Kajakeilla halki saariston – Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Kansi: Tuomo Parikka.

Nemo 2022. 377 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää Itämeripäivää! Osuvampaa päivää tästä kirjasta kirjoittamiselle saa hakea, sillä Kunttujen melontaseikkailu tuo Itämeren lähelle.

Panu ja Sanna-Mari Kunttu meloivat kesällä 2020 Salosta Poriin – siis yli tuhannen kilometrin matkan halki Saaristomeren ja Ahvenanmaan ympäri. Seitsemän viikon ajan kajakeissa kulki kaikki tarvittava teltoista juomaveteen ja vaatteista muistiinpanovälineisiin.

Tyrskyt huuhtovat kajakkeja ja melojia, karu saaristoluonto piirtyy lukijan silmien eteen. Luonnollisesti myös meremme huono tila tulee selväksi, luontokadosta lukeminen kylmää. On umpeenkasvanutta ruovikkoa, sinileväpuuroa.

Idean matkalleen Kuntut saivat Pentti Linkolalta. Linkola toteutti vastaavan reissun perheensä kanssa soutuveneellä 1970-luvulla. Kuntut ehtivät tavata Linkolan matkansa suunnitteluvaiheessa, mutta keväällä 2020 menehtynyt luonnonsuojelija ja ornitologi ei ehtinyt nähdä matkansa toisintoa.

Melontaretki noudattelee mahdollisimman tarkkaan Linkolan reittiä, ja Kuntut pyrkivät laskemaan linnut samoilta luodoilta kuin Linkola. Matka ei siis ole mikään selviytymisseikkailu, vaikka se sellaisenkin piirteitä saa loukkaantumisten ja hätärantautumisten myötä, vaan linnuston tilaa kartoittava tutkimusmatka. Miksi jokin laji taantuu, miksi jokin menestyy? Selitys löytyy usein ihmisen toimista ja ilmastonmuutoksesta.

Linkolan hengessä tehty matka keskittyy ymmärrettävästi luontoon ja pääosaa näytteleviin lintuihin. Melojien tunnoista olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Luin kirjan kesällä saaressa, ja se herätteli tarkkaamaan saaremme lintuja uusin silmin. Kirja oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka saaristomökkeilijänä sainkin korvilleni kirjoittajilta. Heiltä ei ymmärrystä kaltaiselleni moottoriveneellä liikkuvalle löydy.

Helmet 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua.

Yhteentörmäyksiä idyllissä – Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Kannen kuvitus: Malte Müller.
Kannen suunnittelu: Exil Design.

Gummerus 2022. 144 s.
Alkuteos: Voksne mennesker (2019).
Suom. Aino Ahonen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Marie Aubertin romaanin päähenkilö Ida on norjalainen arkkitehti ja nelikymppinen sinkku, joka kokee kuplivaa onnea, kun on käynyt ruotsalaisella klinikalla: hän aikoo pakastaa munasolujaan. Hänestä voisi sittenkin tulla äiti!

Kaikki oli mahdollista, kohta olisi kesäloma, Göteborgissa oli lämmintä ja aurinkoista, ja olin varannut lounasravintolasta pöydän, aioin syödä hyvin ja juoda kallista valkoviiniä, skoolata sille, että käyttäisin säästöjäni munasolujen tallettamiseen, munasolutilin avaamiseen. 

 

Maailmaa syleilevä tunne on kuitenkin herkästi haihtuva. Idalle se on muisto vain, kun hän pääsee perheen mökille, jossa pikkusisko Marthe puolisonsa Kristofferin kanssa jo on. Ida ei saa kerrottua suurta uutistaan, koska Marthe ehtii ensin: hän on raskaana. 

Pettymys on karvas, tässäkin asiassa pikkusisko ohittaisi Idan. Marthe on jo sitä paitsi äitipuoli, koska Kristofferilla on tyttö edellisestä liitosta. Oma lapsi tulee viemään Marthen saavuttamattomalle etumatkalle. 

Mökillä on tarkoitus viettää äidin 60-vuotisjuhlia, ja juhlan sankari saapuu paikalle uuden miehensä kanssa. Yhdessäolo tuo mieleen muistoja menneistä kesistä ja nostaa pintaan perheen sisäiset hankaukset. Lapsuuden roolit heijastuvat nykypäivään.

Pienoisromaanin mittaan mahtuu yhden perheen menneisyys ja nykyhetki. Aubert rakentaa taitavasti epämiellyttäviä kohtauksia, kuvaus on nasevaa ja tarkkanäköistä. Aubert avaa sisarusten välistä suhdetta, sen kaunoja ja lämpimiä puolia. Ida elää muiden ja omien odotustensa ristipaineessa, kun hän pohtii perheenlisäystä ja onnellisuutta.

Kirjan nimi ei jättänyt minua rauhaan kirjaa lukiessani ja koen sen hankalaksi ja tylsäksi. Se onnistuu jopa ärsyttämään, vaikka samalla se antaa kipinää tulkita sisältöä. Kirjan miljöö eli kesämökkihän on monille idylli, jossa arjen huolet eivät paina ja saattaa kokea, ettei mikään voisi olla paremmin. Lomaan ladataan paljon odotuksia, ja mökkipäiväkirjaan raportoidaan syödyt katkaravut ja kakut, riitoja ei. Niin myös Aubertin kirjassa. Ilman mainintaa jäävät myös epämukavien salaisuuksien paljastumiset ja muut yhteentörmäykset. Kirjan loppua ei parane paljastaa kuin sen verran, että se tarjoaa kirjan nimelle jälleen uuden tulkinnan. 

Kirjan suomenkielinen nimi vei minulta paljon huomiota ja mietin, että suora käännös Aikuisia ihmisiä olisi ollut napakampi ja muistettavampi. Goodreadsin mukaan muissa käännöksissä on noudatettu alkukielen ajatusta, suomennos tekee poikkeuksen. Ehkä suoraa käännöstä ei haluttu valita, koska pari vuotta sitten ilmestyi suomenruotsalaisen Jan Forsströmin samanniminen romaani.

Helmet 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.

* * *

Norjalainen Marie Aubert on yksi toukokuisen Helsinki Litin kirjailijavieraista. Tapahtuma järjestetään tänä vuonna 13.–14.5. Bio Rexissä, ja Aubert keskustelee lauantaina Sisko Savonlahden kanssa. 

Japanilaista tunnelmaa: Kawabata, Golden & Natsukawa

Joulukuussa sukelsin japanilaisiin tunnelmiin. Ensin lukupiirimme luki Nobel-voittaja Yasunari Kawabatan Lumen maan, joka sai minut kiinnostumaan geishakulttuurista. Metsästin luettavakseni Arthur Goldenin elokuvaksikin taipuneen Geishan muistelmat, ja vielä jouluviikolla Helmet-haasteen kissa-kohta johdatti kuuntelemaan Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja. Tässä jutussa esittelen kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne luin.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2012 (1. p. 1958).
Alkuteos: Yukiguni (1947). Suom. Yrjö Kivimies.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Odotukseni olivat lumihuippuisen vuoren korkuiset, kun aloin lukea Kawabata Lumen maata – niin runollinen kirjan nimi, kaunis kansi, nobelisti. Huonostihan tällaisten odotusten kanssa usein käy.

Päähenkilö Shimamura tuntee vetoa lumiseen seutuun, jonka kylpylään hän palaa vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Tai oikeastaan se on Komako-niminen geisha, joka miestä vie, vaikka tällä on perhe Tokiossa.

