Sukellus saamelaiseen kertomaperinteeseen – Kerttu Vuolab: Valon airut

Eilen käynnistyi kevätkausi lukupiirillä, jota luotsaan kirjastossa kollegan kanssa. Ja millä energialla ja innolla kevät alkoikaan! Vaikka eletään pimeää tammikuuta, paikalle tuli tusinan verran piiriläisiä. Kirjakeskustelu rönsysi, ja nauraakin sai.

Tässä piirissä meillä on kevään ajan teemana kotimainen kirjallisuus pohjoisesta. Lähdimme liikkeelle Utsjoelta, missä on syntynyt pohjoissaameksi kirjoittava Kerttu Vuolab. Luimme häneltä vuonna 2008 ilmestyneen romaanin Valon airut (suom. Riitta Taipale 2015). Kirja oli ehdolla vuonna 2011 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja se sai Lappi-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017.

Valon airut yhdistelee saamelaista mytologiaa ja Vuolabin omaa sukuhistoriaa. Taustalla on suullinen kertomaperinne, ja Vuolab on kirjannut muistiin esimerkiksi äidiltään kuulemiaan tarinoita. Vuolab kutsuu teostaan jälkisanoissa tarinakirjaksi. Se onkin tarinoiden kudelma, jota on höystetty fantasiaelementeillä ja faktoilla. Paljon on sadun piirteitä.

Kirja on kattava maailmanselitys. Luonnonilmiöt ja eläimet ovat persooniaan, ja kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. Selviää, miten mustikat saivat värinsä ja miten tiira tuo Saamenmaahan yöttömän yön. Eikä pidä unohtaa kooltaan pienimpiä: esimerkiksi hyttysellä ja muurahaisella on keskeiset roolit luonnossa!

Tarinoissa seikkailee kolme sisarusta, mutta yhtä lailla porot, tiirat ja naalit. Ihmisen ja luonnon suhde on keskeinen teema. Luonto kyllä pärjää ilman ihmistä, mutta ihminen tarvitsee paljon tietoa ja taitoja selvitäkseen paukkupakkasilla ja kaamoksessa. Ilman- ja tulenhaltioilla on suosikkinsa.

Lukupiirin alkuun kertasimme hieman saamelaiskielten asemaa ja levinneisyyttä. Kirjassa on käytetty paljon pohjoissaamenkielisiä sanoja, ja lopussa on kattava sanasto. Myös tekstissä kielen ja kulttuurin yhteys tulee paikoin mielenkiintoisesti esiin:

Saamelaisten esi-isät ovat vaalineet rauhaa. Äidinkielemme ei alun alkaen ole edes tuntenut sanaa sota. Kun maailman rauhattomuus polki alleen karut tunturimme, niin esiäitien ja esi-isien oli lainattava tuo ikävä sana suomalaisilta.

Vuolab on paitsi kirjailija, myös kääntäjä ja kuvittaja. Valon airueen sivuilla on hänen kirjan maisemiin sovittamaa kuvitusta. Kuin neulemalleja, totesi eräs lukupiiriläinen – samaa ajattelin minäkin lukiessani.

 

Kirjan vahvat ja elävät luontokuvaukset saivat kiitosta lukupiiriltä. Teksti ei aina ollut kovin kaunokirjallista, ja moni oli miettinyt lukiessaan, että näistä aineksista olisi voinut koota tietokirjan, miksei lastenkirjankin. Nyt käsissämme oli kuitenkin romaani, ja sen opettavainen ja selittävä sävy oli ärsyttänyt monia. Ehkä lukijaan olisi voinut luottaa enemmän?

Kirja jakoi mielipiteitä, mutta yksimielisesti olimme kiitollisia tietopaketista, jonka kirja tarjosi. Meistä neljästätoista vain yksi tunsi saamelaisten historiaa ja kulttuuria enemmän, muille kirja oli silmiä avaava. Aiheesta on luettava lisää!

Helmet 2023: 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kerttu Vuolab: Valon airut. Atrain Kustannus 2015. 248 s. Alkuteos: Bárbmoáirras (2008). Suom. Riitta Taipale. Lainasin kirjastosta.

Terävästi ajassa kiinni – Claes Andersson: Aamu meren rannalla: sisäänhengitys, uloshengitys

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 78 s. 
Alkuteos: En morgon vid havet. 

Suom. Jyrki Kiiskinen. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runon ja suven päivän iltaan tuon ajatuksia Claes Anderssonin runokokoelmasta Aamu meren rannalla.

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee

linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,

ja ymmärrän miten kaunis maailma on

Kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, vaikka meri ei kovin monessa runossa esiinnykään. Enemmän kokoelmassa on kyse omaelämäkerrallisuudesta ja nykyelon kommentoinnista.

Viime vuonna luin Anderssonilta omaelämäkerrallisen Oton elämä -trilogian (postaukset täällä ja täällä), jonka ansioista tunnistan runojen omakohtaisuuden. Tuttuja ovat jazz ja jalkapallo, menneisyys poliitikkona ja psykiatrina, lapset ja lapsenlapset. Rakkaus viiniin, hyvään ruokaan.

Jo iäkäs mies tekee tiliä elämästään, tunnustaa pettämisensä ja sijoittaa itsensä sukupolvien ketjuun. Runon puhuja kantaa aina vain isänsä kokemaa sotaa itsessään.

Vuonna 2015 ilmestyneen kokoelman aikaan huolettavat Itä-Ukrainan kriisi, joka tuhoaa Ukrainan, ja Ebola: "Sotia tulee ja menee niin kuin matalapaineita tai epidemioita". Monin paikoin teksti on pelottavan ajankohtaista. Vuonna 2019 kuollut runoilija ei joutunut näkemään, mihin maailma 2020-luvulla menee.

Surujen ja sotien maailmassa elämä voi olla yltäkylläistä, ilo asua monessa paikassa. Onnea ei kuitenkaan toisi keinotekoinen hyväntuulisuus tai ikuinen kesä. Usein Anderssonia pohdituttaa itsekäs ihminen. Tähänkin kirjaan tietäväiset edelliset lainaajat ovat tehneet korjauksia, arempi lyijykynällä, uhmakas mustekynällä.

Lempijaksokseni hahmottuu tajunnanvirtana etenevä Sisäänhengitys, uloshengitys. Monisivuinen runoelma yhdistelee vakavaa ja iloittelevaa sekä rinnastaa arkisen ja maailmanpolitiikan. Siinä tiivistyvät Anderssonin terävä ajattelu ja sanataituruus.

Helmet 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Elämä herkkyyden ehdoilla – Anja Snellman: Antautuminen

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 325 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjalliset kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, uusia tulee ja vanhoja unohtuu. Jotkut pysyvät ikisuosikkeina, ja sitten on niitä, jotka saa löytää uudelleen. Nimenomaan saa, sillä puhuttelevan kirjailijan teosten äärellä olo on kuin aarrearkun löytäneellä. Anja Kauranen/Snellman palasi minulla kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon viimesyksyisellä romaanillaan Kaikki minun isäni, jonka intensiivisyys ja rikas kieli tekivät vaikutuksen. Ennen joululomaa suuntasin töissä Snellmanin kohdalle kaunohyllyssä.

Antautuminen on kirja erityisherkkyydestä, ja se on omistettu Elaine Aronille, yhdysvaltalaiselle psykologille, joka määritteli erityisherkän persoonallisuustyypin 1990-luvulla. Aronin Erityisherkkä ihminen on aiheen perusteos, nykyisin aiheesta julkaistaan uutta kirjallisuutta jatkuvasti myös Suomessa. 

Antautuminen kertoo siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, kun kaiken kokee herkemmin kuin useimmat muut. Päähenkilö on Anu, alussa nuori koululainen. Hän piiloutuu mieluusti äidin helmoihin ja vastaa vieraille vain yhdellä sanalla, jos ollenkaan. Töksäyttelystä huomautellaan, muutenkin käytöstä pidetään outona. Anu mielellään vetäytyy eikä ole huomion keskipisteenä. Kirjasto on Anun turvapaikka, ja tarinat, kirjat ja numerosarjat tuovat lohtua.

Anun aistit ylivirittyvät herkästi, sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti hankalilta ja ne kuormittavat. Kouluruokailu on painajainen, josta Anu yrittää selvitä karkaamalla, ettei taas tarvitsisi oksentaa. Anun käytös johtaa ihmettelyihin ja kiusaamiseen. Kirjan lukujen nimet toistavat kymmeniä haukkumasanoja, joita tyttö saa osakseen ja joita hän myös itselleen antaa. VääränlainenHönttiMutisijaKammo. 

Anu seuraa muiden leikkejä ikkunasta, turvallisen välimatkan päästä. Tutustuminen ja kanssakäyminen tuntuvat vierailta. Esimerkiksi luku nimeltä TyhjänpanttiSeinäruusuPillittäjäUlkkisPariton alkaa näin:

Miten mentiin hakemaan paria? Miten pyydettiin päästä mukaan ryhmään? Sanat juuttuivat kurkkuun, tai ei sanoja ollut. Yritys kuihtui kitalakeen, siellä oli hautausmaa ja suolakaivos. Rotko.

Anun tarina tuo herkästi ympäristöään aistivan kokemusmaailman lähelle lukijaa. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko oli minulle intensiivinen lukukokemus, uppouduin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukseen. Hämmästyin, miten moniin kokemuksiin pystyin jopa samastumaan.

Snellman tunnetaan omaelämäkerrallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa omakohtaisuutta alleviivaa kannessa oleva, helposti tunnistettava kirjailijan lapsuuskuva. Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. 

Vuonna 2015 ilmestyneeseen Antautumiseen on kohdistunut kirjastossa yllättäen paljon varauksia, ja eräältä asiakkaalta kuulin syyn: Snellman oli taannoin vieraana Ylen Perjantai-ohjelmassa kertomassa erityisherkkyydestään. Kiitin vinkistä ja katsoin jakson Areenasta. Voin suositella ohjelmaa, sillä se saattaa laannuttaa aiheeseen kohdistuvia ennakkoluuloja ja ärsytyksiä – ainakin minulle kävi niin.

