Lehmien kanssa evakkomatkalla – Rosa Liksom: Väylä

Like 2021. 266 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään syyskuuta 1944, ja sota ajaa ihmisiä kodeistaan evakkoon. Suuntana on turvaa lupaava länsi, jonne päästäkseen on ylitettävä lautalla suuri joki, kirjan nimeksikin päätynyt väylä. Paikkoja ei nimetä, mutta kyse on Lapin sodasta ja Tornionjokilaakson asukkaiden matkasta kohti Ruotsia. 

Päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka lähtee matkaan ilman vanhempiaan: isä on sotimassa, veljet jääneet rintamalle, raskaana oleva äiti ehkä jo jossakin siellä, mihin matkaa tehdään. Matka on tytölle evakkomatka, mutta yhtä tärkeää kuin päästä sodan jaloista, on löytää äiti.

Läheskään aina kirjan luomisprosessi ei ala ensimmäisestä virkkeestä, mutta Väylän kanssa Rosa Liksomille kävi niin – tämän kuulin kirjan Facebook-julkistustilaisuudessa pari viikkoa sitten. Näin alkaa kirja:

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä.

On siis syksy, kun kertoja on lähdössä karjan ja Katrin kanssa matkaan. Jatko esittelee muut matkakumppanit:

Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Liksom nostaa lehmät romaanihenkilöiksi ihmisten rinnalle. Lehmillä on nimet, niiden luonteet ja tavat tulevat lukijalle tutuiksi, samoin niiden kivut, tuskat, riemut. Poikimiset, sairastumiset ja uudelleen kohtaamiset. Lukija jännittää lehmien selviytymistä evakkomatkasta yhtä lailla kuin ihmisten. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopiikin kohtaan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Tyttö ja muut kyläläiset kulkevat karjan kanssa pitkän ja raskaan matkan. Vaellusromaanin lisäksi Väylä on tytön kasvukertomus ja kuvaus pakolaisleiristä, joka perillä odottaa. Kuvattuun vuoteen mahtuu paljon surua, huolta ja vastuuta sodan vuoksi, mutta myös filosofisia pohdintoja maailmasta ja elämästä. Pohdintoihin nousevat esimerkiksi avaruus, toiset mantereet, ihmisen historia. Arki pakolaisleirillä on kylmiä parakkeja, kuolemaa ja epätietoisuutta. 

Väylä näyttää, miten sota vaikuttaa siviiliväestöön, aivan tavallisiin ihmisiin. Kirjan julkistustilaisuudessa Liksom painotti sitä, miten sota aina yllättää siviilit. Väylä nojaa todellisiin Lapin sodan aikaisiin tapahtumiin, ja silloinkin lähtökäsky tuli nopeasti: mukaan saattoi ottaa vain tärkeimmän omaisuuden eli lehmät, lähestulkoon kaikki muu karja piti teurastaa. 

Samaisessa tilaisuudessa Liksom totesi, että evakkous erityisesti Karjalasta muualle Suomeen on tunnettu ilmiö, mutta suomalaisten pako Ruotsiin päin on vähemmän käsitelty aihe. Suomesta lähti evakkoon Ruotsiin lähes 60 000 ihmistä, lehmiä tuplamäärä. Väylä kertoo fiktiivisestä evakkomatkasta, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen Suomen historiassa, mutta samalla tarinassa on jotakin paikasta ja ajasta riippumatonta. Evakkous on ihmiskunnan historiaa, nykyaikaa ja valitettavan todennäköisesti myös tulevaisuutta.

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella eli meänkielellä, kuten Liksomin edellinen romaani Everstinna. Kieli on rehevää ja elävää, ja se vaatii murteeseen tottumattomalta lukijalta aluksi hieman makustelua. Voisi ajatella, että kokonaisen romaanin lukeminen murteella olisi raskasta, mutta ainakaan minua Liksom ei saa väsytettyä, vaan päinvastoin Väylää lukiessani janosin sivu sivulta lisää. 

