Kirjailijan liitot – Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2022. 222 s.

Alkuteos: Gift (1971). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lapsuus ja Nuoruus pääsivät blogiini yhteispostauksessa maaliskuussa, ja siitä lähtien olen odottanut innolla tätä trilogian päätöksen suomennosta. Minkälaiseksi haaveellisen nuoren runoilijan elämä muodostuukaan?

Aikuisuuden alussa parikymppinen Tove on naimisissa 53-vuotiaan Viggo F.:n kanssa ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan vihreäsävyisessä asunnossa kuin maalauksen keskellä. Viggo F.:n jälkeen tulee toinen, kolmas ja neljäs aviomies. Miehet tuovat mukanaan raskauksia, abortteja, riippuvuuksia. Motiivi naimisiinmenolle ei aina ole rakkaus, eikä epätyydyttäviin liittoihin myöskään jäädä olemaan. 

Trilogian aiemmista osista tuttua on intohimoinen ja määrätietoinen kirjoittamisen kuvaus.

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen.

Tovea ja hänen kirjoittajahaaveitaan eivät paina alas miehet tai muut ongelmat, kirjoittaminen on tavallaan irrallinen saareke tai oma juonteensa elämässä. Miehet vaihtuvat, terveys rakoilee, kirjoittaminen pysyy. 

Yllättäväksi Aikuisuudessa nousee syöksykierre, johon Tove joutuu kipulääkeriippuvuuden vuoksi. Narkomaani tekee kaiken aineen vuoksi, on valmis valehtelemaan ja sysäämään tavoitteensa sivuun. Lastenhoitaja on tuki, joka mahdollistaa lapsiperhe-elämän riippuvuudesta huolimatta.

Ditlevseniä lukenut tunnistaa tutuiksi napakan, toteavan tyylin ja kerronnan vauhdin. Aikuinen Tove tekee elämässään käännöksiä aikailematta ja elämisen vimma välittyy kirjan sivuille. Ditlevsen kirjoittaa rankoistakin asioista suoraan ja kohti, hän ei pehmentele pettämisiään tai kaunistele vaikkapa lääkkeen vuoksi tekemiään päätöksiä.

Kirjan lopussa on tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin jälkisanat, jotka avaavat alkujaan vuonna 1971 ilmestyneen kirjan vastaanottoa ja ilmestymiskontekstia. Aikuisuus on alkukieliseltä nimeltään Gift, joka voi Plambeckin mukaan viitata avioliittoon, myrkkyyn tai Ditlevsenin tiiviiseen liittoon kirjoittamisen kanssa. Suomenkielinen nimi on linjassa Lapsuuden ja Nuoruuden kanssa, mutta siinä katoaa merkityksiä.

Jälkisanoista opin myös, että Aikuisuutta on pidetty Ditlevsenin pääteoksena ja että se aiheutti skandaalin ja pitkällistä julkista  keskustelua. Ditlevsenin trilogiaa on kutsuttu muistelmiksi, mutta kirjailija on kuulemma todennut: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani." Joitakin tällainen rajankäynti häiritsee, mutta esimerkiksi minuun lukijana omaelämäkerralliset kirjat vetoavat paljon juuri siksi, että faktan ja fiktion raja on kiehtovasti hämärtynyt.

* * *

Postauksen kuvan myötä meidän uusi perheenjäsen, Minttu, tekee ensiesiintymisensä Kirjakimarassa. Minttu muutti meille reilu kuukausi sitten 5-vuotiaana kodinvaihtajana. Kuten edeltäjänsä Elli, Mintusta on kuoriutumassa mainio lukukaveri. Jokainen kirja pitää nuuskutella tarkkaan.

Helmet 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

Tarkan havainnoijan kynästä – Tove Ditlevsen: Lapsuus & Nuoruus

Kannet: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2021. 142 s. 191 s.
Alkuteos: Barndom (1967) & Ungdom (1967). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsen oli tanskalainen kirjailija, joka eli 1917–1976. Hän kirjoitti 1970-luvun taitteessa kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat Kööpenhamina-trilogian. Lapsuus ja Nuoruus ovat trilogian kaksi ensimmäistä osaa, suomeksi ne ilmestyivät Katriina Huttusen kääntäminä viime vuonna.

