Naistenviikkoon viihdettä merimiljöössä – Karen Swan: Kesytön saari

Heinäkuu on kääntynyt kohti elokuuta, ja Tuijata-blogin perinteinen Naistenviikko-haaste on käynnissä. Osallistun haasteeseen Karen Swanin tuoreella suomennoksella Kesytön saari, joka avaa viihteellisten historiallisten romaanien sarjan. Romaanihenkilöistä kukaan ei ole viikon nimipäiväsankari, kuten ei kirjailija Karenkaan, mutta kirja on naisen kirjoittama ja sen keskiössä on kiehtova päähenkilönainen.

Kesytön saari kertoo Effie Gilliesistä, nuoresta naisesta, joka asuu Hirtan saarella, joka puolestaan on osa St. Kildan saaria Skotlannin rannikolla. Ulko-Hebrideihin kuuluvat saaret evakuoitiin 1930, kun ne oli todettu asuinkelvottomiksi. Swanin romaani ajoittuu tuohon viimeiseen kesään Hirtan saarella.

Saaren asukkaat – yleensä tosin vain miespuoliset – kiipeilevät jyrkillä kalliolla köysien varassa keräämässä linnunmunia ravinnoksi. Kun saarelle saapuu turisteja, nuoret pitävät kiipeilynäytöksiä. Effie on joukon ainoa tyttö, ja hän päihittää taidoillaan useat pojat. 

Effie elää kahdestaan isänsä kanssa, ja heidän kokemansa menetykset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Kotikylän yhteisö on niin ikään tiivis, elämä puolestaan karua ja vailla mukavuuksia. Niitä ei tosin osaa kaivata, kun ei sellaisiin ole tottunut. 

Viimeisenä kesänä saarelle saapuu vierailulle rikas jaarli ja tämän poika, lordi Sholto. Jaarli haluaa kartuttaa linnunmunakokoelmaansa, ja oppaakseen hän saa Effien. Effien ja lordi Sholton välillä kipinöi, mutta aivan eri maailmoista tulevien nuorten rakkauden tiellä on kaikenmoisia esteitä.

Juonessa riittää koukkua ja kiemuraa, kun tulee aika poistua saarelta viimeisen kerran. Kirjan loppupuoli kuvaa saarelaisten asettumista Skotlantiin, missä luokkaerot ja naisen ahdas rooli tulevat eläviksi Effien näkökulmasta kerrottuna.

Kesytön saari on oiva kesäkirja ja loman lukupaketti erityisesti kutkuttavan miljöönsä vuoksi. Se herättää kiinnostuksen Hebridien historiaa kohtaan, aiheesta tekisi mieli lukea lisää. Googlen kuvahaku on vienyt kirjan maisemiin. Kirjan kansiliepeessä kirjailija Swan kertoo kirjaa varten tekemästään perusteellisesta taustatyöstä. Henkilöhahmot ovat kuulemma kuitenkin täysin fiktiivisiä. 

Elämä karulla ulkosaarella, linnut ja meri ovat sellaisia elementtejä, että välillä niistä voi lukea vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi. 

Helmet 2023: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.

Karen Swan: Kesytön saari. Otava 2023. 477 s. Alkuteos: The last summer. Suom. Ilkka Rekiaro. Arvostelukappale.

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.

Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)

Alkuteos: Baking Cakes in Kigali.

Suomentaja: Annukka Kolehmainen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 278.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Petra Borner.

Kigalin kakkukauppa on Sambiassa syntyneen ja varttuneen Gaile Parkinin esikoisteos. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin, mutta maailmanmatkallani tämä kirja kuittaa Sambian käydyksi, koska matkustan kirjailijan synnyinmaan mukaan.

Ruandasta tulee väistämättä mieleen 1990-luvun kansanmurha. Kigalin kakkukaupassa nuo tapahtumat ovat historiaa, mutta muita ongelmia maassa riittää.

Kigalin kakkukaupan päähenkilö on tansanialaissyntyinen Angel Tungaraza, joka pyörittää kotinsa yhteydessä kakkukauppaa. Angel ja hänen miehensä Pius huolehtivat heidän viidestä lapsenlapsestaan, joiden vanhemmat ovat kuolleet.

