Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2012)

Kansi: ?

Alkuteos: We Should All Be Feminists.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 45.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nimesin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä yhdeksi tämän kevään kiinnostavimmista uutuuksista alkuvuodesta. Kirja kiinnostaa useasta syystä: Adichien aiemmin lukemani romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus tekivät suuren vaikutuksen. Toisaalta kiinnostuin feminismistä viime syksynä ja olen pikkuhiljaa lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Lähdin pikaisesti kirjastoon, kun kotikaupunkini kirjasto ilmoitti varauksen saapuneen.

Kirja on saanut ulkokirjallista huomiota jo ennen ilmestymistään, koska se annetaan jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle lähiaikoina. Tempaukseen on otettu mallia Ruotsista, missä sama kirja jaettiin koululaisille joululahjana reilu vuosi sitten. Jo nyt jotkut opettajat ovat ilmoittaneet, etteivät aio kirjaa jakaa. Odotettavissa on kohua ja porua.

Kirja on melko ohut ja se sisältää Adichien vuonna 2012 TEDxEustonissa eli Afrikka-konferenssissa pitämän puheen. Puheessaan Adichie perustelee feminismin tärkeyttä omakohtaisesti ja asiallisesti. Adichiesta on tullut feministi ikään kuin vahingossa. Hän on luontaisesti kiinnittänyt huomiota naisten ja miesten eriarvoiseen kohteluun. Adichie kertoo huomioistaan omassa elämässään. Esimerkiksi, kun hän antoi tippiä auton pysäköijälle, mies kiitti tipistä Adichien seuralaista. Oletus on, että naisen rahat ovat kuitenkin mieheltä peräisin. Pikkutyttönä hänestä ei voinut tulla koulussa luokan järjestäjää sukupuolensa vuoksi.

Adichie ei syytä yksilöitä, sillä ongelmat kumpuavat rakenteista. Niitä muuttaaksemme sukupuolta pitää ajatella ja asioista tulee keskustella. Ongelmat eivät ratkea, jos niitä ei tunnusteta.

Adichie haluaa tuoda epäkohdat keskusteluun, mikä ei aina kaikkia miellytä. Häntä on kehotettu olemaan nimittämättä itseään feministiseksi ja hän on saanut huomata, että feministi-käsitteeseen on ladattu paljon negatiivista painolastia. Ennakkoluuloja ja värittyneitä mielikuvia riittää:

Feministi vihaa miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria, feministin mielestä naisilla pitäisi aina olla yliote suhteessa miehiin, feministi ei käytä meikkiä eikä deodoranttia, feministi ei poista ihokarvoja, feministi on huumorintajuton ja jatkuvasti pahalla päällä.

Monille käsitteeseen sisältyy uhkaavia sävyjä, vaikka Adichienkin sanojen mukaan ”feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan”. Miehet ja naiset ovat esimerkiksi monilta biologisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, mutta sukupuoli ei vaikuta yksilön älykkyyteen, innovatiivisuuteen tai luovuuteen.

Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme.

Todella toivon, että kirjan käteensä saavat ysiluokkalaiset lukevat sen.

Maaliskuussa luettua

Tässä kuussa luin aika lailla saman verran kuin edellisessä. Osasta kirjoja sain blogitekstin aikaiseksi, mutta muutamasta tekstiä ei taaskaan tahtonut syntyä. Siksi on kiva koostaa kuukauden luetut aina näin kuun lopussa, jotta luetut kirjat eivät jää roikkumaan. Mitä pidempi aika lukemisesta kuluu, sitä vaikeammaksi kirjoittamisen aloittaminen tuntuu muuttuvan. Nyt huomaan, että Adichiesta ja Kyröstä olisi helpostikin voinut kirjoittaa oman bloggauksen, mutta menkööt nyt näin lyhykäisinä Schulzen kanssa:

Bloggaamattomat

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn (2008) (335 s.)

Alkuteos: Adam und Evelyn. Suom. Jukka-Pekka Pajunen (2011).

Mistä minulle: ostin uutena.

Luin tämän joitakin viikkoja sitten lievissä kuumehöyryissä. Kirja ei ollut erityisen mieleenpainuva lukukokemus, mikä saattaa selittyä silloisella olotilalla. Näin jälkikäteen siitä on siis melko vaikea kirjoittaakaan. Muistiini palautuu eritasoisia käännekohtia, epävarmuutta, automatkailua. Paljon dialogia, paljon. Sietämättömän ärsyttävä Adam ja ilmapiiri kylmän sodan loppumetreillä: kuka on ilmiantaja, voiko ystäviinsäkään luottaa? 