Toven perheellä on vähän rahaa, kuten muillakin työläiskorttelin asukkailla 1920-luvun Kööpenhaminassa. Tove on se, joka hakee vanhoja viinereitä koululaukun täyteen 25 äyrillä. Naapurustossa puhuttavat ammattiyhdistys ja lakkorikkurit, tytölle tärkeintä on vältellä raskaaksi tulemista.

Kotikorttelissa asuu värikästä sakkia, ja lapsen katse tarkentaa piirteisiin ja tapoihin. Tovella ei ole ketään, joka kuuntelisi ja ymmärtäisi, kunnes löytyy Ruth, jolla sydämenmuotoinen suu ja vahvat, kirkkaat silmät. 

Tovelle lapsuus ei ole onnellista aikaa, sävyt ovat tummia. 

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. Se vain on siinä koko ajan ja kaikki näkevät sen yhtä selvästi kuin Kaunis-Ludvigin huulihalkion.

– –  

Pimeä on lapsuus ja se vaikertaa aina kuin kellariin teljetty ja unohdettu pieni eläin. Se tupruaa suusta kuin huuruinen hengitys ja joskus se on liian pieni, joskus taas liian iso. Se ei koskaan ole sopiva. Vasta kun se on luotu kuin käärmeennahka, sitä voi tarkastella rauhassa ja siitä voi puhua kuin sairastetusta taudista.

Vanhemmat päästävät Toven pitkin hampain keskikouluun, jonka kirjasto avaa tytölle uuden maailman. Tove saa ensimmäisen muistikirjansa ja raapustaa siihen ensimmäiset säkeensä. 

Lopulta lapsuudesta tulee kulunut ja nukkavieru, sen viimeinen kevät maistuu tomulta ja haisee tuskalliselta erolta ja muutokselta. On aika siirtyä nuoruuteen. 

Nuoruus kuvaa Toven kasvavaa kiinnostusta kirjoittamiseen, aikuistumista ja irtaantumista lapsuudenperheestä. Äiti vahtii haukkana saatille pyrkiviä poikia, ja Tove ihmettelee, mikseivät suudelmat tunnu miltään. Vanhemmat torppaavat lukiohaaveet, joten Tove aloittaa ansiotyöt erilaisissa hanttihommissa. Työsuhteet jäävät lyhyiksi, joskus vain päivän mittaisiksi. Kun Tove muuttaa omilleen, vuokraemäntä ihannoi Hitleriä ja aggressiiviset radiopuheet kaikuvat seinien läpi. 

Työtä enemmän Tovea kiinnostaa kirjoittaminen, eräässäkin konttorityössä hän tekee sivuhommana onnittelurunoja työkavereiden tarpeisiin. Suurin unelma on saada julkaistuksi omia runoja, ja vastoinkäymisten jälkeen koittaa päivä, kun lehteen painetaan ensimmäistä kertaa Toven runo. Alkaa kokoelman työstäminen. 

Molemmissa pienoisromaaneissa romaanihenkilö Tove havainnoi ympäristöään tarkkaan – tulevalle kirjailijalle ominaisesti. Ditlevsen elää tekstissään varhaisvaiheensa läpi uudelleen sellaisina kuin ne muistaa, mitään silottelematta. Tai tällaisen illuusion hän ainakin onnistuu luomaan.

Ditlevsen maalaa ajankuvaa ja nuoren tytön kasvutarinaa runollisella kielellä, ote on moderni. On vaikea uskoa, että kirjat ovat ilmestyneet alkujaan jo viitisenkymmentä vuotta sitten.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Nuoruuden kohtaan 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Lapsuuden luin jo viime vuoden puolella, joten sen sijoitin viime vuoden haasteeseen.

