Totuus vie yksinäisyyteen – Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Kansi: Rebecca Lown.

HarperCollins Nordic 2020. 413 s.
Alkuteos: My Life as a Rat (2019).
Suom. Kira Poutanen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Violet Rue on Kerriganin perheen 12-vuotias kuopus. Eletään vuotta 1991 Niagaran alueella Yhdysvalloissa. Seitsenlapsisen perheen isä on Vietnamin sodan veteraani, joka ei kaihda ruumiillista kuritusta. Pojista kasvatetaan nyrkkeilijöitä, tyttöjen tehtävä on olla hyvännäköisiä ja tottelevaisia. Irlantilaistaustainen perhe pitää tiukasti yhtä. Kunnes tapahtuu jotakin kamalaa.

Kaksi Violetin isoveljeä osallistuu mustaihoisen pojan pahoinpitelyyn, ja uhri kuolee. Tämä ei vielä ole perheen harmoniaa rikkova tapaus, vaan se, että Violet sattumoisin näkee yöllä veljien siivoavan rikoksen jälkiä – ja kertoo näkemästään viranomaisille. Sinä hetkenä hänestä tulee petturi, rotta.

Yleensä painotetaan sitä, miten totuuden puhuminen on hyve ja kannatettava asia. Violetin tarinassa asia on päinvastoin. Veljet toki tuomitaan oikeudessa vankilaan, mutta perheen silmissä Violet on pahantekijä, veljet hänen tekonsa uhreja. Kukaan perheestä ei halua tietää kuopuksesta enää, eivät siedä nähdä häntä. Violet lähetetään asumaan tädin ja tämän miehen luo.

Violetin elämässä aikuiset eivät ole luotettavia: eivät omat vanhemmat, ei kasvattiperhe, ei opettaja, ei työnantaja. Haavoittuvassa asemassa olevan nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen on helppo hyväksikäytön uhri.

Violetin tragediasta toiseen liukuva tarina on monilta osin lohduton. Kun vasta 12-vuotias viedään pois perheensä luota, raastava koti-ikävä vaivaa. Tyttö on usein yksin vaikeissa tilanteissa, eikä hänellä ole yhtäkään liittolaista, ei ketään kehen tukeutua. Koko ajan kasvaa myös pelko kostosta, sillä joskushan taposta tuomitut veljet vapautuvat.

Tapahtumia käydään läpi aikuisen Violetin näkökulmasta. Vaikeita ja kipeitä asioita kokenut nainen on jälkikäteen tapahtumia kelatessaan selkeä, jopa analyyttinen. Miten elämä olisikaan mennyt, jos hän olisi pitänyt salaisuuden?

Elämäni rottana katkaisee monien vuosien mittaisen tauon Oatesin suomentamisessa. Nyt 81-vuotias kirjailija on julkaissut teoksia jopa usean kirjan vuosivauhtia, joten tuotanto on mittava. Suomennoksia on ilmestynyt "vain" tusinan verran, edellinen ilmestyi vuonna 2012.

Oatesilta olen lukenut aiemmin romaanit Kosto ja Blondi, joista ensin mainittu on alle 200-sivuinen lyhytromaani ja Blondi puolestaan lähes tuhatsivuinen järkäle. Elämäni rottana asettuu pituutensa puolesta näiden puoliväliin.

Oli sivuja sitten minkä verran hyvänsä, Oates saa kiedottua lukijan pauloihinsa. Kaikki tähän mennessä Oatesilta lukemani kirjan ovat olleet riipaisevia, koskettavia, teräviä ja sujuvasti eteneviä. Kaikissa kolmessa tarinassa keskiössä on nainen, joka joutuu jonkinlaisen miehisen vallankäytön uhriksi ja joka tuomitaan syylliseksi. Uhrista syntipukkia leipovat milloin perhe, milloin ympäröivä yhteisö tai koko yhteiskunta.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.–48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Kunhan kirjastot taas avautuvat, etsin tälle kirjalle parin, sillä Elämäni jonakin -nimisiä kirjoja on tuntumani mukaan useita.

Elämäni rottana muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Harper Collins Nordic 2017. 12 t. 