Vuoriston ja lumisen maiseman kuvaukset ovat kauniita, niiden konkretiasta sain kiinni. Lunta sataa metritolkulla, kaduilla se läpi kaivetaan tunneleita liikkumisen helpottamiseksi. On taianomaista, miten jäätyvän lumen ääni tuntui kaikuvan maan sisuksista, samoin ihmisen ja luonnon yhteys tulee hienosti esiin:

Valo liikkui kasvojen poikki niitä valaisematta. Se oli kaukaista, kylmää valoa. Kun sen hieno säde tunkeutui tytön silmäterään, kun silmä ja valo risteytyivät, silmä hohti taianomaisen kauniina fosforipisteenä iltavuoriston meressä.

Kielikuvat ovat välillä jopa hupaisia: hänen kosteat huulensa suipistuivat hauskaksi iilimatorenkaaksi.

Lisäväriä kirjaan tuovat japaninkieliset sanat, tutummat ja vieraammat: kimonot, obit, samisenit, kotatsut. Lukupiirissä geishojen asema herätti vilkasta keskustelua. Nykylukijan silmissä kuvattu geishan rooli yöpalveluksineen tuo mieleen prostituution, vaikka geishat on perinteisesti erotettu jyrkästi ilotytöistä.

Kawabatan kerronta on utuista ja vertauksellista, ja tunsin usein olevani ulkokehällä. Monet lukupiiriläiset jakoivat tunteen: kompurointimme johtui varmaankin pääosin japanilaisen kulttuurin ja kirjallisen perinteen vieraudesta. Takkuamisesta syytän hieman myös käännöstä. Hän oli asemalla odottamassa häntä. Valtaosa Kawabatan teoksista on suomennettu välikielten kautta; tässäkin taustalla ovat englanninnos ja saksannos.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. Selvitin lukupiiriä varten kirjailijan taustaa, ja kävi ilmi, että Kawabata toimi yliopisto-opettajana ja toimittajana kirjailijanuransa rinnalla. Nobelistin tausta oli surullista luettavaa: hän jäi orvoksi lapsena, isovanhemmatkin kuolivat tämän ollessa teini-ikäinen, ja vaimonsa kanssa he menettivät ainoan lapsensa vauvaikäisenä. Kawabatan kuolemaa on epäilty itsemurhaksi, mutta asiasta ei ole varmuutta.

* * *

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Luin kansipaperittoman kappaleen.

SSKK 1998 (1. p. WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997). Suom. Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Chiyon lapsuus kalastajakylässä loppuu tylysti, kun isä myy tytön ja hänen siskonsa Kiotoon äidin sairastuttua vakavasti. Kun tyttöjen koskemattomuus on varmistettu, Chiyo päätyy geishataloon eli okiyaan, sisar ilotaloon.

Chiyon etuina ovat kauniit silmät ja nokkeluus, vastuksena samassa okiyassa asuva kateellinen geisha Hatsumomo. Taloa pyörittävät Äiti ja Täti, jotka eivät ole niin sydämellisiä kuin kutsumanimet antaisivat olettaa, vaan bisnesnaisia, joille geishat ovat kauppatavaraa.

Chiyo joutuu ensin työskentelemään palvelijana, kunnes pääsee opiskelemaan tanssia, laulua, samisen-soittimen soittoa ja viihdyttämistä. Vihdoin teini-ikäisenä haave toteutuu, ja hänestä tulee geisha Sayuri. Ensiesiintymisen jälkeen virstanpylväitä ovat mizuage eli neitsyyden menetys eniten tarjoavalle asiakkaalle ja varakkaan dannan eli rahoittajan löytäminen.

Kirjan lukeminen oli kiinnostavaa, mutta kylmäävää. Lapset myydään kuin orjat, heistä tulee geishatalojen omaisuutta, ja he maksavat velkojaan työllään pitkään. Työnä on miesten viihdyttäminen, eikä se aina ole pelkkää saken juontia ja tanssia. Sayuria opastava geisha Mameha sanoo:

Ei kenestäkään tule geishaa siksi, että hänen elämänsä tuottaisi tyydytystä. Meistä tulee geishoja siksi, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa.

Kirjailja Arthur Goldenin kirjoittamisprosessia kohtaan on esitetty kritiikkiä: hän teki kirjaa varten taustahaastatteluja ja tuli kirjassa paljastaneeksi liikaa, niin että lähde paljastui. Tuo geishalähde oli Mineko Iwasaki, joka nosti Goldenia vastaan oikeusjutun ja joka on sittemmin julkaissut oman vastinekirjansa Geisha of Gion.

Myös Goldenin oikeus kirjoittaa valkoisena länsimaalaisena miehenä japanilaisesta perinteestä ja naisnäkökulmasta on kyseenalaistettu. Kirjan lähtökohdat on hyvä tiedostaa sitä lukiessaan, mutta kuitenkin ajattelen, että kirjailijalla on oikeus eläytyä ja ottaa fiktioonsa vaikutteita muista kulttuureista. Muuten kävisi kirjoittajan tie aika kapeaksi.

Luin kirjaa kuin tarinallista tietokirjaa, geishatietous edellä. Tällä erää tiedonjanoni geisha-aiheeseen on sammutettu, mutta jossakin vaiheessa ajattelin lukea Minna Eväsojan Melkein geishan.

Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

* * *

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Kansi: Ilja Karsikas.

Tammi 2021. Äänikirjan kesto 5 t 24 min.

Alkuteos: Hon o mamarō to suru neko no hanashi (2017). Suom. Raisa Porrasmaa.
Lukija: Jalmari Savolainen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.



Lukiolaispoika Rintarō on elänyt isoisänsä huomissa, ja nyt isoisän kuolema ajaa pojan elämän kriisiin. Koulu ei maistu, mieluummin hän hoitaa isoisältä jäänyttä kirjakauppaa. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy juovikas ja juonikas kissa, joka vetää Rintarōn seikkailuun.

Kissa johdattaa pojan labyrintteihin, joissa vastuksena on eri tavoin kirjoja kaltoin kohtelevia ihmisiä. Yksi ahmii kirjoja vain ahmimisen vuoksi, yksi lyhentää paksut teokset yhdeksi lauseeksi. Rintarōn neuvokkuus ja syvä rakkaus kirjoja kohtaan auttavat ongelmien ratkaisemisessa.

Kirja käsittelee surua ja ystävyyttä, ja se jättää toiveikkaan olon. Murakami-fanille ja kirjanystävälle maagisen realismin sävyttämä seikkailu oli mieluisaa kuunneltavaa samalla kun neuloin joulupukin konttiin kissasukkia. Sukat tein Lumi Karmitsan Kissimirrit-ohjeella, joka löytyy kirjasta Villit vanttuut & vallattomat villasukat. 

Helmet 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.

Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Toimittanut Petri Tamminen.

Enostone 2021. 97 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia. 

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.

Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.

Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.

Teos 2021. 234 s.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. 

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Kirjat toivon herättäjinä – Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Kansi: ?

Like 2021. 446 s.
Suom. Einari Aaltonen.

Alkuteos: La bibliotecaria de Auschwitz (2019).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Auschwitz on aiheena niin raskas, ettei siihen kovin usein tule tartuttua. Edellinen holokaustikirja, jonka luin lähes pari vuotta sitten, oli Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija. Nyt kirjan nimi kuitenkin pakotti lukemaan – miten ihmeessä keskitysleirillä saattoi toimia oman ammattini edustaja, eihän siellä ollut kirjastoja?