Matkani lukemattomien Snellmanien parissa jatkuu.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Kansi: Perttu Lämsä.

Like 2015. 216 s.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4½/5.


Hyvää naistenviikkoa! Jälleen juhlitaan seitsemän päivän ajan naispuolisia nimipäiväsankareita, ja samalla on Blogistaniassa perinteeksi muodostuneen Tuijata-blogin Naistenviikko-lukuhaasteen aika. Haasteen raamit ovat väljät: viikon aikana voi lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai kirjoittaa omia havaintojaan naiskuvista. Osallistua voi myös lukemalla kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväsankaritar – tai lukemalla kirjan, jonka henkilöhahmoista jollakulla on nimipäivä. Tulokulmansa saa valita mielensä mukaan.

Lähestyn haastetta niin, että valitsin luettavan ja blogattavan kirjan kirjailijan nimen perusteella. Näin Riikan nimipäivänä nostan esille Riikka Ala-Harjan seitsemännen romaanin Kevyt liha. Aiemmin olen lukenut Ala-Harjalta useita teoksia; niistä blogiin asti ovat päätyneet Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Maihinnousu ja novellikokoelma Reikä.

Kevyen lihan päähenkilönä on eronnut, vähän yli nelikymppinen Saara, joka asuu kahdestaan poikansa Martin kanssa. Ouluun on jäänyt entinen elämä ja ex-mies, nyt Saara työskentelee valosuunnittelijana helsinkiläisessä teatterissa. Eräänä päivänä Saara törmää nuoruudenrakastettuunsa kaupungilla, ja he alkavat tapailla. Neljännesvuosisata on muuttanut heitä molempia, mutta paljon on tuttua.

Minäkertoja-Saara pohtii paljon sitä, miten hän ei koe sopivansa perinteiseen naisen muottiin. Hän ei ole nainen, joka haluaa istua miehen sylissä, vaan mieluiten hän seisoo miehen rinnalla, vahvana omilla jaloillaan. Nuo jalat ovatkin spinningin ja kuntosalin vahvistamat. Saara ei ymmärrä, mikseivät kaikki vain voisi olla rinnakkain, samalla viivalla. Miksi pidetään yllä vastakkainasetteluja: miksei vaikkapa puhuta vastakkaisen sukupuolen sijaan rinnakkaisesta sukupuolesta?

Saara on vasta eron jälkeen oppinut esittämään asiansa vakaasti, takeltelematta, kuuluvasti. Sellaiseen rooliin häntä ei kasvatettu, mutta enää hän ei jaksa sitä, että naisten piipitys jää miesten jyrähdysten jalkoihin. Saaran identiteetti heijastuu myös kieleen: hän kokee lyhyet lauseet omakseen eikä pidä sivulauseista, toisin kuin ajattelee naisten useimmin tekevän.

Kuten jo kirjan nimi Kevyt liha vihjaa, ruumiillisuus on tarinassa vahvasti mukana. Minäkertoja paitsi muokkaa lihaansa kuntosalilla, myös raportoi vessassa käynnit, rakastelut ja syömiset, eikä häpeile kertoa sheivaamisesta tai sooloseksistä. Saara kipuilee perhekuvioiden ja halujen keskellä ja ajautuu pohtimaan, miten miehen ja naisen haluja on tapana käsitellä eri tavoin. Miehen seikkailut maksullisten naisten kanssa voidaan puida jo suhteen alkuaikoina, mutta naisen halujen tyydyttäminen maksullisen seuralaisen kanssa on vielä jonkinasteinen tabu.

Kehollisuus on vahva teema myös näytelmässä, jota päähenkilö työstää muun teatteriporukan kanssa. Päästäkseen sisään näytelmän maailmaan Saara perehtyy Michelangelon Daavid-patsaaseen sellaisella intensiteetillä, että miesystävä on kateellinen.

Työssään aina kulisseihin jäävä Saara on kateellinen näyttelijöille ja kaipaa itsekin näyttämölle parrasvaloihin, valojen kohteeksi.

Minun ruumiini näyttäisi minulta, mutta olisin joku muu.
Näytellessä tekisin mitä vain, saisin olla kuka vain, voisin olla mies tai nainen.
Voisin piilottaa sukupuoleni.
Voisin olla erilainen kuin olen ja sitten kuitenkin samanlainen. 

Kevyt liha sopii Naistenviikon lukemistoon kirjailijan ja päähenkilön etunimien vuoksi, mutta myös siksi, että se käsittelee purevasti naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Sukupuolten tasa-arvoon, valta-asemiin ja stereotypioihin liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä. Teemat heijastuvat kirjan kaikille tasoille: juoneen, henkilöhahmoihin, kieleen. Miljöönäkin on pitkälti miesohjaajien valtakuntana tunnettu teatterimaailma.

Ala-Harjan pelkistetty kerronta on minulle tuttua jo useamman teoksen ajalta, mutta tähän tarinaan se sopii vielä aiempia luontevammin.

Helmet-lukuhaasteessa saan kirjan sopimaan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, sillä Saara ja miesystävä matkustavat metrolla uudenvuoden juhliin. He ajavat läntisimmälle pysäkille, mikä kirjan ilmestymisaikaan oli vielä Helsingin puolella.

Leif GW Persson: Pommimies ja hänen naisensa

Kansi: Marina Mattson

Otava 2016. 495 s.
Alkuteos: Bombmakaren och hans kvinna (2015).
Suom. Kari Koski.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pommimies ja hänen naisensa on ruotsalaisen Leif GW Perssonin yhdestoista romaani. Persson tunnetaan kotimaassaan myös tv-persoonana ja urastaan kriminologina, ja lisäksi hän on toiminut oikeusministeriön neuvonantajana ja opettajana poliisiammattikorkeakoulussa.

Keskustelimme Pommimiehestä kirjaston lukupiirissä, ja tuota tapaamista varten tutustuin Perssonin taustaan ja tuotantoon hieman tarkemmin. Luin muun muassa siitä, että Perssonin esikoisteos Possujuhla perustuu tositapahtumiin eli siihen, miten Persson oli mukana paljastamassa oikeusministerin yhteyksiä prostituutiorinkiin. Opin myös, että pari vuotta sitten Helsinki Litissä kuuntelemani Malin Persson Giolito on hänen tyttärensä.

Pommimiehen tarina lähtee liikkeelle siitä, että Ruotsin poliisi on saanut vihjeen, että muslimiterroristit aikovat iskeä kansallispäivänä Skansenille, jossa vietetään juhlapäivää perinteisin menoin. Paikalle on tulossa kuningasperhe, valtionjohtoa ja suuri yleisö.

Turvallisuuspoliisissa Lisa Mattei johtaa tutkintaryhmää, jonka tarkoituksena on selvittää uhkan todenperäisyys, epäillyn taustat ja ennen kaikkea estää mahdollinen isku. Kirja kuvailee Ruotsin turvallisuuspoliisin työtä terrori-iskun uhan alla: miten poliisi hankkii tietoja epäiltyjen liikkeistä, toimintatavoista, räjähteistä ja muusta iskuun liittyvästä. Samalla tutkinnanjohtaja Lisa Mattei kipuilee uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.

Kirja on oivallista luettavaa sellaisille lukijoille, jotka eivät halua dekkarilta väkivaltaa ja raakuuksia, vaan ovat kiinnostuneet poliisityöstä. On kuvaavaa, että sivulla 322 on virke "Ja vasta silloin alkoi lopultakin tapahtua." Vaikka väkivallalla ei mässäillä, tarinassa on kuitenkin roimasti jännitystä ja juonessa käänteitä. Saavatko poliisit iskun estettyä? Onko poliisissa myyrä ja jos on, niin kuka se on?

Pidän Perssonin kirjoitustyylistä ja selvästi asiantuntevasta otteesta, mutta aivan nurisematta en Pommimiehestä päässyt nauttimaan. Paljon rikossarjoja ja -elokuvia nähneenä olen kyllästynyt siihen, että poliisien yksityiselämä sotketaan mukaan rikoksen ratkaisuun, samoin myyräepäily poliisissa on kulunut juonikuvio. Näistä jupinoista huolimatta aion lukea Perssonia lisää, kenties jo ensi kesänä, sillä jokin hänen tavassaan kirjoittaa ja yhdistellä faktaa ja fiktiota kiehtoo minua.

Muistelen lukeneeni Perssonia edellisen kerran opiskeluaikoina, kun olin töissä kirjakaupassa. Ostin tuolloin töistä kaksi ensimmäistä osaa Välfärdsstatens fall -trilogiasta eli dekkarit Kesän kaipuusta hyiseen viimaan ja Toinen aika, toinen elämä. Kolmatta osaa (Putoaa vapaasti kuin unessa) ei ollut tuolloin vielä suomennettu. En muista, mihin nuo kirjat ovat joutuneet, joten hankin nyt nettidivarista mökin dekkarihyllyyn koko trilogian ‒ vaikka olen sittemmin nähnyt kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema, haluan palata Palme-tutkintaan kirjan muodossa.

Helmet 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kansi: Sanna Mander.

Gummerus 2018. 312 s.
Alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom 
fire årstider (2015).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Norjalaisen Morten A. Strøksnesin vastikään suomennettu Merikirja on veikeä ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, joka yhdistelee luontevasti omakohtaisia kokemuksia ja faktoja. Merikirja on Strøksnesin kahdeksas kirja, ja sille on myönnetty Brage-palkinto vuonna 2015 ja norjalaisten kirjabloggaajien palkinto 2016. Merikirja on ensimmäinen Strøksnesilta suomennettu teos, ja yhteensä se on käännetty yli 20 kielelle.

