Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.

Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 478.

Oma arvioni: 2½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila. 

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (2009)

Kustantaja: Basam Books.

Sivumäärä: 216.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Satu Rommi on vapaa toimittaja ja joogaopettaja, joka päätyi Intian Mysoreen opiskelemaan astangajoogaa vuonna 2005. Muutamaksi kuukaudeksi kaavailtu reissu venähti kolmen vuoden mittaiseksi. Rommi oli ollut Intiassa aiemmin reppureissaajana ja päättänyt visusti, ettei enää koskaan palaisi kyseiseen maahan. Mieli kuitenkin muuttui, sillä innokasta joogia veti maahan ja erityisesti Mysoreen ainutlaatuinen tilaisuus opiskella astangajoogaa gurun johdolla.

Melko pian Intiaan saapumisen jälkeen Rommi päätyy ostamaan kahvilan kahden amerikkalaisen joogaopiskelijan kanssa. Kirjassa kerrotaan arjesta ja sattumuksista kahvilanpitäjänä ja joogaopiskelijana. Rommi joogaa kuudesti viikossa aamutuimaan ja kiirehtii aina harjoituksen jälkeen jooga-ashramista skootterilla kahvilaansa. Kahvilan päätuotteena tarjoillaan länsimaista aamupalaa ja sen asiakaskunta koostuu lähinnä toisista joogaopiskelijoista, sillä heitä virtaa paikkakunnalle useiden joogakoulujen houkuttelemina.

Rommi tekee tarkkoja huomioita länsimaisten ihmisten ja intialaisten eroista tavoissa, asenteissa ja luonteissa. Kulttuurit törmäävät välillä rajustikin. Intialaiset työntekijät vaativat tiukkaa kuria, ja kahvilan asiakkaat ovat vaateliaita. Rommi kuvailee myös mielenkiintoisesti synnyinmaataan intialaistuneesta perspektiivistä. Suomen-lomalla hän hämmästelee puhtaita katuja, vähäistä ihmismäärää ja jonottamista kaupoissa. Kirjan lopussa on hyödyllinen tietoisku astangajoogasta sekä lyhyt jooga-sanasto.

Aiemmin tänä vuonna bloggasin Satu Rommin kirjasta Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. En kirjoittanut kirjasta kovin lämpimästi, sillä se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Rommin asenne ja kirjoitustyyli nostattivat näppylöitä. Silti lainasin tämän hänen esikoisteoksensa kollegani suosituksesta – ja koska olen muutenkin alkanut lukea joogasta enemmän. Tämä esikoisteos on paljon lukijaystävällisempi, vaikka tässäkin Rommin ylemmyydentunto paikoin nostaa päätään. 

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2015)

Kustantaja: Basam Books. 

Sivumäärä: 172.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Taivo Org.

Suomalainen joogaopettaja viettää aikaa Intiassa, "palaa joogan alkulähteille" ja pohtii joogan länsimaistumista. Kirjalla on huikean kaunis kansi, kiehtova nimi ja kiinnostava aihe, joten odotukset olivat korkealla lainatessani Satu Rommin tuoreimman teoksen Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. Mikään edellä mainituista tekijöistä ei riittänyt pelastamaan kirjaa, jonka näkökulma ja käsittelytapa saivat lähinnä kimpaantumaan.

Rommi kirjoittaa hyvin värittyneesti siitä, miten joogaa pidetään länsimaissa vain yhtenä liikuntamuotona ja kuinka sen alkuperäinen olemus ja tarkoitus ovat unohtuneet. Joogaopettajaksi voi nykyään valmistua pikakursseilla, vaikka oikeastaan jooga on elämänmittainen matka. Lukijalle ei todellakaan jää epäselväksi, kunka kauan Rommi on viettänyt aikaa Intiassa ja mitä hän ajattelee esimerkiksi "joogalomista" ja vaikkapa joogavaatteista.

Rommi on toki hyvällä asialla: hänellä saattaa hyvinkin olla vilpitön tarkoitus saada ravisteltua lukija näkemään epäkohdat. Retorinen keinovalikoima vaan ontuu ja pahasti. Kuka jaksaa lukea syyttelyä, itsensä korostamista ja halveksuntaa? Asiallinen lähestymistapa toimisi paremmin — taidokkaasti esitetty ja perusteltu näkemys kyllä saisi lukijan ymmärtämään ilman osoittelua. Nälviminen ei vie asiaa eteenpäin, herkästi käy jopa päinvastoin. 

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010)

Lukija: Leena Pöysti.

Kustantaja: BTJ.