Iturbe tutustuttaa minut 14-vuotiaaseen kollegaan, Ditaan. Dita on tullut Auschwitzin perheleirille vanhempiensa kanssa Terezínistä eli Theresienstadtin ghetosta. Perheleiri on natsien hämäysprojekti, jota ylläpidetään mahdollisten ulkomaisten tarkastajien varalta. Perheleirillä on lapsia, joita muuten ei tuhoamisleireillä näy. 

Leirin epäinhimillisten olojen kuvaukset ovat monista kirjoista tuttuja. Palava liha löyhkää. Krematorion piipuista lentävä tuhkaa leijailee mutaiseen maahan. Ruoka on laihaa lientä, ruumiita kannetaan joukkohautoihin. 

Iturben kirjan erottaa muista holokaustikirjoista salainen kirjasto, joka toimii perheleirin parakissa numero 31. Samassa parakissa on koulu, jonka toimintaa kirjasto luontevasti tukee. Vartijoiden silmissä koulu on laulua ja leikkiä, mutta kun vahtien silmät välttävät, otetaan kirjat esille.

Ditasta tulee kirjastonhoitaja, kun hän saa parakin johtajalta Alfred Hirschiltä luottotehtävän huolehtia parakin kirjastosta. Kirjasto tarkoittaa kahdeksaa repaleista nidettä. Auschwitzin oloissa tämä on ruhtinaallinen kirjasto, sillä kirjat on ankarasti kielletty. Jos tupatarkastuksessa löytyisi yksikin kirja, tietäisi se kuolemantuomiota. 

Historian saatossa kaikki diktaattorit, tyrannit ja sortajat – – heitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: he ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Muutaman kallisarvoisen painetun kirjan lisäksi kirjastoon kuuluu eläviä kirjoja. Parakin opettajat osaavat monia lapsia kiinnostavia kirjoja ulkoa, kuten Peukaloisen retket, joten Dita lisää heidät kirjakokoelmaan. Sopivan tilaisuuden tullen elävät kirjat kertovat tarinoita lapsijoukon kuunnellessa tarkkaavaisina.

Kirjat tuovat toivoa kurjuuden keskelle:

[Kirjat] ovat myös muistutus elämästä ilman piikkilanka-aitoja ja pelkoa. Nekin oppilaat, jotka olivat aikaisemmin avanneet kirjan vain hampaat irvessä, näkevät nyt tuossa paperisessa esineessä liittolaisen. Kirjat ovat heidän puolellaan, koska natsit ovat kieltäneet ne.

Kirjat ovat tarinassa läsnä koko ajan. Dita esimerkiksi lukee leirin käymälässä salaa yhtä kirjastonsa kirjaa, Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja, ja muistelee ennen leiriä lukemaansa Thomas Mannin Taikavuorta.

Mielikuvitus on ainoa pakokeino tarkoin vartioidulta leiriltä– vai onko muitakin? Lisäjännitettä Ditan tarinaan tuovat parakinjohtaja Hirschin salaisuudet. Kuka on petturi, kuka kuuluu vastarintajoukkoihin? Entä miten käy Ditan perheen? Iturben kirja perustuu leiriltä hengissä selvinneen Ditan tarinaan, joten selvää on, että ainakin päähenkilö kestää kärsimykset. 

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina on kiinnostava ja koskettava. Täysin en kuitenkaan kirjasta lumoutunut, sillä jonkin tyylissä hieman tökki. Selittämistä ja faktoja taisi olla makuuni liikaa. Mukana on myös opettavaista sävyä, mikä vieraannutti lisää. Kunpa kirjailija olisi luottanut Ditan näkökulmaan enemmän. 

Helmet 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Sattumusten spiraalissa – Paul Auster: Leviatan

Kansi: Hannele E. Vanha-aho.

Tammi 1994. 265 s.
Alkuteos: Leviathan (1992).
Suom. Jukka Jääskeläinen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: Ostin käytettynä.


Koronakevät on sulkenut kirjastot, joten olen alkanut etsiä luettavaa omista hyllyistäni ja e-kirjoista. Vaikka tilanne on harmillinen, haluan nähdä siinä jotain hyvääkin: nyt on aikaa lukea myös vuosikausia omassa hyllyssä lukuvuoroaan odottaneita kirjoja. Ja niitähän riittää! Ensimmäisenä katseeni kohdistui Paul Austeriin, jonka lukemisesta olen pitänyt aivan liian monta vuotta taukoa.

Leviatanista en tiennyt etukäteen mitään, tosin hyvin pian tunnistin siinä austermaisia piirteitä. Minäkertoja on Austeria muistuttava keski-ikäinen kirjailijamies Peter Aaron, joka on joutunut kummallisen tapahtumaketjun osapuoleksi. Mukana on ihmissuhdesotkuja, mielikuvituksellisia sattumuksia – ja tietenkin palasia Austerin omasta elämästä, kuten päähenkilön ammatti ja puoliso Iris (vrt. Siri), joka on metri kahdeksankymmentä pitkä nainen, jolla oli hienostuneet skandinaavin kasvot ja syvimmät, iloisimmat siniset silmät mitä taivaan ja helvetin väliltä löytyy.

Alussa kirjailija Peter Aaron saa kuulla, että hänen ystävänsä Ben Sachs on kuollut. Mies on räjäyttänyt itsensä tienvarressa. Erikoinen tapaus saa Aaronin kelaamaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen, kun hän tapasi Sachsin ensi kertaa. Miten ihmeessä Sachs on päätynyt tuollaiseen tekoon?

Aaron alkaa kirjoittaa tätä käsillä olevaa kirjaa selventääkseen tapahtumien kulkua. Hän kertaa Sachsin elämää, johon myös hänen omansa kietoutuu. Hyvässä ja pahassa. Miesten ystävyys on lujaa tekoa, mutta siinäkin on kipupisteensä. Myös Sachs oli kirjailija, ja Aaron antaa tälle kirjalleen nimen Leviatan kunnioittaakseen Sachsin samannimistä kesken jäänyttä teosta.

Paul Auster on yksi lempikirjailijoistani, koska pidän hänen tavastaan kuljettaa juonta ja käsitellä teoksissaan kirjailijuutta ja elämän mysteerejä. Monet tasot mahdollistavat monipolvisia tulkintoja, mutta aivan ongelmaton suhteeni kirjailijaan ei ole. Leviatanissa hiersivät naishahmot, ja välillä meinasin tukehtua sivuilta uhkuvaan testosteroniin:

Totesin etten ollut yksiavioinen. Tutustumisen arvoitus kiehtoi liikaa, viettelyn draama hurmasi liikaa ja uusien vartaloiden jännittävyys oli liian himottava, enkä pysynyt ajan mittaan luotettavana. Sellaista järkeilyä ainakin käytin silloin, ja se toimi tehokkaana sumuverhona aivojeni ja sydämeni välillä, haarojeni ja älyni välillä. Enhän totta puhuen tajunnut ensinkään mitä puuhailin. Olin menettänyt otteen itseeni ja nussin samasta syystä kuin eräät miehen juovat: hukuttaakseni surut, turruttaakseni aistit ja unohtaakseni oman itseni. Minusta oli tullut homo erectus, amokjuoksuun sortunut pakanafallos. Ennen pitkää olin sekaantunut moneen suhteeseen yhtaikaa, pallottelin tyttöystäviä kuin vanhuudenhöperö jonglööri, pompin vuoteesta toiseen yhtä nopeasti kuin kuu vaihtaa muotoaan.