Rosa Liksom: Everstinna (2017)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 195.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Alkajaisiksi Everstinna sytyttää koivuklapit takassa, ja kun palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle, Everstinna alkaa käydä läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut aatetta, rakkautta, intohimoa, väkivaltaa. Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.

Everstinna jakaa elämänsä neljään vaiheeseen, lapsuuteen, kahteen pitkäaikaiseen avioliittoon ja vanhuuteen. Lapsuus Kittilässä lotta-aatteen ja suojeluskuntatoiminnan värittämänä päättyy ensimmäiseen avioliittoon sattumanvaraisesti valitun miehen kanssa, mutta tahtonaisesta ei ole perinteiseksi emännäksi. Perhepiiriin jo lapsuudessa kuuluu äidin, isän ja siskon lisäksi Eversti, johon isä on tutustunut Saksan jääkärileirillä.

Toinen ja kirjassa hallitseva vaihe on suhde Everstiin, ensin morsiamena, sitten aviovaimona. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus ovat tarinassa vahvasti mukana, elimineen ja eritteineen:

Menimä suohraan sänkhyyn ja naima yläkuun loistheessa aamuyöhön asti niin että Everstin asetakin saumat vain reppeilit. Eversti ko työnty minhuun, niin painovoima jätti minut. Mie liitelin ilmassa ko lintunen ja unohtin itteni.
     ‒ ‒ Eversti sano, että kenekhään naisen pillu ei haise yhtä hyältä ko minun ja kosi minua saksaksi samala ko kuivasi kulliansa kukikhaasseen verhhoon.

Pitkä kihlausaika on onnellinen, mutta heti avioitumisen jäljeen alkaa silmitön, sadistinen väkivalta ja alistaminen. Everstinna kestää paljon ja kerää itsensä aina uudelleen. Lopulta vuosien piina romahduttaa naisen, kun mies menee kerran liian pitkälle. Everstinna pääsee irtautumaan miehestään mielisairaalajakson ja läheisten tuen turvin.

Eversti on everstinnaa 28 vuotta vanhempi, ja saman verran on ikäeroa myös Everstinnalla ja hänen viimeisellä aviomiehellään Tuomaksella. Pari kohtaa, kun Everstinna ryhtyy syrjäkylän opettajaksi. Tuomas on niin nuori, että avioliittoon tarvitaan presidentin lupa. Suhdetta ei katsota hyvällä: onhan Tuomas vasta kläppi ja naista pidetään punaisella seudulla natsilutkana ja ylhäisöhuorana. Tämän liiton aikana Everstinna joutuu tyytymään matalampaan elintasoon kuin aiemmin, mutta tittelistään hän ei luovu koskaan. Sen eteen on tehty niin paljon uhrauksia. Hän on julkaissut kirjoja jo Everstin aikana, mutta nyt hän tekee kirjallisen läpimurtonsa kuvatessaan edellistä, sairasta liittoaan. Kirjoittaminen on hänelle myös keino käsitellä tapahtunutta:

Jos mie olisin vaienu meän liitosta, se olis ollu synti ja rikos. Vaikeneminen tekkee sen, ettei ruoka mene kurkusta alas, ja jos mennee, ei pysy mahassa vaan tullee samantien jommasta kummasta päästä ulos. Vaitiolo tappaa sisältä käsin.

Elämänsä viimeiset vaiheet nainen viettää sinisessä pirtissä, jossa hän on turvassa ko hauen mahassa. Tuomas ei koskaan poistu hänen elämästään, vaikka avioliitto ei loppuelämää kestänytkään.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Jo Hytti nro 6 oli kompaktia tavaraa, samoin on Everstinna: vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu vaiherikas elämä. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.

Vyyreri ko astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli.

Murretekstiä ei kannata pelästyä. Tekstin rytmiin pääsee nopeasti sisälle, eivätkä runsaslukuiset hootkaan hankaloita lukemista liikaa, vaikkei kyseinen murre olisikaan tuttu. Kirjan lopussa on pieni sanakirja, jossa käytetyt murresanat selitetään. Suurin osa kyllä käy ilmi asiayhteydestä ja ilman sanastoakin pörröjen, klasien ja loorien kanssa pärjäisi. Hunteeraamisen jouduin sanastosta tarkistamaan, sillä en oivaltanut sen tarkoittavan miettimistä.

