Kuukauden nobelisti: Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Otava 2000. 155 s.
Alkuteos: Irisches Tagebuch (1957).
Suom. Kai Kaila (1975).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Heinrich Böll (1917‒1985) on Kirjakimaran maaliskuun nobelisti. Böll on kuulostanut aina jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, joten päätin aloittaa hänen tuotantoonsa tutustumisen "helpommasta päästä" eli matkakirjasta. Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi alkukielellä vuonna 1957, ja ensimmäinen suomennos vuonna 1975, kolme vuotta Böllin Nobel-palkinnon jälkeen. Luin Seitsentähdet-sarjassa vuonna 2000 ilmestyneen painoksen, johon Jyrki Vainonen on kirjoittanut saatesanat.

Päiväkirja vihreältä saarelta on saksalaisen kirjailijan rakkaudentunnustus Irlannille, Swiftin, Yeatsin ja Joycen kotimaalle. Läpi kirjan Böll puhuu maasta ja sen kansalaisista lämpimästi ja kunnioittavasti, vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään paikallisia käytäntöjä ja tapoja. Kirjassa Böll raportoi päiväkirjamaisesti perheensä matkasta Irlannissa ja sommittelee väliin tarinoita paikallisista ihmisistä.

Böll tekee huomioita muun muassa irlantilaisten luonteenlaadusta. Saksalainen säntillisyys joutuu kohtaamaan irlantilaisten aikakäsityksen. Irlantilainen sananlasku "Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi" kuvastaa hyvin paikallista suhtautumista vaikkapa sovittuihin aikatauluihin. Böll pohtii myös paikallisia sääilmiöitä, kansantarinoita, uskomuksia ja sananlaskuja. Kaikkeen hän suhtautuu positiivisessa hengessä. Junan ikkunasta hän havainnoi paljon saaren luontoa, jolle tyypillistä ovat kumpuilevat nummet ja hohtavanvihreä sammal.

Böllin matka vie ainakin Dubliniin, Limerickiin, Athloneen ja Mayoon. Matkan edetessä hän saa huomata, että hylätyt kylät ovat kansallismaisemaa. Irlanti on nimittäin lähtijöiden ja jo lähteneiden maa: esimerkiksi kuuden lapsen äiti kertoo vain kahden lapsistaan jääneen kotimaahansa, muut neljä lähtivät työn ja paremman elintason perässä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Suhdeluku lähteneiden ja jääneiden välillä tarkoittaa sitä, että maailmalla on miljoonia irlantilaisia ja heidän jälkeläisiään.

Saatesanoissa Jyrki Vainonen varoittelee, ettei Böllin kirjaa kannata pitää todenmukaisena matkaoppaana, sillä se on varsin romantisoitu esitys vihreästä saaresta. Lisäksi se on jo melkoisen vanha, joten maa on muuttunut Böllin ajoista melkoisesti. Ainakin vehreät maisemat ja kansalaisten perusluonne ovat varmasti vielä nykymatkaajan saavutettavissa.

Huomasin ilokseni kirjaston kirjan kiertäneen monen lukijan käsissä, sillä käsissäni oleva nide pysyy vain hädin tuskin kasassa. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä kirja on sujuvasanainen ja mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Irlannista ja kirjailijan tarkkoja havaintoja on aina antoisa lukea. Kirjailijoiden matkapäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni kiehtovaa luettavaa. Bölliä ennen olen reissannut ainakin Antti Tuurin matkassa eri puolilla Eurooppaa usean kirjan verran ja Juha Itkosen kanssa Amerikassa. Tänä vuonna ilmestynyt Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja juuri uusintapainoksena ilmestynyt Ulla-Lena Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan pääsevät jossakin vaiheessa lukuun.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Böllin kirjasta ovat bloganneet ainakin Luettua elämää -blogin Elina ja Tarukirjan Margit, joka on myös lukenut kirjan osana Kuukauden nobelisti -sarjaansa.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 222.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.

Matkustin Tuurin kanssa tällä kertaa ympäri Eurooppaa aurinkotuolista käsin. Tuurin matkakirjoista olen aiemmin lukenut Bospor Expressin, jossa kirjailija kertoo matkastaan turkkilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Se on yhtenäisempi teos, sillä siinä keskitytään yhden matkan kuvaukseen. Matkoilla Euroopassa on pikemminkin tekstikokoelma, jonka jokainen teksti kertoo yhdestä matkasta. Erona Bospor Expressiin on myös kantaaottavuus: tässä Tuuri puolustaa kärkkäästi esimerkiksi vaihtoehtoisia lääkemuotoja ja akupunktiota ja vastustaa ainakin joitakin kalastusmuotoja. Tällaista en muista toisesta teoksesta.