Melkoista tykitystä, joka kieltämättä kuvailee elävästi päähenkilön silloista elämäntilannetta. Eivät naiset toki Leviatanissa aivan kertakäyttökamaa ole, mutta miesten tarinaa tässä kerrotaan ja sen mukaisesti maailma on miehinen. Päähenkilö hämmästelee naisten vahvoja ratkaisuja ja esimerkiksi sitä, että Iris valmistelee väitöskirjaa. Onpa Iris jopa lukenut enemmän kirjoja kuin Peter, mikä ihmetyksen aihe!

Pienistä hiertymistä huolimatta viihdyin Leviatanin parissa. Lukijana kaipasin uutuuskirjojen väliin jotakin tuttua ja tunnistettavaa näinä epävarmoina aikoina. Austeriin tarttuessani saatoin luottaa siihen, että välillä poukkoilevasti tapahtumien kulkua selvittävä kertoja saa pidettyä homman kasassa. Ei tarvinnut hermostua, vaikka punainen lanka ajoittain katosi lukijan näkyvistä. Lopulta kertojalla on kädessään koko punaisena hohtava lankakerä ja lukijana myhäilin tyytyväisenä.

Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Uskomusten ja tarinoiden pyörteissä – Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Atena 2020. 252 s.
Alkuteos: Mai betyder vatten (2019).
Suom. Ulla Lempinen.
Oma arvioni: 3½/4.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kayo Mpoyin esikoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on pikkutyttö Adi, perheensä seitsemäs lapsi. Eletään 1980-luvun loppua Dar es-Salaamissa Tansaniassa. Perhe on kotoisin Zairesta, isä on töissä suurlähetystössä.

Adi on 6-vuotias, kun pikkusisko Mai syntyy. Mai on syntymästään lähtien sairaalloinen, joten äiti on jatkuvasti kiinni hoivaa ja huomiota vaativassa Maissa. Isosisko Dina on jo murrosiän kynnyksellä, eikä pikkusisko pysy jutuissa mukana. Diplomaatti-isä hallitsee perhettään väkivallalla ja pelolla, mikä lopulta ajaa Adin isosisarukset karkuun.

Adi yrittää ymmärtää ympärillään tapahtuvia asioita, mutta usein hänellä ei ole siihen sanoja eikä ketään, keneltä kysyä. Miksi naapurinmies Monsieur Éléphant taluttaa makuuhuoneeseen, mitä siellä tapahtuu? Miksi siitä ei saa puhua? Jos äiti alkoi odottaa siskoa, kun nielaisi pähkinän, niin voiko niin käydä muillekin? Mitä omassa kehossani tapahtuu? Yksi on kuitenkin selvä asia: väärin käyttäytymistä pitää välttää, muuten tulee tuomituksi menetetyksi naiseksi.

Kolonialismin varjojen lisäksi Adin tarinan taustalla on villisti versova sukupuu ja suvun vaiheista kertovien anekdoottien loputon tarinavyyhti. Lapsen mielessä opettavaiset ja uhkaavat tarinat sekoittuvat kaikkea hallitsevaan taikauskoon. Lopputulos on mielikuvituksellinen pyörre, joka selittää kaiken ja samalla ei mitään. Aina voi keksiä oman tarinan ja selityksen.

Adin näkökulmasta kerrotussa tarinassa lukija tietää ja ymmärtää enemmän kuin Adi itse. Lasta ymmärryksen rajat tavallaan suojaavat, mutta samalla myös ajavat uusiin vaaroihin. Kun liian moni kysymys jää vaille vastausta, lapsi tekee herkästi omia päätelmiään omalla logiikallaan.

Pahoja asioita tapahtuu ja tunnelma on paikoin painostava, mutta Mpoyin romaani ei silti ole ylitsepääsemättömän raskasta luettavaa. Adin rohkeus ja uteliaisuus kannattelevat. Lapsinäkökulma on taitavasti toteutettu, ja mukana on lukijalle tärkeää toivoa.

Kustantajan esittelyn mukaan Kayo Mpoyin esikoisromaanin taustalla vaikuttavat hänen sukunsa tarinat Tansaniasta. Luin kirjaa täysin fiktiivisenä romaanina, mutta loppua kohden en voinut välttyä pohtimasta, kuinka paljon tarinassa on omaelämäkerrallisia aineksia. Epäilykseni saivat vahvistusta, kun viimeisellä sivulla kirjailija omistaa teoksen kuusivuotiaalle itselleen. Mielenkiinnolla odotan toukokuista Helsinki Litiä, jonne nykyään Ruotsissa asuva Mpoyi saapuu vieraaksi – ehkä kirjailija festivaalilla raottaa teoksen taustoja.

Mpoyin kirja näytti elämää sellaisella alueella Afrikassa, jolla en ole lukemalla aiemmin käynyt. Lukien olen päässyt tutustumaan Ayòbámi Adébáyòn ja Chimamanda Ngozi Adichien tarinoiden matkassa Nigeriaan ja Nadifa Mohamedin kirjan myötä Somaliaan. Petina Gappahin novellit veivät Zimbabween.

Aloitin Lukemalla maailman ympäri -lukuhaasteeni kuusi vuotta sitten, ja aluksi maita kertyikin ripeään tahtiin. Matkanteko on hidastunut alkuhuuman jälkeen, mutta nyt Mpoyin kirjalla saan pitkästä aikaa haasteeseen osuman. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, mutta kirjallinen maailmanmatkani etenee kirjailijan synnyinmaan mukaan, joten Mpoyin kirjalla kuittaan Kongon demokraattisen tasavallan käydyksi.

Helmet 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Tänään ilmestyvästä kirjasta on ehtinyt kirjoittaa ainakin Omppu.

Kaipuu vie junamatkalle – Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 294 s.
Luin neljännen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1929.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Matkatavarat. Kirjoituskone tietysti. Yksi puku saa riittää. Vanha sadetakki. Yksi matkalaukku riittää. Ei mikään ole ikävämpää kuin huolehtiminen suuresta tavaramäärästä. Ja matkan varrella voi aina ostaa sen, mitä sattuu tarvitsemaan.

Näin varustautuu pitkään Euroopan-matkaansa Mika Waltarin omaelämäkerrallisen matkakirjan päähenkilö 1920-luvun lopulla. Yliopisto-opinnot hän saattaa vauhdilla päätökseen, sillä matkaan on päästävä, pian. Kirjoituskoneen hän pakkaa mukaan, koska osa matkakustannuksista on tarkoitus kattaa kirjoittamalla kotimaisiin lehtiin matkareportaaseja.

Yksinäisen miehen juna kuvaa elämännälkäisen nuorenmiehen seikkailujen kesää. Laiva vie ensin Stettiniin, mistä matka jatkuu junalla muun muassa Berliiniin, Wieniin, Prahaan ja lopulta Istanbuliin, joka tuohon aikaan oli nimeltään Konstantinopoli. Mystinen Konstantinopoli on matkan päämäärä. Paluumatkalla hän poikkeaa Pariisissa ja Roomassa. Joissain kaupungeissa hän viipyy vain hetken, toisissa viikkoja.

Aloin lukea kirjaa, kun valmistelin omaa Euroopan-reissuani. Matkustin joulukuun lopulla Espoosta Espanjaan maata pitkin, kulkuvälineinä laiva, junat ja bussit. Kirjoituskoneen sijaan pakkasin mukaan läppärin, mutta muuten noudatin Waltarin neuvoja: yhdellä pakaasilla on pärjättävä, yksi siistimpi vaatekerta on hyvä olla, liikaa tavaraa ei kannata ottaa vaivoikseen.

