Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.

Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön (2001)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 189.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Markko Taina.

Menkää mielenhäiriöön on näyttelijänä tunnetun Ville Virtasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Päähenkilö on Vilho Perho eli Vili, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen. Kun Vili on lapsi, isä pääsee esiintyjäksi televisioon, jossa tämä puhuu estotta höpöjä. Isä katoilee aina välillä ja aika ajoin isän pää kuumenee. Virtanen kuvaa elävästi teini-iän kommelluksia kaveriporukassa. Nuorelle Vilille tärkeitä ovat hevoset ja ratsastus, jotka saavat jäädä vasta, kun herkkä poika löytää vielä suuremman kiinnostuksen kohteen, teatterin.

Vili karjuu itsensä teatterikouluun, jossa rehtorina häärii Jorma Kassinen, Jouko Turkkaa muistuttava omalaatuinen persoona. Koulu on fyysinen rääkki, joka laittaa myös oppilaiden mielenterveyden koetukselle. Kassisen metodeihin lukeutuu muun muassa oppilaiden nöyryyttäminen. Moni menee mielenhäiriöön.

En ehtinyt lukea kirjaa kovinkaan pitkälle, kun tajusin lukeneeni sen joskus aiemmin. Tämä hieman latisti lukukokemusta, sillä mitään uutta en tarinasta löytänyt. Virtasen elämänvaiheet ja vuodet teatterikoulussa olivat tuttuja. Virtanen kirjoittaa kuitenkin taitavasti ja kuvaa mielenkiintoisia tapahtumia, joten mitenkään turha ei toinen lukukertakaan ollut. Tällä kertaa kirja nosti mieleeni toisen näyttelijämiehen, Peter Franzénin, omaelämäkerralliset teokset Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä. Varsinkin Franzénin esikoinen, josta en ole blogannut, oli koskettava ja toi päähenkilön kokemukset lähelle lukijaa. Aivan samaan ei minusta yllä tämä Virtasen debyytti.

Jokin "Turkan kaudessa" eli Jouko Turkan vuosissa teatterikoulun johdossa kiehtoo. Seuraavaksi voisinkin ottaa luettavaksi Eppu Salmisen muistelman Lasten ristiretki, joka ainakin muistiinpanojeni mukaan on vielä lukematta. Sen sijaan Kari Kontion Kausi helvetissä tuli luettua aikana ennen blogia. Se oli muistaakseni vielä raadollisempi kuvaus kuin tämä Virtasen versio.

Luen paljon töiden vuoksi, ja vaikka pääsen valitsemaan kirjat aika lailla itse, tuovat aikataulut lukemiseen painetta ja jopa pakon makua. Työkirjojen lisäksi luen ahkerasti uutuuksia, jotka putkahtelevat varausjonoista ajoittain melkoisina ryppäinä. Usein varsinkin syksyisin iskee lukustressi. Niinpä välillä suunnittelematon lukeminen on rentouttavaa. Kun vain poimii kirjan kirjaston hyllystä ja uppoutuu siihen. Kun antaa käsillä olevan kirjan kiilata kaikkien keskeneräisten kirjojen edelle ja tietoisesti sulkee ajatusten ulkopuolelle kaikki lukupinosta huutelevat teokset.

Näin tein Ville Virtasen esikoisen kanssa viime viikonloppuna. Lainasin romaanin töistä perjantaina ja luin sen viikonlopun aikana. En lukenut muuta, vaan annoin tälle aikaa. Mikään huikea lukukokemus kirja ei ollut, mutta toimi hyvänä stressinpoistajana. Takkatulella, hiljaisella saaristomaisemalla ja varpaita lämmittävillä villasukilla saattoi toki olla vaikutusta mielentilaani.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.

Siri Hustvedt: Lumous (1996)

Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 263.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Nordic Photos

Lily Dahl on 19-vuotias nuori nainen, joka harrastaa näyttelemistä ja työskentelee aamiaisvuorossa pikkukaupungin kahvilassa. Ideal Cafessa käy monenkirjavaa väkeä, joiden tilaukset Lily osaa jo ulkoa. Työpäivien jälkeen hän suuntaa tyypillisesti näytelmäharjoituksiin. Lilyn elämän suunta muuttuu, kun hänen huomionsa kiinnittyy vastapäiseen taloon muuttaneeseen newyorkilaistaiteilija Edward Shapiroon. Lily ei vain pysty vastustamaan Edin vetovoimaa...

Lumous muistutti pistävästi, miksen juurikaan lue varsinaisia rakkausromaaneja. Myötähäpeän määrä on valtava. Nuori ja naiivi tyttö etsii itseään ja kohtaa seksikkään, miehekkyyttä uhkuvan itseään reilusti vanhemman taiteilijan. Hohhoi.