Kirjailija matkustaa yksin tai vaimonsa Merjan kanssa. Tuurin ajatusmaailman mukaisesti tärkeintä on matkanteko ja matkalla oleminen, ei niinkään päämäärä. Hän on kiinnostunut paikallisesta kulttuurista ja historiasta ja hän kuvailee luontoa, ravintoloita, ruokia ja tunnelmaa. Tarkat havainnot ja kiire eivät sovi yhteen. Matkat eivät ole kirjailijalle juuri koskaan lomaa: hän pitää töitään mukanaan ja työstää teoksiaan kurinalaisesti lähes päivittäin.

Herään aamulla aikaisin, myrsky on tauonnut ja on taas hiljaista ja tyyntä. Aurinko nousee, heittää vuorten pitkän varjon kauaksi mereen, alkaa lämmittää. Kerään terassilta myrskyn tuomia oksia ja lehtiä. On vielä viileää, avaan ruokailutilan ikkunaluukut ja syön sisällä. Katselen, kuinka pienten kalastajaveneiden laivasto ajaa merelle ja ryhtyy kalastamaan lahdella. 

Teen töitä yhdeksään saakka, kirjoitan edelleen juttuja kalastuskirjaani. Yhdeksän aikoihin vaimoni tulee yläkertaan hakemaan minua aamiaiselle; juon kupin kahvia hänen seurakseen.

Kun aamupäivän pyhittää kirjoittamiselle, voi loppupäivän keskittyä kohdekaupunkiin tutustumiseen. Tuuri on matkustellut ympäri Eurooppaa jo koulupojasta asti, joten konkarimatkailija tekee myös kiinnostavia huomioita siitä, miten Eurooppa ja eurooppalaiset ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet.

Tuurin matkakirjojen lukujärjestyksellä ei sinänsä ole väliä, mutta jos nyt voisin valita, lukisin ensin tämän ja sitten vasta Bospor Expressin, sillä tämä kirja pohjustaa monia ajatuksia, jotka tulevat esiin myös myöhemmässä teoksessa. Kirjailijan laajassa tuotannossa on vielä muitakin matkakirjoja, kuten Pieni suuri maa ja Neljännen valtakunnan vieraana, joihin aion ehdottomasti tutusta. Onni on monta lukematonta Tuuria!

Voin suositella kirjaa erityisesti lomalukemiseksi: teksti on kepeää jutustelua ja etenee jouheasti. Tuurin matkassa saa nauttia taidokkaan pelkistetystä kerronnasta ja lakonisesta huumorista. Vaarana on, että tekisi itsekin mieli hypätä junaan tai astua laivaan ja lähteä!

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 381.

 Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

14 solmua Greenwichiin kertoo kilpailusta, joka toteutetaan tiedemies Edmond Halleyn (1656–1742) muistoksi. Tavoitteena on kiertää maapallo vuoden aikana Halleyn hengessä eli 1700-luvun oloja mukaillen. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä jalkapatikkaa ja purjevenettä. Kirjassa raskasta taivalta seurataan joukkueen numero 6 näkökulmasta. Joukkueen muodostavat Irlannissa asuva aviopari Graham ja Isla, heidän vanhan opiskelukaverinsa Petr ja tämän veli Kari, joka liittyy seurueeseen myöhemmin. 

Matkaan lähdetään Greenwichin nollameridiaanilta, ja tarkoitus on palata tismalleen samaan paikkaan vuoden kuluttua. Matkan reitti kulkee alusta loppuun samaa pituuspiiriä pitkin; kilpailijat saavat poiketa meridiaanilta maalla vain mailin verran ja merellä kymmenen meripeninkulmaa. Kilpailijat kulkevat siis kuin kapeassa tunnelissa noin 40 000 kilometrin matkan. Matkantekoa valvoo jatkuvasti Lontoosta käsin järjestäjä, ja kilpailu etenee tiukkojen sääntöjen puitteissa.

Kirjassa kaikki matkalla olijat pääsevät ääneen. Kertojana on pääasiassa Kari, jonka kertoma täydentyy Petrin muistikirjasta poimituilla otteilla. Lisäksi mukana on Islan ja Grahamin kirjoittamia lokikirjan tekstejä. Alkuun minulla kesti ymmärtää tätä kertojaratkaisua, varsinkin kun Kari ei edes ole alkumatkalla mukana, mutta melko pian moniäänisyyteen tottui. Ja lopulta selittyi erikoinen pääkertojaratkaisukin.

