Suoraa puhetta rahasta – Milja Sarkola: Pääomani

Kansi: Tom Backström.

Teos 2020. 168 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Teatteriohjaajana tunnetuksi tullut Milja Sarkola tarttuu esikoisromaanissaan Pääomani usein vaiettuun aiheeseen, rahaan. Sarkolan äidinkieli on ruotsi, mutta hän on kirjoittanut romaaninsa, mielenkiintoista kyllä, ensin suomeksi. Kirjan pohjalta hän on muokannut samannimisen näytelmän Q-teatterille.

Romaanin minäkertoja ja päähenkilö Cecilia on nelikymppinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka suhtautuu pakkomielteisesti rahaan. Kulttuurityöntekijän leipä on murusina maailmalla, ja nainen päätyy ostamaan kalliin asunnon varakkaan isänsä avulla. Suomenruotsalaisella suvulla on vanhaa rahaa, mutta siitä ei tunnu soveliaalta puhua. Halu pärjätä omillaan on kova.

Teatterityössään menestyneellä Cecilialla on siis paitsi taiteellista pääomaa, myös varallisuutta. Lisäksi naisen pääomaksi voi laskea monipuolisen kielitaidon. Suomenkielisessä kirjassa on pitkiä jaksoja ruotsiksi ja englanniksi, riippuen siitä, kenen kanssa Cecilia kommunikoi. Jos lukijalla ei ole tätä samaa kielipääomaa, jää paljon ymmärtämättä.

Naisen päiväkirjan sivut täyttyvät laskelmista: Kuinka paljon säästötilillä on rahaa? Mikä on tuottoprosentti? Entä asuntolainan tilanne? Laskeminen ja mittaaminen auttavat minäkertojaa pitämään langat käsissään. Turvallisuudentunnetta saa lisättyä ostamalla vakuutuksia ja säästöosuuksia. Työtilanne ja ihmissuhteet ovat epävarmoja, mutta numerot eivät petä.

Maksoimme asunnostamme 6 130 euroa per neliömetri. Se on vain 14 neliömetriä isompi kuin meidän edellinen asuntomme mutta minusta se vaikuttaa isommalta. Päätän mitata ja tarkistaa. Olen kuullut, että joissain vanhemmissa kerrostaloissa osakkeiden neliömetreihin ei ole laskettu komerojen pinta-aloja mukaan, ja siksi vanhempien talojen asunnot voivat todellisuudessa olla huomattavasti isompia kuin yhtiöjärjestyksessä on ilmoitettu. 

Cecilian laskelmallisuus ulottuu myös ihmissuhteisiin. Sosiaaliset suhteet ovat monelta osin vaihtokauppaa, mutta toisista hyötyminen suunnitelmallisesti ja sen esille tuominen luovat viileää, jopa kylmää vaikutelmaa. Suhde omaan poikaan ja mieheen kuvastuvat etäisinä.

Cecilia tuntee itsensä usein vääränlaiseksi alallaan. Taiteilijathan perinteisesti eivät saisi piitata rahasta, vaan työtä tehdään kutsumuksesta. Romanttisia mielikuvia taiteilijaelämästä elää varmasti yhden jos toisen ajatuksissa, mutta kukapa oikeasti haluaisi koko uransa elää kädestä suuhun? Vaikka tuntisi luomisen paloa, niin rahan puute vaikeuttaa elämää ja tilin tyhjeneminen stressaa.

Pääomani on varsin ajankohtainen kirja. Kirjailijoiden toimeentulosta olen lukenut viime aikoina paljon, teatterimaailma on minulle vieraampi. Raha puhuttaa kirja-alalla, kun äänikirjojen suosio kasvaa ja kirjojen elinkaari kauppojen hyllyllä lyhenee. Nyt koronakeväänä esiintymiset on peruttu ja kulttuurialan väki laajasti ilman työtä.

Sarkolan omaääninen esikoinen purkaa taiteilijamyyttiä ja nostaa esiin taiteilijoiden toimeentulon ongelmakohtia. Realismi puree ja kylmyys vetää vakavaksi. Nopealukuinen kirja jättää pohdittavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa viimeisen sivun jälkeen.