Kirjan omalaatuinen alaotsikko, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, kertoo ytimekkäästi, mistä Merikirjassa on kyse. Merellä siis ollaan, tarkemmin sanottuna Lofoottien ja Bodøn välisellä merialueella Länsivuonossa Pohjois-Norjassa. Siellä sijaitsee pieni majakkasaari Skrova, kalasatama ulkosaaristossa.

Oslossa asuva kirjailija Morten vierailee usein Skrovassa ystävänsä Hugon luona. Hugo on taiteilija, joka asuttaa vanhaa kalatehdasta ja kalaöljynkeittämöä vaimonsa Metten kanssa. Hugo on saanut Mortenin mukaan hurjaan haasteeseen: miehet yrittävät pyydystää jäähain, joka voi kasvaa isommaksi kuin valkohai ja elää satavuotiaaksi, parhaimmillaan kenties jopa viisisataavuotiaaksi. Aluksena heillä on Hugon RIB-vene, kumivene kyllä, mutta ei ehkä sellainen kumivene, jota ensimmäiseksi tulisi kumiveneestä puhuttaessa ajatelleeksi, vaan ihan merikelpoinen paatti.

Helppo ei miesten haihaaste ole, sillä niin monen asian tulee osua kohdalleen: sään, syötin, syönnin, ajoituksen. Kirjassa Morten matkaa Hugon luo neljä kertaa eri vuodenaikoina, joten miehet ovat liikkeellä monenlaisissa sääolosuhteissa. Kalastusreissuillaan miehet kertovat tarinoita toisilleen ja kohtaavat sykähdyttäviä luontokappaleita, kuten valtavan kaskelotin.

Hain pyydystys on koko teoksen läpäisevä pääjuoni, joten kirjaa voi lukea jännittävänä eräseikkailuna ‒ saadaanko hai kiinni? Tämä on kuitenkin vain yksi taso. Strøksnes uppoutuu kirjassa myös alueen historiaan, kalastustraditioihin, meribiologiaan, ekologiaan, mytologiaan ja aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Kaikkea tätä yhdistää yksi ja sama päähenkilö: meri.

Strøksnes havainnollistaa asioiden mittasuhteita. Maapallosta yli 70 % on meren peitossa, ja pari miljardia vuotta sitten se oli kokonaan veden peittämä. Meri kätkee syvyyksiinsä mielettömän eläväisen maailman, josta tiedämme melko vähän. Mitä kaikkea satojen ja tuhansien metrien syvyydessä onkaan! Suurin osa maapallon eliöistä elää vedessä, ja aina vain löydetään uusia lajeja.

Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.

Ihminen on meren mittakaavassa pieni tekijä, jonka teoilla on valitettavan suuret vaikutukset. Massiiviset jätepyörteet, pohjatroolaus ja lähes sukupuuttoon pyydetyt valaslajit ovat pysäyttäviä esimerkkejä ihmisen merta vahingoittavista teoista. Näiden ja monien muiden surullisten faktojen vastapainoksi Strøksnes ilahduttaa lukijaa onneksi myös hauskalla tiedolla. Esimerkiksi meren syvyyksissä ei ole niin pimeää kuin ensin voisi luulla. Monet syvänmeren kalat kommunikoivat ja saalistavat biologisten valojen avulla ‒ välkehtivät kalat kuulostavat varsin satumaisilta.

Rimbaudin runoista vaikuttunut kirjailija yltyy itsekin runolliseksi kuvatessaan sukelluskokemustaan:

‒ ‒ kylven meren runossa ja ajaudun ohi purjealusten, joiden purjaat ovat revenneet, sinne missä kaskelotit uivat hymyillen pohjaa pitkin etsiessään jättiläiskalmareita, joilla on lautasen kokoiset silmät ja vilkkuvat lonkerot, läpi maksoittuneen violetin väristen säkenöivien korallimetsien, joissa pääkalloista pujahtelee niljakkaita ankeriaita päässään levävyyhtiä. Virta kuljettaa minut pitkin syvännettä, jossa sillivalaat laulavat moniäänisesti syvän valittavaa merilaulua. Ylhäältä kuuluu turskantoukkien hillittyä hyräilyä merihevosten trumpetintöräysten välillä, hummerit tanssivat piirissä keskellään ruijanpallas ja kampeloita, jotka taputtelevat tahtia pyrstöllään. Möhkäkalat pysyttelevät vedessä hievahtamatta valaisten jättiläishaiden ammottavia kitoja. Rauskut lentävät ohi muodostelmassa kuin häivelentokoneet hyökätessään.

Strøksnesin kirja on juuri sellainen tietokirja, jonka seurassa viihdyn parhaiten: saan oppia, eläytyä ja vähän jännittääkin tarinan edetessä. Siinä yhdistyvät tieto, tunne ja kokemus. Merikirjassa on erilaisia vaiheita: välillä on tyventä, välillä tunnelma tihenee kuin myrsky. Koko ajan tarina kuitenkin virtaa vaivatta.

Mikä olisikaan osuvampi teos avaamaan omalta osaltani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen kuin kirja nimeltä Merikirja? Ihan puhdas sattuma tämä ajoitus ei ole, sillä päätin korkata haasteen tällä kirjalla, kun ensimmäistä kertaa kuulin teoksesta. Meriaiheisen lukuhaasteen idea oli hautunut ajatuksissani jo vuoden, ja tieto näin kiehtovan oloisesta kirjasta antoi loppusysäyksen toteuttaa haastesuunnitelmat. Tästä on hyvä jatkaa muihin merikirjoihin! 

Mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen voit liittyä täällä. Mukaan ovat tervetulleita aivan kaikki merellisistä tarinoista kiinnostuneet: osallistua voi omassa blogissa tai sitten muussa somekanavassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan luonnollisesti kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

Kim Leine: Kuilu

Kansi: Jussi Kaakinen.

Tammi 2018. 727 s.
Alkuteos: Afgrunden.
Suomentaja: Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sain ensikosketukseni norjalaisen Kim Leinen tuotantoon pari vuotta sitten, kun luin hänen edellisen suomennoksensa Ikuisuusvuonon profeetat. Teos yllätti minut täysin, ja muistan edelleen, millaista oli lukea rujon realistista tarinaa 1700-luvun Grönlannista. Nyt Leine on valinnut aivan toisenlaisen miljöön ja aikakauden, sillä tuore suomennos Kuilu lähtee liikkeelle Suomen sisällissodasta vuonna 1918.

Tanskalaiset veljekset Kaj ja Ib ovat kaksoset, jotka osallistuvat Suomen sisällissotaan vapaaehtoisina. He matkustavat Suomeen sotimaan seikkailunhaluisina ja tuntuvat pelkäävän enemmän pakkasta kuin luoteja. Uhon rinnalla kytee kuitenkin pieni pelko, kuten Ib pohtii:

Pelkään mitä sota meille tekee. Pelkään mitä menetän, mitä saan. Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Silti odotan sotaa.

Veljekset ajautuvat sodan julmuuksien pauloihin ja hyödyntävät sekasortoista tilannetta pidäkkeettä. Sotakokemus varjostaa valkoisten puolella sotivien veljesten elämää loppuun asti. Sodan mielettömyys, tuhoaminen, hajottaminen ja tappaminen muuttavat molempien suhtautumista elämään ‒ ja kuolemaan.

Sisällissotakokemusten jälkeen Ib opiskelee lääkäriksi. Ihmismielen kiehtovuus ohjaa hänet psykiatrian pariin, ja siitä edelleen tutustumaan hypnoosiin ja kokeilemaan manipuloinnin taitoja myös arkielämässä. Tälle lääkärille mikään ei ole pyhää, ei edes elämä. Kaj puolestaan päätyy ympäri Eurooppaa matkustavaksi lehtimieheksi. Hänen teologian opintonsa eivät johda pappisuralle, häntä vaivaavat uskon puute ja edelleen seikkailunhalu. Naisseikkailut koituvat lopulta kohtalokkaiksi.

Kuilu on eräänlainen tutkielma ihmismielen synkkyyksistä ja pimeistä puolista. Näiden tarkasteluun sota on otollinen näyttämö. Raakuudet vaikuttavat eri tavoin eri ihmisiin, minkä näyttää toteen mielenkiintoisesti se, että päähenkilöinä ovat kaksoset. Tilaisuusko tekee julmurin, vai kumpuaako pahuus sisältäpäin?

Ikuisuusvuonon profeetoista tuttu ruumiillisuus on vahvasti mukana myös Kuilussa. Ruumiinaukot ja niistä leijuvat löyhkät ja imelät tuoksut leijailevat lukijan nenään kirjan sivuilta. Osasin odottaa tätä, joten en hätkähtänyt, mutta voin kuvitella, että herkemmille lukijoille Leinen suoruus ja tekstin aistillisuus voivat olla liikaa.

Kirjan lopussa on kirjailijan jälkimietteet, joissa Leine kertoo kirjan synnystä. Kuilu pohjautuu elokuvakäsikirjoitukseen, jonka Leine teki ohjaaja Claus Bohmin vastarintamies Peter de Hemmer Gudmesta kertovaan elokuvaan. Käsikirjoituksen valmistuttua aihe tuntui jääneen kesken. Leine kaavaili aiheesta vielä lyhytromaania, mutta aineisto vei mennessään ja syntyi Kuilu, pituudeltaan yli 700 sivua.

Kim Leine on kiehtova kirjailija monella tapaa. Sekä miehen värikäs menneisyys että teosten taustat herättävät paljon kysymyksiä. Norjassa syntynyt Leine muutti teini-ikäisenä Tanskaan ja myöhemmin Grönlantiin pakoon päihteiden väärinkäytön sumentamaa elämää. Molemmat tähän mennessä suomennetut teokset ovat laajuudeltaan tiiliskiviluokkaa ja vaatineet hurjasti taustatyötä. Onkin meidän kaikkien innokkaiden Leine-fanien onni, että mies saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla hän keskustelee Sirpa Kähkösen kanssa lauantaina 26.5.

