Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.

Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 

Kirjoittajan matka minuuteen – Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 329 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Jälleen elin todeksi kirjamessut porttina kirjallisuuteen -teorian. Kuuntelin reilu viikko sitten Turun kirjamessuilla Hanna Brotheruksen haastattelua, vaikutuin kuulemastani ja poikkesin haastattelun jälkeen ostoksille Brotheruksen kustantajan osastolle. Nyt ei ollut aikaa odotella kirjastovarausta, halusin kirjan omakseni. Pian kirja jo keikkui paperikassissa käsivarrellani, ja illalla hotellissa pääsin nauttimaan ostoksestani. Ainoa kotini veti puoleensa viimeiseen sivuun saakka.

Brotherus kuvaa esikoisteoksessaan avoimesti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden kipupisteitä minäkertojan elämäntarinan kautta. Kirja on erilaisten tekstilajien yhdistelmä: proosajaksojen lomasta löytyy otteita päiväkirjasta, aforisminkaltaisia ajatuksia, listauksia ja perheenjäsenten kirjeitä toisilleen.

Kertojanainen on keski-ikäinen neljän lapsen äiti, joka kertaa siihenastista elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen. Tanssijana ja koreografina työskentelevä kertoja on hyvin esikoiskirjailija Brotheruksen kaltainen. Messuhaastattelun perusteella tiedän, että kirja on omakohtainen, mutta tietenkin vain tiettyyn rajaan saakka.

Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen. Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Lapsuuden rakkaasta tanssiharrastuksesta tulee naiselle ammatti, vaikka vanhemmat eivät annakaan hänen aloittaa balettikoulua. Perfektionismi ja itsensä kanssa kilvoittelu ovat kaikessa läsnä, myös äitiydessä. Lasten kipuilu on rankkaa, kun nainen eroaa lastensa isästä. Lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, mutta tukeutuvat edelleen vahvasti äitiinsä. Onni on uusi rakas ja oma aika toukokuisessa Pariisissa.

Ruumiillisuus ja kehoyhteyden pohtiminen läpäisevät kirjaa. Kirjan nimi viittaa kertojan kehoon, se on hänen ainoa kotinsa. Jokainen elää vain kerran ja jokaisella on vain yksi keho, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen koko matka. 

Oma ja muiden kehot sekä niiden painot ovat aina olleet naisen elämässä huomion kohteena. Lapsuudenperheessä isä tapasi kommentoida ihmisten painoa, ja naisen sisko sairastui vakavaan syömishäiriöön. Keho on tanssijalle työväline, joten nainen havainnoi kaikki muutokset tarkasti ja syömisen rajoittamisella hän pyrkii pitämään kehon hallussaan. 

Myöhemmin kun myös naisen oma tytär sairastuu anoreksiaan, alkaa herätä epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko naisen kehosuhde sittenkään terve? Missä menee sairauden ja terveyden raja, mikä on normaalia?

Kertoja kuvaa sisällään kasvavaa juurakkoa, joka on eräänlainen kaikkien ikävien asioiden möykky. Se sai alkunsa lapsuudenkodissa istutetusta tavasta tuntea häpeää tekemisistään, olemisestaan. Kirjoittaminen ja asioiden halki puhuminen on kertojan yritys riuhtaista itsensä vapaaksi tuosta juurakosta. Kertoja reflektoi kirjoittamistaan ja liittää myös siihen fyysisyyden:

Minulle ajatus on kirjoittamisessa tärkeämpää kuin muoto. En elä enkä koe asioita määrämittaisina vaan enemmän jatkuvana virtana. Siksi ajattelen kirjoittamisen usein liikkeen kautta.

Ja toisaalla: 

Minulle kirjoittaminen on ollut aina myös osa kehollista olemassaoloa. 
       Olen kirjoittanut peukalollani etusormen kylkeen, kielellä kitalakeen, tussilla kämmeneen ja jalkaterällä hiekkaan. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa tietoisena siitä, että sanat jäävät muiden luettavaksi.

Brotherus on löytänyt kirjoittajana oman äänensä, joka on konstailematon. Teksti etenee suoraviivaisesti, siinä on vaivattomuuden tuntua. Toistoa tehokeinona on hyödynnetty juuri sopivasti. Lukija voi löytää kirjasta samastuttavaa ja tunnistettavaa, vaikka omalla elämänpolulla olisi ollut hyvin erinäköisiä mutkia ja risteyksiä kuin kertojalla.

Julkisuudenhenkilöiden kirjoittamat esikoisromaanit ovat päässeet yllättämään minut positiivisesti tänä syksynä. Laura Malmivaaran Vaiti oli hieno lukukokemus, samoin tämä Brotheruksen romaani oli ajatuksia herättävä lukunautinto.