Miten jostakusta sitten tulee natsi? Vyyrerin tai jonkun hänen kaltaisensa vahvan johtajan suuret suunnitelmat sokaisevat helposti, kun kaivataan vahvaa johtajaa ja halutaan rakentaa parempaa maailmaa:

Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlerin ittensä tappamisseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uuet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokasessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa. 

Monologimuotoinen kerronta on yhtäältä rankkaa luettavaa ja toisaalta lohdullista. Kaikki kauheudet ovat tapahtuneet äänessä olleelle, mutta samalla lukija tietää, että hän on selvinnyt kaikesta kertomastaan, koska on kertomassa tarinaansa. Oman lisänsä vaikuttavuuteen tuo se, että Everstinnan tarina perustuu tositapahtumiin: kirja on Liksomin tulkinta Annikki Kariniemen (1913‒1984) elämästä.

Kun katselin Kristiina Haltun monologiesitystä Everstinnasta syyskuisessa Kirja vieköön! -illassa, tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.

Odotin tältä lukukokemukselta paljon ja paljon myös sain. Lukukokemus varmasti syvenee entisestään huomenna, kun osallistun Turun kirjamessuilla Rosa Liksom -lukupiiriin klo 13.20. En olekaan aiemmin osallistunut kirjamessujen lukupiireihin, joten on hienoa päästä kokemaan tällainen kirjailijan ja lukijat yhdistävä tilaisuus ja vieläpä bloggarina. Lisää Everstinnasta, Liksomista ja lukupiiristä siis heti huomenissa!

Everstinna muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Pihakuiskaajan matkassa. Koska Everstinna on myös kirjailija ja romaanissa kuvataan hänen kirjailijuuttaan, niin kirja sopii #taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 366.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Mika Tuominen

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden on lappilaisvivahteilla maustettu kuvaus perheestä, joka ei voi hyvin. Kannen värityksen ja kuvituksen perusteella odottaisi jotakin mystistä, voimakasta, eksoottistakin. Kirja sisältää kuitenkin varsin "tavallisen" tarinan, jonka keskiössä on yksinäinen pikkupoika: pojan vanhemmat ovat eroamaisillaan, poika kipuilee eron ja kasvamisen kanssa, koulu takkuaa ja niin edespäin.

Lennen perhe elää pohjoissuomalaisessa pikkukylässä, josta on matkaa Sodankylään 50 kilometriä. Lenne on kymmenenvuotias koululainen, joka haluaisi vain olla äidin pieni poropoika ja kulkea mettäläisvaatteissa. Isän seurassa on kuitenkin osattava olla kuin mies: poroerotuksissa ja kalareissuilla ei parane pillittää. Etelästä kotoisin oleva äiti ja lappilaisisä muodostavat vastinparin, jonka riitojen keskellä Lenne yrittää luovia.

Parhaimmillaan Mentula on kuvatessaan pienen pojan ajatusmaailmaa. Lenne rakastaa molempia vanhempiaan ja haluaisi vain riitojen loppuvan. Koulu ja läksyt tuntuvat toisarvoisilta, kun iso harmi painaa. Uusi opettajakaan ei ratkaise hankaluuksia, vaan tuntuu vain tuovan niitä lisää. Lenne pakenee fantasiamaailmaan.

Lenne kerää minulta sympatiapisteet, mutta samaa en voi sanoa Lennen äidistä, Mariannesta. Hän on lähtenyt etelästä heti peruskoulun jälkeen pohjoiseen, mahdollisimman kauas vanhemmistaan. Elämä poromiehen vaimona ja sikatilallisena on raskasta ja yksinäistä, eikä elämä enää tyydytä. Mies on päivät pitkät vain metsässä ja suloisista possuista kasvaa ällöttäviä emakkoja ja karjuja. Aikuisen nykynaisen saamattomuus ja kykenemättömyys ottaa vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan ärsyttivät.