Luin kirjan tammikuussa enkä voinut kuin ihastella: mikä avaus käännöskirjavuodelle! Leine on luonut jälleen kiehtovan, vaikkakin rankan tarinan. Käänteitä ja vauhtia riittää, mutta myös tarinan psykologinen ulottuvuus on ajatuksia herättävä.

Kuilu on ajankohtainen teos näin Suomen sisällissodan muistovuotena. Osallistunkin kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa kirja menee minulle kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Kuilu muualla: Kirjaluotsi.

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Kannen kuva: Khius / Shutterstock.

Gummerus 2018. 119 s.
Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers (2015).

Suomentaja: Irmeli Ruuska.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Englantilaisen Max Porterin esikoisteos kertoo isästä ja kahdesta pojasta, jotka yrittävät selviytyä perheen äidin yllättävästä kuolemasta. Suru tulee taloon variksen muodossa. Se lehahtaa paikalle, eikä sitä voi olla huomaamatta. Se on jatkuvasti läsnä kuin yksi perheenjäsen. Varis neuvoo, lohduttaa, ärsyttää ja ilkkuu. Se lähtee vasta sitten, kun sitä ei enää tarvita.

Porterin pienoisromaani leikittelee lajityypeillä. Isä, Pojat ja Varis vuorottelevat kertojina, ja tarina etenee ikään kuin vuoropuheluna, mikä tuo mieleen näytelmän. Välillä kerronta on lyyristä ja mukana on esimerkiksi loruja, sitten kerronta taas lavenee proosarunoksi. Jotkin sisäkertomukset muistuttavat vuorostaan novellia.

Suru voi sekoittaa koko elämän. Melko sekavaksi äityy paikoin myös suruajasta kertova kirja, eikä teksti päästä lukijaa helpolla. Erityisesti variksen raakunta on välillä lähes käsittämätöntä, lastenlorumaista nonsenseä.

VARIS
Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kaivaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.

Suomentaja Irmeli Ruuska saa Porterin riimit ja lorut eloon suomennoksessaan. Tekstissä on paljon onomatopoeettisia ilmauksia ja rytminvaihdoksia. Monet kohdat tuntuvat suuhun sopivilta, niin että tekstiä tekee mieli lukea ääneen. Leikittelevä kieli toimii vastapainona muuten raskaalle aiheelle.

Teos on sivumäärältään niukka, ja monilla sivuillakin on tekstiä vähänlaisesti. Vaikka tekstiä on säästeliäästi, niin tunnetta näille sivuille mahtuu sitäkin enemmän. Suru pakahduttaa, ravistelee, lamaannuttaa. Vaikka isä ja pojat ovat samassa tilanteessa, niin silti ikävä saa eri muodon. Isä on leski, joka kaipaa rakastettuaan ja puolisoaan, kun taas pojat ikävöivät äitiään. Porter kuvaa taidokkaasti, miten jokainen käsittelee tapahtunutta omalla tavallaan. Pojat mielikuvitusmaailmaan pakenemalla, leikkimällä, tappelemalla, kokeilemalla rajojaan. Isä hakee lohtua pullosta, muistoista ja myös työstään.

Isä on intohimoinen Ted Hughes -tutkija, ja kirja on saanut innoitusta Hughesin teoksesta Crow ‒ näin kertoo kustantaja sivuillaan. The Guardianin haastattelusta puolestaan luin, että kirjan poikien kokemus äidin kuolemasta perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään: Porter menetti isänsä kuusivuotiaana. Porter itse on myös suuri Ted Hughes -fani, johon juuri Crow-kokoelma on tehnyt suuren vaikutuksen. Kun tietää nämä yhteydet, niin ei tarvitse ihmetellä, miksi Porterin esikoisesta on muotoutunut juuri tällainen.

Surulla on sulkapeite on omalaatuinen lajihybridi, joka jäi minulle hieman etäiseksi. Porter kuvaa koskettavasti surua ja siitä selviytymistä sekä isän ja poikien suhdetta. Kirjassa on paljon outoa ja myös nokkelaa, ehkä kompastuin siihen. Suosittelen kirjan lukemista ajan kanssa, sillä ainakin minä aloin lämmetä kirjalle aina vain enemmän, kun kirjoitin siitä ja luin joitakin kohtia uudelleen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja. 

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä (2015)

Alkuteos: Das Geheime Leben der Bäume. Was sie fühlen, 
wie sie kommunizieren‒ die Entdeckung einer verborgenen Welt.
Suomentaja: Pirkko Roinila (2016).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 257.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Puut aistivat kipua, niillä on muisti ja puuvanhemmat elävät yhdessä jälkikasvunsa kanssa. Näin kirjoittaa saksalainen Peter Wohlleben viime vuonna suomennetussa kirjassaan Puiden salattu elämä: Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Suomenkielisessä painoksessa on kirjailija Anni Kytömäen alkusanat.

Wohllebenin mukaan puilla on metsässä sosiaaliset verkostot, ne viestivät keskenään ja niillä on tunne-elämä. Heikoimmista pidetään huolta ja vaaroista tiedotetaan lajitovereille. Hän perustelee väitteensä havainnoillaan ja lähdeteoksilla. Wohlleben on tehnyt pitkän uran metsänhoitajana, ja keskittyy nykyään hoitamaan metsäaluettaan ympäristöystävällisesti, oman filosofiansa mukaisesti.

Saksassa ilmiöksi noussut kirja on menestynyt myös muualla maailmassa: kustantajan sivujen mukaan sitä on myyty jo noin 1,5 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Uskoisin, että kirjan suosio perustuu pitkälti sen lähestyttävyyteen. Wohlleben ei käytä tieteellisiä termejä, vaan kirjoittaa puista vahvasti inhimillistäen: esimerkiksi yksi luku on omistettu puiden rakkauselämälle, ja kaupungin puita kirjailija kutsuu kasvimaailman katulapsiksi.

Saariston metsää.

Vaikka ei kaikkia Wohllebenin juttuja kapinoivista puulapsista tai janoaan huutavista puista ihan sillään nielisi, voi kirja silti olla avartava lukukokemus. Teksti herättelee lukijaa ja pistää pohtimaan omaa luontosuhdetta sekä erityisesti suhtautumista puihin. Kirja on hyvä muistutus luonnon aikaperspektiivistä: puiden elämä on ihmisen näkökulmasta hidasta. Ikää puuvanhuksella voi olla satoja, jopa tuhansia vuosia, satavuotiaatkin ovat vielä "nuorisoa".

On kenties rohkeaa väittää, että puilla olisi tunteet, mutta ainakin on varmaa, että puut herättävät tunteita. Metsäkoneen mylläämää maisemaa saatetaan sanoa raiskatuksi, ja lähialueen avohakkuut kirvoittavat kommentteja.

Kaadettua puuta ei enää takaisin saa. Tämän faktan olen oppinut kantapään kautta, sillä olemme jo vuosia miehen kanssa surreet erästä puuta, jonka kaadoimme mökiltämme. Kaataminen tuntui sillä hetkellä järkevältä ratkaisulta, sillä puu roskasi portaita ja oli näköalan tiellä, mutta nyt tuntuu, että maisemasta puuttuu jotakin olennaista. Olemme toki kaataneet useita puita mökkitontiltamme eri perustein, ja usein nuo puut ovat unohtuneet haloiksi pilkkomisen jälkeen. Mutta tuo yksi kitukasvuinen mänty harmittaa vielä vuosien jälkeen. Olen lohduttautunut sillä, että ehkä mänty olisi kaatunut myrskyssä joka tapauksessa, koska sillä oli niin huono kasvupaikka, eikä nyt ainakaan päässyt syntymään vahinkoa, kun kaadoimme puun suunnitellusti.

Mökkirannan mänty. Tälle toivomme pitkää ikää.

Wohllebenin laajaa suosiota nauttinut kirja on saanut myös kritiikkiä osakseen. Esimerkiksi Hesarin arviossa haastateltu metsäekologi Markku Larjavaara kutsuu Wohllebenin teorioita "ufo-jutuiksi". Humanistina en osaa arvottaa Wohllebenin luontotietämystä, mutta minustakin teksti maistuu paikoitellen yleistyksille ja ylilyönneille. Jokin myös inhimillistävässä puhetavassa alkoi pidemmän päälle tökkiä, vaikka samaan aikaan olen sitä mieltä, että Wohllebenin näkökulma on kiehtova ja puille suotu huomio tärkeää.

Wohllebenin Eläinten salattu elämä ilmestyi vastikään suomeksi. 

Puiden salattu elämä muissa blogeissa: Kaisa Reetta T,  Lumiomena ja Hemulin kirjahylly.

Karl Ove Knausgård: Talvi (2015)

Alkuteos: Om vinteren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 238.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Talvi on Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjan toinen osa. Talvessa kirjailija jatkaa Syksystä tutulla kaavalla: hän selittää maailman ilmiöitä, asioita ja olentoja syntymättömälle tyttärelleen novellien muodossa. Teos jakautuu talvikuukausien mukaan kolmeen osaan, joulu-, tammi- ja helmikuuhun. Jokaisessa osassa on parikymmentä tekstiä ja tyttärelle osoitettu kirje. Tytär syntyy talven aikana, joten helmikuussa puhutellaan vastasyntynyttä.

Talven 2013‒2014 aikana kirjailija täyttää 45 vuotta, elää lapsiperhearkea, odottaa neljännen lapsensa syntymää ja tulee lopulta isäksi neljännen kerran. Novelleissa fokus on mitä ihmeellisimmissä, kirjailijaa sillä hetkellä kiinnostavissa asioissa, mutta perhe-elämä kulkee siinä rinnalla. Välillä pysähdytään määrittämään ja analysoimaan jokin asia tai esine, sitten taas selostetaan arkista eloa. Ruotsissa asuvan lapsiperheen talvikuukausiin mahtuvat niin ensilumen riemu, joululahjoihin ja joulupukkiin liittyvä salamyhkäisyys kuin uudenvuoden raketit.