Kirja jätti jälkeensä lähinnä vahvistuneen Berliini-ikävän.

* * *

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2003) (334 s.)

Alkuteos: Purple hibiskus. Suom. Kristiina Savikurki (2010).

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi

Aiemmin olen lukenut Adichielta Puolikas keltaista aurinkoa, joka oli ainutkertainen lukukokemus. Tämä Adichien esikoinen ei ollut minusta aivan yhtä loistokas, vaikka koskettava ja vavisuttava olikin. Dialogia elävöitetään igbonkielisillä sanoilla ja lausahduksilla, mistä pidin jo edellisessä lukemassani Adichiessa.

Tarinan päähenkilö ja kertoja on 15-vuotias nigerialainen tyttö Kambili, joka veljensä Jajan kanssa yrittää parhaansa mukaan elää isän asettamia sääntöjä noudattaen. Päivät kuluvat isän tekemää lukujärjestystä noudattaen pelon ilmapiirissä. Pelko on täysin aiheellista, sillä virheistä rangaistaan julmasti. 

Nigeriaa repivät poliittiset ristiriidat, ja kansalla on pulaa kaikesta. Kambilin perhe kuuluu hyväosaisiin, heiltä ei materiaa puutu. Vapautta heillä ei kuitenkaan ole, sillä isä tyrannisoi uskonnon varjolla perheen elämää. Vierailu Ifeoma-tädin luona on keskeinen käännekohta sisarusten elämässä, sillä siellä he pääsevät vapauden makuun. 

* * *

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) (3 t 4 min)

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Päähenkilö on kahdeksankymppinen mies, joka päättää alkaa päästää koko elämän aikana kertyneitä höyryjä ulos. Kimmokkeena tälle on se, että lääkäri kehotti syömään terveellisemmin ja hyötyliikkumaan, etteivät suonet tukkeudu ja sydän petä. Mies on varma, että kaikenlaiset tukkeumat ovat seurausta siitä, että hän on aiemmin vaiennut mielipiteistään. Niinpä hän ryhtyy purkamaan mielipahaansa yleisönosastokirjoituksiin, joista kirja koostuu. Kyllä paranevat arvot.

Mieli mustuu pankkiautomaatilla kuppaajien hitaudesta, uutisten loppukevennyksistä, halaamisesta ja 37 muusta asiasta. Ennen kaikki oli paremmin, ihmiset rehdimpiä ja asiat hoituivat sutjakammin. Nykyään kaikilla on kaikkea. Nykyihminen saa perustarpeensa tyydytetyksi niin vähällä vaivalla, että aikaa jää kaikenmaailman hömpötyksiin.

Änkyräjäärä hahmo ei ole mitenkään tuulesta temmattu: tällaisia vastarannankiiskiä löytyy varmasti monen sukulaisista tai tuttavista. Kyrön kehuttu kirja jaksoi naurattaa ehkä puoliväliin saakka. Sitten päähenkilön toinen puoli alkoi hahmottua. Kyseessä ei olekaan vain hersyvä huumorikirja, vaan myös kuvaus raakaan työntekoon tottuneen miehen yksinäisyydestä. Vaimo on vuodeosastolla, poika käy harvoin.

Lukija Antti Litja sopi rooliinsa mitä parhaiten. Litjan rouhean nariseva ääni korosti mielipahaa entisestään. Luin äsken WSOY:n sivuilta, että Mielensäpahoittaja onkin alkujaan kuunnelmasarja, ja tekstit on vasta myöhemmin koottu kirjaksi. Kustantajan sivuilla täällä pääsee kuuntelemaan näytteen kirjasta.

Blogatut

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (1983). 154 s.

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa (2002). 260 s.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013). 225 s.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998). 262 s.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010). 4 h.

Maaliskuussa sivuja kertyi 1570 ja äänikirja-aikaa 7 tuntia 4 minuuttia. Tässä kuussa tuli tahkottua myös vihonviimeinen informaatiotutkimuksen tentti (tai siis tentit), joten jatkossa vapaaehtoiselle lukemiselle jäänee enemmän aikaa.

Haasteet edistyivät mukavasti. Avasin Venäjää valloittamaan -haasteen Dovlatovin Meikäläisillä. Teemamaana Saksa -haasteen kirjat karttuivat Schulzen myötä yhdellä. Lukudiplomiin luin Nesserin ja Adichien, joten ehkä sittenkin saan haasteen ajoissa kasaan. Se tosin edellyttää loppukiriä! Omasta hyllystä löytyivät kuukauden luetuista Adichie ja Schulze, joten Kirjavuori-haastekin otti askeleen eteenpäin.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.