Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997)

Alkuteos: Harry Potter and the Philosopher´s Stone.

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (1998).

Kustantaja: Tammi.

Kesto: 10 t 28 min.

Lukija: Vesa Vierikko.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Launis.

Harry Potter -sarja ja sen hahmot ovat niin laajasti tunnettuja, että vähintään aloitusosan lukemisen voisi sanoa jo kuuluvan yleissivistykseen. Maailman kenties tunnetuin lastenkirjasarja ei paljon esittelyjä kaipaa, joten keskityn tässä jutussa lähinnä lukukokemukseni ruotimiseen. Alkuun kuitenkin kerron kirjan tapahtumista ja henkilöistä lyhyesti, sillä Kirjakimaran lukijoissa saattaa hyvinkin olla sellaisia, joille maailman kuuluisin velho ja hänen tarinansa ovat vielä vieraita.

Harry Potter saa 11-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä tietää, että hän on velho ja hänen vauvana menettämänsä vanhemmat olivat velho ja noita. Harry on asunut koko lapsuutensa "tavallisten" sukulaisten hoteissa, eikä häntä ole kohdeltu hyvin. Nyt Harry kutsutaan opiskelemaan Tylypahkaan, joka on velhojen ja noitien sisäoppilaitos. Taikominen ja velhona eläminen ovat Harrylle uutta, kuten myös se, että hän on velhomaailmassa kuuluisa. Koulussa hän ystävystyy muun muassa Ronin ja Hermionen kanssa, ja he kaikki asuvat Rohkelikko-nimisessä tuvassa. Koulussa Harry oppii pelaamaan huispausta, joka on velhojen ja noitien ilmassa luudanvarsilla pelattava joukkuepeli. Oppiaineina koulussa ovat esimerkiksi taikajuomat, muodonmuutokset ja velhojen historia. Harry ajautuu koulussa kavereineen seikkailuun, jossa keskeisenä on hyvän ja pahan taistelu.

Luin kirjan alkukielellä yläasteella lähemmäs parikymmentä vuotta sitten. Muistikuvani tuosta lukukerrasta olivat haalistuneet niin, että tarina oli minulle nyt kuin uusi. Aloin kuunnella äänikirjaa suomeksi  tänä syksynä useammasta syystä. Ensinnäkin Jaana Kapari-Jatan kehuttu suomennos kiinnosti. Halusin kokea, miten hänen tekemänsä ratkaisut toimivat. Kuunnellessani vaikutuin Kapari-Jatan luomista kekseliäistä nimistä ja velhomaailman termeistä. Muutenkin teksti soljuu kauniisti.

Toiseksi olin utelias tietämään, mistä Potterin vetovoima syntyy. Olin kyllä aluksi hieman skeptinen: miten mahtaisin jaksaa lasten fantasiakirjaa, kun en yleensäkään piittaa fantasiasta? Olin kuitenkin nopeasti koukussa. Henkilöhahmot ovat sopivan ihastuttavia ja vihastuttavia, ja juoni kutkuttavan jännä. Ihastuin Rowlingin luomaan maailmaan ja aloin arvostaa kirjailijan mielikuvitusta. En enää yhtään hämmästele Potterin suosiota.

Oikeastaan kuuntelemiselle on vielä kolmaskin syy: kaipasin kipeästi mielenkiintoista kuunneltavaa työmatkoille. Voin hetkeksi unohtaa sopivien äänikirjojen metsästyksen, sillä kirjalla on jatko-osia kuusi, ja kaikista on tehty äänikirjat. Harrysta hullaantuneena aion kuunnella ne kaikki. Laskeskelin, että koko kirjasarjan yhteiskesto äänikirjoina on huimat 140 tuntia, eli minulla on vielä noin 130 tuntia Potteria jäljellä! Tämä tuntuu lohdulliselta, sillä kirjan päättyessä olisin halunnut jäädä velhomaailmaan. Vielä kun äänikirjat lukee sellainen taituri kuin Vesa Vierikko, niin kuuntelu on elämys.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (1719)

Alkuteos:The life and strange surprising adventures of Robinson Crusoe.

Suomentaja: Väinö Hämeen-Anttila (1911).