Waltarin kirja oli yksi harvoista kirjoista, jolle annoin tilaa rinkassani, sillä en ehtinyt lukea kirjaa loppuun matkavalmistelujen tohinassa. Kirja sopi luonnollisesti loistavasti matkalukemiseksi pitkillä junamatkoilla. Kirjoja on matkassa mukana myös Waltarilla:

Olen tietysti varannut itselleni matkalukemista. Kolme kirjaa, jotka edustavat kolmea tyypillistä puolta meidän aikamme kirjallis-henkisessä ilmakehässä. Remarque'in Im Westen nichts Neues, Edgar Wallace'in uusin seikkailuromaani ja Cheiron Kädestäkatsomisen opas.

Näistä minulle tuttu on vain Remarque'in kirja, vaikka en olekaan sitä lukenut. Vuonna 1929 kirja oli aivan uusi, se ilmestyi samana vuonna kuin Waltarin kirja.

Samastuin kirjassa kuvattuun lähestyvän matkan aiheuttamaan kuumeiseen tunnelmaan, samoin matkalla olemisen vapauden huumaan.

Olen yksin, olen vapaa, koko Eurooppa aukenee edessäni. Pikajuna alkaa laulaen viedä minua Berliiniä kohti.

Oli antoisaa huomata, miten samoja ajatuksia matkustaminen aiheuttaa, vaikka välissä on lähes sata vuotta. Tunnelmat eivät muutu, vaikka aika kuluu.

Kirjan päähenkilö lähtee matkaan kesän kynnyksellä, minä taas lähdin liikkeelle vuodenvaihteessa, vuoden pimeimpään aikaan. Motiivini reissulle oli päästä pois pimeästä, viettää tammikuu Espanjan auringossa. Kirjan päähenkilöä kiehtoo erityisesti mystinen Konstantinopoli, nykyinen Istanbul.

Vanhahtava kieli reklaameineen ja päähenkilön pöyhkeily ovat paikoin hellyyttävää luettavaa, mutta vaikeitakin kohtia kirjassa nykylukijalle on. Kirja luonnollisesti heijastelee aikansa maailmaa ja asenteita, mutta silti nykynäkökulmasta rasistiset kuvaukset ovat pysäyttäviä.

Punaiset lyhdyt vetävät päähenkilöä puoleensa, seksuaalisten kokemusten jano on kova. Päähenkilön ajoittainen naiivius ja viattomuus törmäävät suurkaupunkien syntisyyteen. Miehen katse poimii eroottisuuden symboleja katukuvasta, ja teksti sykkii halua, kohta taas katutytöt aiheuttavat puistatuksia. Alaston, raaka, saksalainen seksuaalisuus leimaa yöllisen Berliinin. Päähenkilö pyrkii tekemään eroa oman kiinnostuksensa ja muunlaisten intressien välille; hänen viehtymyksensä on sivistyneempää.

Waltarin aikaan Eurooppa oli jotakuinkin auki kielitaitoiselle ja matkakassan hankkineelle nuorelle. Matkustamisen oli kuitenkin harvojen huvia, ja tuolloin oli mahdollista löytää kuulopuheiden perusteella toiset suurkaupungissa asuvat suomalaiset ongelmitta. Nykyään enää missään Euroopan kaupungissa ei voi tietää, keitä muita suomalaisia siellä on, ainakaan samalla tarkkuudella.

Matkustamisen vaivat olivat kirjan aikaan aivan toisessa mittakaavassa. Kiitän Schengeniä ja euroa, kun luen konstikkaista viisumi- ja tullimuodollisuuksista, rahanvaihto-ongelmista ja jopa rajoilla pidetyistä terveystarkastuksista. Omalla matkallani kohti etelää henkilöllisyystodistukseni ei lähtösataman jälkeen kiinnostanut ketään, eikä matkalippujakaan kovin ahkerasti tarkasteltu.

Koti-ikävä on tuttu tunne pidempään kotoa poissa oleville. 1920-luvun parikymppinen maailmankansalainen ei myöskään välty näiltä tuntemuksilta:

Tiedän, että tulen kovin ikävöimään äitiä. Lopultakin olen vain pieni poika, jonka on niin kovin vaikea nukkua, ellei hän saa poskelleen äidin iltasuukkoa: hyvää yötä.

Vastikään Proust-urakkansa valmiiksi saanut lukija tunnistaa viittauksen klassikkoromaaniin.

Yksinäisen miehen junaa voin suositella matkakirjoista pitäville, pitkästä junamatkasta haaveilevalle, sellaisella olleille – ja tietenkin matkalukemiseksi reissulle. Kirja tuo hyvin esiin sen, mikä matkustamisessa on muuttunut, ja myös sen, mikä on pysynyt samana lähes sadan vuoden ajan.

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.

Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.

Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Harper Collins Nordic 2017. 12 t. 

Alkuteos: Märkta för livet (2014).
Suom. Hanna Arvonen.

Lukija: Jukka Pitkänen.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Jana Berzelius -sarjan aloitusosa päätyi mieheni ja minun kesädekkariksi, kun selailimme BookBeatin äänikirjavalikoimaa. Aiempina kesinä olemme kuunnelleet Jo Nesbøn Harry Hole -kirjoja, mutta nyt kaipasimme jotakin uutta. Valinta osui Scheppin Ikuisesti merkittyyn, koska se aloittaa sarjan ja lukijana on Nesbøn kirjoista tuttu, turvallinen ja taitava Jukka Pitkänen. 

Maahanmuuttoviraston johtaja murhataan kotonaan, ja talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka johtajalla ja hänen vaimollaan ei ole lapsia. Muutaman päivän kuluttua rannalta löytyy pojan ruumis, ja sen vierestä molempiin murhiin täsmäävä murha-ase. Syyttäjä Jana Berzelius saa vastuulleen tämän rikosvyyhden, jonka selvittämiseen Janalla on myös henkilökohtainen motiivi. Kuolleen pojan niskaan on nimittäin viilletty nimi, ja tuon arven näkeminen herättää Janassa epämiellyttäviä tunteita. Ovatko häntä piinaava unet sittenkin muistoja? Jana alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisitutkimusten rinnalla ja ajautuu lain toiselle puolelle.

Ikuisesti merkitty on jouhevasti etenevä jännäri, johon Schepp on kehitellyt mielikuvituksellisen ja karmean juonikuvion. Tarinaan mahtuu ihmiskauppaa, lapsiuhreja ja manipulointia. Raakuuksia on ja ruumiitakin kasoittain, ja välillä huomasin ajattelevani, olisiko vähempikin riittänyt. On ehkä epäreilua verrata esikoisromaania konkari-Nesbøn teoksiin, mutta näin kuitenkin päädyimme mieheni kanssa tekemään, koska niitä olemme aiemmin yhdessä kuunnelleet. Scheppin tekstissä ei ole samanlaista imua kuin kollegallaan ja juonta vaivaa paikoin ennalta-arvattavuus, mikä tiputti arviotamme.

Mielenkiintoisesta päähenkilöstä Schepp saa meiltä pisteitä. Jana Berzelius on kaikkea muuta kuin niin usein dekkareissa seikkaileva alkoholisoitunut, naisseikkailuissa ryvettynyt renttumies: hän on urheilullinen, kylmäpäinen ja tarvittaessa häikäilemätön nuori nainen. Janan kaksoisrooli syyttäjänä ja itsenäisenä rikollisten jahtaajana saattaa toki olla kriittisimmän lukijan mielestä epäuskottava. Meitä tämä ei suuremmin haitannut. Janan hahmossa en tosin niellyt sitä, että hän ei olisi aiemmin yrittänyt selvittää omaa menneisyyttään.