Peter Høeg: Lumen taju (1992)

Alkuteos: Frøken Smillas fornemmelse for sne.

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 487.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Ulla Vuorinen.

Lumen taju nostetaan monesti Peter Høegin parhaaksi kirjaksi. Aiemmin olen lukenut häneltä Rajatapaukset ja Susanin vaikutuksen, jotka molemmat tekivät vaikutuksen. Odotukseni olivat siis erityisen korkealla, kun aloin lukea Lumen tajua.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun talvisessa Kööpenhaminassa sattuu onnettomuus: 6-vuotias Esajas putoaa yöllä katolta ja kuolee. Tapaus ihmetyttää pojan kanssa ystävystynyttä naapurin naista, grönlantilaissyntyistä Smilla Jaspersenia: oliko tapaus todella onnettomuus? Vai oliko joku pojan kanssa lumisella katolla? Smillan selvitystyöstä kehkeytyy vaiheikas jännitysnäytelmä, joka vie naisen aina Grönlannin hyisille jäätiköille saakka.

Lumen tajussa käytetään paljon merenkulkuun liittyvää sanastoa, joten lukiessa pääsin oppimaan uutta. En esimerkiksi ollut aiemmin tiennyt, että laivan takaosaa kutsutaan ahteriksi. Kielikorvaani hieman särähtää, että moottorien voimalla liikkuvan laivan yhteydessä käytetään verbiä 'purjehtia'. Tarkistin asian vielä sanakirjasta — tämä todella on vakiintunut ilmaisu.

Luin kirjaa tammipakkasten paukkuessa nurkissa, mikä olikin kirjalle loistava lukuajankohta, sillä kirjassa pohditaan lumen, jään ja pakkasen olemusta. Nyt 37-vuotias Smilla on viettänyt lapsuutensa Grönlannissa, joten erilaisten lumi- ja jäätyyppien ominaisuuden ja käyttäytyminen ovat hänellä veressä. Grönlannin-vuodet ovat vaikuttaneet vahvasti myös hänen maailmankuvaansa:

Lapsuus Grönlannissa on iäksi turmellut suhteeni hyvinvointiin. Näen kyllä, että hyvinvointia on. Mutta minusta ei ole tavoittelemaan eikä todella arvostamaan sitä. Eikä näkemään sitä päämääränä.

Smilla on kiehtova persoona, juuri sopivan roisoinen seikkailuromaanin päähenkilö. Hän on kipakka ja peloton, jopa uhkarohkea. Smilla seuraa sydämensä ääntä, minkä lisäksi häntä ohjaa vahva moraalinen tunto.

Smilla on mielenkiintoisesti Tanskan ja Grönlannin välissä, hän ymmärtää molempia kulttuureita ja kieliä. Lumen taju ottaa kantaa Grönlannin asemaan:

Mikä tahansa alkuperäiskansa vaikuttaa eurooppalaisen luonnontieteen määrittämällä numeerisella asteikolla mitaten ylempien apinoiden kulttuurilta.
       Numeerisissa arvioinneissa ei ole mieltä. Yrityksestä verrata kahta kulttuuria keskenään ja päätellä, kumpi on kehittyneempi, ei voi tulla muuta kuin taas yksi tuhruinen projektio läntisen kulttuurin vihasta omia varjojaan kohtaan.  

Grönlanti on Tanskalle kuuluva itsehallintoalue, josta huomasin tietäväni kovin vähän. Jäätikköinen saari alkoi kiinnostaa kirjan myötä enemmän, joten odotan jo pääseväni Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeettojen pariin: kirja on toisen lukupiirini helmikuun kirja, ja siinäkin liikutaan Grönlannissa.