Lukija: Lars Svedberg.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 12 t.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Haaksirikkoutuneen Robinson Crusoen tarina on varmasti valtaosalle tuttu, vaikka ei Defoen kirjaa olisikaan lukenut. Vuonna 1719 ilmestynyt seikkailukirjaklassikko on kiehtonut ihmisiä jo lähes kolmensadan vuoden ajan, ja tarina on muun muassa sovitettu elokuvaksi monta kertaa. Minäkin tiesin Crusoen vaiheet pääpiirteissään, kun aloin kuunnella äänikirjaa. Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, koska tarina on niin yleisesti tunnettu.

Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja alkaa kuvaamalla vaiheita ennen haaksirikkoa. Crusoe on hyvinvoivan ja varakkaan perheen vesa, joka karkaa nuorena miehenä kotoaan merille. Maailmalla hän kohtaa monia vaarallisia vaiheita ja lopulta kohtalokkaan haaksirikon. Laivan koko muu miehistö menehtyy, ja vain Robinsonin onnistuu pelastautua läheiselle saarelle.

Autiolla saarella selviytymisessa haasteiksi muodostuvat luonnon armoilla elämisen lisäksi tylsyys ja ajan kulumaan saaminen. Määrätietoisuus ja esimerkiksi päiväkirjan kirjoittaminen auttavat miestä pysymään järjissään. Crusoe on toimelias ja sinnikäs: jos hän tarvitsee asumukseensa esimerkiksi pöydän, hän alkaa työstää sitä. Ei haittaa, vaikka puusepäntaidot ovat vajavaiset ja työ edistyy hitaasti, sillä aikaahan hänellä on. Vuosien saatossa hän nikkaroi melkoisen asumuksen itselleen.

Vuodet saarella vierivät, ja välillä tarinassa tehdään suuriakin aikahyppyjä. Crusoe viettää saarella lopulta huimat 28 vuotta. Lähes parikymmentä vuotta hän elelee vailla ihmisseuraa, kunnes eräänä päivänä saaren rantaan ilmestyy ihmisen jalanjälki. Crusoe kohtaa kannibalismia harjoittavia alkuasukkaita ja pelastaa heistä yhden kurjalta kohtalolta: näin hän saa itselleen palvelijan, Perjantain.

Crusoen kolonialistinen asenne ja maailmankatsomus kiinnittävät nykylukijan huomion. Hän ottaa saaren haltuun ja toimii määräysvaltaisesti. Alkuasukkaat ovat itsestäänselvästi palvelijoita, ja heidän kulttuurinsa nähdään alempiarvoisena. Crusoe myös käännyttää alkuasukkaita omaan uskoonsa.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen, mutta äänikirja oli yllättävän raskas kuuntelukokemus. Hidastempoinen tarina oli tähän vain osasyy, sillä eniten minua häiritsi kirjan kieli. Lauserakenteet ja sanasto ovat sellaisia, että niihin kiinnittää pakosti huomiota. Kuuntelemani äänikirja pohjautuu Väinö Hämeen-Anttilan suomennokseen vuodelta 1911, ja teos on saatavilla Juhani Lindholmin suomennoksena vuodelta 2000.

Kirjan kuunneltuani jäin miettimään, onko kirja nykylasten makuun, enkä toisaalta muutenkaan suosittelisi tätä kovin pienille lapsille. Nuorille ja aikuisille sen sijaan tämä klassikko on kiehtovaa luettavaa, mutta kehotan tutustumaan Crusoen tarinaan tuoreemman suomennoksen kautta.

Blogistaniassa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sonja, Jokke ja Noora.

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (1906)

Alkuteos: Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige.

Suomennos: Päivö Taubert (1989).

Lukija: Inkeri Wallenius.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 3 tuntia.

Oma arvio: 3/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Taannoinen jokasyksyinen Nobel-keskustelu herätti kiinnostukseni naisnobelisteja kohtaan. Tiesin, että Nobel-palkitut ovat pääasiassa miehiä, mutta silti palkittujen tarkempi tutkiskelu hätkähdytti: kaiken kaikkiaan kirjallisuuden nobelisteja on 112, ja heistä naisia on vain 14. Tänä vuonna palkinto meni valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitsille, ja halusin alkaa tutustua häneen ja hänen edeltäjiinsä.

