Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2012)

Kansi: ?

Alkuteos: We Should All Be Feminists.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 45.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nimesin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä yhdeksi tämän kevään kiinnostavimmista uutuuksista alkuvuodesta. Kirja kiinnostaa useasta syystä: Adichien aiemmin lukemani romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus tekivät suuren vaikutuksen. Toisaalta kiinnostuin feminismistä viime syksynä ja olen pikkuhiljaa lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Lähdin pikaisesti kirjastoon, kun kotikaupunkini kirjasto ilmoitti varauksen saapuneen.

Kirja on saanut ulkokirjallista huomiota jo ennen ilmestymistään, koska se annetaan jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle lähiaikoina. Tempaukseen on otettu mallia Ruotsista, missä sama kirja jaettiin koululaisille joululahjana reilu vuosi sitten. Jo nyt jotkut opettajat ovat ilmoittaneet, etteivät aio kirjaa jakaa. Odotettavissa on kohua ja porua.

Kirja on melko ohut ja se sisältää Adichien vuonna 2012 TEDxEustonissa eli Afrikka-konferenssissa pitämän puheen. Puheessaan Adichie perustelee feminismin tärkeyttä omakohtaisesti ja asiallisesti. Adichiesta on tullut feministi ikään kuin vahingossa. Hän on luontaisesti kiinnittänyt huomiota naisten ja miesten eriarvoiseen kohteluun. Adichie kertoo huomioistaan omassa elämässään. Esimerkiksi, kun hän antoi tippiä auton pysäköijälle, mies kiitti tipistä Adichien seuralaista. Oletus on, että naisen rahat ovat kuitenkin mieheltä peräisin. Pikkutyttönä hänestä ei voinut tulla koulussa luokan järjestäjää sukupuolensa vuoksi.

Adichie ei syytä yksilöitä, sillä ongelmat kumpuavat rakenteista. Niitä muuttaaksemme sukupuolta pitää ajatella ja asioista tulee keskustella. Ongelmat eivät ratkea, jos niitä ei tunnusteta.

Adichie haluaa tuoda epäkohdat keskusteluun, mikä ei aina kaikkia miellytä. Häntä on kehotettu olemaan nimittämättä itseään feministiseksi ja hän on saanut huomata, että feministi-käsitteeseen on ladattu paljon negatiivista painolastia. Ennakkoluuloja ja värittyneitä mielikuvia riittää:

Feministi vihaa miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria, feministin mielestä naisilla pitäisi aina olla yliote suhteessa miehiin, feministi ei käytä meikkiä eikä deodoranttia, feministi ei poista ihokarvoja, feministi on huumorintajuton ja jatkuvasti pahalla päällä.

Monille käsitteeseen sisältyy uhkaavia sävyjä, vaikka Adichienkin sanojen mukaan ”feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan”. Miehet ja naiset ovat esimerkiksi monilta biologisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, mutta sukupuoli ei vaikuta yksilön älykkyyteen, innovatiivisuuteen tai luovuuteen.

Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme.

Todella toivon, että kirjan käteensä saavat ysiluokkalaiset lukevat sen.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975)

Alkuteos: Män kan inte våldtas.

Suomentaja: Kyllikki Villa (1976).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Tova Randers on kirjastovirkailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja. 40-vuotispäivänsä kunniaksi hän lähtee ravintolaan tanssimaan ja päätyy sieltä jatkoille Martti Westerin luokse. Mies raiskaa Tovan. Tova ei tee rikoksesta ilmoitusta. Onhan hän kunnanvirkailija ja olihan hän juonut. Hän pelkää julkisuutta ja tietenkin lastensa puolesta.

Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. Niin että naiset kieltävät sen ja torjuvat sen, väheksyvät sitä ja yrittävät olla miehiä, puhua miesten kieltä, pitkiä vaikeita sanoja ja tärkeyksiä joiden tarkoituksena on vain tyhjyyden salaaminen.

Tova päättää kostaa ja tekee miehelle saman, mitä tämä teki hänelle. Tekonsa jälkeen Tova ilmoittautuu poliisille, joka tulee kyllä paikalle, mutta hymähtelee tilanteelle. Perheasia, jokin pikku rouvan leikki.

Miehiä voidaan rangaista mutta ei raiskata.

Tikkanen osoittaakin melkoisen epäkohdan silloisessa yhteiskunnassa: 1970-luvulla miestä ei todella voinut raiskata, sellaista ei ollut olemassa. Kirjan kirjoittamisen jälkeen raiskauslainsäädäntö on muuttunut, ja nykyisin lain silmissä myös mies voi olla seksuaalisen väkivallan uhri.

Kun aloin lukea kirjaa, hämmennyin. Se on kirjoitettu neljäkymmentä vuotta sitten, mutta tuntuu kovin ajankohtaiselta. Edelleen on tarpeen keskustella naisen asemasta ja seksuaalisesta väkivallasta ja vallankäytöstä. Mieleen nousevat raiskauskeskustelut, jotka takertuvat lyhyisiin hameisiin ja juotuihin siidereihin. Miten edelleen rikoksen syytä etsitään sen uhrista. 