Tartuin kirjaan skeptisenä. Epäilin, etten jaksaisi innostua maailmanympärysmatkasta. Olipa mukava jälleen murtaa ennakkoluulonsa, sillä pikaluin kirjan parissa illassa. Kirja kuvaa minusta tuntuvasti matkalla olemista, sitä tilaa, johon joskus matkoilla ollessaan pääsee. Lukuelämys vei maailman ympäri pikavauhtia, kunnes lopulta kotiinpaluuta alkoi jo odottaa. 

Parhaimmillaan Jalonen on vaihtuvien tunnelmien kuvaajana sekä ympäristön havainnoijana. Kieli on minun makuuni sopivan omaperäistä olematta liian keksimällä keksittyä:

Viljelty palmukaistale loppui jyrkän töyrään alle. Metsä sankkeni ja kostui ja muutaman sadan metrin matkalla rinne muuttui vaikeakulkuiseksi rydöksi jossa kasvoi vieri vieressä metrien korkuisia saniaisia ja raunioisia. Maa oli livettävän märkää ja varjokohdissa mustana suona.

Loppua kohden aloin kyseenalaistaa tarinan uskottavuutta. En tarkoita verrattuna todelliseen maailmaan, vaan tarinan maailman uskottavuutta. Olisivatko kilpailijat muka pystyneet viemään urakkansa loppuun sen jälkeen, mitä matkalla kävi? (Tämä jää hieman kryptiseksi, mutta liikoja ei parane paljastaa.) Vaikka kilpailu on sekä fyysisesti että henkisesti kuluttava, on myös alussa niin periaatteisiinsa uskovan Grahamin vätysmäisyys lopussa minusta epäuskottavaa. Myöskään Karin päätöstä en niele, se ei ole perusteltu.

Osallistuin tällä kirjalla Morren maailman jo päättyneeseen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste loppui itsenäisyyspäivänä, mutta tämän tekstin syntyminen vei aikansa. Haasteessa riitti, että oli määräpäivään mennessä lukenut kirjat, bloggauspakkoa ei ollut. Arpaonni oli puolellani, sillä voitin haasteen loppuarvonnassa lohdutuspalkinnon, mikä oli hauska yllätys! Palkinnoksi saatu Mörkö-magneetti pääsi jo muiden muumilaaksolaisten joukkoon jääkaapin oveen.

Ilsen, Lumiomenan Katjan ja Jokken arviot voit kurkata linkeistä.

Johanna Venho: Syntysanat (2011)

Sivumäärä: 210.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Marjaana Virta

Johanna Venhon nimi on ollut jo tovin kiinnostavien kirjoittajien listallani. Syntysanat on Venhon ensimmäinen romaani; aiemmin hän on kirjoittanut runoja ja lastenkirjoja. Takakansitekstin mukaan kyseessä on "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti". Komea se totisesti on!

Syntysanat vie lukijan kahden hyvin erilaisen naisen maailmaan. Hanna Zuleima Frank on itsenäinen ja pippurinen kirjailija, joka muuttaa Kourankorven kylään vanhaan pappilaan voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Läheisessä rintamamiestalossa asuva Mesi puolestaan on kuihtuva kotiäiti, joka elää ruoanlaiton ja muiden kotitöiden täyttämää arkea hoitaen lapsiaan ja vanhuudenhöperöä äitiään. Arki on lastenohjelmia, puuroa ja äidin lääkkeitä. Rutiineja.

Mesin tasaiseen elämään on alkanut tulla säröjä, kun hän on lukenut Hannan kirjoittamaa kirjaa. Nyt kun mullistavan teoksen kirjoittanut kirjailija asuu ihan vieressä, Mesi ei voi hillitä uteliaisuuttaan. Hanna vuorostaan alkaa kiinnostua Mesin historiasta ja ennen kaikkea Aarnista. Aarni oli Mesin suuri rakkaus, sittemmin traagisten tapahtumien jälkeen ulkomaille karannut papin poika. Molemmilla naisilla on kipeitä muistoja, jotka on pakko käsitellä ennen kuin pääsee eteenpäin. Muutos voi pelottaa, mutta se kannattaa.

Luvut on nimetty Hannan ja Mesin mukaan, mukana on myös Hannan päiväkirjamerkintöjä. Luvuissa on käytetty erilaisia kertojia: Mesin luvuissa kaikkitietävä kertoja havainnoi ja selostaa tapahtumia, kun taas Hannan luvuissa Hanna itse on kertoja ja kokija. Pidin tästä erottelusta kovasti, se on selkeä keino erottaa naisten näkökulmia.

Pystyin lukiessani samastumaan molempiin naisiin, niin erilaisia kuin he ovatkin. He ovat molemmat jollakin tapaa etsijöitä, kaipaavat jotakin. He pohtivat menneisyyttään, tekevät tiliä valinnoistaan. Hanna myös eksplisiittisesti pohtii entiselle miesystävälleen Ouralle, mitä hänestä olisi voinut tulla.

