Elämän palasista – Jenny Offill: Ilmastoja

 

Kansi: gray 318.

Gummerus 2020. 203 s. 
Alkuteos: Weather (2020).
Suom. Marja Luoma.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jenny Offillin Ilmastoja on riemastuttava lukukokemus. Kirjassa yhdistyvät valloittavalla tavalla hauska ja vakava. Komiikkaa syntyy muun muassa maailmaa syleilevien ongelmien ja arkisten huolien rinnastumisesta. 

Päähenkilö Lizzie työskentelee yliopiston kirjastossa Brooklynissa ja ajautuu kirjoittamaan sivutyökseen sähköpostivastauksia ilmastopodcastin kuuntelijoille. Lizzie yrittää luoda vastauksissaan toivoa, vaikka samalla hänelle itselleen huolta aiheuttavat paitsi lähipiirin ihmiset, myös ilmastokriisi ja Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Tarina sijoittuu neljän vuoden taakse, Yhdysvaltojen edellisten vaalien aikaan. 

Tyyliltään kirja on samankaltainen kuin edellinen Offill-suomennos Syvien pohdintojen jaosto: fragmentaarinen ja nopeasti luettava ajatuskudelma, jonka tekstikatkelmista hahmottuu yhtenäinen tarina. Mukana on kaikenlaista tilkettä ja sivuhuomautuksia – eihän elämäkään ole yhteneväinen tarina, vaikka mielellämme kerromme sen niin.

Kirjastonhoitaja-lukijaan luonnollisesti vetoaa päähenkilön ammatti. Tämänvuotisessa Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Aamulla sisään tulee tuttu asiakas, erittäin valaistunut nainen. Aloitusvirke vie kirjaston verkkaisiin aamuihin ja kertoo hauskasti arkisesta tilanteesta: kirjaston ovesta voi tulla sisään kuka tahansa ja hänellä voi olla ties minkälaisia ominaisuuksia ja kysymyksiä.

Offillin kirja kommentoi osuvasti aikaamme. Lizzien veli on toipuva huumeaddikti, joka on perustamassa perhettä. Perheenlisäys tarkoittaa vauvatarvikkeiden hankintaa ja materialismi kukoistaa. Lizzien aviomies puolestaan työskentelee koodarina – hänen oli kouluttauduttava uudelleen, koska filologille ei ollut töitä. Lisääntynyt vihapuhe näkyy kirjaston ilmoitustaululla.

Ilmastoja on nopealukuinen ja tarkkanäköinen kirjallinen karkki, joka jättää lukijan suuhun kirpeän, mutta nopeasti haihtuvan jälkimaun. Edellisestä Offill-kokemuksesta viisastuneena luin kirjan tällä kertaa painettuna; viimeksi napsuttelin e-kirjan sivuja eteenpäin sellaista ahmimistahtia, etten jälkikäteen muistanut kirjasta juuri mitään. Jotenkin epäilen, että tälläkin kertaa hotkaisemalla luetulle kirjalle käy samoin, vaikka painettuna luinkin.

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Patti Smith: Just kids

Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985)

Alkuteos: City of Glass.

Suomentaja: Jukka Jääskeläinen.

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 145.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markus Heikkerö.

Lasikaupunki on identiteeteillä leikittelevä pienoisromaani, joka aloittaa Austerin kuuluisan New York -trilogian. Lukija saa välillä hieraista silmiään, sillä niin kiemurainen kuvio on kyseessä.

Päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn, joka on kirjoittanut jännitysromaaneja William Wilsonin salanimellä. Näissä dekkareissa päähenkilö on nimeltään Max Work. Quinn tempautuu salapoliisien maailmaan myös omassa elämässään. Hän alkaa saada arvoituksellisia puheluja, joissa etsitään salapoliisia nimeltä Paul Auster. Hetken mielijohteesta Quinn tekeytyy Austeriksi ja ryhtyy selvittämään asiakkaansa tapausta. 

Tämän enempää en kirjaa halua tai edes voi kuvailla, sillä niin suttuisiksi ovat käyneet muistikuvani pari kuukautta sitten luetusta kirjasta. Oikeastaan koko lukukokemustani voisin parhaiten luonnehtia adjektiivilla hämärä. Vaikeasti hahmotettava ja tumma saa tällä kertaa olla myös kirjasta ottamani kuva.

Tämä ei ollut parasta lukemaani Austeria, mutta kyllä sen hänen teoksekseen tunnistan. Outoudestaan huolimatta kirjassa on jotakin tuttua Auster-faneille: kirjailija-päähenkilö ja se, miten sattumat vaikuttavat ihmisen elämänkulkuun. Itsepintaisesti aion jatkaa Austerin tuotannon lukemista, vaikka tämä ei tehnyt minuun suuren suurta vaikutusta. Seuraavaksi lukuvuoroon pääsevät kenties omassa hyllyssä vuoroaan odottelevat Sattuman soittoa ja Mielen maisemissa.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005)

Alkuteos: The Brooklyn Follies.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2008).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 363.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Laura Lyytinen.