Mentula kirjoittaa sujuvaa ja selkeää tekstiä, jota hän värittää murteella. Paikallissävyinen puhekieli dialogissa elävöitti tekstiä mielestäni aidon oloisesti, mutta lukupiirissämme kirjan murre ei mennyt aivan kritiikittä läpi.

Isän kanssa kahden on laadukas ja selkeälukuinen romaani, josta jäi puuttumaan se jokin. Minusta tuntui, että olen lukenut saman tarinan jo monta kertaa aiemmin. Murre, miljöökuvaukset ja Lenne kääntävät lukukokemuksen lopulta positiivisen puolelle.

Isän kanssa kahden on kirja, josta olen ollut kauan tietoinen sen ulkoisten piirteiden vuoksi. Olen töissä pannut merkille kirjan, jonka tummansinistä kantta komistavat porot sarvineen ja jonka sivut hehkuvat oranssia. Kirjailijan nimi on myös mieleenpainuva.

Kirja nosti mieleeni mainiot lapsikuvaukset, kuten  Peter Franzénin teokset Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä sekä Markus Nummen Karkkipäivän. 

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 233.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Markko Taina

Peter Franzénin esikoinen Tumman veden päällä yllätti minut pari vuotta sitten positiivisesti: se ei ollutkaan julkkiksen kirjoittamaa paljastushöttöä, vaan oikeasti koskettava, todentuntuinen lapsuuskuvaus, ahdistavakin. Ja vielä rakenteeltaan ja kieleltään mielestäni loistava. Odotukset kakkososaa kohtaa olivat siis melkoiset.

Samoilla silmillä jatkaa Franzénin esikoisessa  tutuksi tulleen Peten tarinaa. Nyt Pete on  kasvanut 14-vuotiaaksi teiniksi, sisko Suvi on 10-vuotias. Äiti asuu lasten kanssa nykyään kolmisin. Ainakin periaatteessa, sillä äiti opiskelee toisella paikkakunnalla, ja lapset ovat paljon keskenään kotona. Mummo ja pappa käyvät tuomassa ruokaa ja katsovat muutenkin lastenlasten perään. Samalla paikkakunnalla asuu myös edelleen Peten isäpuoli ja Suvin isä Pertti, joka ei ole enää juurikaan tekemisissä lasten kanssa.

Kirjassa seurataan perheen elämää viikon ajan. Kertojia on kolme: Pete, äiti ja isä. Peten osioissa tapahtumat koetaan minäkertoja-Peten kautta, kun taas äidin ja isän näkökulmia valotetaan kolmannessa persoonassa. Kertojaratkaisun vuoksi Peten näkökulma nousee keskeisimmäksi.

Dialogia on elävöitetty murteella:

"Kovvaa kulukee, kovvaa kulukee! Vauxhalli on luja auto. Parikymmentä vuotta vanaha vain, sole poika mikhän!" pappa sanoo ylpeänä ja – – –

Peräpohjalainen murre on minulle sen verran vieras kielimuoto, että sen lukeminen kuljettaa aivan kuin toiseen maailmaan. Toiseen aikaan eli 1980-luvulle taas tarinan kiinnittävät Dingo, Bon Jovi, autot, kännykättömyys, tietokoneettomuus...

Teini-Peten arki on koulussa luovimista, siskosta huolehtimista ja kavereiden kanssa pyörimistä. Nyrkkeilyharrastus on Petelle nykyisellään tärkeä: salin jätkät kuuluvat yhteen ja otteluissa pärjääviä arvostetaan. Teinin elämään kuuluvat myös ensimmäiset kokemukset tyttöjen kanssa ja sekoilut alkoholin kanssa.

Rankat kokemukset aiemmasta lapsuudesta muistuvat ajoittain Peten mieleen. Raskaat muistot painavat myös äitiä ja isää. Menneistä huolimatta heillä kaikilla on nyt edessään tulevaisuus, johon kuuluu mahdollisuuksia.