Helmet 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (2008)

Alkuteos: La solitudine dei numeri primi.

Suomentaja: Helinä Kangas (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 298.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Mirjan van der Meer

Valinnat tehdään muutamassa sekunnissa, mutta niiden seurauksista maksetaan koko loppuelämä.

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on vetovoimainen, laadukas ja kypsä esikoisteos. Tämä italialaisen fyysikon kirjoittama teos on käännetty yli 40 kielelle, ja se voitti ilmestymisvuonnaan Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan. Ostin kirjan kirpparilta vuosia sitten, mutta olen vieroksunut sitä sen matemaattisen nimen vuoksi. Kuinka tyhmää ja huvittavaa näin jälkikäteen ajateltuna! Lopulta luin kirjan, koska valitsimme sen työkaverin kanssa kevään lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Vetävä ja puhuttava avaus – onnistunut valinta!

Alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat jaollisia vain itsellään ja ykkösellä. Mitä pidemmälle nollasta luonnollisissa luvuissa mennään, sitä harvinaisemmiksi alkuluvut käyvät. Ne eivät esiinny koskaan vierekkäin, vaan niiden välissä on vähintään yksi luku. Mahdollisimman lähellä toisiaan sijaitsevia alkulukuja, kuten 17 ja 19, kutsutaan alkulukupareiksi.

Läheisiä mutta samalla etäisiä ovat alkulukuparien tapaan kirjan päähenkilöt Alice ja Mattia. Heidän molempien elämää määrittävät lapsuuden traumat: Alice joutui lasketteluonnettomuuteen, minkä vuoksi hän ontuu toista jalkaansa, ja Mattia tuntee syyllisyyttä kaksoissisarensa katoamisesta. Alice sairastuu syömishäiriöön, kun taas Mattia oireilee viiltelemällä itseään. Molemmilla on vaikeuksia sopeutua ympäröivään maailmaan; etenkin sosiaaliset kontaktit ovat haastavia.

Mattia on matemaattisesti lahjakas, ja hän on lahjakkuutensa vanki. Sadepisarat iskeytyvät ikkunaan tietyssä kulmassa, lounaspihvi on leikattava geometrisesti ja niin edelleen. Alice taas on syömättömyytensä kanssa yksin. Sosiaaliset ruokailutilanteet ovat pelejä, joista hän pyrkii selviytymään voittajana eli huijaamaan muita.

Nuorten maailman raadollisuus tulee esille: on kiusaamista, syrjimistä, alistamista ja valtapelejä. Alice ja Mattia löytävät ystävyydestään voimaa, mutta ovat silti toisilleen kovin vieraita. Päähenkilöiden ystävyyttä ja heidän molempien perhe-elämää leimaa puhumattomuus. Epämukavat asiat vaietaan kuoliaaksi. Olokin on koko ajan epämukava.

Vaikeista aiheistaan huolimatta kirjan lukeminen ei ollut minulle ahdistavaa tai synkkää. Sellaisiakin kokemuksia lukupiirissämme nousi esiin. Giordanon teksti etenee helpon oloisesti, ja luvuittain vaihtuva näkökulma rytmittää tarinaa. Luvut päättyvät usein cliffhangeriin, joka pakottaa jatkamaan lukemista vielä yhden luvun verran.

Ihan pelkkää autuutta ei kirjan lukeminen kuitenkaan ollut. Alice menee aikuisiällä naimisiin Fabion kanssa, ja mielestäni lääkärimiehen sinisilmäisyys ja tekemättömyys ei ollut uskottavaa.

Toinen ärsytyksen paikka oli Mattian yliopisto. Lukupiirissäkin virisi vilkasta keskustelua epäjohdonmukaisuuksista, joita liittyy sen sijaintiin. Mikä voisikaan olla se pohjoiseurooppalainen kaupunki, joka sijaitsee Pohjanmeren rannalla, jossa maksetaan euroilla ja jonka nimessä on vinoviivaisia kirjaimia? No, sivuseikka kaunokirjallisessa teoksessa, mutta moni oli hämääntynyt samasta asiasta.

On mielenkiintoista havaita pitävänsä romaanista, jonka päähenkilöistä ei pidä ollenkaan. En löytänyt samastumisen kohdetta, mutta tunnistin kyllä monia tunteita ja tilanteita.

Tämä viikonloppu Kirjakimarassa on omistettu Giordanolle, sillä huomenna julkaisen blogiarvion hänen uudemmasta teoksestaan Ihmisruumis. Oikeastaan luin sen vajaa kuukausi ennen Alkulukuja, mutta tästä teksti syntyi nopeammin. Ja jostakin syystä halusin blogata esikoisen ensin, vaikka kirjat eivät toisiinsa liitykään. Huomenna siis lisää italialaista laatukirjallisuutta!