Kirja toimii hyvin äänikirjana: henkilöt erottuvat toisistaan, juonta on helppo seurata ja lukija Jukka Pitkänen on selkeä ja rauhallinen. Ikuisesti merkitty oli meille mainiota kesäviihdettä. Jana Berzeliuksen tulevat vaiheet kiinnostavat meitä pienestä nurinastamme huolimatta niin paljon, että aloitimme jo sarjan seuraavan osan, Valkoiset jäljet. Kolmaskin osa, Hidas kuolema, on jo suomennettu. 

Osallistun tällä bloggauksella Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, onhan tämä naisen kirjoittama dekkari ja päähenkilökin on nainen. 

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kansi: Sanna Mander.

Schildts & Söderströms 2018. 303 s.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017).
Suom. Outi Menna.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tummasävyinen dystopia tulevaisuuden Ruotsista, josta on tullut pelon ja muukalaisvihan läpäisemä yhteiskunta. Anyuru rakentaa painavista ja ajankohtaisista aiheista monisyisen romaanin, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kaikki lähtee liikkeelle göteborgilaisessa sarjakuvakaupassa tapahtuvasta terrori-iskusta. Daeshin eli Isisin lipun alla toimiva terroristikolmikko toteuttaa väkivaltaisen hyökkäyksen tilaisuuteen, jossa puhutaan muslimeja käsittelevästä pilapiirroskirjasta. Syntyy panttivankitilanne, jonka lopputulemana pommiliivein varustautuneista nuorista tekijöistä vain Nour selviää hengissä, Hamad ja Amin saavat surmansa.

Iskusta selvinnyt Nour on nuori nainen, joka alkaa jo iskun aikana kokea erikoisia tuntemuksia. Tämä on tapahtunut aiemmin, eikä hän ole se, joksi häntä luullaan. Häntä kutsutaan Nouriksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Parin vuoden kuluttua iskusta eräs kirjailija alkaa vierailla naisen luona oikeuspsykiatrisella osastolla ja saa tältä tekstejä luettavakseen. Kirjailija itsekin on muslimi ja haluaa selvittää, kuka nainen todella on, mitä on tapahtunut. Nainen nimittäin kertoo tulevansa tulevaisuudesta.

Romaani etenee kahdella aikatasolla. Kirjailija kertoo nykyhetkestä, Nouriksi kutsutun naisen tarina sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Ruotsissa muslimina eläminen on lähes mahdotonta, koska sarjakuvakaupan isku on johtanut islamofobian yleistymiseen. Kirjailija alkaa harkita maastamuuttoa, koska naisen hahmottelema tulevaisuudenkuva on lohduton.

Kirjoitan sinulle joka et vielä tiedä, että hulluudesta tulee aina lopulta normaalia ja normaalista hullua.

Tulevaisuudessa kaikkien tulee allekirjoittaa vuosittain kansalaissopimus, tai muuten henkilö luokitellaan valtion viholliseksi. Vihollisia etsitään jatkuvilla passitarkastuksilla, ja sopimuksesta kieltäytyjät siivotaan eristetylle alueelle.  Uskonnolliset vaatteet ja ideologiset symbolit on kielletty: näitä käyttävät joutuvat entistä huonompiin oloihin ja tarkemmin vartioiduiksi. Muslimeille pakkosyötetään sianlihaa, ja he joutuvat integraation nimissä piirtämään pilakuvia omasta uskonnostaan.

Tulevaisuuteen kurottava tarina yhdistelee mielenkiintoisesti mielikuvituksellisia elementtejä todellisiin, tunnistettaviin asioihin. Tarinassa on kaikuja niin Guantanamon vankileireiltä, Abu Ghraibin kidutuksista kuin Charlie Hebdon iskusta. Dystooppinen tulevaisuuden kuvaus on synkkä, pelottavakin, mutta valitettavasti mahdollisen oloinen.

Lukiessani mieleeni nousi liuta kysymyksiä, joista osaan kirja vastaa, osa jää lukijan vastattaviksi.  Mikä ajoi nuoret tekoon? Mistä radikalisoituminen sai alkunsa? Ovatko tulevaisuuskuvitelmat vain skitsofreenisiä harhoja? Miten tällaisen tulevaisuuden voi estää?

Kirja jätti minulle hieman epämääräisen tunteen. Vaikka eri aikatasoja oli periaatteessa helppo seurata ja luin kirjaa tiiviisti, tuntui kuin eksyisin tarinan tasoihin, mutkiin ja käänteisiin. Olin koko ajan epävarmoilla vesillä. Tämä kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, sillä avointen kysymysten ja tulkintamahdollisuuksien vuoksi keskusteltavaa varmasti riittäisi.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen Johannes Anyurun toinen suomennettu romaani. Anyuru on  kirjoittanut Ugandassa syntyneen isänsä tarinan romaanissaan Myrsky nousee paratiisista, joka suomennettiin neljä vuotta sitten. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni. Johannes Anyuru nousee Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla lavalle Kjell Westön kanssa perjantaina 25.5. Mielenkiinnolla odotan keskustelua tästä kirjasta!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Anyurun kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Kuukauden nobelisti: Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Otava 2000. 155 s.
Alkuteos: Irisches Tagebuch (1957).
Suom. Kai Kaila (1975).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Heinrich Böll (1917‒1985) on Kirjakimaran maaliskuun nobelisti. Böll on kuulostanut aina jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, joten päätin aloittaa hänen tuotantoonsa tutustumisen "helpommasta päästä" eli matkakirjasta. Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi alkukielellä vuonna 1957, ja ensimmäinen suomennos vuonna 1975, kolme vuotta Böllin Nobel-palkinnon jälkeen. Luin Seitsentähdet-sarjassa vuonna 2000 ilmestyneen painoksen, johon Jyrki Vainonen on kirjoittanut saatesanat.

Päiväkirja vihreältä saarelta on saksalaisen kirjailijan rakkaudentunnustus Irlannille, Swiftin, Yeatsin ja Joycen kotimaalle. Läpi kirjan Böll puhuu maasta ja sen kansalaisista lämpimästi ja kunnioittavasti, vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään paikallisia käytäntöjä ja tapoja. Kirjassa Böll raportoi päiväkirjamaisesti perheensä matkasta Irlannissa ja sommittelee väliin tarinoita paikallisista ihmisistä.

Böll tekee huomioita muun muassa irlantilaisten luonteenlaadusta. Saksalainen säntillisyys joutuu kohtaamaan irlantilaisten aikakäsityksen. Irlantilainen sananlasku "Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi" kuvastaa hyvin paikallista suhtautumista vaikkapa sovittuihin aikatauluihin. Böll pohtii myös paikallisia sääilmiöitä, kansantarinoita, uskomuksia ja sananlaskuja. Kaikkeen hän suhtautuu positiivisessa hengessä. Junan ikkunasta hän havainnoi paljon saaren luontoa, jolle tyypillistä ovat kumpuilevat nummet ja hohtavanvihreä sammal.

Böllin matka vie ainakin Dubliniin, Limerickiin, Athloneen ja Mayoon. Matkan edetessä hän saa huomata, että hylätyt kylät ovat kansallismaisemaa. Irlanti on nimittäin lähtijöiden ja jo lähteneiden maa: esimerkiksi kuuden lapsen äiti kertoo vain kahden lapsistaan jääneen kotimaahansa, muut neljä lähtivät työn ja paremman elintason perässä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Suhdeluku lähteneiden ja jääneiden välillä tarkoittaa sitä, että maailmalla on miljoonia irlantilaisia ja heidän jälkeläisiään.