Helmet 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (2015)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 218.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tex Hänninen

Suomalainen Tomi Astikainen eli neljä vuotta ilman rahaa omasta halustaan. Astikainen syntyi yrittäjäperheeseen vuonna 1981 ja on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Pikkuhiljaa hän alkoi kyseenalaistaa rahan ympärillä pyörivää maailmaa ja päätti lopulta vuonna 2010 kokeilla, miten pärjäisi täysin ilman rahaa. Hän liikkui liftaten ympäri maailmaa kymmenissä maissa ja söi dyykattua tai muuten ilmaiseksi saatua ruokaa. Mukana matkalla oli neljän vuoden aikana tyttöystäviä ja joukko muita ystäviä.

Kirja on yhdistelmä matkakirjaa ja filosofista pohdiskelua. Astikainen valottaa kirjassaan syitä ja keinoja ryhtyä elämään ilman rahaa. Syiksi hän mainitsee ainakin vapautumisen tunteen ja oman elämän herraksi pääsemisen. Kun ei käytä rahaa, ei tarvitse käydä palkkatöissä eikä siten noudattaa ulkoa saneltuja aikatauluja. Kiire poistuu, kun ei enää juokse oravanpyörässä. Keinoja esitellään jos jonkinlaisia. Ilmaisen ruoan etsimisen ja peukalokyydillä liikkumisen lisäksi Astikainen kertoo, miten  esimerkiksi vähensi hygieniatuotteiden käyttöä, luopui vakuutuksista ja lähestulkoon kaikista lääkkeistä.

Aloin lukea kirjaa kiinnostuneena löytämään vinkkejä omaan elämään, mutta anti jäi aika laihaksi. Lisäksi Astikaisen kirjoitustyyli sai ärsyyntymään aina vain enemmän, mitä pidemmälle kirjassa pääsin. Astikainen tavoittelee rentoa otetta puhekielisillä ilmaisuilla ja slangisanoilla, kuten immeiset, jeesaaminen ja tsiigailu. Muutenkin kieliasultaan kirja voisi olla hieman huolitellumpi. Kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on mielestäni vapaus olla välittämättä pilkkusäännöistä, mutta tällaisessa asiatekstissä toivoisin vähän tarkempaa pilkutusta.

Rahataloudesta irrottautuminen ei ole järin helppo juttu, eikä Astikainen suosittele sitä kenellekään. Sen sijaan hän kyllä suosittelee kyseenalaistamaan vakiintuneita ajatusmalleja.  Astikaisen ajatusmaailma kiteytyy uskomukseen, että saat sen mitä toivot:

Kun tiedät tarkasti mitä elämältä haluat ja tahdot saavuttaa tavoitteesi, loppu saattaa sujua kuin itsestään. Kuten sanottua, jos oikein toivot jotakin, universumi pitää huolen, että sen myös saat.

En voi sille mitään, että tällainen universumi kantaa ja kaikki kyllä järjestyy -ajattelu tuntuu jotenkin naiivilta. Astikainen mainitsee ilman rahaa elämisen keinoiksi muun muassa dyykkaamisen, liftaamisen tai pummilla matkustamisen – minulla ei ole sinänsä mitään näitä toimia vastaan, mutta en näe niitä ratkaisuksi suuremmassa mittakaavassa. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan joku ne aina maksaa.

Päädyin lainaamaan kirjan, koska havahdun aina välillä pohtimaan tavallisen länsimaisen elämänrytmin mielekkyyttä. Vaikka kuinka pidän työstäni, niin silti ajatus työnteon vähentämisestä houkuttaa. Tähän liittyy myös luonnollisesti kuluttamisen vähentäminen. Kuinka paljon oikeastaan tarvitsen rahaa? Pärjäisinkö vähemmällä? Mikä on minulle arvokasta?

Minua kiinnostavat eettinen ja ekologinen kuluttaminen sekä kestävät ratkaisut, joilla kulutus vähenee. Vaatteiden tekeminen ja sisustaminen kierrätysmateriaaleilla ovat mielestäni kannatettavia asioita. Sen sijaan esimerkiksi Astikaisen harrastama ruoan pyytäminen ilmaiseksi ravintolassa kuulostaa minusta oudolta. Toki yrittäjän anteliaisuus mahdollistaa yksilön rahattoman elämän, mutta ei ole mikään ratkaisu.

Astikaisen jotkin pohdinnat olivat kyllä mielenkiintoista luettavaa, ja jaksan edelleen uskoa, että yksilön valinnat ovat merkityksellisiä. Ärsytyksistä huolimatta kirja herätti ajatuksia ja sai etsimään lisäluettavaa aiheesta.