Kesto: 8 t 19 min.

Oma arvio: 3/½5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Ketola.

Seija Vilénin esikoisteos Mangopuun alla on vahvan omaelämäkerrallinen tarina nuoren naisen vaiheista Krishna-liikkeessä. Vakaa tahto ja tiedonjano ajavat vain 17-vuotiaan tytön jättämään lukion kesken, liittymään liikkeeseen ja muuttamaan temppeliin. Edessä on kapea ja ajoittain raskas polku uskonnollisessa yhteisössä, joka suhtautuu sen ulkopuolisiin ahdasmielisesti. Toki elämään mahtuu iloa ja rakkauttakin, sillä päähenkilö avioituu intialaisen Krishna-papin kanssa.

Kirjassa reissataan monissa maissa; miehen työ liikkeen pappina määrää kulloisenkin asuinmaan. Muun perheen ei auta kuin sopeutua. Elämä tiukasti säädellyn liikkeen piirissä on rankkaa. Sääntöjä on lukuisia, eikä esimerkiksi naisen asema ole hääppöinen. Nainen ei kelpaa liikkeen johtotehtäviin ja on avioliitossa miehensä alamainen. Naisen seksuaalisuus on likaista.

Vuosien Krishna-elämän jälkeen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa asioita, ja säännöt alkavat tuntua mielivaltaisilta. Kun Krishna ei olekaan koko totuus ja koko elämä, päähenkilölle avautuu uusi maailma.

Äänikirjan alussa olin hieman ihmeissäni kirjan rakenteen kanssa. Kirjassa on monta aikatasoa, eikä tällaisen rakenteen sisälle ole aina helppo sukeltaa vain kuuntelemalla. Onneksi melko pian sain kiinni kerronnan rytmistä ja saatoin vain antaa tarinan viedä. Intialaiset maut ja tuoksut lämmittävät kuulijaa; kansi kuvastaa hienosti teoksen tunnelmia.  

Mangopuun alla on kiehtova kurkistusaukko uskonnollisen liikkeen sisälle. Vilén luottaa tarinaansa, eikä hänen tarvitse repostella asioita tai mustamaalata ketään. Yksilön näkökulma ja kokemusmaailma ovat tarpeeksi.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (1999)

Alkuteos: Interpreter of Maladies.

Kääntäjä: Kersti Juva (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 221.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tämä siunattu koti on Jhumpa Lahirin esikoisteos, jolla hän voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2000. Luimme yhdeksän novellia kattavan kokoelman lukupiirissä, eikä keskustelussa juuri soraääniä kuultu. Lahirin Intiaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuvat kertomukset lumosivat ja herättivät myös paljon keskustelua. Kulttuuritaustasta ja kotimaasta huolimatta ihmisten ilot, murheet ja ongelmat ovat pitkälti universaaleja.

Lahiri syntyi Lontoossa intialaistaustaiseen perheeseen, jonka kotikieli oli bengali. Lahiri ollessa kaksivuotias perhe muutti Yhdysvaltoihin, ja kirjailja kokee olevansa amerikkalainen. Lahirin lapsuudenperhe säilytti yhteyden Intiaan ja vieraili usein Kalkutassa sukulaisten luona. Omat kokemukset ja havainnot ovat epäilemättä inspiroineet ainakin joitakin kokoelman novelleista.

Monissa novelleissa kerrotaan intialaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Sopeutuminen toisenlaiseen kulttuuriin sujuu toisilta helpommin kuin toisilta. Intialainen yhteisöllisyys törmää amerikkalaiseen individualismiin. Jotkut takertuvat kotimaansa perinteisiin ja tapoihin niin, että elämäpiiri kutistuu pieneksi. Traditiot myös auttavat jaksamaan kaiken uuden keskellä sekä muistamaan, mistä on lähdetty. Maahanmuuttajien lapset ovat amerikkalaisia, mutta usein heitä kohdellaan kuin ulkopuolisia.

Järjestetty avioliitto on myös monelle jo Yhdysvaltoihin asettuneelle tapa perustaa perhe. Esimerkiksi kokoelman niminovellissa pariskunta on tuntenut toisensa vain neljä kuukautta, kun he jo asuvat saman katon alla. Puoliso on vielä vieras, ja joka päivä ilmenee uusia tapoja, ärsyttäviäkin.