Lumen taju on ajatuksia herättävä kirja, jonka juoni vetää ja jonka henkilöt ovat monipuolisia. Ihana Høeg ei siis taaskaan pettänyt! Yritän mahduttaa lukemistooni tänä vuonna vielä lisää hänen kirjojaan. En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin pitää pääni kylmänä uutuuskirjojen kanssa, niin että aikaa jäisi myös lempikirjailijoiden teoksille ja klassikoille.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (2014)

Alkuteos: Effekten af Susan.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 426.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Peter Høeg on päivänpolttava kirjailija, sillä häneltä ilmestyi juuri tämä uusin suomennos Susanin vaikutus ja hän oli esiintymässä viime viikonloppuna järjestetyillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Olin Savoy-teatterissa nauttimassa kirjallisista keskusteluista, joten näin ja koin myös Peter Høegin mieleenpainuvan show'n. Høegin käymä keskustelu Monica Fagerholmin kanssa nimittäin kasvoi show'ksi; Høeg todella otti yleisönsä ja osoitti olevansa tarinankertoja muutenkin kuin paperilla. Tuo keskustelu kasvatti kiinnostustani molempien kirjailijoiden tuotantoon.

Høegin tavassa kertoa tarinaa ja ottaa lukijansa on paljon samaa kuin siinä, miten hän esiintyy. Hän on selkeäsanainen ja rohkea, ja koko ajan lukija / kuuntelija joutuu pohtimaan, mistä tässä oikein on kyse. Pientä epävarmuutta kuitenkin pystyy sietämään, sillä kertoja toimii varmoin ottein. Høegin käsiin uskaltaa jättäytyä.

Luin Høegin Rajatapaukset jokunen vuosi sitten ja aavistin jo yhden kirjan perusteella, että tässä on kirjailija minun makuuni. Lumen taju, Norsunhoitajien lapset ja Kertomuksia yöstä löytyvät omasta hyllystä, mutta jostakin kumman syystä ne ja monet muut Høegit ovat vielä lukematta. Sain Susanin vaikutuksen kirjastosta sopivasti kirjallisuusfestivaalien alla, joten pakkohan se oli heti lukea. Siis ahmia.

Susan Svendsen on nelikymppinen arvostettu fyysikko, jolla on teini-ikäiset kaksoset ja taiteilijamies Laban. Perhe on juuri palannut Tanskaan Intiasta, jossa he asuivat jonkin aikaa. Intiassa kaikille perheenjäsenille tapahtui jotakin merkittävää, jopa niin peruuttamatonta, että Susan saattaa joutua vankilaan. Hän voi välttyä vankilalta, mikäli suostuu auttamaan salaperäisen tulevaisuuskomission toimien selvittelyssä.

Susanin apua kaivataan, sillä hänellä on ainutlaatuinen kyky saada ihmiset puhumaan: hänen vaikutuspiiriinsä joutuvat puhuvat helposti sivu suunsa vailla harkintaa. Tutkinnan kohteeksi joutuva tulevaisuuskomissio on perustettu 1970-luvulla, ja nyt sen jäseniä alkaa kuolla peräjälkeen. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja pelissä on paitsi Susanin tulevaisuus, myös koko maan tulevaisuus. Mitä komissio oikein sai selville, mitä on tapahtumassa?

Susanin maailmankuva perustuu vahvasti fysiikkaan, ja hän näkee kaiken tieteen silmälasien läpi. Fysiikka-sanasto maustaa tekstiä:

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme että tangentilla on myönteinen vaikutus, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.
      Ja vieläkin harvemmin funktio keskeytyy.

Tarina on rönsyilevä ja juoni jännittävä, mutta parasta kirjassa on Susanin hahmo. Hän on yhtäältä lapsiaan vartioiva äitihahmo, toisaalta piinkova tiedenainen. Hän suhtautuu analyyttisesti omaan elämäänsä ja vastaan tuleviin tilanteisiin. Analyysi ulottuu luonnollisesti myös perheenjäseniin ja solmussa olevaan avioliittoon Labanin kanssa.

Susanin vaikutus on ainakin seikkailuromaani, tiedeaiheinen dystopia ja perhedraama — melkoinen kattaus, jonka Høeg onnistuu pitämään kasassa niin, ettei lopputulos ole sekamelska. Susanin vaikutus todisti sen, minkä jo Rajatapauksia lukiessani aavistin: tämä kirjailija toimii  minulle. Ehkä ujutan kesäkirjapinooni Norsunhoitajien lapset tai Lumen tajun. Tai molemmat!