Pohjimmiltaan Knausgårdin novellit pyrkivät vastaamaan eksistentiaalisiin kysymyksiin elämästä ja ihmisyydestä. Ne ovat niin laajoja kysymyksiä, että vastaushan voi olla mitä vain, ja niin se usein onkin. Novellien aiheina on kaikkea mahdollista maailmassa ihmetyttävää, kuten ihmisen ruumiinosia (nenä, aivot), kulkuvälineitä (junat, bussit), konkreettisia esineitä (tuoli, hammasharjat) ja abstrakteja käsitteitä (minuus, elämäntunne). Myös koko joukko novelleista käsittelee kirjailijalle jollakin tapaa tuttuja ihmisiä.

Neljännen lapsen lähestyvä syntymä saa kirjailijan pohtimaan paljon elämää ja kuolemaa ja elottoman ja elävän eroja. Näin kokoelman avausnovellissa Kuu:

- - - kuussa vallitsee pysähtyneisyys, liikkumattomuus, se on kuin pysäytyskuva maailmasta ennen elämän syntyä tai elämän häviämisen jälkeen. Sellaistako kuoleman jälkeen on? Sekö meitä odottaa? Luultavasti. Maan päällä, kaiken rehottavan, vipeltävän ja lentävän elämän keskellä kuolema saa lempeämmät kasvot, tuntuu että kuolemakin on osa kaikkea tätä versovaa ja kasvavaa ja että siihen me kuollessamme katoamme. Mutta se on illuusiota, fantasiaa, unta. Tähtienvälinen tyhjyys meitä odottaa, täydellinen mitättömyys ja mustuus ja niihin olennaisesti liittyvä ikuinen, päättymätön yksinäisyys, joista kuu maan kaltaisena antaa jonkinmoisen käsityksen. Kuu on kuoleman silmä, sokeana se tuijottaa taivaalta piittaamatta meistä ja puuhistamme, elämän aalloista jotka nousevat ja laskevat maapallolla kaukana sen alapuolella.

Usein aiheet laajenevat ja filosofinen pohdinta voi viedä kauaskin tietosanakirjamaisesta otsikosta. Kaiken eksistentiaalisen raskauden vastapainona novelleissa on veijarimaista leikittelyä:

Talven itsetunto on pohjalukemissa kesän voittokulun ja syksyn tarmokkaan suursiivouksen jälkeen, koska mikä muukaan talvi on kuin pahainen temppumaakari? Eihän talvi osaa mitään muuta kuin muuttaa sateen lumeksi ja veden jääksi, ja se on aika mitätöntä, koska muutos ei ole pysyvä eikä merkittävä vaan näennäinen.

Talvi on mielestäni astetta yhtenäisempi teos kuin edeltäjänsä Syksy. Jotkin novellit tässäkin kokoelmassa ovat sormiharjoitusmaisia viritelmiä, mutta useimmiten tekstit tarjoavat lukemisen nautintoa, kiitos kirjailijan tarkkasilmäisen havainnoinnin. Talvi tuntuu myös Syksyä tutummalta Taisteluni-sarjaa lukeneelle: kirjailija kuvaa esimerkiksi Linda-vaimon raskauden loppuvaiheet ja vauvan syntymän tuttuun tapaansa intiimisti mutta tyylillä. Alan pikkuhiljaa hahmottaa Vuodenajat-kirjat jatkumoksi Taisteluille, vaikka aluksi ne tuntuivat olevan jotakin ihan muuta.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Syksystä voi lukea täältä, ja tekstit Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.

Karl Ove Knausgård: Syksy (2015)

Alkuteos: Om høsten.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 217.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Norjalainen Karl Ove Knausgård uhkasi lopettaa kirjoittamisen kuusiosaiseen Taisteluni-sarjaan, jossa kirjailija avasi omaa ja läheistensä elämää tarkan raportoivasti ja jolla mies nousi maailmanmaineeseen. Kaikkien Knausgård-fanien iloksi näin ei käynytkään, vaan nelisen vuotta Taisteluni-sarjan päätösosan ilmestymisen jälkeen Knasu julkaisi jälleen: nyt vuorossa oli neliosainen Vuodenajat-sarja, joka on omistettu hänen neljännelle, sarjan alussa vielä syntymättömälle tyttärelleen.

Löysin Knausgårdin Helsingin kirjamessuilla 2012 ja ensimmäisestä luetusta kirjasta lähtien olen ollut kirjailijan pauloissa. Mitenkään sokeasti en Knasua fanita, eivätkä kaikki Taisteluni-sarjan osat ole saaneet minulta varauksetonta suitsutusta. (Itse asiassa se kuudes on vieläkin kesken, enkä ihan lähiaikoina saa sitä luettua, koska 1200 sivua. Ja koska 400-sivuinen Hitler-essee siellä keskellä.) Välillä kertoja ja hänen toilailunsa ärsyttävät ja rasittavat, ja teksti oli melkoista äijähorinaa. Jotakin nerokasta Taisteluni-sarjassa kuitenkin on.

Vuodenajat-sarjasta kuultuani toki ilahduin siitä, että lempikirjailijani ei jäänytkään lepäämään laakereilleen, mutta jokin pisti kovasti vastaan näissä kirjoissa. Selailin Syksyä kirjastossa suomennoksen ilmestyttyä enkä kiinnostunut tarpeeksi lukeakseni. Nyt olen kuullut niin paljon hyvää kolmannesta osasta, Keväästä, että ajattelin pohjustaa sen lukemista Syksyllä ja Talvella.

Syksy on novellikokoelma, joka koostuu lyhyistä tietosanakirjamaisista artikkeleista. Kirja jakautuu kolmeen osaan, syyskuuhun, lokakuuhun ja marraskuuhun. Jokaisessa osiossa on kaksikymmentä artikkelia ja kirje syntymättömälle tyttärelle.

Asetelma on siis se, että isä kirjoittaa lapselleen mutkikasta maailmaa selventäviä juttuja. Tyyli on melko naivistinen, ymmärrettävästi. Oman artikkelinsa saavat esimerkiksi monenlaiset eläimet (ampiaiset, sammakot, kyykäärmeet, meduusat, mäyrät ja kärpäset), ihmisruumiin eritteet (pissa, oksennus, veri) ja arkielämän esineet (muovipussit, purukumi ja savupiiput). Knausgård perkaa myös abstrakteja käsitteitä, kuten kokemus, yksinäisyys ja hiljaisuus.

Knausgårdin maailmanselitys ja hänelle tyypilliseen tapaan tehdyt huomiot ovat paikoin hykerryttäviä ja kekseliäitä. Leikillisyys yhdistyy vakavaan selittämiseen. Esimerkiksi wc-istuin on "on pelkkä väylä, kauttakulkupaikka, vähän kuin ulosteiden transithalli". Kyseinen artikkeli päättyy lakoniseen toteamukseen "Niin toimii wc-istuin, tuo kylpyhuoneen joutsen."

Ongelmallista tekstikokoelmassa on mielestäni sen epäjohdonmukaisuus. Monet tekstit selittävät maailmaa niin kuin sitä nyt voi syntymättömälle lapselle selittää. Hauskasti, oivaltavasti, edes jotenkin lapsen tasolla pysytellen. Sitten linja rikkoutuu, kun jotkin tekstit nousevat hyvinkin filosofisiksi, korkealentoisiksi. Tekstin kohdehenkilö on selvästi vaihtunut, enää ei puhutella lasta. Fokus on kateissa myös esimerkiksi Häpyhuulet-artikkelissa, jossa kirjoittaja pohtii ensin käsitettä häpeän ja huulten yhdistelmänä, kunnes yhtäkkiä jo hekumoi, miltä tuntuu antaa suuseksiä. Arvaan ja melkein tiedän, että Knausgård ravistelee lukijaa tahallaan, mutta jotenkin se ei nyt toimi.

Syksy on epätasaisuudestaan huolimatta oiva välipalakirja kaikille Knausgårdista pitäville lukijoille. Se on selvästi ollut myös kirjailijalle välityö, sormiharjoitus. Voin hyvin kuvitella, miten hän on istahtanut työpöytänsä ääreen ja tuuminut: "Mistäs tänään kirjoittaisin? No, raapaisempa kasaan muutaman rivin säilyketölkeistä." Tästä asetelmasta ei ehkä synny suurta maailmankirjallisuutta, mutta Knausgårdin katse, leikkisä ajatuksenjuoksu ja rohkeus tuoda itsensä tekstiin saavat aikaan mukiinmeneviä novelleja, ovat aiheena sitten täit tai napit.

Luin Vuodenajat-sarjan kesän aikana, mutta postaukset kirjoista ovat jääneet pyörimään luonnoksiin. Viimeistä osaa lukiessani syntyi ajatus Knausgård-viikosta: sarjan osat tulisi esiteltyä kivasti kokonaisuutena, ja kirjailijalle omistettu viikko toisi tarvittavaa painetta saattaa luonnokset valmiiksi postauksiksi. Niinpä tämä kirjoitus aloittaa Kirjakimaran Knausgård-viikon, ja jutut Talvesta, Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.

Aris Fioretos: Mary (2015)

Kansi: Elina Warsta.

Alkuteos: Mary.
Suomentaja: Liisa Ryömä (2016).
Kustantaja: Teos.
Sivumäärä: 337.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään 1970-lukua eteläeurooppalaisessa saarivaltiossa. Maata hallitsee sotilasjuntta, jonka toimia vastaan opiskelijat järjestävät väkivallattomia mielenosoituksia. Eräänä iltana parikymppinen arkkitehtiopiskelija Mary lähtee yliopistolle katsomaan tilannetta. Maryn poikaystävä Dimos on järjestöaktiivi, ja Marya mielenosoitukset ja politikointi kiinnostavat lähinnä vain rakastetun vuoksi. Mary on saanut nimensä poikaystävältään, oikeasti hänen nimensä on Maria. Tuona iltana Mary ei ehdi nähdä Dimosta ja kertoa tälle suurta uutistaan, sillä hänet pidätetään yliopiston kulmilta.

