Kim Leine: Kuilu

Kansi: Jussi Kaakinen.

Tammi 2018. 727 s.
Alkuteos: Afgrunden.
Suomentaja: Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sain ensikosketukseni norjalaisen Kim Leinen tuotantoon pari vuotta sitten, kun luin hänen edellisen suomennoksensa Ikuisuusvuonon profeetat. Teos yllätti minut täysin, ja muistan edelleen, millaista oli lukea rujon realistista tarinaa 1700-luvun Grönlannista. Nyt Leine on valinnut aivan toisenlaisen miljöön ja aikakauden, sillä tuore suomennos Kuilu lähtee liikkeelle Suomen sisällissodasta vuonna 1918.

Tanskalaiset veljekset Kaj ja Ib ovat kaksoset, jotka osallistuvat Suomen sisällissotaan vapaaehtoisina. He matkustavat Suomeen sotimaan seikkailunhaluisina ja tuntuvat pelkäävän enemmän pakkasta kuin luoteja. Uhon rinnalla kytee kuitenkin pieni pelko, kuten Ib pohtii:

Pelkään mitä sota meille tekee. Pelkään mitä menetän, mitä saan. Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Silti odotan sotaa.

Veljekset ajautuvat sodan julmuuksien pauloihin ja hyödyntävät sekasortoista tilannetta pidäkkeettä. Sotakokemus varjostaa valkoisten puolella sotivien veljesten elämää loppuun asti. Sodan mielettömyys, tuhoaminen, hajottaminen ja tappaminen muuttavat molempien suhtautumista elämään ‒ ja kuolemaan.

Sisällissotakokemusten jälkeen Ib opiskelee lääkäriksi. Ihmismielen kiehtovuus ohjaa hänet psykiatrian pariin, ja siitä edelleen tutustumaan hypnoosiin ja kokeilemaan manipuloinnin taitoja myös arkielämässä. Tälle lääkärille mikään ei ole pyhää, ei edes elämä. Kaj puolestaan päätyy ympäri Eurooppaa matkustavaksi lehtimieheksi. Hänen teologian opintonsa eivät johda pappisuralle, häntä vaivaavat uskon puute ja edelleen seikkailunhalu. Naisseikkailut koituvat lopulta kohtalokkaiksi.

Kuilu on eräänlainen tutkielma ihmismielen synkkyyksistä ja pimeistä puolista. Näiden tarkasteluun sota on otollinen näyttämö. Raakuudet vaikuttavat eri tavoin eri ihmisiin, minkä näyttää toteen mielenkiintoisesti se, että päähenkilöinä ovat kaksoset. Tilaisuusko tekee julmurin, vai kumpuaako pahuus sisältäpäin?

Ikuisuusvuonon profeetoista tuttu ruumiillisuus on vahvasti mukana myös Kuilussa. Ruumiinaukot ja niistä leijuvat löyhkät ja imelät tuoksut leijailevat lukijan nenään kirjan sivuilta. Osasin odottaa tätä, joten en hätkähtänyt, mutta voin kuvitella, että herkemmille lukijoille Leinen suoruus ja tekstin aistillisuus voivat olla liikaa.

Kirjan lopussa on kirjailijan jälkimietteet, joissa Leine kertoo kirjan synnystä. Kuilu pohjautuu elokuvakäsikirjoitukseen, jonka Leine teki ohjaaja Claus Bohmin vastarintamies Peter de Hemmer Gudmesta kertovaan elokuvaan. Käsikirjoituksen valmistuttua aihe tuntui jääneen kesken. Leine kaavaili aiheesta vielä lyhytromaania, mutta aineisto vei mennessään ja syntyi Kuilu, pituudeltaan yli 700 sivua.

Kim Leine on kiehtova kirjailija monella tapaa. Sekä miehen värikäs menneisyys että teosten taustat herättävät paljon kysymyksiä. Norjassa syntynyt Leine muutti teini-ikäisenä Tanskaan ja myöhemmin Grönlantiin pakoon päihteiden väärinkäytön sumentamaa elämää. Molemmat tähän mennessä suomennetut teokset ovat laajuudeltaan tiiliskiviluokkaa ja vaatineet hurjasti taustatyötä. Onkin meidän kaikkien innokkaiden Leine-fanien onni, että mies saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla hän keskustelee Sirpa Kähkösen kanssa lauantaina 26.5.