Høeg vie kirjallisen maailmanmatkani Tanskaan, joka on reissullani 45. maa. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja, Leena Lumi, Kaisa Reetta ja Ulla.

Peter Høeg: Rajatapaukset (1993)

Alkuteos: De måske egnede.

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen (1994).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 349.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Tämä Peter Høegin osaksi omaelämäkerrallinen romaani herätti takakannen mukaan ilmestymisaikanaan kohua Tanskassa, mitä en ihmettele yhtään. Jos tarina on edes löyhästi tosi, niin aihetta yhteiskunnalliseen keskusteluun todella on ollut. Rajatapaukset on karu mutta kaunis tarina nuoren pojan kokemuksista. Selviytymistarina.

Kertojana toimii aikuinen Peter, joka on viettänyt lapsuutensa erilaisissa lastenkodeissa ja muissa laitoksissa. Kirjan tapahtumat keskittyvät Biehlin Yksityiskouluun, johon teini-ikäinen Peter pääsee. Nimenomaan pääsee, sillä koulu on tarkoitettu lahjakkaille ja menestyville lapsille. Siis aivan toisenlaisille lapsille kuin Peter.

Biehlin Yksityiskoulu on sisäoppilaitos, jossa pyritään integroimaan oppimisvaikeuksista kärsivät lapset niin kutsuttujen tavallisten lasten joukkoon. Tarkoitusperät ja koulun käytännöt eivät kuitenkaan soinnu yhteen. Miten lasten tiukkaakin tiukempi, eristämiseen ja pelotteisiin perustuva kasvatus voisi valmistaa toimimaan tavallisessa arjessa? Lasten elämä etenee lukujärjestyksen mukaan ja on täynnä kieltoja, sääntöjä, rangaistuksia ja suorittamista.  

Mutta ei se niin toimi, hulluksi ei tule itsestään. Ja kun on valittu olemaan normaali tai aivan niillä rajoilla, on keksittävä jotain muuta jotta kestäisi. On kehitettävä strategia.

Yhdelle strategia on sammakoiden syöminen, toiselle itsensä satuttaminen, kolmannelle teoreettiset pohdinnot. Peteriä askaruttaa aika. Hän ei ymmärrä ajan luonnetta ja käyttää paljon energiaa sen käsittämiseen. 

Sitä yritti olla tinkimättömän täsmällinen, koska aika ja itse maailma olivat täsmällisiä. Sitä yritti yrittämistään koko nuoruutensa ajan, mutta ei pystynyt, ja oli jo hyvin vähällä luopua yrittämästä.

Eritoten kirjan loppuosassa aikaa pohditaan paljon. Onko aika yksioikoisesti vain lineaarista, kuten Biehlin Yksityiskoulussa? Kirja ei siis ole pelkästään mitä-seuraavaksi-tapahtuu-tyyppinen kertomus, vaan myös filosofisesti pohdiskeleva.

Ja ajasta oppii ehkä eniten, jos joutuu sysätyksi sen sisään. Jos on ollut sairas tai niillä rajoilla.

Peterille voimia tuo myös ensirakkaus. Hän rakastuu Katarinaan, jonka kanssa he alkavat selvittää koulun kauheuksia ja huolehtia Augustista, jolla on heistä kaikista vaikeinta. Kaverikolmikko onnistuu toimillaan järkyttämään koulun kulisseja. Peterille käy lopulta hyvin, sillä Høegit adoptoivat hänet, mutta kaikkien kohtalo ei ole yhtä onnekas.

Rajatapaukset oli surullisuudessaan ja kauheudessaan loistava lukukokemus. Se herätti kiinnostuksen Høegin muutakin tuotantoa kohtaan. Rajatapaukset on lukenut Blogistaniassa ainakin Pihi nainen, joka kuvaa kirjaa järisyttäväksi. Nyökyttelen.