Samoilla silmillä viehätti murredialogillaan, elämänmakuisuudellaan ja etenkin Peten näkökulman aitoudella. Edeltäjänsä koskettavuudelle tämä kuitenkin häviää. Pienen Peten kokemukset tuntuivat esikoista lukiessa luissa ja ytimissä, nyt teini-Pete jää etäisemmäksi.

Taina Latvala: Välimatka (2012)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 253.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: wsoy.fi
Kansi: Anna Makkonen

Välimatka on lempeä ja notkea kuvaus äidin ja tyttären Teneriffan-matkasta. Matkalla kalvakkaa ihoa lämmittää herkästi polttava aurinko, mutta välillä astutaan myös synkempiin varjokohtiin. Latvalan teksti on pullollaan hersyvää huumoria vakavailmeisesti kerrottuna.

Matka on tyttärien lahja pian 60 vuotta täyttävälle äidille, joka asuu pienessä eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä. Matkalle mukaan lähtevä tytär on muuttanut parikymppisenä Seinäjoelle, häivyttänyt osan murteestaan, eronnut teininä löytämästään poikaystävästä ja kyllästynyt työhönsä.

Lämpenin kirjalle pikkuhiljaa, sillä alkuun en millään tahtonut päästä murteen makuun. Äidin leveän murteen rytmissä pysyminen vaatii tällaiselta espoolaisflikalta erityistä keskittymistä. Kerronnan tasot ja henkilöhahmot veivät minut kuitenkin pian mukanaan.

Latvalan kerronnalla on oma, persoonallinen ääni. Kertoja käyttää paljon liioittelua ja lakonista huumoria.

Veli-Pekka tulee norkoilemaan kirjaosastolle, virittelee silmäpeliä minun kanssani eikä välitä pätkääkään Veijo Merestä. Hän johtaa Suomen toiseksi suurinta kyläkauppaa, mutta ei ole koskaan lukenut yhtäkään romaania. Hänellä on punainen kravatti ja poskissa samaa sävyä. Joskus kuvittelin, millaista olisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Pääsin yleensä vain sakastiin asti.

Teneriffan auringossa Synkkylän pienet piirit ja tärkeilevä pomo tippuvat tärkeysjärjestyksessä entistä alemmas. Papukaijapuisto, puissa kasvavat banaanit ja kehnosti suomennetut ravintoloiden ruokalistat täyttävät ajatukset.

”Mä unohrin mun silmäklasit hotellille. Kyllä mä oon sitte sellaanen homespää notta.”

Luen äidille ääneen liha- ja kalaruoat, kastikkeet ja vieraat mausteet. Olen kuin seuraneiti, jolla on loputtomasti kärsivällisyyttä.

”Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?”

Vaikka henkilöiden murre on minulle vieras, eivät he jää lainkaan etäisiksi. Kertojana toimiva tytär on ikäiseni ja minulle varsin uskottava, sillä välillä en voinut olla hykertelemättä hänen tekemistään havainnoista.

Lentokapteeni kuulostaa pojalta, joka on juuri saanut lahjaksi matkustajakoneen pienoismallin. Oman vanhenemisensa huomaa siitä, että merkittävät kanssaeläjät muuttuvat yhä nuoremmiksi.

Pitkin kirjaa kertoja vihjailee avoimista lopuista, ja sellainen on myös tällä hänen kertomallaan tarinalla. Kysymyksiä jää avoimina leijumaan ilmaan, vaikka Teneriffan lämmössä toki moniin saadaan vastaus.

Välimatkasta on kirjoittanut esimerkiksi Hanna, jonka tekstissä on analysoitu oivallisesti mm. teoksen nimeä. Erja tykästyi kirjan kieleen, Maria A:n mielestä kirjasta puuttui vielä se jokin.

Välimatka on ensimmäinen askeleeni kohti kirjavuoren valloitusta eli kirja löytyi lukemattomana omasta hyllystä. Latvalan kaksi aiempaa romaania (Arvostelukappale, Paljastuskirja) pääsevät hetimmiten kiinnostavien kirjojen listalle. Blogivuosi alkoi viime vuoden tapaan kelpo kirjalla – tästä on mukava jatkaa!