Luin kirjan tammikuussa enkä voinut kuin ihastella: mikä avaus käännöskirjavuodelle! Leine on luonut jälleen kiehtovan, vaikkakin rankan tarinan. Käänteitä ja vauhtia riittää, mutta myös tarinan psykologinen ulottuvuus on ajatuksia herättävä.

Kuilu on ajankohtainen teos näin Suomen sisällissodan muistovuotena. Osallistunkin kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa kirja menee minulle kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Kuilu muualla: Kirjaluotsi.

Peter Høeg: Lumen taju (1992)

Alkuteos: Frøken Smillas fornemmelse for sne.

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 487.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Ulla Vuorinen.

Lumen taju nostetaan monesti Peter Høegin parhaaksi kirjaksi. Aiemmin olen lukenut häneltä Rajatapaukset ja Susanin vaikutuksen, jotka molemmat tekivät vaikutuksen. Odotukseni olivat siis erityisen korkealla, kun aloin lukea Lumen tajua.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun talvisessa Kööpenhaminassa sattuu onnettomuus: 6-vuotias Esajas putoaa yöllä katolta ja kuolee. Tapaus ihmetyttää pojan kanssa ystävystynyttä naapurin naista, grönlantilaissyntyistä Smilla Jaspersenia: oliko tapaus todella onnettomuus? Vai oliko joku pojan kanssa lumisella katolla? Smillan selvitystyöstä kehkeytyy vaiheikas jännitysnäytelmä, joka vie naisen aina Grönlannin hyisille jäätiköille saakka.

Lumen tajussa käytetään paljon merenkulkuun liittyvää sanastoa, joten lukiessa pääsin oppimaan uutta. En esimerkiksi ollut aiemmin tiennyt, että laivan takaosaa kutsutaan ahteriksi. Kielikorvaani hieman särähtää, että moottorien voimalla liikkuvan laivan yhteydessä käytetään verbiä 'purjehtia'. Tarkistin asian vielä sanakirjasta — tämä todella on vakiintunut ilmaisu.

Luin kirjaa tammipakkasten paukkuessa nurkissa, mikä olikin kirjalle loistava lukuajankohta, sillä kirjassa pohditaan lumen, jään ja pakkasen olemusta. Nyt 37-vuotias Smilla on viettänyt lapsuutensa Grönlannissa, joten erilaisten lumi- ja jäätyyppien ominaisuuden ja käyttäytyminen ovat hänellä veressä. Grönlannin-vuodet ovat vaikuttaneet vahvasti myös hänen maailmankuvaansa:

Lapsuus Grönlannissa on iäksi turmellut suhteeni hyvinvointiin. Näen kyllä, että hyvinvointia on. Mutta minusta ei ole tavoittelemaan eikä todella arvostamaan sitä. Eikä näkemään sitä päämääränä.

Smilla on kiehtova persoona, juuri sopivan roisoinen seikkailuromaanin päähenkilö. Hän on kipakka ja peloton, jopa uhkarohkea. Smilla seuraa sydämensä ääntä, minkä lisäksi häntä ohjaa vahva moraalinen tunto.

Smilla on mielenkiintoisesti Tanskan ja Grönlannin välissä, hän ymmärtää molempia kulttuureita ja kieliä. Lumen taju ottaa kantaa Grönlannin asemaan:

Mikä tahansa alkuperäiskansa vaikuttaa eurooppalaisen luonnontieteen määrittämällä numeerisella asteikolla mitaten ylempien apinoiden kulttuurilta.
       Numeerisissa arvioinneissa ei ole mieltä. Yrityksestä verrata kahta kulttuuria keskenään ja päätellä, kumpi on kehittyneempi, ei voi tulla muuta kuin taas yksi tuhruinen projektio läntisen kulttuurin vihasta omia varjojaan kohtaan.  

Grönlanti on Tanskalle kuuluva itsehallintoalue, josta huomasin tietäväni kovin vähän. Jäätikköinen saari alkoi kiinnostaa kirjan myötä enemmän, joten odotan jo pääseväni Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeettojen pariin: kirja on toisen lukupiirini helmikuun kirja, ja siinäkin liikutaan Grönlannissa.

Lumen taju on ajatuksia herättävä kirja, jonka juoni vetää ja jonka henkilöt ovat monipuolisia. Ihana Høeg ei siis taaskaan pettänyt! Yritän mahduttaa lukemistooni tänä vuonna vielä lisää hänen kirjojaan. En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin pitää pääni kylmänä uutuuskirjojen kanssa, niin että aikaa jäisi myös lempikirjailijoiden teoksille ja klassikoille.