Mary ei sano kuulusteluissa mitään, ei edes nimeään, vaikka kuulustelijoiden mukaan muutama nimi avaisi ovet vapauteen. Mary viedään vankisaarelle, jossa hänen ja muiden naisvankien kuulusteluja jatketaan mitä epäinhimillisimmin keinoin. Ennen vangitsemistaan Mary on saanut tietää olevansa raskaana, ja tämä tieto on Maryn ajatusten keskiössä kaikissa tilanteissa, joita saarella eteen tulee. Mary kestää kaiken ja vielä enemmän.

Senkö takia me jaksamme, koska uskomme että jossakin muualla asiat muuttuvat paremmiksi, hienommiksi, oikeudenmukaisemmiksi? 

Vaikutuin Fioretoksen tavasta kertoa hurja ja väkivaltainen tarina siten, että lukijana en joutunut tarinan äärellä liian ahtaalle. Toki monet kohtaukset olivat vastenmielisiä ja ylipäätään Maryn kohtalo epäreiluudessaan ahdistava. Fioretos kuitenkin kirjoittaa kauniisti ja vie lukijan turvallisesti kauheuksien läpi. Toivo kantaa pitkälle.

Kirjan iloisenvärinen kansi saattaa aluksi herättää myönteisiä mielleyhtymiä, mutta tarkemmin katsottuna kansikuvassa on murskattu granaattiomena. Hedelmän sisukset ovat levinneet laajalle, hedelmä retkottaa kuvassa avattuna, sisus ulos revittynä. Kannen symboliikassa on selvä yhteys Fioretoksen vavahduttavaan tarinaan, jossa granaattiomena toistuu usein.

Mary kipusi Fioretoksen kotimaassa Ruotsissa August-palkintoehdokkaaksi 2015 ja sai Ruotsin radion romaanipalkinnon 2016. Sain sysäyksen tarttua tähän kirjaan, koska Fioretos esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla reilu viikko sitten. Tapanani on lukea ennen festaria mahdollisimman monta kirjaa siellä esiintyviltä kirjailijoilta. Viime vuonna suomennettua Marya olisin tuskin tajunnut lukea ilman Fioretoksen Helsingin-vierailua, joten olen taas kerran todella kiitollinen kirjallisuustapahtumalle inspiraatiosta!

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (2015)

Kansi: Mika Tuominen.

Alkuteos: Historie om et ekteskap.
Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 200.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lainasin kirjastosta norjalaisen Geir Gulliksenin romaanin Kertomus eräästä avioliitosta lähinnä Gulliksenin Knausgård-kytkennän vuoksi; Gulliksen on Knausgårdin ystävä ja editori. Emmin kirjan lukemista lähes eräpäivään saakka, koska en oikeastaan ole avioliittoromaanien ystävä ja sellaisesta tässä epäilemättä nimen perusteella on kyse. Päätin kuitenkin kokeilla. Pikainen silmäily syventyi nopeasti tarkemmaksi lukemiseksi, koska kirjan alkuasetelma oli mielenkiintoinen: mies tilittää parisuhteen raunioilla. Lisäksi Gulliksenin kirjoitustyyli miellytti.

Kuinka he olisivat voineet olla ajattelematta, että satunnaisen flirtin oli annettu tuhota molempien entinen elämä? Kukapa ei olisi kuullut miehistä - varsinkin miehistä - tai naisista, jotka rakastuvat päätä pahkaa, tuhoavat sen mitä heillä on ja toteavat sitten, että uusi suhde olikin erehdys, hetkellistä eroottista sokaistumista? Valtaosa rakastumisista ei nimittäin johda pitkäaikaisiin suhteisiin. Olin kolmekymppinen nuori isä, joka oli rakastunut tyttärensä korvakipua hoitaneeseen nuoreen lääkäriin. Timmy oli nuori lääkäri, joka oli rakastunut pienen potilaansa isään.

Jonin ja Timmyn rakkaustarina alkoi näistä asetelmista parikymmentä vuotta sitten. Jonin edellinen liitto tuhoutui, ja uuden alku toi mukanaan syyllisyyden tunteita. Kaiken pyhitti kuitenkin uusi rakkaus ja pariskunnan onni: juuri näin piti käydä, tämä on oikein. Jonin ja Timmyn avioliitto on täynnä rakkautta, avoimuutta ja keskustelua. He ovat toistensa parhaat ystävät, intohimoa riittää, kaikesta puhutaan. Siis aivan kaikesta. Miten on siis mahdollista, että tällainen auvo särkyi ja nyt ollaan tien päässä?

Kertojana toimii Jon, joka perkaa suhteen vaiheet alusta loppuun yrittäen löytää vastausta. Analyyttiselle miehelle perhe on kaikki kaikessa, hän hoitaa kotia ja läheisiään antaumuksella. Perheonni alkaa rakoilla, kun Timmy kohtaa kiinnostusta herättävän miehen, Haraldin, jonka kertoja ristii Hanskaksi. Aluksi Timmyn ja toisen miehen urheilullisissa tapaamisissa ei ole sen enempää, eikä miehen kanssa lenkkeily tai kiipeily ylitä avioparin suhteen sallivuuden rajoja. Kaikestahan puhutaan, kaikki on avointa, ja Jon jopa kehottaa Timmya tapaamaan miestä. Ei ole vaikea arvata, että kuvaan tulevat mustasukkaisuus, salailu ja epäilyt, ja unelmien liitto on kriisissä.

Jon analysoi vaimonsa eleet, ilmeet ja ajatuksetkin puhki, eikä lukija saa tietää tarinasta kuin tämän toisen puolen. Vaikka Gulliksenin pohdiskeleva ja vähäeleinen kirjoitustyyli enimmäkseen miellytti minua, yksipuolinen näkökulma ja seksikohtauksilla alleviivattu maskuliinisuus saivat minut ajoittain tuskastumaan. Jon sai minut ärtymään myös siksi, että hän melkein työntää Timmyä toisen miehen syliin tapaamiskehotuksillaan. Mitä hän kuvittelee tällä saavuttavansa?

Sain kirjan luettuani tietää, että kirja perustuu kirjailijan omaan elämään. Kirjailija Gulliksen on siis sama Geir, joka esiintyy Knausgårdin Taisteluni-kirjoissa. En voi ajattelematta, kuinka laimeaa on, että maailmanmaineeseen nousseen Knausgårdin ystävä ja editori kopioi menestyneen kirjailijaystävänsä konseptin ja leväyttää oman avioliittonsa kaiken kansan luettavaksi. Oikeasti?

Tästä kirjasta on ymmärrettävästi seurannut Norjassa samanlaista keskustelua kirjailijan oikeudesta käyttää omaa elämäänsä ja läheisiään taiteensa materiaalina kuin mitä on käyty Knausgårdin Taisteluni-sarjan ympärillä. Gulliksen on tehnyt ex-vaimolleen saman kuin Knausgård Lindalle. Läheiset ovat voimattomia taiteilijan vapauksien edessä, ja tällaisten autofiktiivisten kirjojen julkaiseminen vaikuttaa epäilemättä heidänkin elämäänsä. Ymmärrän tämän, vaikka suuri Knausgård-fani olenkin.

Lue lisää kirjasta muista blogeista: Reader, why did I marry him, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa ja Helmi Kekkonen.

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (2015)

Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv.
Suomentaja: Outi Menna (2017)
Kustantaja: S&S.
Sivumäärä: 350.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tom Malmquistin esikoisteos kertoo hänen elämänsä suurimmasta tragediasta. Tomin vaimo Karin odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta ja sairastuu raskauden loppuvaiheilla vakavasti. Tytär Livia ehtii syntyä ennen kuin Karin menehtyy. Tom joutuu kertarysäyksellä ottamaan harteilleen kaksi uutta roolia, isän ja lesken.

Jo kirjan takakansi paljastaa, miten Karinille käy, joten juonen puolesta kirja ei ole yllätyksellinen. Kirjan vahvuus on siinä, miten intensiivisesti ja sykkivästi Malmquist tapahtumista kirjoittaa. Tarinan tempo imaisee ensimmäiseltä sivulta alkaen lukijan pyörteisiinsä, kun Karin joutuu sairaalaan ja seurataan hänen sairautensa etenemistä. Ensimmäiset sata sivua minun oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Kirjan puolivälin paikkeilla tarinan ote valitettavasti heltiää. Luin kirjan loppuun pienissä pätkissä.

Kun Karin on kuollut, alkaa isän ja vauvan arki iloineen ja suruineen. Vastoinkäymisiä riittää, eikä esimerkiksi byrokratia päästä Tomia helpolla. Karin ja Tom eivät nimittäin olleet naimisissa, eikä isyyttä ollut ehditty tunnustaa. Juridinen isyys on paljon monimutkaisempi asia kuin biologinen isyys, ja virastoista esimerkiksi kysellään, miksi tämä lapsi asuu sinun kanssasi. Ilman suurta suruakin tällainen pyörittely tuntuisi kohtuuttomalta.

Malmquistin teos tuo mieleeni viime syksynä lukemani Tuomas Juntusen kirjan Tuntematon lapsi, jossa niin ikään kirjailijaisä kuvaa kokemaansa suurta surua ja menetystä: Juntusen esikoislapsi kuoli vain päivän ikäisenä geneettiseen sairauteen. Sekä Malmquist että Juntunen ovat onnistuneet kirjoittamaan taidokkaasti lähestulkoon mahdottomasta aiheesta ja kuvaamaan myös läheisiään elämänmakuisesti. Esimerkiksi Malmquist ei nosta vaimoaan jalustalle tai kaunistele tämän tekemisiä ja sanomisia.

