Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Dekkariviikon vinkki – Patricia Cornwell: Post mortem

Kansi: Marjatta Saastamoinen.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Niin vain minäkin tartuin Patricia Cornwellin dekkariin – ja viihdyin sen parissa.

Post mortem aloittaa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjan. Se ilmestyi alkujaan vuonna 1990, ja suomennos saatiin 1994 Erkki Jukaraisen työnä. Tänä vuonna ilmestyi jo sarjan 27. kirja.

Post mortem esittelee poliisiylilääkäri Kay Scarpettan, joka asuu Richmondin kaupungissa ja toimii siellä johtavana oikeuspatologina. Hän on opiskellut sekä lääketieteellisessä että oikeustieteellisessä, mutta joutuu silti jatkuvasti todistelemaan pätevyyttään miehisessä maailmassa.

Minäkertoja Scarpetalla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on läheiset välit sisarentyttäreensä Lucyyn. Lucy on noheva kymmenvuotias, joka tuntee tietokoneet paljon tätiään paremmin. Sarjaa pidemmälle lukenut mieheni kertoi, että Lucy pysyy mukana tulevissa osissa ja saa aina vain suuremman roolin. 

Tässä avausosassa Scarpetta hälytetään rikospaikalle yöaikaan, kun kaupunkia piinaava julkea murhaaja on taas iskenyt. Uhreikseen tämä valitsee naisia, jotka löytyvät kuolleina omista sängyistään, sidottuina ja raiskattuina.

Cornwell kuvaa patologien ja poliisien yhteistyötä, ja tapauksen selvittämisessä ruumiinavaukset ja rikospaikalta löytyneet todisteet ovat avainasemassa. Jotta mukaan saataisiin jännitystä ja jännitettä, päähenkilö tietenkin sekaantuu tapauksiin vähän liikaan ja joutuu henkilökohtaisesti vaaraan. Se on lajityypille ominaista, ja niin käy myös Scarpetalle.

Rikosetsivä Pete Marino on Scarpetan vastinpari: öykkäri, joka käyttäytyy sovinistisesti ja ennakkoluuloisesti. Marino on viskisieppo, jonka kasvoja ”eletty elämä oli järsinyt”. Scarpetalla ja Marinolla on kuitenkin yhteinen vihollinen, murhaaja, ja Marino pääsee todistamaan luotettavuutensa täpärässä paikassa.

Kirjat ovat aina aikansa tuotteita, ja se näkyy Post mortemissa. Tietokoneet, tietoliikenneyhteydet ja dna-tutkimukset näyttivät kolmekymmentä vuotta sitten aivan erilaisilta. Mietin, kuvailisiko kirjailija nykyään niin antaumuksella Scarpetan tupakointia tai sitä, miten 10-vuotiaalle Lucylle tarjotaan viiniä, eikä vain yhden kerran.

Post mortem on vetävä sarjan avaus, jonka jälkeen käsi hakeutuu kirjahyllyssä odottelevaa kakkososaa kohti. Jos maistuu, niin luettavaa tässä sarjassa tosiaan riittää. Meilläkin on mökin kirjahyllyssä parikymmentä osaa – siinäpä lukuprojektia tälle ja tuleville kesille!

Tällä postauksella osallistun kirjabloggaajien Dekkariviikoille. Bloggaajien juttuja voi seurata somessa tunnisteella #dekkariviikko. Kaikkien osallistuneiden juttuihin löydät linkit Tuulevin lukublogista 19.6.

Logo: Niina Tolonen.

Patricia Cornwell: Post mortem. Otava 1997 (1. painos 1994). 352 s. Suom. Erkki Jukarainen. Lainasin mieheltäni. Alkuteos Post mortem (1990). 

Helmet 2023: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä – Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain

Kansi: Susanne Dean / Susanna Appel.

Paul Kalanithin kirja Henkäys on ilmaa vain on roikkunut lukulistallani suomennosvuodesta 2017 lähtien, ja vihdoin raivasin sille tilaa. Innoittaja oli uusi Helmet-haaste, josta täytän kirjalla ensimmäiseksi kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta.

Paul Kalanithi alkoi kirjoittaa kirjaa viimeisellä mahdollisella hetkellä: 36-vuotias pian neurokirurgiksi valmistuva lääkäri sai aggressiivisen keuhkosyövän diagnoosin ja tiesi elävänsä vain lyhyen aikaa. Erilaisia hoitomuotoja kokeiltiin ja onnistumisiakin tuli, mutta etenemistä hoidoilla ei saatu pysäytettyä. Kalanithi kuoli 22 kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen.

Ennen lupaavaa lääkärinuraansa Kalanithi suoritti tutkinnot biologiassa ja kirjallisuustieteessä. Lähipiirissä oli useita lääkäreitä, mutta Kalanithilla meni pitkään, ennen kuin ala alkoi kiinnostaa. Neurokirurgia vei lahjakkaan ja ahkeran miehen mennessään. 