Saatesanoissa Jyrki Vainonen varoittelee, ettei Böllin kirjaa kannata pitää todenmukaisena matkaoppaana, sillä se on varsin romantisoitu esitys vihreästä saaresta. Lisäksi se on jo melkoisen vanha, joten maa on muuttunut Böllin ajoista melkoisesti. Ainakin vehreät maisemat ja kansalaisten perusluonne ovat varmasti vielä nykymatkaajan saavutettavissa.

Huomasin ilokseni kirjaston kirjan kiertäneen monen lukijan käsissä, sillä käsissäni oleva nide pysyy vain hädin tuskin kasassa. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä kirja on sujuvasanainen ja mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Irlannista ja kirjailijan tarkkoja havaintoja on aina antoisa lukea. Kirjailijoiden matkapäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni kiehtovaa luettavaa. Bölliä ennen olen reissannut ainakin Antti Tuurin matkassa eri puolilla Eurooppaa usean kirjan verran ja Juha Itkosen kanssa Amerikassa. Tänä vuonna ilmestynyt Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja juuri uusintapainoksena ilmestynyt Ulla-Lena Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan pääsevät jossakin vaiheessa lukuun.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Böllin kirjasta ovat bloganneet ainakin Luettua elämää -blogin Elina ja Tarukirjan Margit, joka on myös lukenut kirjan osana Kuukauden nobelisti -sarjaansa.

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Kannen kuva: Khius / Shutterstock.

Gummerus 2018. 119 s.
Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers (2015).

Suomentaja: Irmeli Ruuska.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Englantilaisen Max Porterin esikoisteos kertoo isästä ja kahdesta pojasta, jotka yrittävät selviytyä perheen äidin yllättävästä kuolemasta. Suru tulee taloon variksen muodossa. Se lehahtaa paikalle, eikä sitä voi olla huomaamatta. Se on jatkuvasti läsnä kuin yksi perheenjäsen. Varis neuvoo, lohduttaa, ärsyttää ja ilkkuu. Se lähtee vasta sitten, kun sitä ei enää tarvita.

Porterin pienoisromaani leikittelee lajityypeillä. Isä, Pojat ja Varis vuorottelevat kertojina, ja tarina etenee ikään kuin vuoropuheluna, mikä tuo mieleen näytelmän. Välillä kerronta on lyyristä ja mukana on esimerkiksi loruja, sitten kerronta taas lavenee proosarunoksi. Jotkin sisäkertomukset muistuttavat vuorostaan novellia.

Suru voi sekoittaa koko elämän. Melko sekavaksi äityy paikoin myös suruajasta kertova kirja, eikä teksti päästä lukijaa helpolla. Erityisesti variksen raakunta on välillä lähes käsittämätöntä, lastenlorumaista nonsenseä.

VARIS
Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kaivaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.

Suomentaja Irmeli Ruuska saa Porterin riimit ja lorut eloon suomennoksessaan. Tekstissä on paljon onomatopoeettisia ilmauksia ja rytminvaihdoksia. Monet kohdat tuntuvat suuhun sopivilta, niin että tekstiä tekee mieli lukea ääneen. Leikittelevä kieli toimii vastapainona muuten raskaalle aiheelle.

Teos on sivumäärältään niukka, ja monilla sivuillakin on tekstiä vähänlaisesti. Vaikka tekstiä on säästeliäästi, niin tunnetta näille sivuille mahtuu sitäkin enemmän. Suru pakahduttaa, ravistelee, lamaannuttaa. Vaikka isä ja pojat ovat samassa tilanteessa, niin silti ikävä saa eri muodon. Isä on leski, joka kaipaa rakastettuaan ja puolisoaan, kun taas pojat ikävöivät äitiään. Porter kuvaa taidokkaasti, miten jokainen käsittelee tapahtunutta omalla tavallaan. Pojat mielikuvitusmaailmaan pakenemalla, leikkimällä, tappelemalla, kokeilemalla rajojaan. Isä hakee lohtua pullosta, muistoista ja myös työstään.

Isä on intohimoinen Ted Hughes -tutkija, ja kirja on saanut innoitusta Hughesin teoksesta Crow ‒ näin kertoo kustantaja sivuillaan. The Guardianin haastattelusta puolestaan luin, että kirjan poikien kokemus äidin kuolemasta perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään: Porter menetti isänsä kuusivuotiaana. Porter itse on myös suuri Ted Hughes -fani, johon juuri Crow-kokoelma on tehnyt suuren vaikutuksen. Kun tietää nämä yhteydet, niin ei tarvitse ihmetellä, miksi Porterin esikoisesta on muotoutunut juuri tällainen.

Surulla on sulkapeite on omalaatuinen lajihybridi, joka jäi minulle hieman etäiseksi. Porter kuvaa koskettavasti surua ja siitä selviytymistä sekä isän ja poikien suhdetta. Kirjassa on paljon outoa ja myös nokkelaa, ehkä kompastuin siihen. Suosittelen kirjan lukemista ajan kanssa, sillä ainakin minä aloin lämmetä kirjalle aina vain enemmän, kun kirjoitin siitä ja luin joitakin kohtia uudelleen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja. 

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Gummerus 2018. 175 s.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Läheisen kuolemasta, perhesalaisuuksista, perhosista ja musiikista rakentuu surumielinen tarina Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Pienoisromaanin päähenkilö on keski-ikäinen perhostutkija Max Halma, ja tarinan nykyhetkessä eletään 1980-luvun alkua. Äidin kuolema sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka vie Halman selvittämään sekä saksalaissyntyisen isänsä kohtaloa että äidin talosta löytyneen harvinaisen perhosen lajimääritelmää.

Perhosiin intoimoisesti lapsesta saakka suhtautunut Max työskentelee yliopistolla, mutta työ alkaa kärsiä miehen uutteran selvitystyön vuoksi. Ilman isää varttuneen Maxin isä oli saksalainen sotilas, mutta muuta mies ei isästään tiedä, äitikin oli tästä aina vaitonainen. Äidin jäämistöstä Max löytää vihjeitä ja hänelle koittaa tilaisuus selvittää isän kohtalo. Hukkuiko isä todella Maxin ollessa sylivauva? Vai voisiko isä olla vielä elossa? Oman menneisyytensä mysteeri vie Maxin muun muassa Oulun maakunta-arkistoon ja konserttisaliin Hampuriin, jossa konsertoi kirjan nimessä mainittu Viktor Stanislaus.

Ahokumpu on nimennyt kirjansa luvut sinfonioiksi. Jokainen luku on omanlaisensa, mukana on niin Maxin muistiinpanoja, arkistolöytöjä, kirjeitä kuin kerronnallisia kurkistuksia menneeseen, aikaan ennen Maxin syntymää. Näistä kolmestatoista palasesta rakentuu lopulta alussa heränneisiin kysymyksiin vastaava, toimiva ja tiivis kokonaisuus. Silti minun on pakko myöntää, että olisin voinut ja olisin halunnut uppoutua Maxin elämään ja historiaan syvemmin. Jokainen sinfonia olisi saanut olla laajempi. Henkilöt ja tapahtumat livahtivat karkuun juuri, kun aloin saada niistä otetta.

Viime vuonnakin kirjavuosi alkoi kiehtovalla esikoisella: tuolloin vaikutuksen teki Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret kaikuisivat.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

John Irving: Elokuvaurani: muistelma

Kannen kuvassa Irving Oman elämänsä sankari
-elokuvan kuvauksissa. Kirjailija esitti yrmeää
asemapäällikköä, jolla ei ollut yhtään repliikkia. 