Ensimmäinen palkinnon saanut nainen oli ruotsalainen Selma Lagerlöf, jolle palkinto myönnettiin vuonna 1909. Yksi Lagerlöfin tunnetuimmista teoksista on lastenkirja Nils Holgerssonin ihmeellinen matka, joka tunnetaan suomeksi myös nimellä Peukaloisen retket villihanhien seurassa.

Tarinan päähenkilö Nils Holgersson on pieni poika, jonka haltija taikoo pienen pieneksi Peukaloiseksi rangaistuksena ilkeydestä. Peukaloinen ymmärtää eläinten kieltä ja päätyy hanhien matkakumppaniksi. Peukaloinen matkustaa hanhen selässä läpi koko Ruotsin.

Lagerlöf kirjoitti kirjan alun perin koulujen lukukirjaksi, mikä näkyy selkeästi: kirja on hyvin opettavainen ja sillä on selkeä pedagoginen sanoma. Lintuperspektiivistä katsellen selostetaan, minkälaista on Ruotsin eri osissa. Matkalla Peukaloinen ja hanhet kohtaavat vaaroja ja seikkailuja, joista selvitään neuvokkuuden ja rohkeuden avulla. Ilkeästä ja laiskasta pojasta kasvaa matkan aikana rohkea ja tarmokas.

Peukaloisen matka oli minulle ennestään tuttu lapsuudesta, mutta ei kirjana, vaan tv-sarjana. Jo Nils Holgerssonin nimi saa sarjan tunnuskappaleen soimaan päässä. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee Inkeri Wallenius. Ääni on tuttu ja turvallinen, sillä hän toimi myös tv-sarjan kertojana.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

Alkuteos: Bröderna Lejonhjärta.

Suomentaja: Kaarina Helakisa (1974).

Lukija: Jarmo Heikkinen.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 6 tuntia (6 cd-levyä)

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjakotelossa ei näy kirjan kansikuva kokonaan.
Kirjan kuvitus: Ilon Wikland.

En ole varma, olenko lukenut Veljeni, Leijonamielen lapsena tai onko joku lukenut sen minulle. Ainakaan minulla ei ollut muistikuvia tarinasta, kun aloin kuunnella sitä äänikirjana. Astrid Lindgrenin kirjoista Peppi-kirjat olivat minulle tärkeitä lapsena, nämä muut eivät niinkään. 

Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös. Ja silti kaikki on totta, vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.

Veljeni, Leijonamieli on vauhdikas seikkailu, jossa on surullinen pohjavire. Minäkertoja on Kalle eli Korppu, sairas pikkupoika. Korppu viettää päivänsä keittiön sohvalla, sillä hän on liian sairas käymään edes koulua. Kuolema lähestyy. Korpulla on kaunis ja ihailtu veli Joonatan, joka tulipalon sattuessa pelastaa pikkuveljensä ja kuolee itse. Pian myös Korppu menehtyy sairauteensa, ja veljekset kohtaavat kuoleman jälkeisessä maailmassa, Nangijalassa.

Nangijala on satujen ja nuotiotulten maa, jossa sairas muuttuu terveeksi ja ruma kauniiksi. Korpun kivut ovat poissa, ja veljekset asuvat huumaavan kauniissa Kirsikkalaaksossa. Hyvin pian käy ilmi, että Nangijala ei ole mikään paratiisi, sillä hyvä ja paha käyvät uuvuttavaa taisteluaan. Paha Tengil pitää läheistä Ruusulaaksoa vallassaan, ja pahuus uhkaa levitä myös Kirsikkalaaksoon. Joku on katala kavaltaja, joka täytyy pysäyttää. Joonatan ja Korppu ajautuvat seikkailuun, jonka tuoksinassa he kohtaavat kuolemaa, pahuutta, petollisuutta ja ilkeyttä.

Seikkailun aikana sattuvat onnenpotkut muistuttavat, että kyseessä on lasten satu. Kirjan jännittävyys ja rajuus kuitenkin yllättivät minut. Fantasiamaailmassa voi kuolla useaan kertaan, ja aina pääsee uuteen parempaan paikkaan. Tällaiset seikkailut olivat liikaa minulle lapsena.

Tarinassa käsitellään rohkeasti kuolemaa: veljekset kuolevat alussa, seikkailun aikana moni poikien tuntema henkilö kuolee, ja lopussa veljekset päättävät kuolla yhdessä, jotta pääsisivät seuraavaan maailmaan, Nangilimaan. Kirjan keskeinen sanoma taitaakin olla, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. 