Angelin perhetilanne kuvastaa tyypillistä tilannetta Ruandassa: nuoret aikuiset sairastuvat aidsiin, eivätkä vanhemmat ehdi nähdä lastensa varttuvan. Sairaudesta vaietaan, joten tietotaso on alhainen, ja tauti pääsee usein yllättämään. Myös väkivaltaisuuksissa kuolee edelleen siviilejä. Angelin kaltaiset isovanhemmat ottavat orvot huostaansa ja ovat toistamiseen vastuussa lapsikatraasta.

Olisin halunnut pitää Kigalin kakkukaupasta enemmän. Aihe  on kiinnostava, samoin tapahtumapaikka ja henkilöhahmot taustoineen. En syttynyt kirjalle, koska siinä oli hyvin elementtien lisäksi liian monta ärsyttävää piirrettä. 

Eniten onnistuin ärsyyntymään Angelin maneereista. Kakkuja tilaamaan tulevat saavat aina kupposen höyryävää, mausteista maitoteetä, koska liikeasioista voi keskustella vain teekupin äärellä. Samalla kun asiakas kertoo kakkutoiveistaan, hänen muutkin tarpeet tulevat usein puheeksi. Angel jakelee elämänohjeita, eikä yksi kuppi teetä aina riitä.

Loppua kohden kirja alkoi tuntua kovin naiivilta. Kaikki maailman ongelmat ratkeavat helposti kunhan vain on oikeanvärinen sokerikuorrutus, juu. Kirja on selkeästi viihdekirjallisuutta, joten kenties luin sitä liian vakavasti.

Sinänsä minua kiinnostaa viihteen ja vakavien aiheiden yhdistäminen, mutta tällä kertaa se ontui. Ilman haastetta kirja olisi luultavasti jäänyt kesken.

Musta neula liilassa Sambiassa.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)

Äänikirja.

Lukija: Leena Pöysti.

Kesto: 4 t 47 min.

Äänikirjan kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjan kansi: Sanna Mander.
Kuva: otava.fi

Vaikka lasken Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijoistani, hänen uusin teoksensa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ei kiinnostanut minua etukäteen yhtään. Jotakin tekonokkelaa chick litiä? Ei kiitos. En juuri perusta viihdekirjallisuudesta, huumorikirjoistakin tulee yleensä vain vaivautunut olo. 

Hetken  mielijohteesta kuitenkin lainasin Iiriksen äänikirjana – olihan Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjakin ihan ookoo, ja ei kai lempikirjailijansa uutukaista voi noin vain sivuuttaa... Olin siis ennakkoluuloinen ja epäuskoinen, kun laitoin äänikirjan ensimmäisen levyn auton soittimeen. Puolen tunnin kuluttua olin myyty.

Iiris Lempivaara on koulupsykologi, jonka elämä menee uusiksi, kun pitkäaikainen poikaystävä Aleksi jättää hänet. Ei tullutkaan kosintaa, vaan ero. Iiris toipuu erosta ystävien seurassa ja erilaisten miesten syleissä. Unohtamatta suklaata, hulmuavia helmoja ja uusia korkokenkiä, jotka ovat Iiriksen luottoterapiamuoto niin omien kuin muidenkin murheiden käsittelyssä. Työkseen Iiris kuuntelee koululaisten ongelmia ja keksii niiden setvimiseksi mitä erilaisempia metodeja. 

Myötähäpeää ei kirjan parissa tarvitse tuntea, sillä Pulkkinen ei vedä psykologisointia läskiksi. Överiksi kyllä, mutta vielä hyvän maun rajoissa. Samasta kynästä voi näköjään syntyä vakavampien kirjojen ohella mitä mainiointa viihdettä. Sillä viihdettä tämä hauska ja kepeä kirja nimenomaan on. Kirjassa käsitellään myös vaikeita asioita, kuten lapsettomuutta, mutta eniten se pirskuu elämäniloa.

Tekstin toimivuudesta menee pisteet kirjailijalle, mutta äänikirjan kuuntelemisesta teki nautinnon Leena Pöystin hymyilevä ja ilmeikäs ääni. Työmatkat sujuivat Iiriksen parissa niin joutuin, että perillä olisi tehnyt mieli jäädä istumaan autoon kuuntelemaan vielä hetkeksi.