Onneksi tarinaan tulee muutamia sivujuonia, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Rakkausseikkailujen rinnalla koetaan muunkinlaisia seikkailuja. Lily alkaa selvittää yhden jos toisenkin salaisuuksia, ja hänelle selviää uusia seikkoja myös omasta taustastaan. Käänteissä piilee jännitystä, joka ei kuitenkaan vakuuta; pikemminkin minulle tulee Lilyn seikkailuista mieleen Neiti Etsivä.

Lumous on ennen kaikkea kasvutarina. Tai ainakin yrittää olla: Lily on lapsellinen kyllä alusta loppuun. Pidän kirjassa eniten monella tapaa avoimeksi jäävästä lopusta. Kai tästä muutakin hyvää sanottavaa voisi keksiä, mutta jätän sen muille.

Loppuun on pakko ihmetellä: miksi törmään jatkuvasti tapettuihin koiriin? Ahdistuin eläinten kohtaloista juuri Anne Swärdin Kesällä kerran -romaanissa ja enkös heti seuraavaksi luekin kirjan, jossa koiran kokema karu kohtalo kuvastaa ihmisten pahuutta ja tunteettomuutta. Nämä eivät ole mitenkään keskeisiä tapahtumia, mutta hyppäävät silmille.

Tämä Hustvedt on selkeästi viihteellisempi kuin aiemmin lukemani Kesä ilman miehiä. Jos olisin lukenut Lumouksen ensin, Hustvedt-innostustani olisi tuskin päässyt syntymään. Haluan kuitenkin antaa Hustvedtille lisämahdollisuuden ja aion ehdottomasti lukea muutkin suomennetut teokset. Ihan vain siksi, että KIM oli niin hyvä! Seuraavaksi luen Kaikki mitä rakastin ja yritän pitää odotukseni kurissa.

Lumous on lumonnut muun muassa Mimun, mutta esimerkiksi Jennin lukukokemus on jäänyt omani lailla hailakaksi.

David Nicholls: Sinä päivänä (2009)

Alkuteos: One Day.

Suomentaja: Sauli Santikko (2011).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 507.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Sinä päivänä kertoo ystävyydestä, aikuistumisesta ja valinnoista. Kaikki alkaa, kun vastavalmistuneet Emma ja Dexter päätyvät viettämään yön yhdessä. Tuona kesäyönä vuonna 1988 syntyy ystävyyssuhde, jonka vaiheita seurataan 20 vuoden ajan, aina samana päivänä 15.7. Vuosien aikana suhde milloin syvenee, milloin etääntyy.

Kuva: otava.fi
Kansi: Craig Ward

Em ja Dex, Dex ja Em. Älykkötyttö ja hulttiopoika muodostavat ehkä kliseisen vastakohtaparin, mutta minua tämä ei häirinnyt. Molemmista paljastuu tarinan edetessä uusia puolia, ja sattuma muuttaa kohtaloita. Välillä kauniisti, toisinaan julmasti. Sekä Emma että Dexter saavat huomata, että elämä on etsimistä ja kokeilemista:

Hän mietti, oliko hän yksi niistä, jotka koko elämänsä ajan yrittävät tehdä asioita. Hän oli yrittänyt olla bändissä, yrittänyt näytellä ja yrittänyt saada töitä kustannusalalta. Ehkä dekkarin kirjoittaminen oli taas yksi uusi epäonnistunut yritys trapetsin, buddhalaisuuden ja espanjan kielen ohella.

Sinä päivänä on mitä mainiointa kesälukemista: sopivan kepeää, hauskaa, nopealukuista. Kirjan puolivälissä koin kuitenkin pientä tylsistymistä: vieläkö pitäisi jaksaa toinen puolikas? Sinnittelin suvannosta eteenpäin, ja lopulta lukukokemus oli positiivinen. Viihdyttävää kesäpäivän ajanviettoa.

Viihdyin siis mainiosti Nichollsin parissa. Silmiini kuitenkin pistivät muutamat epäjohdonmukaisuudet ja kömmähdykset suomennoksessa. En ole mikään englannin kielen taituri, mutta alkukieli oli välillä mielestäni liikaa läsnä suomenkielisessä versiossa. Niinpä voisin suositella tämän lukemista alkukielellä, jos vain mahdollista. 

Parhaimmillaan Nicholls on mielestäni nokkelassa dialogissa ja aikalaiskuvauksessa. Minulta tosin meni varmasti ohi monia hauskoja aikalaisvitsejä ja -kuvauksia, koska olen hieman liian nuori lukija ymmärtääkseni niitä. Monissa kohdissa olisi ilmiselvästi kuulunut nauraa, mutta en keksinyt vitsin jujua.

Sinä päivänä päätyi lukulistalleni viime vuoden puolella ennen Kirjakimaran perustamista, koska sitä kehuttiin monissa blogeissa. Erityisesti mieleeni jäi Karoliinan ihastunut teksti. Viime aikoina Nichollsin kirjasta on kirjoittanut ainakin Amma, joka kuvailee sitä elämänmakuiseksi. Hyvin kiteytetty, sitä se todella on.

Osallistun Sinä päivänä -kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.