Paolo Giordano: Ihmisruumis (2012)

Alkuteos: Il corpo umano.

Suomentaja: Helinä Kangas (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 335.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Italialaisen Paolo Giordanon toinen romaani Ihmisruumis on moderni sotaromaani. Se kertoo italialaisista rauhanturvaajista, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Tukikohta sijaitsee keskellä hiekkaerämaata, joten olosuhteet ovat karut. Sotilaita ohjaavat armeijan tiukat säännöt, ja toiminta on rakennettu tarkan hierarkian varaan.

Ihmisruumiissa keskiössä ovat arki tukikohdassa ja etenkin sotilaat. Giordano kuvaa taitavasti joukkueen ryhmädynamiikkaa ja sitä, mitä tällaiset olosuhteet tekevät yksilölle. Jokaisen univormun sisällä kun on yksilö, jolla on omat muistonsa, ajatuksensa ja toiveensa. Yksi on mammanpoika, toisella on kotona odottamassa epäselvä perhetilanne, kolmas machoilee. Giordano tarkentaa muutamiin sotilaisiin ja valottaa heidän elämäänsä ennen ja jälkeen komennuksen.

Sotilailla on vastassaan talebanit, jotka ovat pääasiassa näkymätön vihollinen jossakin pöllyävän hiekan keskellä. Hiekka hiertää, aurinko porottaa ja usein ainoa tehtävä on odottaa. Sodan lainalaisuudet eivät saa unohtua tylsyydenkään keskellä, sillä kuolema on lähellä.

Romaanin aihe on täysin erilainen kuin Giordanon esikoisteoksessa Alkulukujen yksinäisyys, josta kirjoitin eilen. Kirjoja yhdistää niiden aiheiden raskaus. Rankkoja asioita on molemmissa käsitelty taitavasti. Vaikka mitä kauheuksia tapahtuu, niin teksti ei  ole liian mustaa. Toinen yhdistävä tekijä on ruumiillisuus. Molemmissa kehon toiminnot ovat tarkan havainnoinnin kohteena, Ihmisruumiissa nimensäkin veroisesti vielä enemmän. Sodassa ruumiit haavoittuvat, jotkut kuolevat. Ääritilanteet käyvät mielen ja fysiikan päälle.

Aluksi ajattelin, ettei kirjan sota-aihe oikein kiinnosta, mutta annan Giordanolle mahdollisuuden. Se kannatti, sillä olin yhtäkkiä lukenut koko kirjan. Sodan vaikutusten kuvaaminen ja syvät henkilöhahmot tekivät minuun vaikutuksen. Sotaa voi siis kuvata ilman jatkuvaa pauketta ja lahtaamista.

Olen nyt lukenut lyhyen ajan sisällä molemmat Giordanon tähän mennessä suomennetut teokset – ja janoan lisää! Onneksi vierailu kirjailjan kotisivuille (http://www.paologiordano.it/) paljasti, että Giordanolta on viime vuonna tullut teos nimeltä Il nero e l’argento. Aiemmat suomennokset ovat ilmestyneet pari vuotta alkuteoksen jälkeen, joten kenties vuoden 2016 paikkeilla on luvassa lisää Giordanoa suomeksi! Hyvää kannattaa odottaa.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa (2000)

Alkuteos: Khâhestar-o-khâk.
Ranskankielinen versio: Terre et cendre.

Ranskasta suomentanut Kristina Haataja.

Kustantaja: Like. 

Sivumäärä: 85.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Kärnä.

Atiq Rahimi (s. 1962) on afganistanilaissyntyinen kirjailija, joka on asunut vuodesta 1984 Ranskassa. Luin ensimmäisen Rahimini työkaverin suosituksesta tämänkesäisen lukumaratonini aikana, ja vaikuttava kirja sai lainaamaan myös toisen, kun se töissä eteeni sattui. Rahimin neljännen romaanin Kärsimysten musta kivi alkuteos on ranskankielinen, tämä taas on Rahimin esikoisteos ja kirjoitettu alun perin persiaksi.

Kirja on (vapaasti luonnehtien) yhdenpäivänpienoisromaani. Dastaguir on menossa lapsenlapsensa Jassinin kanssa kertomaan tämän isälle Muradille, että heidän koko muu perheensä on kuollut pommituksessa. Pommi vei koko kylän ja Jassinilta kuulon. Matkalla pöly tunkeutuu silmiin ja suuhun, jano korventaa, nälkä kivistää vatsoja.

Tekstiin on upotettu runsaasti persiankielisiä sanoja, pääosin perustellusti. Sen sijaan en pitänyt kovinkaan ratkaisusta selitellä näitä vierassanoja alaviitteissä. Pelkkä suomennos olisi riittänyt minulle. Nämä sanakirjamaiset selvennökset ravistelivat liikaa pois tarinan maailmasta.

Lâ Hawl Wallâh… (Koraani), sananmukaisesti ’vain jumalalla on oikeus tuomita’. Kansanomainen huudahdus hillitä suuttumusta.

Kertojaratkaisu on kirjassa varsin omintakeinen: kertoja ikään kuin osoittaa sanansa päähenkilö Dastaguirille, puhuttelee tätä.

Ojennat kupin takaisin miehelle. Pengot taskujasi, otat esille naswar-askisi ja laitat sitä vähän kielen alle. Istut alas ja nojaa kauppakojun aaltopeltistä kattoa kannattavaan puupylvääseen. Jassin leikkii vaitonaisena senjetsien siemenillä. Tartut hänen käsivarteensa ja kiskot itseesi päin. Olet aikeissa sanoa jotakin, mutta askelten ääni saa sinut toisiin aatoksiin.

Hieman hämmentävä, mutta tehokas valinta. Kertoja on todella Dastaguirin pään sisällä ja aistii tämän ajatukset, aikeet ja tuntemukset. Välillä poiketaan unikuvissa, välillä muistoissa. Kertoja myös arvottaa ja kommentoi Dastaguirin tekemisiä. Kertoja on Dastaguirin neuvonantaja ja tuomari, joka jakelee ohjeitaan tukalassa tilanteessa olevalle miehelle.

Ihan yhtä vahvasti tämä ei kolahtanut kuin Kärsimysten musta kivi, mutta kertojaratkaisu oli hämmentävyydessään mieleenpainuva. Mietin jatkuvasti lukiessani, missä muissa kirjoissa olisin vastaavaan törmännyt, mutta en saanut yhtään toista mieleeni. Onko tämä teille tuttu keino? Mistä kirjoista?