Alkuteos: Märkta för livet (2014).
Suom. Hanna Arvonen.

Lukija: Jukka Pitkänen.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Jana Berzelius -sarjan aloitusosa päätyi mieheni ja minun kesädekkariksi, kun selailimme BookBeatin äänikirjavalikoimaa. Aiempina kesinä olemme kuunnelleet Jo Nesbøn Harry Hole -kirjoja, mutta nyt kaipasimme jotakin uutta. Valinta osui Scheppin Ikuisesti merkittyyn, koska se aloittaa sarjan ja lukijana on Nesbøn kirjoista tuttu, turvallinen ja taitava Jukka Pitkänen. 

Maahanmuuttoviraston johtaja murhataan kotonaan, ja talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka johtajalla ja hänen vaimollaan ei ole lapsia. Muutaman päivän kuluttua rannalta löytyy pojan ruumis, ja sen vierestä molempiin murhiin täsmäävä murha-ase. Syyttäjä Jana Berzelius saa vastuulleen tämän rikosvyyhden, jonka selvittämiseen Janalla on myös henkilökohtainen motiivi. Kuolleen pojan niskaan on nimittäin viilletty nimi, ja tuon arven näkeminen herättää Janassa epämiellyttäviä tunteita. Ovatko häntä piinaava unet sittenkin muistoja? Jana alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisitutkimusten rinnalla ja ajautuu lain toiselle puolelle.

Ikuisesti merkitty on jouhevasti etenevä jännäri, johon Schepp on kehitellyt mielikuvituksellisen ja karmean juonikuvion. Tarinaan mahtuu ihmiskauppaa, lapsiuhreja ja manipulointia. Raakuuksia on ja ruumiitakin kasoittain, ja välillä huomasin ajattelevani, olisiko vähempikin riittänyt. On ehkä epäreilua verrata esikoisromaania konkari-Nesbøn teoksiin, mutta näin kuitenkin päädyimme mieheni kanssa tekemään, koska niitä olemme aiemmin yhdessä kuunnelleet. Scheppin tekstissä ei ole samanlaista imua kuin kollegallaan ja juonta vaivaa paikoin ennalta-arvattavuus, mikä tiputti arviotamme.

Mielenkiintoisesta päähenkilöstä Schepp saa meiltä pisteitä. Jana Berzelius on kaikkea muuta kuin niin usein dekkareissa seikkaileva alkoholisoitunut, naisseikkailuissa ryvettynyt renttumies: hän on urheilullinen, kylmäpäinen ja tarvittaessa häikäilemätön nuori nainen. Janan kaksoisrooli syyttäjänä ja itsenäisenä rikollisten jahtaajana saattaa toki olla kriittisimmän lukijan mielestä epäuskottava. Meitä tämä ei suuremmin haitannut. Janan hahmossa en tosin niellyt sitä, että hän ei olisi aiemmin yrittänyt selvittää omaa menneisyyttään.

Kirja toimii hyvin äänikirjana: henkilöt erottuvat toisistaan, juonta on helppo seurata ja lukija Jukka Pitkänen on selkeä ja rauhallinen. Ikuisesti merkitty oli meille mainiota kesäviihdettä. Jana Berzeliuksen tulevat vaiheet kiinnostavat meitä pienestä nurinastamme huolimatta niin paljon, että aloitimme jo sarjan seuraavan osan, Valkoiset jäljet. Kolmaskin osa, Hidas kuolema, on jo suomennettu. 

Osallistun tällä bloggauksella Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, onhan tämä naisen kirjoittama dekkari ja päähenkilökin on nainen. 

Patti Smith: Just kids

Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

Roxane Gay: Hunger: A Memoir of (My) Body (2017)

Kirjailijan lukema äänikirja.

Kustantaja: HarperCollins.

Kesto: 5 t 58 min.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen feministi, professori ja kirjailija, jonka esseekokoelmasta Bad feminist bloggasin pari päivää sitten. Vaikutuin esseitä lukiessani Gayn kirjoitustyylistä ja innostuin, kun huomasin tämän uusimman teoksen olevan saatavilla äänikirjana ja vielä kirjailijan itsensä lukemana. Niinpä aloin kuunnella Hunger: a memoir of my body -teosta heti sopivan hetken tullen. 