Syntysanat teki minuun syvän vaikutuksen erityisesti kielellään. Kieli on kekseliästä, runollista ja soljuvaa, mutta ei kuitenkaan ärsyttävän kikkailevaa. Lyyrisyys ei tee tekstistä vaikeaa, lukeminen on nautinto. Olin lukiessani todella myyty. Ehkä juuri suuren ihastuksen vuoksi kirjasta on nyt kovin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että en löydä sopivia sanoja kuvaamaan teoksen tunnelmia ja viehätystä. Voin vain todeta, että lukekaa ihmeessä, niin voitte kokea kielen itse.

Ainoa piirre, mistä en teoksessa innostu, on lopussa oleva listaus, mitä henkilöt tekevät tarinan päättymisen jälkeen. Se on mielestäni jotenkin turha, lapsellinenkin.

Syntysanat on ihastuttanut lisäkseni ainakin Katjaa, ja siitä on kirjoitettu myös Ilselässä ja Sinisen linnan kirjastossa. Kustantajan esittely löytyy täältä. Matti Mäkelä on arvioinut Syntysanat täällä (HS 10.11.2011).

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 188.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Rosa Liksomin Finlandia-palkinnon voittanut Hytti nro 6 on raameiltaan matkakirja: se kertoo hyttitovereiksi sattuvien tytön ja miehen junamatkasta Siperian halki Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Junan puksuttaessa asemalta toiselle taakse jäävät vuorotellen Moskova, Omsk, Novosibirsk, Irkutsk, Ulan Ude ja monet muut. Joillekin asemille pysähdytään hetkeksi, toisille jäädään useammiksi päiviksi, jotta veturi saa hengähtää.

Matkalla syödään eväitä, kuivapeseydytään tuntien jonottamisen jälkeen haisevassa vessassa ja katsellaan Siperiaa junan ikkunoista. Liksomin maalauksellinen teksti luonnostelee lukijalle elävästi karun neuvostomaiseman.

Kirjan etulieve.

Matkasamovaarissa haudutetun teen höyrystämässä hytti-ilmassa löyhkäävät sipuli, votka ja miehen rivot jutut. Miehen puheissa toistuvat rivoudet muistuttavat, että Liksomiahan tässä ollaan lukemassa. On paljon suoraa puhetta ja sen vastapainona vaikenemista. Miehen puhetulva on välillä tytölle liikaa: joskus siltä säästyy sulkemalla korvat tai kuuntelemalla korvalappustereoita, mutta toisinaan tytön on pakko paeta käytävälle. Kunnes siihen samaan kopperoon on taas palattava.

Hytissä numero kuusi matkaa taittavien kuvaamisessa nimillä ei juuri ole väliä. Tyttö on tyttö ja mies on mies. Kaalikorvainen, karkeapuheinen mies punnertaa aamuisin ja juo votkaa kuin vettä. Tyttö kuuntelee, havainnoi, piirtää ja kuvittelee. Hän on opiskellut Moskovassa, ja tälle matkalle oli tarkoitus lähteä Mitkan kanssa, kunnes kaikki loksahti vinoon. Vaikka hän on nyt matkalla yksin, moni asia tuo mieleen Mitkan, tämän äidin Irinan, rakkauden ja muistoja.

Ennen lukemista minua ”varoiteltiin” siitä, että kirjan luettuani haluaisin itsekin vastaavalle matkalle. Matkakuvaus sai ennen kaikkea kaipaamaan itse matkustamista. Sitä tunnelmaa, kun on lähtöpaikan ja määränpään välissä ja kun pienistä asioista tulee tärkeitä. Tytöllekin hytin oma sänky alkaa tuntua rakkaalta ja miehen katse välillä kotoisalta. Matkalla myös monesti havaitsee, mikä on elämässä tärkeintä.

Kirjan takalieve.

Hytti nro 6 on lyhyehkö, mutta vahva kuvaus eteenpäin lonksuttavasta matkasta. Jos teos olisi ollut pidempi, sitä lukiessa olisi voinut tulla Liksom-ähky. Vaikka rivoudet hieman häiritsivät lukemistani, en voi kuin ihailla Liksomin sanataidetta. Toistot rytmittävät tiivistä kerrontaa, ja muoto on hiottua. Liksom kertookin viimeisimmässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (Tammikuu 2012), että romaanin työstäminen alkoi viisi vuotta sitten: teksti syntyi kolmessa vuodessa, kaksi hän käytti hienosäätöön. Sen kyllä huomaa.