Tammi 2000. 176 s.
Alkuteos: My movie business: a memoir (1999).
Suomentaja: Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Amerikkalainen kirjailija John Irving on kirjoittanut koko joukon bestseller-romaaneja, kuten Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Kaikki isäni hotellit. Monia Irvingin kirjoja on filmattu, joten kirjailija on päässyt näkemään kirjailijantyönsä ohella myös elokuvateollisuuden arkea. Näitä kokemuksiaan hän ruotii vuonna 1999 ilmestyneessä muistelmassaan Elokuvaurani.

Elokuvaurani on mielenkiintoinen kurkistus siihen, miltä elokuvanteko näyttää kirjailijan näkökulmasta. Matkalla kirjasta elokuvaksi tarina voi muuttua paljonkin: hahmoja tulee lisää tai heitä karsitaan pois, joitakin keskeisiä kohtauksia jätetään leikkauspöydälle tai kokonaan kuvaamatta. Tarinaa voidaaan typistää ja yksinkertaistaa, joskus taas liioittelu on paikallaan. Irving kirjoittaa monivivahteisia juoniromaaneja, joten on selvää, että kaikkea kirjasta löytyvää ei voi suoraan siirtää valkokankaalle. Muuten lopputuloksena saattaisi olla jopa yhdeksäntuntinen elokuva!

Irving kuvaa muistelmassaan useita erilaisia kokemuksia elokuvien tekemisen parissa. Eniten huomiota saa Oman elämänsä sankari, jonka työstäminen romaanista elokuvaksi vei lopulta neljätoista vuotta. Ohjaajat vaihtuivat, ja Irving kirjoitti lukuisia käsikirjoitusversioita. Lopulta elokuva saatiin tehtyä, kun ohjaajaksi löytyi ruotsalainen Lasse Hallström. Sittemmin Irving sai elokuvasta parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin, tosin hän ei tiennyt asiasta vielä tätä muistelmateosta kirjoittaessaan.

Aina kirjailija itse ei kuitenkaan kirjoita elokuvan käsikirjoitusta; näin oli esimerkiksi Garpin maailman kohdalla. On myös tilanteita, joissa elokuva ei päädy tuotantoon, vaikka käsikirjoitus olisi olemassa. Projekti voi kaatua esimerkiksi rahoitusvaikeuksiin tai näkemyksellisiin eroihin. Irvingin teoksista ainakin Vapauttakaa karhut! ja Sirkuksen poika ovat jääneet elokuvina puolitiehen.

Irvingistä välittyy työteliäs, omanarvontuntoinen ja sydämellinen kuva. Jotkin projektit ovat varmasti kaatuneet siihen, että hän vaatii paljon eikä aina ole helpoin työskentelykumppani. Irving ei peittele tätä puolta itsessään, kuten ei myöskään sitä, että tuntee oman arvonsa. Ylimielisyyden raja ei kuitenkaan ylity, ja hän osaa myös antaa kiitosta esimerkiksi näyttelijöille hienoista suorituksista.

Elokuvaurani on luonnollisesti mielenkiintoista luettavaa kaikille John Irving -faneille, mutta myös elokuvien tekemisestä ja käsikirjoittamisesta kiinnostuneille. Voin kuvitella, että jos Irving tai hänen kirjansa eivät jostakin syystä miellytä, niin kirja voi ärsyttää.

Mikä parasta, kirjasta saa mukavan kipinän lukea lisää Irvingiä: toivon kovasti ehtiväni tänä vuonna uppoutua kirjassa ruodittuun Oman elämänsä sankariin, joka on lämmittänyt kesämökin kirjahyllyäni jo tarpeeksi monta vuotta, vaikkei se varsinaisessa Hyllynlämmittäjät-pinossani olekaan. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Muita Irvingin teoksia Kirjakimarassa:

Minä olen monta
Kaikki isäni hotellit
Neljäs käsi

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (1992)

Kansi: Jussi Kaakinen.

Alkuteos: Kokkyō no minami, taiyō no nishi.
Suomentaja: Juha Mylläri (2017).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 230.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Haruki Murakamin ystävät ovat viime vuosina saaneet nauttia uusista suomennoksista vuosittain, vaikka kirjailijan julkaisutahti ei näin tiheä olekaan. Tämä selittyy sillä, että Tammen Keltaisessa kirjastossa on ilmestynyt sekä uudempaa että vanhempaa, aiemmin suomentamatonta Murakamia. Tänä vuonna suomeksi saatiin Rajasta etelään, auringosta länteen, joka on alkujaan ilmestynyt japaniksi jo 1992.

Rajasta etelään, auringosta länteen on tunnelmaltaan kaihoisa ja nostalginen. Päähenkilö Hajime on keski-ikäinen, hyvin elämässä pärjännyt mies. Hajimella on perhe ja menestyvä yritys, mutta kaikki ei tunnu olevan kohdillaan. Jonkinlainen keski-iän kriisi saa miehen muistelemaan menneitä ja kyseenalaistamaan omia valintojaan. Hän muistelee nuoruusvuosiaan, rakkauksiaan ja sitä, miten elämä on häntä kuljettanut. Ja eräänä päivänä Hajimen jazz-klubille saapuu Shimamoto, nuoruuden rakastettu, josta hän on ajautunut etäälle kauan sitten.

Arvelin, etten tapaisi Shimamotoa enää koskaan. Hän ei ollut enää olemassa minun maailmassani missään muualla kuin muistoissani. Hän oli kadonnut minulta. Hän oli ollut luonani, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. Luultavasti on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen. 

Hajime ajautuu puristuksiin oman menneisyytensä ja nykyisen elämäntilanteensa väliin. Hän joutuu kohtaamaan omat elämänvalintansa, hyvä ja huonot päätökset. Päähenkilön pohdinnat ovat ajattomia, mutta kirjan julkaisuajankohtaan sitovaa ajankuvaa luovat esimerkiksi lankapuhelimet ja nykyteknologian puuttuminen.

Murakamin tyylille ominaisesti mukana on paljon jazz-musiikkia, seksiä, juomaa ja jokin arkisesta elämästä etäännyttävä elementti. Tällä kertaa tarina on hyvin realistinen, poikkeuksen tekevät vain unenkaltaiset kerrontajaksot. Niin paljon kuin Murakamin kirjoitustyyliä ja kirjallista maailmaa ihailen, on minun silti myönnettävä, ettei tämä tuorein suomennos ollut lukukokemuksena aivan napakymppi. Se on vahvaa, tuttua Murakamia, eikä kirjailijaa tunteva joudu pettymään. Vau-efekti jäi silti puuttumaan.

Mielenkiinnolla odotan, mitä Murakamilta seuraavaksi suomennetaan. Ilmeisesti häneltä on tänä vuonna ilmestynyt japaniksi uusi teos, joten toivoa on päästä lukemaan uudempaa tuotantoa suomeksi lähivuosina. Varsinkin kun Murakamia suomennetaan nykyään suoraan japanista, eikä enää englannin kautta kuten aiemmin.

Mahdollista uutta suomennosta odotellessani ajattelin lukea Murakamilta seuraavaksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelman, joka odottelee omassa hyllyssä lukemattomana. Tai sitten otan uusintakierrokselle Kafka rannalla -järkäleen, jonka ostin vihdoin omakseni Helsingin kirjamessuilta. Sillä vaikka en kaikista kirjailijan teoksista olekaan aina yhtä innoissani, ei Murakami-rakkauteni ole sammumaan päin.


Muita Murakameja Kirjakimarassa:

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Norwegian Wood
Suuri lammasseikkailu
Kafka rannalla
1Q84
Sputnik-rakastettuni
Värittömän miehen vaellusvuodet
Maailmanloppu ja ihmemaa