Lahirin isä on ollut kokoelman päätösnovellin kirjastonhoitaja-isän esikuva. Novellin "Kolmas ja viimeinen maanosa" isä on matkannut Intiasta Lontooseen opiskelemaan ja sitten saanut töitä bostonilaisesta kirjastosta.  Miehen ensimmäinen amerikkalainen asumus oli vuokrahuone, jonka hän vuokrasi 103-vuotiaalta rouvalta. Sitkeä rouva Croft jää miehen mieleen koko loppuelämäksi, samoin usko selviytymisestä.

Poikani silmissä näen saman pyrkimyksen, joka heitti minut maailman toiselle laidalle. Muutaman vuoden kuluttua hän valmistuu ja lähtee raivaamaan tietään yksin ja suojattomana. Mutta minä muistutan itselleni että hänellä on isä elossa ja hyvinvoiva ja vahva äiti. Kun hänelle tulee uskonpuute, minä sanon, että jos minä olen voinut pärjätä kolmessa maanosassa, ei ole mitään estettä jota hän ei voi voittaa.

Koin kirjan todella visuaalisesti, ja samankaltaisia kokemuksia oli muillakin lukupiiriläisillä. Lahiri kuvailee paljon novellien miljöötä. Värit, esineet ja yksityiskohdat tekivät tarinat niin eläviksi, että näin ne edessäni lukiessani: koristeelliset sarit, lohkeilleen maalin, kristus-patsaat piirtyivät mielessäni. Myös huumaavan herkullinen intialainen ruoka tuoksuu läpi kirjan; on katkarapupyöryköitä, mausteista currya ja samosa-piiraita.

Lahirin luistava ja samalla yksityiskohtainen kerronta saivat jo katselemaan hänen muuta tuotantoaan. Tämän esikoisen jälkeen häneltä on suomennettu toinen novellikokoelma Tuore maa sekä romaanit Kaima ja Tulvaniitty. Muissakin kirjoissa Intia on vahvasti läsnä. Kun kaipaan taas teräviä havaintoja ja tuoksuvan värikästä lukukokemusta, niin tiedän kenen kirjoihin tarttua.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset (2010)

Alkuteos: Witness the Night.

Suomentaja: Terhi Kuusisto (2010).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 237.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Alamy.

Desain esikoisromaanin myötä suuntasin kirjallisella matkallani Intiaan. Pimeyden lapset kertoo synkän ja karmivan tarinan naisten asemasta Intiassa.

Päähenkilö ja kertoja on vähän yli nelikymppinen Simran, joka työskentelee vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä. Paljon nähnyt nainen rentoutuu mielellään viskilasin äärellä ja koittaa parhaansa mukaan sietää äitinsä painostusta hankkia aviomies. Simran katselee maailmaa kokemustensa kautta pilke silmäkulmassa, mikä keventää pimeää tarinaa edes hitusen.

Simran alkaa selvittää kammottavaa perhesurmaa: Jullandurin kaupungissa kolmetoistahenkinen, hyvämaineinen perhe on murhattu, vain 14-vuotias tytär Durga on selvinnyt hengissä. Tyttö löytyi kädet sidottuna ja raiskattuna murhatalosta. Simran yrittää saada tyttöä puhumaan, jotta kauhujen yön tapahtumien kulusta saataisiin jokin käsitys. Virkavalta epäilee automaattisesti Durgaa, sillä eihän tuollaisesta verilöylystä olisi voinut selvitä hengissä. Kädetkin oli löyhästi sidottu, ja motiivi löytyy: ainoana eloonjääneenä hän perisi kaiken.

Pikkuhiljaa Simran alkaa hahmottaa perheen voimasuhteita ja historiaa, joka ei ole niin puhtoinen kuin päältäpäin luulisi. Miten Durgan kadonnut isosisko liittyy tapaukseen? Miksi Durga kieltäytyy kertomasta totuutta? Onko hän sittenkin syyllinen?

Tarina valottuu Simranin kertojaosuuksien välissä otteilla Durgan päiväkirjasta. Mukana on myös Simranin ja erään Englannissa asuvan perheenjäsenen sähköpostikirjeenvaihtoa. Näkökulmien vaihtelu tuo mukavasti eloa tarinaan.