Ensimmäisistä minuuteista lähtien Gay sai vangittua huomioni täysin. Jo Bad feminist -kokoelman esseissään Gay kertoi paljon itsestään, mutta Hunger menee henkilökohtaisuudessa syvemmälle. Tässä muistelmassaan kirjailija kertoo kokemuksista ylipainoisena mustana naisena Yhdysvalloissa. Gay on painoindeksillä mitattuna sairaalloisen lihava: hän painaa niin paljon, että useimmissa vaaoissa ei asteikko riitä. Hän kertoo kehonsa historian, sen kokemat raakuudet ja rääkit. Gay kirjoittaa niin suoraan ja niin kipeistä asioista, että kuuntelin pala kurkussa.

Paikoittain Gayn elämäntarina on todella karua kuunneltavaa. Hän oli 12-vuotias, kun hänen silloinen poikakaverinsa ja joukko poikia raiskasivat hänet autiotalossa metsässä. Joukkoraiskaus muutti nuoren tytön elämän, ja nyt Gay kertookin, että hänen elämänsä jakautuu kahteen ajanjaksoon, aikaan ennen raiskausta ja aikaan sen jälkeen. Tuolloin hän ei pystynyt sanallistamaan tapahtunutta tai ymmärtämään, että hän on uhri. Niinpä hän ei kertonut tapahtuneesta kenellekään. Hän kantoi salaisuuttaan vuosikausia yksin.

Teini-ikäinen Roxane yritti ratkaista tilanteen syömällä. Hän alkoi syödä aina vain enemmän ja enemmän ja luonnollisesti lihoa sen seurauksena. Näin hän tunsi olevansa turvassa: miehet jättävät lihavat naiset rauhaan. Vuosien kuluessa hän rakensi kehostaan linnakkeen, turvamuurin. Perhe ja yhteiskunta ovat ajan myötä painostaneet häntä laihduttamaan, mutta painon laskiessa turvattomuus on aina kasvanut. Pelon ja turvattomuuden tunteet ovat jälleen kaikonneet, kun paino on lähtenyt nousuun.

Lihottuaan Gay tunsi olevansa turvassa, kun hän vapautui olemasta seksuaalisen katseen kohde. Hän ei kuitenkaan vapautunut muiden huomiosta, vaan päinvastoin. Lihavan ihmisen keho ja vaakalukema kirvoittavat monenlaisia kommentteja: ystävällisiä neuvoja, ilkeämielisiä nimityksiä ja huolestuneita ohjeita. Lapsuuden traumaattinen kokemus on vaikuttanut hänen kehonsa lisäksi esimerkiksi hänen myöhempiin ihmissuhteisiinsa ja omanarvontuntoonsa.

Ylipainoon liittyy paljon häpeää, ja vallalla olevat kauneusihanteet vieroksuvat lihavuutta. Gay kertoo, minkälaista on olla ihminen, jota ei haluttaisi nähdä, mutta jota ei osata olla tuijottamatta. Gay ei kuitenkaan suostu jäämään varjoihin, vaikka joskus hänelläkin on päiviä, jolloin hän ei pysty poistumaan kotoa. Kirjailijana, feministinä ja yliopisto-opettajana hän esiintyy ja tuo mielipiteitään julki aktiivisesti.

Hunger on äärimmäisen suorapuheinen ja koskettava. Kuuntelin äänikirjaa lumottuna lähes yhteen kyytiin alusta loppuun, yöunet maltoin kyllä puolivälissä nukkua. Tekstiä oli helppo seurata kompaktien lauseiden ja lyhyiden lukujen ansiosta. Äänikirjan loputtua oloni oli pakahtunut. Kirjailijan itsensä lukemana muistot, kokemukset ja havainnot tulevat todella lähelle.

Hungerista ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Marjatta ja Sirri, ja myös viimeisimmässä Sivumennen-kirjapodcastissa puhutaan kirjasta.