Näytetään tekstit, joissa on tunniste Burroughs Augusten. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Burroughs Augusten. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa (2002)

Alkuteos: Running With Scissors.
Suomentaja: Arto Leivo (2006).
Sivumäärä: 260.
Kustantaja: Sammakko.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Riikka Majanen.

Burroughsin omaelämäkerrallinen muistelmateos tuskin jättää ketään kylmäksi. Minä järkytyin ja ihastuin, joku toinen varmasti järkyttyy ja vihastuu. Ärsyyntyminenkään ei olisi vaikeaa.

Kertojana toimii Augusten: hän on tarinan alussa 12-vuotias poika, jonka elämä muuttuu psykedeeliseksi hullunmyllyksi vanhempien eron jälkeen. Runoilija-äiti ei omilta psykooseiltaan kykene enää huolehtimaan pojasta, joten hän antaa pojan oman psykiatrinsa kasvatettavaksi.

Ja psykiatrin perhe eli Finchien klaani se vasta hullu onkin: Lähes jokaisella monimuotoisen perheen jäsenellä on jokin diagnoosi, psyykenlääkkeet ovat tavallinen ratkaisu pieniinkin vastoinkäymisiin ja verbaalisissa yhteydenotoissa toisia haukutaan Freudin kehityskausien nimityksillä. Lattialle ulostaminen ja koiranruoan napsiminen välipalaksi on ihan arkista.

Finchit opettivat minulle, että ihminen voi tehdä omat sääntönsä. Että sinun elämäsi oli sinun omasi, eikä kenenkään aikuisen saisi antaa muokata sitä sinun puolestasi.

Meno äityy välillä niin kreisiksi, että sille on vaikea olla nauramatta. Samalla kauhistuttaa päätön hulluus, sillä todellisuudessa tällainen meno ei paljon naurata. Aikuisten oikeasti kyse kun on seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koulunkäynnin laiminlyönnistä, päihteiden väärinkäytöstä ja niin edelleen.

Muutaman työkaverin hehkuttama kirja osoittautui todella ainutlaatuiseksi lukukokemukseksi. Järkytyin perheen elämäntyylistä: lasten perustarpeet ja -turva jäävät psykiatri-isän kokeilujen varjoon. Samanaikaisesti ihastuin Burroughsin tapaan kertoa. Hän ei kauhistele tai tuomitse, vaan antaa tapahtumien puhua puolestaan. Kaikessa absurdiudessaan tarina vie mennessään, ja lukiessaan välillä on jo unohtaa, mikä on normaalia ja mikä ei.

Burroughsin tarinahan voi olla tosi: kirjan todenmukaisuudesta on väännetty oikeudessa asti. Burroughs väittää tätä tositarinaksi, kasvattiperhe kiistää kaiken. Tällainen asetelma varmasti saa monet vieroksumaan Burroughsia, ajattelemaan hänen olevan vain julkisuudenkipeä. Minun kantani on se, että jos jollakulla on tällainen tarina kerrottavanaan, niin se on kerrottava. On se sitten täysin totta tai ei. Ja soisin mahdollisimman monen lukevan tämän.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...