Sattumuksia Brooklynissa alkaa dramaattisesti: kertoja-päähenkilö Nathan ilmoittaa etsivänsä "rauhallista paikkaa, jossa kuolla". Miehellä on todettu keuhkosyöpä, eikä hänen elinajanennusteensa ole kummoinen. Hän vetäytyy Brooklyniin odottamaan kuolemaansa ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Austerilla on kuitenkin juju jos toinenkin lukijan varalle, sillä kirja ei todella ole alavireinen kertomus viimeisen leposijan etsinnästä. Päinvastoin: Nathanin elämässä alkaa tapahtua, ja vauhdilla.

Ihmisten ja tapahtumien vyöry Nathanin elämään alkaa siitä, kun hän törmää sisarenpoikaansa Tomiin vuosien tauon jälkeen kirjakaupassa. Ihmiselämän sattumanvaraisuus ja absurdius alkavat näyttäytyä Nathanille korostetusti. Alkuteoksen nimi The Brooklyn Follies kuvaa kirjan luonnetta suomennosta paremmin. Nathanin elämän ehtoopuoli on nimittäin mielettömyyttä, hömpötyksiä ja hullutuksia täynnä.

Jälleen käsissäni on kirja, jossa kirjoitetaan kirjaa. Monia kulunut asetelma kyllästyttää, muttei ainakaan toistaiseksi vielä minua. Nathanin kirjallinen perintö on teoksessa kehyskertomus, jonka sisällä takaumat paisuttavat tarinaa ja tutustuttavat värikkääseen henkilökaartiin. Välillä henkilöt ja heidän väliset suhteensa hengästyttävät, ja pysähdyinkin ajoittain muistelemaan, miten tämä nyt menikään.

Sattumukset tuottavat koomisia tilanteita, ja myös henkilökuvissa on huumoria. Mehevä hahmo on esimerkiksi Tomin pomo Harry Dunkel-Brightman, jolla on nimensä veroisesti kaksi eri puolta. Messevää on myös Austerin kieli, eli suomentaja Erkki Jukaraisen kieli:

Ilonen leskiukko ja vallaton eronnut akka. No, lykkyä tykö molemmille. Jay oli melkein seitsemänkymmenen, selvä se, mutta oliko minulla kanttia tuomita toisten tangoillallisia ja ehtooelämän paneskeluja?

Auster siis iskee tarinaa minkä ehtii, mutta on kirjassa syvempiäkin uurteita. Elämän käännekohdat saavat vakavoitumaan ja pysähtymään: mikä on elämässä oikeasti tärkeää? Nathanin ja Tomin suhde johdattaa pohtimaan toveruutta ja  rinnastaa kahden eri sukupolven miehet. Kirjallisuus ja taide ovat Auster-Hustvedt-kirjailijapariskunnan tapaan selvästi esillä muun muassa lukuisina kirjallisuusviitteinä. Välillä kuljettiin kyllä snobbailun ja nimienpudottelun rajoilla.

Alkusyksystä lukemani Sattumuksia Brooklynissa vahvistaa Paul Austerin asemaa suosikkikirjailijoideni joukossa. Ehkä joululomalla olisi tuoreimman suomennoksen aika: Mielen maisemissa huhuilee seuraansa tuolta kirjahyllystä.

Nyt kun kirjoitan tätä, kirjan lukemisesta on siis kulunut jo useampi kuukausi. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani Murakamia kirjoittaessani Austerista! Absurdius, seksuaalisuus, kepeä ote ja kirjallisuusviittaukset... Mielenkiintoista "löytää" tällaisia yhdistäviä elementtejä!

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 340.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Timo Pyykkö

Juha Itkonen on yksi niistä kirjailijoista, joita minun on pitänyt jo vuosia lukea, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Vaikka Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen Itkoselta lukemani romaani, minusta tuntui kuin olisin lukenut hänen tekstejään paljonkin.

Illuusio tuttuudesta on syntynyt varmaankin siitä, että Itkonen on ollut tasaisesti esillä julkisuudessa ja olen usein kompannut hänen mielipiteitään. Ja sympatisoinut häntä esiintyjänä. Viime vuoden Helsingin Kirjamessuilla olin kuuntelemassa, kun Itkonen haastatteli Knausgårdia. Radiossa Itkonen on ollut keskustelemassa Taustapeilin Pyöreän pöydän äärellä, ja viime sunnuntaina puolustamassa ruotsin opiskelua Hesarissa. Useita kolumnejakin olen lukenut ja monesti nyökytellyt niiden äärellä. Julkisuuskuva siis miellyttää, mutta miten on kirjojen laita?