Kalanithi suunnitteli toimivansa 20 vuotta kirurgina ja seuraavat 20 kirjailijana. Sairaus muutti suunnitelmat. Kirjoittamisen kanssa tuli kiire. Viimeiset kuukautensa Kalanithi kirjoitti muistelmiaan sinnikkäästi, ja teoksesta tuli eräänlainen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Hänen vaimonsa Lucy kirjoitti jälkisanat postuumisti julkaistuun kirjaan.

Kalanithi kuvaa koskettavasti tunteiden myllerrystä, kun viimeisen henkäys on aina vain lähempänä. Hän pohtii, minkälaista on siirtyä lääkäristä potilaaksi ja minkälaista on tulla isäksi kuoleman kolkutellessa oveen. Miten suhtautua vaimon tulevaisuuteen ja oman lapsen kasvuun, kun tietää, ettei pääse niitä seuraamaan?

Kalanithi kirjoittaa jouhevasti ja mukaansatempaavasti, vaikka aihe on näinkin raskas. Tunnelma on jotenkin levollinen. Itkemättä en päässyt kirjaa loppuun asti, koska en voinut olla ajattelematta, että ihminen, joka juuri on punninnut ajatuksiaan ja sommitellut nämä sanat tarinaksi, on seuraavalla sivulla jo poissa. Kirja muistuttaa, että unelmia kohti kannattaa pyrkiä nyt, sillä "sitten kun" ei välttämättä toteudu.


Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Bazar 2017. 206 s. Alkuteos: When breath becomes air (2016). Suom. Ilkka Rekiaro. E-kirja BookBeatista.

Herman Koch: Lääkäri (2011)

Alkuteos: Zomerhuis met zwembad.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2013).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 447.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Vakuutuin Kochin taidosta kirjoittaa maagisen vetävästi lukiessani Illallista reilu kuukausi sitten. Alankomaat on siis jo käyty maailmanmatkallani, mutta en voinut olla palaamatta Kochin tarinoiden ääreen näinkin pian. Onneksi en asettanut itselleni aikarajaa maailman maiden lukemisessa, sillä matkaan tulee tällaisia mutkia varmasti jatkossakin.

Lääkärissä on paljon samoja elementtejä kuin Illallisessa: omalaatuinen kertoja, ammattiinsa tympääntynyt keski-ikäinen miespäähenkilö, lapsiaan suojelevat vanhemmat, kahden pariskunnan välinen suhde, alusta alkaen kiristyvä jännite... Jälleen Koch vie lukijan moraalisten pohdintojen äärelle, kun häikäilemättömät henkilöt tavoittelevat etujaan.

Kertoja on yleislääkäri Marc Schlosser, joka pitää tuottoisaa yksityispraktiikkaansa kotinsa alakerrassa. Hän suo potilailleen runsaasti aikaa, jotta nämä tuntisivat itsensä tärkeiksi – nimenomaan vain tuntisivat. Marc ei todellisuudessa tunne empatiaa potilaitaan kohtaan. Hän pikemminkin inhoaa vastaanotolleen tulevia. Ihopoimut, eritteet, ruumiin onkalot ja potilaiden kaunistelevat tarinat kuvottavat Marcia. Lääkärinvalan velvoittamana työ hoituu kuin liukuhihnalla: valtaosalle riittää, kun kuuntelee, kirjoittaa reseptin ja pyytää seuraamaan tilannetta. Joskus harvoin ja harkitusti hän lähettää potilaan eteenpäin erikoislääkärille.

Yleislääkärin toimenkuva on yksinkertainen. Hänen ei tarvitse parantaa ihmisiä, hänen on vain pidettävä huoli etteivät potilaat ruuhkauta erikoislääkäreitä ja sairaaloita. Yleislääkärin vastaanotto on etuvartioasema. Mitä useamman potilaan hän saa pysäytettyä vartiolinjalle, sitä parempi hän on työssään.

Nyt Marcia syytetään hoitovirheestä. Hän on ottanut koepalan potilaansa patista, ja puoli vuotta myöhemmin potilas kuoli. Mitä oikein tapahtui? Pikkuhiljaa Koch kurkottelee tarinassaan taaksepäin ja kuvio alkaa hahmottua. Potilas oli Marcin tuttu, näyttelijä Ralph Meier. Takana on yhdessä vietetty kesäloma, joka muutti sekä Schlosserien että Meierien elämät. Hoitiko Marc Ralphia tahallaan huolimattomasti? Miksi?

Koch osaa luoda juonen niin, että se koukuttaa ensimmäisistä sivuista lähtien. Marc on (epäluotettavana) kertojana todella omaa luokkaansa, vilpitön ihmisvihassaan. Tunnelma vie mukanaan, melkein pakahduttaa. Epäilin, ettei tämä yltäisi Illallisen tasolle, mutta yllätyksekseni Lääkäri on minusta edeltäjäänsä hitusen parempi.  Illallisessa väsähdin väkivaltaan loppua kohden, mutta nyt paahdoin antaumuksella viimeiselle sivulle asti. Lukemisen riemu ja nautinto ovat ylimmillään sellaisen kirjan parissa, jota on vain pakko lukea niin kauan kuin sivuja riittää. Kun muuta ei voi.