Durgan kohtelu tapahtumien selvittelyn aikana pohjaa perinteiseen näkemykseen tyttöjen tarpeettomuudesta:

Ei ole kulunut kauaakaan siitä, kun kätilöt ottivat vastasyntyneet tytöt äideiltään, sulkivat tyttövauvan saviruukkuun ja kierittivät, kunnes hän lakkasi itkemästä. Tai tytöt yksinkertaisesti tukahdutettiin hengiltä. Tai heille annettiin oopiumia ja heidät haudattiin. Maatalousyhteisöissä tytöt olivat taakka. Hiljattain eräs nainen tunnusti, että hänelle oli tehty seitsemän aborttia, koska hän oli toivonut poikaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle, joten mistään historiallisesta kertomuksesta ei ole kyse. Desain mainio esikoinen pakottaa ajattelemaan naisten alistettua asemaa, korruptiota ja perinteiden painetta nyky-Intiassa. Kirjassa kerrotaan, että vaikka tasa-arvo on Intiassakin parantunut, edelleen joissakin kylissä on vain vajaat 400 naista tuhatta miestä kohti. Erityisen raastavaa on, että äidit ja isoäidit ylläpitävät tilannetta toiminnallaan. Vetää hiljaiseksi.

Myös Durga tietää olevansa ei-haluttu lapsi sukupuolensa takia ja siksi, että on niin tumma ja karvainen. Mutta hän on sitkeää tekoa – hän ei lakannut itkemästä.

Tarina koukutti minut heti ensilehdiltä. Kirjan juoni, aihe ja kerronta muodostavat niin toimivan kokonaisuuden, etten olisi malttanut jättää kirjaa kesken lainkaan. Se takertui käsiini.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat punjabilaiseen Jullandurin kaupunkiin. Ensin tökkäsin Intian neulan keskelle maata, mutta aloin miettiä, miksen sijoittaisi neuloja tarkemmin kirjan tapahtumapaikan mukaan. Teen näin myös jatkossa, jos vain tapahtumapaikka on tiedossa ja sijaitsee kyseisessä maassa.

Intia kartalla.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008)

Alkuteos: The White Tiger.

Suom. Tarja Teva (2009).

Kustantaja: BTJ.

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Blogihiljaisuus venähti kuin huomaamatta kolmiviikkoiseksi. Loma loppui, arki alkoi. Siinä syy kirjoitusjumiin näin tiivistettynä. Pää on töistä pyörällä aina loman jälkeen, ja tänä vuonna syksy tarkoitti melkoisia muutoksia työtehtävissä, joten totuttelemista riittää.

En ole kuitenkaan jättämässä blogia heitteille, ehei! En ainakaan näin mehukkaan kirjasyksyn kynnyksellä. Elokuu lähenee loppuaan, ja yritän saada blogattua elokuussa lukemistani kirjoista edes lyhyesti ennen kuunvaihdetta. Luvassa on siis postaussadetta seuraavina päivinä.

Adigan Valkoinen tiikeri voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2008, mutta palkinto ei ollut varsinaisesti syyni lukea kirja. Huomasin töissä, että Valkoisia tiikereitä on useampi nide hyllyssä, ja päätin kokeilla lukea kirjan – jos se olisi hyvä, niin sitä voisi suositella asiakkaille ja saada kirjat liikkumaan.

Päähenkilö on intialainen Balram, joka kirjoittaa elämäntarinansa kirjeissä, joita hän työstää seitsemän yön ajan. Kirjeistä hahmottuu raadollinen ja varsin haiseva totuus intialaisesta elämästä slummeineen ja siitä, mitä on oltava valmis tekemään oman selviytymisen puolesta.

Kastilaitos on kaikkea muuta kuin inhimillinen; toisten ihmisten henki on arvokkaampi kuin toisten. Kirjoittamattomat säännöt ohjailevat ihmisten elämää. 

Miksi minusta tuntui että minun täytyi tarttua hänen jalkoihinsa, koskettaa niitä ja hieroa niitä ja tuottaa niille hyvää oloa - miksi? Koska halu palvella oli istutettu minuun: hakattu kallooni naula naulalta, kaadettu vereeni aivan kuin liete ja teollisuusmyrkyt kaadettiin Äiti-Gangesiin.

Kerran sukupolvessa kuitenkin syntyy valkoinen tiikeri, poikkeusyksilö. Viekkaus ja häikäilemättömyys aseinaan Balramin onnistuu luovia kastijärjestelmässä parempaan suuntaan. On ymmärrettävä, millä säännöillä elämän peliä pelataan, jotta sen voi voittaa.

Adiga kirjoittaa hajut ja maut niin elävästi, että Intia tulee kosketusetäisyydelle. Valkoinen tiikeri oli minulle niin iholle tuleva ja aisteihin käyvä lukukokemus, että Adigan toinen suomennettu teos Viimeinen mies on myös ehdottomasti luettava jossakin vaiheessa. Ja kyllä, olen jo päässyt suosittelemaan Valkoista tiikeriä yhdelle asiakkaalle.