti naseva, vähäeleinen dialogi saivat minut naureskelemaan ääneen. Mainiota lomalukemista!

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 134.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Toukokuussa lukemani Supisen esikoinen Liha tottelee kuria sisälsi varsin värikkään kattauksen henkilöhahmoja. Samaa värikkyyttä ja hulvattomuutta sopi siis odottaa myös Supisen Orvokki Leukaluun urakirjalta – ja odotukset täyttyivät näiltä osin kyllä. Ihan esikoisen veroinen Urakirja ei minusta ole, mutta hupia tämä tarjoaa.

Kirja koostuu urapsykologi Orvokki Leukaluun saamista lukijakysymyksistä ja niihin kyhätyistä vastauksista. Leukaluu laukoo totuuksia muun muassa rokkitähden, koira-agilityn ohjaajan ja iskelmäsanoittajan ammateista. Ja nimensä veroisesti leukailee, mikä usein tarkoittaa pilailemista kysyjien kustannuksella.

Tyypillisesti kysyjät kuvailevat toiveitaan ja taitojaan, joihin Leukaluu yrittää sitten sovittaa jonkin ammatin. Ahkeralle kahvinjuojalle sopii tietysti kahvilanpitäjän hommat, hyvännäköinen uimari olisi oiva uima-allaspoika. Välillä urameedio myös palauttaa innokkaat kyselijät maan pinnalle: arkkitehtuurista ja kirkoista kiinnostuneelle hän ei suosittelekaan arkkitehdin ammattia, vaan kehottaa ryhtymään suntioksi. Ja perusteluja löytyy.

Urakirjaa voin suositella rennoksi kesälukemiseksi mökille tai rannalle. Sitä ei voi lukea liian vakavalla mielellä, sillä silloin uravinkit saattavat alkaa maistua väkisin väännetyiltä. Lyhyehköt tekstit toimivat hyvin ääneen luettuina, joten mehevän uratarinan osuessa kohdalle sillä voi hauskuuttaa kanssaeläjiä. Tai piinata, miten sen nyt ottaa.