Tarina näyttää, että hyvän tekeminen kannattaa, samoin pelkojen voittaminen. Veljekset ovat toisiaan kohtaan lojaaleja, mutta minua kävi ärsyttämään heidän eriarvoisuutensa. Joonatan on aina jotakin enemmän kuin Korppu, myös Nangijalassa. Joonatan tietää enemmän, on nopeampi, rohkeampi ja neuvokkaampi.

Toinen ärsyttävä seikka liittyy suomentajan käyttämään sanastoon: ikänä toistuu aivan liian usein. Ei kukaan ole ikänä ollut yhtä kaunis kuin Joonatan. Enkä tule ikänä enää iloiseksi. Erikoinen sana alkaa kiinnittää huomiota, kun se toistuu kymmeniä kertoja. Lukija Jarmo Heikkisen lukee tarinan tutulla äänellään selkeästi ja miellyttävästi. 

Seuraavaksi kuunteluun pääsee Ronja, ryövärintytär. Kirjaa en ole koskaan lukenut ja muistan, että elokuva oli liian jännittävä minulle lapsena. Yritin muutaman kerran katsoa sitä, mutta kesken jäi. En ole toistaiseksi palannut tarinan pariin aikuisenakaan — saa nähdä, käykö se nyt liian jännäksi!

Pieni kierros Blogistaniassa osoitti, että tämä kirja jos mikä jakaa mielipiteitä ja saa erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi Morre, Katja, Laura ja Jokke ovat lukeneet kirjan, ja Morre ja Katja analysoivat kiinnostavasti lapsen kanssa jaettua lukukokemusta.

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)

Äänikirja. 

Lukija: Hannu-Pekka Björkman.

Kesto 5 t 4 min.

Äänikirjan kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Siri Kolu on yksi tämän hetken tunnetuimpia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Olen aiemmin lukenut Kolulta nuorten dystopiaromaanin PI: Pelko ihmisessä. Nuortenromaanejaan paremmin Kolu tunnetaan Me Rosvolat -lastenkirjasarjastaan, josta on ilmestynyt jo viisi osaa. Ensimmäinen osa voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia Juniorin, ja nyt on elokuvakin tekeillä. Niinpä halusin ottaa selvää, mitä tämä Rosvola-villitys oikein on!

Päähenkilö Vilja on aivan tavallinen 10-vuotias tyttö, jonka kesä saa yllättävän käänteen, kun hurja rosvojoukkio ryöstää hänet kesken perheen automatkan. Ryöstön takana on Rosvoloiden perhe, joka elää maantierosvojen liikkuvaista ja vauhdikasta elämää. Rosvolat ryöväävät kaiken tarvitsemansa: ruoat, vaatteet, tavarat. Rahalla ei ole heille merkitystä, eivätkä he ymmärrä tavallisesta kaupassa käymisestä mitään.

Alkujärkytyksen jälkeen Vilja alkaa viihtyä rosvojengissä, ja rosvoseurueen vaiheikkaan elämäntavan rinnalla oma perhe alkaa vaikuttaa laimealta. Rosvoelämä on värikästä ja koko ajan tapahtuu jotakin. Vilja pääsee pikkuhiljaa sisään lainsuojattoman ammattiryhmän saloihin, kirjaa Rosvoloiden oppeja muistikirjaansa ja opettelee itsekin eräänlaiseksi ryöväriksi.

Kuuntelin äänikirjaa kesällä autoillessani koiran kanssa vanhempien mökille. Me Rosvolat olikin mitä mainioin seuralainen automatkoille, sillä siinäkin autoillaan kesäisessä Suomessa. Välillä piti pysähtyä tankkaamaan karkkivarastoja, niin houkuttelevasti irtokarkkeja kirjassa kuvataan! Täydet pisteet ropisevat Hannu-Pekka Björkmanille, joka lukee selkeästi, mutta lämpimästi.

Me Rosvoloiden seikkailut uppoavat mainiosti myös vanhempiin lukijoihin: sen huomaaa jo pikakierroksella Blogistaniassa. Viime aikoina kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Amma, MarikaOksa, Kirsi ja Linnea –

ja kaikki pitivät lukemastaan tai kuulemastaan!