Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Risto Rasa: Kulkurivarpunen

Neljännessä luukussa höyheniään pörhistää Kulkurivarpunen, Risto Rasan toinen runokokoelma vuodelta 1973. Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja sellaisten äärelle vie tämäkin teos.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kokoelman runot ovat lyhyitä, jotkin vain muutamia sanoja. Nimessäkin esiintyvä varpunen toistuu ja vuodenkiertoa eletään. Luontoa tarkataan.

Alkutalven tunnelmat vetivät minua puoleensa:

Lehdet putoilevat ja lumi yhtaikaa.
Älä sure mennyttä kesää:
                    se on edessäpäin.

Runo tuntuu ajankohtaiselta, sillä tänä vuonna marraskuinen, hento lumipeite yllätti minut. Elin mielessäni vielä syksyä, mökkikin oli vasta laitettu talviteloille, kun ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat valaista syysmustaa maisemaa.

Pidän siitä, miten Rasalla lumi putoilee. Se kuvaa elävästi hiutaleiden tahattomalta ja sattumanvaraiselta vaikuttavaa liikettä.

Runo tuo mieleen keskustelun syksyltä, kun siirryttiin kesäajasta talviaikaan. Käytän muistisääntöä ”käännä kesää kohti”, jonka kuultuaan mieheni kysyi: kumpaa kesää? Siis mennyttä vai tulevaa?

Olin hämmentynyt kysymyksestä, koska hahmotan ajan niin, että kysymys tuntuu turhalta. Minulle on itsestäänselvää, että syksyllä viisarit siirretään mennyttä kesää kohti. Lisäsimme muistisääntöön ”lähimmän kesän”, vaikka ei mieleen juurtuneita sääntöjä noin vain muuteta. Keväällä taas käymme saman keskustelun, luulen.

Rasalla sen sijaan katsanto on jo nyt kohti tulevaa, mitä tukee myös runon asettelu. Sieltä se aikanaan tulee, seuraava kesä.

Otava 1979 (3. p., 1. p. 1973). 79 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Harri Manner.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

Alkuteos: Bröderna Lejonhjärta.

Suomentaja: Kaarina Helakisa (1974).

Lukija: Jarmo Heikkinen.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 6 tuntia (6 cd-levyä)

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjakotelossa ei näy kirjan kansikuva kokonaan.
Kirjan kuvitus: Ilon Wikland.

En ole varma, olenko lukenut Veljeni, Leijonamielen lapsena tai onko joku lukenut sen minulle. Ainakaan minulla ei ollut muistikuvia tarinasta, kun aloin kuunnella sitä äänikirjana. Astrid Lindgrenin kirjoista Peppi-kirjat olivat minulle tärkeitä lapsena, nämä muut eivät niinkään. 

Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös. Ja silti kaikki on totta, vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.

Veljeni, Leijonamieli on vauhdikas seikkailu, jossa on surullinen pohjavire. Minäkertoja on Kalle eli Korppu, sairas pikkupoika. Korppu viettää päivänsä keittiön sohvalla, sillä hän on liian sairas käymään edes koulua. Kuolema lähestyy. Korpulla on kaunis ja ihailtu veli Joonatan, joka tulipalon sattuessa pelastaa pikkuveljensä ja kuolee itse. Pian myös Korppu menehtyy sairauteensa, ja veljekset kohtaavat kuoleman jälkeisessä maailmassa, Nangijalassa.

Nangijala on satujen ja nuotiotulten maa, jossa sairas muuttuu terveeksi ja ruma kauniiksi. Korpun kivut ovat poissa, ja veljekset asuvat huumaavan kauniissa Kirsikkalaaksossa. Hyvin pian käy ilmi, että Nangijala ei ole mikään paratiisi, sillä hyvä ja paha käyvät uuvuttavaa taisteluaan. Paha Tengil pitää läheistä Ruusulaaksoa vallassaan, ja pahuus uhkaa levitä myös Kirsikkalaaksoon. Joku on katala kavaltaja, joka täytyy pysäyttää. Joonatan ja Korppu ajautuvat seikkailuun, jonka tuoksinassa he kohtaavat kuolemaa, pahuutta, petollisuutta ja ilkeyttä.

Seikkailun aikana sattuvat onnenpotkut muistuttavat, että kyseessä on lasten satu. Kirjan jännittävyys ja rajuus kuitenkin yllättivät minut. Fantasiamaailmassa voi kuolla useaan kertaan, ja aina pääsee uuteen parempaan paikkaan. Tällaiset seikkailut olivat liikaa minulle lapsena.

Tarinassa käsitellään rohkeasti kuolemaa: veljekset kuolevat alussa, seikkailun aikana moni poikien tuntema henkilö kuolee, ja lopussa veljekset päättävät kuolla yhdessä, jotta pääsisivät seuraavaan maailmaan, Nangilimaan. Kirjan keskeinen sanoma taitaakin olla, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. 

Tarina näyttää, että hyvän tekeminen kannattaa, samoin pelkojen voittaminen. Veljekset ovat toisiaan kohtaan lojaaleja, mutta minua kävi ärsyttämään heidän eriarvoisuutensa. Joonatan on aina jotakin enemmän kuin Korppu, myös Nangijalassa. Joonatan tietää enemmän, on nopeampi, rohkeampi ja neuvokkaampi.

Toinen ärsyttävä seikka liittyy suomentajan käyttämään sanastoon: ikänä toistuu aivan liian usein. Ei kukaan ole ikänä ollut yhtä kaunis kuin Joonatan. Enkä tule ikänä enää iloiseksi. Erikoinen sana alkaa kiinnittää huomiota, kun se toistuu kymmeniä kertoja. Lukija Jarmo Heikkisen lukee tarinan tutulla äänellään selkeästi ja miellyttävästi. 

Seuraavaksi kuunteluun pääsee Ronja, ryövärintytär. Kirjaa en ole koskaan lukenut ja muistan, että elokuva oli liian jännittävä minulle lapsena. Yritin muutaman kerran katsoa sitä, mutta kesken jäi. En ole toistaiseksi palannut tarinan pariin aikuisenakaan — saa nähdä, käykö se nyt liian jännäksi!

Pieni kierros Blogistaniassa osoitti, että tämä kirja jos mikä jakaa mielipiteitä ja saa erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi Morre, Katja, Laura ja Jokke ovat lukeneet kirjan, ja Morre ja Katja analysoivat kiinnostavasti lapsen kanssa jaettua lukukokemusta.