Tässä YouTubesta löytynyt maistiainen kirjasta:

E. L. James: Fifty shades: Sidottu (2011)

Alkuteos: Fifty Shades of Grey.

Suomentaja: Riie Heikkilä (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä. 514.

Oma arvio: 1/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Sidottu on ensimmäinen osa brittiläisen E. L. Jamesin Fifty Shades -trilogiaa, joka on noussut polttavaksi puheenaiheeksi ja myyntihitiksi.

Alkuasetelma ei voisi olla kuluneempi: kömpelö ja kokematon kirjallisuudenopiskelija kohtaa sattumalta itsevarman, saavuttamattoman oloisen ja hengästyttävän hyvännäköisen poikamiehen, joka kaiken lisäksi on rikas. Miljonääri kiinnostuu tytöstä, ja heidän välilleen kehkeytyy miehen seksuaalisten mielihalujen värittämä suhde. Anastasia Steele ja Christian Grey koettelevat toistensa rajoja monin tavoin. Keskeistä on, kuka saa tehdä mitäkin ja kenelle, ja mitkä ovat Christianin mieltymysten taustat.

Teksti on vaivaannuttavaa. Anastasia punastuu tai lehahtaa punaiseksi noin joka toisella sivulla. Anastasian edellisen punastumisen puna tuskin on ehtinyt laskea, kun taas jo lehahtaa. Yhden kulmakarvan nostamisen taito vaikuttaa myös erityisen käytetyltä. Jatkuva virnistely rasittaa, Anastasian sisäisen jumalattaren toistuvat ”kommentit” saavat raivon partaalle.

Luin kirjan tunnollisesti loppuun, vaikka olisin voinut lopettaa jo muutaman kymmenen sivun jälkeen. Itsepintaisesti olin päättänyt, että luen tämän, ja nyt voin sanoa, että niin tein. En voi suositella tätä oikeastaan kenellekään, sillä paremmin kirjoitettua viihdettä on kirjastoissa hyllymetreittäin. Mutta tällaista kirjallista ilmiötä harvasta kirjasta syntyy, joten uteliaiden ei varmaan auta kuin kokea tämä itse.

Mikä tässä kömpelösti toteutetussa pehmopornossa sitten hätkähdyttää – tai siis minkä pitäisi ilmiön mittasuhteiden mukaan niin tehdä? Se ei voi olla muu kuin seksi, jota kirjassa kyllä riittää. Niin mitä sitten? Nykyäänhän internet ja televisio suoltavat katseltavaksi ties mitä. Veikkaukseni on, että yksi vastaus löytyy siitä, millainen media kirja on: tarina tulee luettuna hyvin eri tavalla iholle. Jokaisen lukijan täytyy kuvitella ja kuvittaa tarina päässään itse.

On selvää, että en kuulu kirjan kohderyhmään. Ensinnäkään en juuri lue viihdekirjoja. Toisekseen en pysty ymmärtämään seksin käyttöä vallan välineenä. Herra ja palvelija -suhde ynnä muut kiemurat menevät yli ymmärrykseni. Olisi oikeastaan ollut suuri ihme, jos Jamesin hitti olisi minuun kolahtanut.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikki lukeminen on hyvästä. Jos joku innostuu tämän kautta lukemaan muutakin, niin hyvä. Eikä minulla ole siihenkään mitään sanottavaa, jos joku lukee vain viihdekirjallisuutta ja tämän yhtenä muiden joukossa. Hyvä. Makunsa kullakin.

Kirjallisiin ilmiöihin perehtyminen oli siis tällä kertaa aikamoista tuskaa verrattuna Nälkäpelin lukemiseen. Toki olisin voinut uskoa HS:n Aholan kehotusta ja jättää ilmiön omaan arvoonsa, mutta minkä sitä uteliaisuudelleen mahtaa! Kaipa seuraavaksi kokeilen Twilightia, jolle Fifty Shades on esimerkiksi Maijan mukaan monella tasolla velkaa. Fifty shadesin parissa on viihtynyt muun muassa Helmi-Maaria, kun taas Jenni epäilee kyseessä olevan joukkoharha.