Pelkojen ja kirjoittamisen äärellä – Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Gummerus 2020. 219 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Isän ja pojan suhde, kahden kirjoittajan kokemukset, pelot ja onnistumiset. Näitä ja vähän muitakin aiheita käsittelevät Antti Rönkä ja Petri Tamminen kirjeenvaihdossaan, joka on koottu kansiin nimellä Sillon tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjoittaminen on Röngälle ja Tammiselle luontevin tapa ilmaista itseään, molempien identiteetti nojaa vahvasti kirjoittamiseen. Ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan työstävä poika toteaa: "Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen."

Tuleva esikoiskirjailija kaipaa isältä neuvoja ja tukea, onhan isä pitkän uran tehnyt kirjailija. Samaan aikaan poika pelkää isän analyysia ja punakynää, sillä niitä kokeneelta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta on odotettavissa.

Isä suhtautuu pojan kirjoittamiseen kannustavasti, kehottaa tätä miettimään kirjoittamisessa ainoastaan kahta kysymystä: mistä ja miten? Muut kysymykset ovat turhia. Pikkuhiljaa isä alkaa tunnistaa pojan kirjailijanlaadun, vaikka muistuttaa, ettei ala ole helppo ja että kirjoittamiseen liittyy aina pelkoa ja muita vaikeita asioita, on sitten kuinka kokenut tahansa.

Jatkoin kirjeromaanin pariin suoraan Röngän viime syksynä julkaistun esikoisromaanin ääreltä. Omaelämäkerrallinen Jalat ilmassa käsittelee rankan koulukiusaamisen jättämiä jälkiä. Poika, romaanissa nimeltään Aaro, ei koskaan hiiskunut kiusaamisesta vanhemmilleen, vaikka se äityi erittäin väkivaltaiseksi. Kirjeromaanissa poika lähettää otteita esikoiskirjansa käsikirjoituksesta isälleen, jolloin isälle paljastuu totuus kaikessa kauheudessaan. Miten kokonaisvaltaista kiusaaminen on ollut, miten se vaikuttaa nuoreen mieheen edelleen.

Kirjeet ovat Röngälle ja Tammiselle luonteva alusta käsitellä vaikeita muistoja, anteeksiantoa ja häpeää. Perheessä on aina pelätty paljon ja lähes kaikkea, tai oikeammin isä on pelännyt ja poika on oppinut isän tavoille. Peloista ja häpeästä kehkeytyy pojalle lopulta vyyhti, joka sairastuttaa.

Isän ja pojan suhde kuvastuu kirjeistä alkuun vähän jäykäksi, hieman etäiseksi. Kirjeenvaihdon edetessä avoimuus, suoruus ja rehellisyys kurovat kuilua heidän välistään pienemmäksi.

Luin isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa kuvaavaa kirjaa kuin transsissa. Viimeisen kirjeen viimeinen sivu toi järkytyksen: kirja oli lopussa. Olisin niin halunnut jatkaa taitavien kirjoittajien ajatusten parissa. Yritin vielä napauttaen kääntää e-kirjan sivua, mutta eihän se onnistunut. Ainakin minulla häviää e-kirjassa painettua kirjaa helpommin käsitys siitä, missä kohtaa kirjaa olen menossa. Painetussa kirjassa etenemisen huomaa konkreettisesti, kun jäljellä olevat sivut hupenevat. Vetävää e-kirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että oikean alakulman prosenttilukemat rullaavat huomaamatta kohti sataa, ja viimeinen sivu pääsee yllättämään.

Pojan esikoisromaani johdatti tämän kirjeromaanin äärelle, ja tästä on luontevaa jatkaa isän tuoreimpaan romaaniin Musta vyö.

Suosittelen katsomaan Yle Areenasta Flinkkilä & Tastula -ohjelman jakson, jossa Rönkä ja Tamminen ovat Maarit Tastulan haastateltavina.

Kirjailijapojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihto käydään sähköpostin välityksellä, ja on kirjassa palanen WhatsApp-keskusteluakin. Sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessani kohtaan: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (2010)

Alkuteos: Pismovnik.

Suomennos: Vappu Orlov (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 363.

Oma arvio: 3/5.

Kansi: Martti Ruokonen

Mihail Šiškin luetaan yhdeksi Venäjän merkittävimmistä nykykirjailijoista. Sinun kirjeesi on hänen neljäs teoksensa. Se on ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, ja toinen suomennos, Neidonhius, on juuri ilmestynyt. Listasin Neidonhiuksen yhdeksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, mutta harkitsen vakavasti, kykenenkö toiseen Šiškiniin lähiaikoina.

Sinun kirjeesi on kirjeromaani. Kirjeitä toisilleen kirjoittavat toisiinsa rakastuneet Aleksandra ja Vladimir. Heidän onnensa jäi lyhykäiseksi, sillä pian tapaamisen ja tunteiden roihahtamisen jälkeen Vladimir joutui sotaan.

Kirjeissään Vladimir vuodattaa tunteitaan ja kertoo elämästään rintamalla. Arki on pitkälti epätietoista odottelua, ja olosuhteet ankeat. Melko pian Vladimir saa surmansa, mutta kirjeet jatkavat kulkuaan. Aika ja paikka eivät enää ole merkityksellisiä, vaan Vlamidir on kuka tahansa sotilas missä tahansa sodassa.

Aleksandran kirjeet keskittyvät arkisen elon kuvauksiin. Hän on opiskellut lääkäriksi suojellakseen elämää, mutta raskaudenkeskeytykset ovat keskeinen työtehtävä. Työ on raskasta, ja jokainen kaavinta riipii Aleksandran sielua.

Kirja on siis kirjeromaani, muttei mitenkään perinteinen sellainen. Kirjeiden väliltä puuttuu vuoropuhelu: ne eivät kohtaa, kuten eivät lopulta myöskään Aleksandran ja Vladimirin elämät. Tarinat risteävät, mutta jatkavat sitten omia polkujaan.

Luimme kirjan lukupiirissä, ja se koettiin hieman vaikeaksi. Varsinkin alussa sai lukea melko pitkään, että pääsi jyvälle tarinasta ja siitä, kuka on sinä ja kuka minä. Jotkin kirjeet ovat todella pitkiä, eivätkä ne enää tunnu kirjeiltä. Lukutauon jälkeen on haastavaa jatkaa, kun kaikissa kirjeissä ei ole edes tervehdyksiä. Aika hyvin eri kirjoittajien tyylin alkoi kuitenkin tunnistaa.

Šiškin pääsi yllättämään minut kunnolla! Tämä oli minulle haastava romaani, enkä voi väittää pysyneeni kärryillä alusta loppuun. Kaunis, runollinen kieli houkutteli lukemaan viipyillen, mikä taas sai aikaan sen, että eksyin. Lukeminen meni välillä suoraan sanoen rämpimiseksi. Lukukokemus kääntyi lopulta positiivisen puolelle lukupiirissä, jossa käyty keskustelu selkeytti mielikuvaani luetusta. Hataraa ja hämärää, mutta kaunista kuin kaipaus.