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Vieras on ollut pian loppuvan vuoden vahvimpia lukukokemuksiani. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien janosin Pulkkisen lauseita, keinahtelin tekstin tahdissa. Välillä oli lukuinnosta huolimatta pakko laskea kirja käsistä ja makustella lukemaansa. Luin kirjan jo syyskuussa, mutta tämä teksti jäi raakileena makaamaan luonnoskansioon. Nyt sitten tulikin kiire julkaista, jotta ehtisin vielä tämän vuoden puolella.

Vieraan päähenkilö Maria on kolmikymppinen pastori, joka lähtee hetken mielijohteesta matkalle ja päätyy New Yorkiin. Matka on paitsi konkreettinen matka kaukomaille, myös mielen matka elämän käännekohtiin. Vaikka Maria pakenee fyysisesti kauas arkista elämäänsä ja vastuitaan, kokemukset suurkaupungissa saavat tutut kipupisteet taas sykkimään. Teini-ikäisenä alkanut kehon tarkkailu nousee jälleen pintaan, Marian suhde omaan kehoonsa on yhä häilyvä. Samoin uskon horjuessa myös nuoruuden kapinallinen usko muistuu mieleen.

New Yorkin tuoksut, maut ja tunnelma ovat Vieraassa lumoavia, vastustamattomia. Toffee, kastanjat, kahvi, tiramisut ja muut herkut tuoksuvat huumaavasti ja nostattavat veden kielelle. Kunnes nurkan takaa lehahtaa virtsan katku. Äänimaisema muodostuu jatkuvasti soivista hälytyajoneuvojen sireeneistä ja junien klonksuttavasta kolinasta.

Takaumissa sukelletaan Marian nuoruusvuosiin, lapsuuden ja aikuisuuden välitilaan:

Käänsin iltaisin ennen nukkumaanmenoa katseeni taivaaseen, Ressu-pyjamassa, rintojeni nuput syyllisinä pyjaman kätköissä, ja kertasin syömiseni, mutta en ollut varma miksi tein niin. En tarkkaan tiennyt millaisia uskonkappaleita, salaisia sakramentteja mielessäni luonnostelin. Keksin niitä sitä mukaa kuin nälkä yltyi ja vaati tuekseen perusteluja.

Nuoren Marian maailmassa nälkä, sovittaminen, kärsimys ja pelastaminen sekoittuivat. Minusta Pulkkinen kuvaa aikuisuuden kynnyksellä olevaa Mariaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti.

Jossakin vaiheessa jo pohdiskelin, onko Pulkkinen ympännyt tähän yhteen romaaniin jopa liikaa aineksia. Teemoja löytyy tukuittain. Syömishäiriö, uskonkriisi, ruumiillisuus, tanssi, vanhemmuus, avioliitto… Kaiken tämän saa kyllä solahtamaan vierauden ja muukalaisuuden alle, ja Pulkkinen tekee sen taiten. Runsaudestaan huolimatta sanoisin, että Vieras on yhtenäinen, eheä. Selkeä kirjoitustapa antaa tilaa aiheiden rikkaudelle. Joskin näin ei-uskonnolliselle lukijalle jotkin teologiset pohdinnot olivat hieman raskaita.

Kirjan lukemisen aikoihin katsoin Avalta ohjelman Kirjapiiri (29.9.2012), jossa Pulkkinen kertoi uudesta romaanistaan Pauli Aalto-Setälän haastattelemana. Vieraassa käsitellään monia raskaita aiheita, ja Pulkkinen kertoikin irrottautuvansa romaanin teemoista kirjasyksyn hektisessä pyörityksessä tanssimalla – ja välillä myös kuohuviinin voimin. Pulkkinen kuvaili raskaiden teemojen käsittelemisen olleen kirjailijalle katarttista, vapauttavaa. Pidän Pulkkisen esiintymisessä erityisesti harkituista vastauksista, jonkinasteisesta varauksellisuudesta ja vaatimattomuudesta. Silti hän kertoo innokkaasti teoksestaan. Aalto-Setäläkin antoi Vieraalle täydet viisi tähteä viidestä.

Tämä teksti Vieraasta on siis hautunut koneellani koko syksyn. Joistakin kirjoista on vaikea kirjoittaa, ja usein juuri jollakin tapaa läheisistä ja koskettaneista erityisen hankalaa. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en kuitenkaan liikaa. Teksti tuntuu menevän helposti tasapainotteluksi, joka ei tee oikeutta loistavalle kirjalle.