Luin Malmquistin kirjan jo noin kuukausi sitten, mutta tämä teksti elämää ja kuolemaa käsittelevästä kirjasta alkoi syntyä vasta nyt, valitettavan ajankohtaisista syistä. Viime viikkoina olen kuullut liian monta suruviestiä. Viimeisin viesti kantautui korviini eilen blogimaailmasta, kun sain kuulla ihanan ja aina niin positiivisen bloggaajakollega Kristan menehtyneen vain 30-vuotiaana. Kristan läheiset ovat kertoneet, että Lukutoukan kulttuuriblogi jää luettavaksi; sieltä voi käydä lukemassa todellisen lukemisen ilon lähettilään kirjarakkautta huokuvia tekstejä. Arvostin erityisesti Kristan myönteistä asennetta ja sitä, miten hän kirjoitti myös lukemisen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Otan osaa läheisten suruun.

Nuoren ihmisen yhtäkkinen kuolema pysäyttää, vetää sanattomaksi. Voi vain ajatella elämän rajallisuutta ja arvaamattomuutta. Kyynelsilmin.

Rachel Brathen: Yoga girl: löydä tasapaino ja elä täyttä elämää (2015)

Alkuteos: Yoga Girl: finding happiness, 

cultivating balance and living with your heart wide open.

Suomentaja: Irene Mäkitalo (2016).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 163.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ruotsalaissyntyinen Rachel Brathen on maailmankuulu joogi ja joogaopettaja, jolla on miljoonia seuraajia sosiaalisessa mediassa. Aruballa asuva Brathen alkoi omaksi huvikseen julkaista joogaan liittyviä kuvia Instagramissa ja kirjoitti niiden oheen omia ajatuksiaan elämästä. Seuraajia alkoi ilmestyä huimaa tahtia; nykyisellään jo kaksi miljoonaa seuraa "joogatytön" julkaisuja.

Havainnollisia ohjeita asanaharjoitukseen.

Kirjassaan Brathen kertoo taustoistaan, nuoruuden kipuiluistaan ja tiestään joogaopettajaksi. Kirjassa on ohjeita jooga-asentojen eli asanoiden tekemiseen, ruokaohjeita  ja Brathenin elämänfilosofiaa. Aluksi suhtauduin hieman epäillen koko kirjaan, koska ajattelin, että tällainen bikineissä keikistely ei ole sellaista joogaa, josta minä pidän. Ennakko-oletuksiani uhmaten aloin kuitenkin lukea kirjaa ja viehätyin. Brathenin elämäntarina ja polku joogaopettajaksi ovat mielenkiintoisia.

Kuvista ja tekstistä huokuva elämänilo on hykerryttävää ja inspiroivaa. Bikinikuvat voivat ymmärrettävästi ärsyttää joitakuita, mutta toisaalta juuri näyttävät kuvat ovat olleet yoga girl -ilmiön alku ja perusta.

Suosio on yllättänyt nuoren naisen. Brathen piti ensimmäisen joogatuntinsa palmun alla neljälle oppilaalle. Tänä vuonna, kun hän vieraili opettamassa Tukholmassa, tilaisuuteen osallistui hallillinen joogeja.

Kirjan innoittamana tutkailin Brathenia sosiaalisessa mediassa ja huomasin, että hän on tällä hetkellä raskaana, mutta hänen tahtinsa ei ole juuri hidastunut. Yoga girl -ilmiö vain paisuu. Brathen on lähiviikkoina avaamassa omaa joogakoulua ja -putiikkia kotisaarelleen Aruballe.

Kirja sai pohtimaan omaa joogapolkuani. Olen harrastanut joogaa yläasteikäisestä, välillä ahkerammin, välillä laiskemmin. Joskus harrastuksessani on ollut vuosien taukoja, ja yleensä into on lopahtanut opettajan vuoksi. Jokin asia on alkanut ärsyttää tai kyllästyttää niin paljon, että ei enää ole tehnyt mieli mennä harjoituksiin. Nyt olen käynyt useamman vuoden hot jooga -salilla ja olen löytänyt sieltä omat lempiopettajani, joiden tunneilla käyn.

Kirjan kuvissa Brathen tekee paljon käsilläseisontoja.

Joogaan kuuluu sekä fyysinen asanaharjoittelu että henkinen puoli. Oma suhtautumiseni joogaan on sikäli ristiriitaista, että kumman tahansa puolen ylikorostaminen ärsyttää. En käy joogassa saadakseni näyttävät vatsalihakset enkä myöskään halua opettajan kannustavan ja motivoivan harjoittelua "rantakunnolla". En kuitenkaan vierasta raskaitakaan tunteja tai hikoilua. Toisaalta kaikenlainen jumaluusajattelu on minulle uskonnottomana vierasta. 

 

Iloinen Brathen Aruballa.

Brathen korostaa tasapainon etsimistä ja löytämistä. Joogassa minua viehättävät juuri sen vaikutukset kehoon ja mieleen ja näiden kahden tasapainoon. Jooga parantaa omaa kehotuntemusta ja auttaa hyväksymään oman kehon sellaisena kuin se on. Säännöllinen harjoittelu toki parantaa lihaskuntoa ja notkeutta.

Joogaharjoituksessa myös mieli harjaantuu, sillä olennaista on keskittyminen. Tarkoituksena on keskittyä omaan harjoitukseen: ajatuksia tulee ja menee, mutta parhaimmillaan fokus pysyy oman joogamaton rajojen sisäpuolella.  Kokemukseni mukaan jooga myös auttaa rentoutumaan ja haastamaan omia urautuneita ajatusmalleja. Ei haittaa, vaikka välillä horjuttaa ja tasapaino pettää, sen voi etsiä aina uudelleen!

Voin suositella Brathenin värikästä ja elämänmyönteistä kirjaa piristysruiskeeksi vuoden pimeimpien päivien keskelle. Aiemmin jooganneille kirja voi antaa uutta intoa omaan harjoitukseen, kun taas joogaa tuntemattomille kirja voi toimia perusesityksenä lajin saloihin.

Pelkkiä kuvia katselemalla Brathenista ja joogasta voi kyllä saada hieman vinoutuneen käsityksen, sillä käsilläseisonnat ja muut inversiot eli alaspäin tehtävät asanat ovat uutteran harjoittelun tulosta. Ei tarvitse olla notkea tai hyväkuntoinen aloittaakseen joogan. Kirjasta voi saada paljonkin irti, vaikkei itse jooga niin kiinnostaisi: jo Brathenin elämäntarina on lukemisen arvoinen.

Miranda July: Avokämmen (2015)

Alkuteos: The First Bad Man.

Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2016).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 344.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.

Amerikkalaisen Miranda Julyn esikoisromaani karamellisine kansineen oli livahtanut huomioni ohitse uutuuskirjojen joukossa. Työkaverini kertoi Julyn absurdiin taipuvasta kirjasta kehujen saattelemana, ja jälleen kerran päädyin lukemaan minulle tuntematonta kirjaa kollegan suosituksesta. Enkä taaskaan joutunut pettymään.

Nelikymppinen Cheryl työskentelee itsepuolustusvideoita ja -kursseja kauppaavassa yhdistyksessä nimeltään Avokämmen. Hän asuu yksin ja pitää elämänsä järjestyksessä. Mutta on Cherylissäkin heikko kohta: hän on kiinnostunut itseään reilusti vanhemmasta kollegastaan Phillipistä, mutta ei saa tunteilleen vastakaikua. Cheryl purkaa ahdistustaan terapiassa.

Cherylin millintarkka järjestelmä romahtaa, kun hänen luokseen muuttaa puolipakolla asumaan Clee, työkaverin parikymppinen tytär. Vetelä ja saamaton Clee jalkasienineen on kuin suttuinen tahra, josta Cheryl ei pääse eroon. Cherylin ja Cleen välille kehkeytyy eriskummallinen seksuaalinen ja väkivaltainen suhde.

July koettelee lukijan sietokykyä. Teksti nimittäin pursuaa fyysisyyttä. July myös heilauttelee tarinan palasia kesken kaiken, eikä lukijan kannata tuudittautua siihen uskoon, että tietäisi, kuka kukin on. Tarina on samaan aikaan hauska ja surullinen.

Varsinkin teoksen alkupuolella olin aivan Julyn kerronnan lumoissa. Välillä July taipuu niin omintakeisiin ilmaisuihin, että lukeminen riemastuttaa. Ja vähän hihityttää. Kerronta on niin erilaista, raikasta ja sekoa. Parhaimmillaan kirja on kuin monivärinen, kieppuva spiraali, joka vie lukijan toisenlaiseen todellisuuteen. Loppua kohden kertomuksen ote minusta hölleni ja putosin taikaspiraalin reunamille. Pääosin lukukokemus jää kuitenkin reilusti positiivisen puolelle omalaatuisuuden ja mieleenpainuvuuden ansiosta.

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (2015)

Alkuteos: Hush Baby.

Suomentaja: Tuula Kojo (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 397.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tiedot kirjaston tarran alla.

Suomenruotsalaisen Johanna Holmströmin romaani Sulje silmäs pienoinen on psykologinen jännäri, joka sijoittuu Helsingin ja Sipoon rajalle, idylliselle merenranta-alueelle. Lapsipsykologi Robin palaa lapsuudenkotiinsa alkoholisoituneen äitinsä luo. Psykologilla itsellään on raskas menneisyyden taakka harteillaan, ja kotiseutu nostaa mieleen monia kipeitä muistoja, kuten isäpuolen kuoleman, veli Lukaksen menehtymisen huumeisiin ja veljen lapsuudessa kohtaamat traumaattiset tapahtumat.

Vierailu äidin luona pitkittyy, ja Robin huomaa olevansa erikoisten tapahtumien keskellä ja pian myös jonkun silmätikkuna. Tunnelma käy uhkaavaksi. Kuka Robinia jahtaa? Mitä yhteisössä on oikein tekeillä?

