Alkuteos: Cómo me hice monja & Cumpleaños.
Suomentanut: Pentti Saaritsa (2015).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 202.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
 |
| Kansi: M-L Muukka. |
Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä
ovat argentiinalaisen César Airan pienoisromaaneja, jotka kertovat kumpikin Airasta
kirjailijana. Ensin mainittu valottaa tarinankertojan varhaisvaiheita traagisen
lapsuusmuistelon kautta, jälkimmäinen taas kuvaa keski-ikäisen kirjailijan
tuntoja.
Miten muutuin nunnaksi alkaa traumaattisesta retkestä jäätelökioskille
isän kanssa. Isä ostaa kuusivuotiaalle Cesarille tämän elämän ensimmäisen
jäätelön, eikä poika voi sietää sen makua. Isä ei voi käsittää pojan reaktiota,
sillä jäätelöstähän pitävät kaikki. Lopulta selviää, että jäätelö on
myrkytetty. Kioskireissu muuttaa molempien elämää lopullisesti; isä joutuu
vankilaan, Cesar sairaalaan.
Poukkoileva ja absurdeja
piirteitä saava tarina kuvaa lasten ja aikuisten maailmojen eroja. Aikuisen
harmittomaksi tarkoitetulla kommentilla voi olla pienen ihmisen mielessä ja maailmassa kauaskantoiset seuraukset. Tarinan lapsi on välillä tyttö, välillä poika:
lapsen häilyvään sukupuoli-identiteettiin kytkeytyvät myös vanhempien lapseensa
kohdistamat odotukset.
Syntymäpäivä-teksti on oikeastaan enemmän essee kuin pienoisromaani, ja sen
innoittajana on toiminut kirjailijan 50-vuotispäivä. Merkittävänä vuosipäivänä
ei tapahdukaan mitään mullistavaa ja nostattavaa, vaan jopa päinvastoin:
kirjailijan vaimo saa miehensä huomaamaan erään tämän ajatteluvirheen.
Syntymäpäivä pureutuu analyyttisesti kirjoittamiseen, lukemiseen, ajattelemiseen ja ymmärtämiseen.
Aira kuvailee tyyliään kirjoittaa hutiloivaksi,
säännöttömäksi, kouristuksenomaiseksi, pilailevaksi. Ihan kaikista adjektiiveista
en aivan saa kiinni, mutta hyvin omintakeisesti Aira kyllä kirjoittaa. Välillä hän
myös todella koettelee lukijan ymmärryksen rajoja. Lauseiden väliset suhteet
hämärtyvät ja mennään jopa nonsensen puolelle.
Tällaisen ravistelevan
tekstin lukeminen on virkistävää ja mukavaa vaihtelua. Miellyttävää lukemisesta
tekee se, että molemmissa teksteissä on hulluuksien lisäksi myös tarttumapintaa.
Nunna-tekstistä parhaiten jäivät mieleen jotkin välähdyksenomaiset lapsen
huomiot maailmasta: miten eri tavoin arkiset asiat näyttäytyvät lapsen vinkkelistä.
Muistan itsekin kehitelleeni pienenä ajatusleikkejä, joissa mittasuhteet vääristyvät ja joissa ”mitä jos” -ajatukset menevät vähän liian pitkälle.
Syntymäpäivässä paljon
lukevaa kirjastoihmistä puhuttelee ajatus henkilökohtaisesta kirjastosta:
Luetut kirjat ovat tietenkin myös elettyjä
kokemuksia, ja kaikkien ihmisten lukemien kirjojen summa myös tekee hänestä
tästä näkökulmasta ainutlaatuisen. Tämä henkilökohtainen ”kirjasto” ei koskaan
ole minkään toisen kanssa yhtäläinen; voisi jonkin uskomattoman sattuman kautta
olla, jos joku on lukenut vain vähän kirjoja ja rajoittunut perinteeseen; mutta
jokaisen uuden luetun kirjan myötä yhteensattuman mahdollisuudet vähenevät
ilman muuta.
Tämänsuuntaisia ajatuksia
pulpahtelee mieleen, kun yrittää löytää kirjastossa asiakkaalle tätä puhuttelevia kirjoja. Jokaisella on omanlaisensa lukuhistoria, eikä kenelläkään oikeastaan voi olla tismalleen samanlaisia mieltymyksiä kuin jollakulla toisella — tähän vaikuttaa suuresti juuri tuo henkilökohtainen kirjasto. Onneksi joitakin suuntaviivoja ja yleistyksiä hyödyntäen voi löytää toiselle juuri sen oikean ja tätä mielyttävän kirjan. Ja välillä suositukset menevät ihan metsään, vaikka olisi kuinka varma asiastaan. Lukeminen on niin henkilökohtaista!
Pari vuotta sitten kirjoitin Airan pienoisromaaneista Aaveet & Kirjailijakokous. Molempien yhteisniteiden lyhyehköt tekstit ovat loistavia välipaloja paksujen romaanien välissä. On vapauttavaa antautua tekstien vietäväksi ja luovuttaa jatkuvan ymmärryksen etsiminen.