Tikkanen kirjoittaa ajattomasti. Tarina voisi tapahtua nyt, koska tahansa. Toki kirjassa eletään 1970-lukua, jolloin ei ollut kännyköitä tai nettiä ja maailma oli monin tavoin erilainen. Itse ongelma ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ehkä vain muuttanut muotoaan.

Sain kipinän teoksen lukemiseen toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Siellä Märta Tikkanen keskusteli Juha Itkosen kanssa, ja havahduin siihen, että Tikkasen tuotanto on minulle täysin vieras. Nyt lukujonossa odottelevat muistelmaromaani Kaksi ja Henrik Tikkasen osoitetrilogia. 

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Hanna, Mari A ja Suketus. 

Kishwar Desai: Pimeyden lapset (2010)

Alkuteos: Witness the Night.

Suomentaja: Terhi Kuusisto (2010).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 237.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Alamy.

Desain esikoisromaanin myötä suuntasin kirjallisella matkallani Intiaan. Pimeyden lapset kertoo synkän ja karmivan tarinan naisten asemasta Intiassa.

Päähenkilö ja kertoja on vähän yli nelikymppinen Simran, joka työskentelee vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä. Paljon nähnyt nainen rentoutuu mielellään viskilasin äärellä ja koittaa parhaansa mukaan sietää äitinsä painostusta hankkia aviomies. Simran katselee maailmaa kokemustensa kautta pilke silmäkulmassa, mikä keventää pimeää tarinaa edes hitusen.

Simran alkaa selvittää kammottavaa perhesurmaa: Jullandurin kaupungissa kolmetoistahenkinen, hyvämaineinen perhe on murhattu, vain 14-vuotias tytär Durga on selvinnyt hengissä. Tyttö löytyi kädet sidottuna ja raiskattuna murhatalosta. Simran yrittää saada tyttöä puhumaan, jotta kauhujen yön tapahtumien kulusta saataisiin jokin käsitys. Virkavalta epäilee automaattisesti Durgaa, sillä eihän tuollaisesta verilöylystä olisi voinut selvitä hengissä. Kädetkin oli löyhästi sidottu, ja motiivi löytyy: ainoana eloonjääneenä hän perisi kaiken.

Pikkuhiljaa Simran alkaa hahmottaa perheen voimasuhteita ja historiaa, joka ei ole niin puhtoinen kuin päältäpäin luulisi. Miten Durgan kadonnut isosisko liittyy tapaukseen? Miksi Durga kieltäytyy kertomasta totuutta? Onko hän sittenkin syyllinen?

Tarina valottuu Simranin kertojaosuuksien välissä otteilla Durgan päiväkirjasta. Mukana on myös Simranin ja erään Englannissa asuvan perheenjäsenen sähköpostikirjeenvaihtoa. Näkökulmien vaihtelu tuo mukavasti eloa tarinaan.

Durgan kohtelu tapahtumien selvittelyn aikana pohjaa perinteiseen näkemykseen tyttöjen tarpeettomuudesta:

Ei ole kulunut kauaakaan siitä, kun kätilöt ottivat vastasyntyneet tytöt äideiltään, sulkivat tyttövauvan saviruukkuun ja kierittivät, kunnes hän lakkasi itkemästä. Tai tytöt yksinkertaisesti tukahdutettiin hengiltä. Tai heille annettiin oopiumia ja heidät haudattiin. Maatalousyhteisöissä tytöt olivat taakka. Hiljattain eräs nainen tunnusti, että hänelle oli tehty seitsemän aborttia, koska hän oli toivonut poikaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle, joten mistään historiallisesta kertomuksesta ei ole kyse. Desain mainio esikoinen pakottaa ajattelemaan naisten alistettua asemaa, korruptiota ja perinteiden painetta nyky-Intiassa. Kirjassa kerrotaan, että vaikka tasa-arvo on Intiassakin parantunut, edelleen joissakin kylissä on vain vajaat 400 naista tuhatta miestä kohti. Erityisen raastavaa on, että äidit ja isoäidit ylläpitävät tilannetta toiminnallaan. Vetää hiljaiseksi.

Myös Durga tietää olevansa ei-haluttu lapsi sukupuolensa takia ja siksi, että on niin tumma ja karvainen. Mutta hän on sitkeää tekoa – hän ei lakannut itkemästä.

Tarina koukutti minut heti ensilehdiltä. Kirjan juoni, aihe ja kerronta muodostavat niin toimivan kokonaisuuden, etten olisi malttanut jättää kirjaa kesken lainkaan. Se takertui käsiini.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat punjabilaiseen Jullandurin kaupunkiin. Ensin tökkäsin Intian neulan keskelle maata, mutta aloin miettiä, miksen sijoittaisi neuloja tarkemmin kirjan tapahtumapaikan mukaan. Teen näin myös jatkossa, jos vain tapahtumapaikka on tiedossa ja sijaitsee kyseisessä maassa.

Intia kartalla.