Holmströmin romaani oli kevään päätöskirja kirjaston lukupiirissä, jossa luettiin kevään ajan pohjoismaisia kirjoja. Ajattelimme etukäteen toisen vetäjän kanssa, että tässähän oli hyvin kirjoitettu kirja, jossa on paljon aineksia. Kumpikaan meistä ei ollut Holmströmin lumoissa, mutta pidimme kirjaa mukiinmenevänä. Odotimme vilkasta keskustelua, mutta emme osanneet odottaa kaikkien aikojen lyttäystä!

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa sekavana ja epäuskottavana — erityisesti Robin ei vakuuttanut kriittisiä lukijoita. Robinin pimeässä juoksentelu ja etsiskely herättivät kiukkua: eihän noin kukaan toimi, paitsi elokuvissa! Kirjassa oli liikaa aiheita: huumeista, menneisyyden haamuista, erikoisesti käyttäytyvistä lapsista, piileskelevästä jalkajousiampujasta ja suomiehestä olisi riittänyt aineksia useampaan kirjaan.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Kaiken parjaamisen keskellä eräs lukupiiriläisemme nosti esiin muutamia kauniita kuvauksia kirjasta. Tässä niistä yksi:

Ja niin hetki liitää ohitse, yhtä keveästi ja ilmavasti kuin linnun pudottama höyhen johon tuuli tarttuu. He juovat tuoppinsa tyhjäksi, ja heidän väliinsä leviää hyvästelyn häive.

Nämä jäähyväiset ja muutama muu kohtaus on kirjoitettu pysäyttävän kauniisti. Mehevän keskustelun lopputulema taisi olla, että jos kirjasta olisi karsinut aiheita ja sen henkilöhahmoja syventänyt, niin siitä olisi voinut syntyä ihan menettelevä kirja.

Lukupiirikeskustelu yllätti, mutta myös lämmitti. Minusta on ihana nähdä, kun kirjat ja lukeminen herättävät tunteita. Ja aina kaikki eivät voi tykätä kaikesta, se on selvä. "Ihan kiva" ja muut laimeat kommentit taas eivät vie keskustelua eteenpäin. Hyvin perustellut mielipiteet antavat uutta näkökulmaa muille kirjan lukeneille. Kieltämättä omakin mielipiteeni kirjasta hieman heikkeni keskustelun edetessä, vaikken sille täystyrmäystä annakaan. Huomasin jo lukiessani, että kun kirja alkaa jo vähän ärsyttää, niin lisäsuivaantumiseen ei paljoa tarvita. Robin kostuttaa kielenkärjellä huuliaan tarinan aikana lukuisia kertoja; niin, että tapa alkaa raivostuttaa.

Kevään lukupiirikirjoista parhaiksi nostettiin Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Beate Grimsrudin Hullu vapaana. Ensi syksynä suuntaamme lukupiirissä aivan toisaalle, sillä kirjalista on koottu aasialaisten kirjailijoiden teoksista. Saa nähdä, mitkä kirjat saavat silloin osakseen kehuja ja mitkä haukkuja!

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015) & Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)

Äänikirjoista bloggaaminen on haastavaa, varsinkin jos kuuntelun ja kirjoittamisen välinen aika venähtää. Tekstiin ei voi palata, parhaita kohtia ei voi lukea uudelleen, joskus jopa henkilöhahmojen nimet unohtuvat. Näin kävi kahdelle äänikirjalle, jotka kuuntelin aiemmin keväällä: Elina Hirvosen Kun aika loppuu -teokselle ja Tommi Kinnusen Lopotille.

Molemmat tässä tekstissä esitellyt kirjat ansaitsisivat omat bloggauksensa, koska ovat ainutlaatuisen hienoja. Minun tekisi mieli jopa lukea ne uudelleen ihan painettuina kirjoina, koska haluaisin makustella tekstiä, pysähtyä ja lukea parhaat kohdat useaan kertaan. Teen tämän ehkä jonakin päivänä, mutta nyt haluan tuoda teokset Kirjakimaraan, jotta ne eivät unohtuisi minulta ihan kokonaan. Nyt kun molempien kirjojen kuuntelusta on vierähtänyt tovi, en pysty kirjoittamaan kovin tarkkoja teoskuvauksia, vaan keskityn lähinnä kirjojen jättämiin muistikuviin ja tunnelmiin.

Hirvosta ja Kinnusta yhdistää näiden äänikirjakokemusten lisäksi se, että olen nähnyt heidät molemmat Helsinki Litin lavalla; Hirvosen vuosi sitten ja Kinnusen tänä vuonna. Tämä on vain hauska sattuma, jonka halusin mainita, sillä asia ei liity mitenkään siihen, että kirjat päätyivät tähän samaan tekstiin. Syy on oikeastaan siinä, että molemmat onnistuivat yllättämään ja vakuuttamaan minut etukäteen kokemistani epäilyistä huolimatta.

WSOY/BTJ 2015. 6 t 38 min.
Lukija Krista Putkonen-Örn.

Vuosi sitten nähty festariesiintyminen ei vielä silloin saanut minua kiinnostumaan Hirvosen kirjoista, ja hänen aiempi teoksensa Kauimpana kuolemasta jäi minulta kesken. Päädyin kuuntelemaan Kun aika loppuu -teosta hieman vastentahtoisesti, kun ei muitakaan äänikirjoja ollut tarjolla. Epäileväinen asenteeni kääntyi pian mielenkiinnoksi, ja toivoin työmatkojen kestävän pidempään, vain jotta saisin kuulla, miten tarina etenee.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen. Aslak on koulupoika, joka on aina ollut vähän omanlaisensa, eristäytynyt ja masentuneisuuteen taipuvainen. Aslak on aiheuttanut huolta äidilleen, joka on ammatiltaan ilmastotutkija. Aslakin sisko on saanut pärjätä itsenäisemmin, kun äidin huomio on kohdistunut poikaan. Siskosta on tullut lääkäri, joka työskentelee nyt Somaliassa.

Äiti ja sisko yrittävät pelastaa maailmaa ammattiensa kautta, kun taas Aslak ottaa käyttöön järeämmät keinot. Hän on tutustunut netissä ihmisiin, joiden mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja asialle on tehtävä jotakin. Eräänä päivänä Aslak kapuaa Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua.

Kirja on ajankohtainen ja pelottava. Hirvonen on luonut tulevaisuuden realistiseksi: ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät. Hirvonen kuvaa koskettavasti läheisten tuntoja, kun yksi perheestä tekee jotakin pahaa. Myös yksinäinen Aslak on ymmärrettävissä. Kaiken kruunaavat Hirvosen harkitut lauseet ja paikoin jopa runollinen kieli.

WSOY 2016. 11 t 12 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Kinnunen puolestaan vakuutti minut jo Neljäntienristeys-romaanillaan, jonka nostin vuoden parhaaksi
kotimaiseksi kirjaksi Blogistanian Finlandia -äänestyksessä vuonna 2014. Kinnusen esikoinen oli minulle niin suuri lukukokemus, etten uskonut jatko-osan yltävän lähellekään edeltäjänsä tasoa. Odotin floppia, koska sitähän jatko-osat usein ovat. Vaan väärässä olin: Lopotti meni ihan yhtä lailla ihon alle, kosketti ja liikutti.

Kuten Neljäntienristeyksessä, myös Lopotissa seurataan useamman Löytövaaran suvun jäsenen elämää. Muista henkilöhahmoista ja sukulaisuussuhteista voi lukea kirjasta kirjoitetuista lukuisista blogiteksteistä, sillä haluan keskittyä Helenaan, sokeaan tyttöön ja hänen kasvutarinaansa.

Kinnunen onnistuu pääsemään lapsena sokeutuneen Helenan päähän niin, että lukijakin pääsee kokemaan hyvin aidon oloisen sokean maailman. Vasta yhdeksänvuotiaana Helena lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin, kauas kotoa. Rankassa koulussa hänestä kasvaa itsenäinen ja määrätietoinen nuori nainen. Kuljin Helenan mukana vaivatta koulun käytävillä ja Helsingin kaduilla. Koulun jälkeen musiikillisesti lahjakas Helena opiskelee musiikkia ja työskentelee pianonvirittäjänä. Helena ei alistu sokealle varattuun rooliin, vaan tekee rohkeita ratkaisuja elämässään.

Mikään menestystarina Helenan elämä ei ole, sillä siihen tulee tummia sävyjä, mustiakin. Ensin on lapsettomuutta parisuhteessa, lopulta sydäntä raastava yksinäisyys. Helenan vanhuuden kuvausta en voinut kuunnella kuivin silmin.

Kinnusen taidokkuus on mykistävää. Teksti etenee niin vaivattomasti, kepeästi, vaikka aiheiltaan hänen kirjansa eivät ole kevyitä. Helsinki Litissä pääsin näkemään, että myös esiintyminen on Kinnuselle ongelmatonta. Kinnunen kuvailee itseään opettajaksi, joka kirjoittaa — hän ei ole luopunut päivätyöstään kirjoittamisen vuoksi eikä ilmeisesti ole aikeissakaan sitä tehdä. Kinnunen ei kuulemma viihdy kirjallisissa piireissä vaan kokee niissä ulkopuolisuuden tunteita.

Keskustelussa Kinnunen ja Lipson analysoivat, että Lopotissa ja Lipsonin tuoreimmassa Detroitissa on samoja elementtejä. Kuin kahdelle lapselle olisi annettu samat legot, ja ne tekee niistä ihan erilaiset rakennukset. Detroit pääsee siis lukuun myös! Tommi Kinnusen ja Katri Lipsonin Helsinki Lit -keskustelu on katseltavissa täällä.

Molemmat äänikirjat lukee Krista Putkonen-Örn, joka suoriutuu tehtävästään moitteetta. Lukija ei vie liikaa huomiota tarinalta eikä yritä liikaa.