Anna minun rakastaa enemmän kertoo Suvi Vaahteran eli rocklaulaja Summer Maplen tiestä suomalaisesta pikkukaupungista New Yorkin musiikkipiireihin. Räkälän nurkkalava vaihtuu festivaalin päälavaksi, bändin soittajat suomalaisista suurkaupungin lahjakkuuksiksi, nimi Suvista Summeriksi. Taakse jää Suvi, jonka koti on ensin jääkiekkokaupungissa, sitten Helsingissä, ja tilalle tulee Summer, jonka koti on koko maailma.

Tarinaa kertovat vuoroin entinen poikaystävä Antti ja Suvin äiti. Antti elää Elisa-vaimonsa kanssa keskiluokkaista espoolaisarkea, jossa viiniä siemaillaan kalliista laseista ja ollaan nahkahansikastäydellisiä. Antin ja Suvin erosta on aikaa, mutta silti Antti itsepintaisesti tietää olevansa Summer Maplen laulujen hän. Tai ainakin luulee tietävänsä. Vanhasta rakkaudesta on vaikea päästää irti. Äiti taas yrittää sopeutua miehensä, Suvin isän, maalausinnostukseen ja tyttären uraan julkkismuusikkona.

Dialogissa ei ole merkitty, kuka milloinkin puhuu. Myös vuorottelevien kertojien kohdalla Itkonen luottaa lukijaan, sillä lukuja ei ole nimetty kertojan mukaan. Pidin näistä ratkaisuista. Samoin minua miellytti New Yorkin elävä kuvaus ja Itkosen tapa yhdistää Summer Maplen vaiheet todellisiin rockpiirien hahmoihin. Tarinassa vilahtelevat ainakin HIM, Nightwish ja Coldplay. Hankaluuksia minulle tuottivat lähinnä lukuisat vuosiluvut ja sen hahmottaminen, mikä edelsi mitäkin.

Kirjassa on välillä myös "lehtijuttuja" Suvista. Lehtijutut paljastavat, kuinka julkisuus on näyttämö, jolla pelataan sillä, mitä kerrotaan ja mitä jätetään pimentoon. Yhdelle on elintärkeää pysyä lööpeissä, kun taas toinen tekisi mitä vain pysyäkseen tuntemattomana. Summer Maplen tarina osoittaa, että julkisuuteen tuodut tiedot ovat vain osa totuutta ja voivat erheellisesti luoda illuusion siitä, että todella tunnemme julkkikset. (Niinkuin minäkin kuvittelin tietäväni jotakin Itkosen kirjoista ennen ensimmäisenkään lukemista, hah!)

Oikea elämä ja lööppielämä voivat sekoittua jopa mielipuolisesti, kunnes harhakuvitelmat pyyhitään pois. Tarinassa kaikilla on kriisinsä – samoin lukijalla, kun hän huomaa tulleensa jujutetuksi!

Ensikosketukseni Itkosen kirjoihin oli siis hyvä, ihan kiva, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä. Aion jatkaa tutustumista Itkosen tuotantoon vaisusta alusta huolimatta, sillä edelleen minusta tuntuu, että voisin pitää hänen muista kirjoistaan enemmän.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat (2005)

Äänikirja. 

Lukija: Taneli Mäkelä. 

Kustantaja: Otava. 

Kesto: 6 t 30 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Taivaanraapijat on viides osa Tuurin Äitini suku -romaanisarjassa. Sarjan muut osat eivät ole minulle tuttuja, mutta teos toimi mainiosti erillisenäkin. Olen lukenut jokusen Tuurin kirjan, ja Taivaanraapijat toi mieleeni aiemmat kokemukseni Tuurin parissa: juoni etenee selkeästi ja miespäähenkilön ajatusmaailmaa kuvataan kiinnostavasti.

Taivaanraapijat kertoo Jussi Ketolan vaiheista 1900-luvun alun New Yorkissa, jonne hän on matkustanut toteuttamaan amerikkalaista unelmaa. Kylmäpäinen Ketola raataa leipänsä eteen ensin metrotunnelityömaalla Hudson-joen alla ja sittemmin pilvenpiirtäjän eli taivaanraapijan huipulla. Ketola on järkähtämätön työmies, mutta sortuu välillä sinisilmäisyyteen suuren maailman houkutusten keskellä. Vastoinkäymisistä huolimatta Ketola on sisukas selviytyjä.

Kotimaista kirjallisuutta opiskellessani Tuuri kävi eräällä kurssillamme kirjailijavieraana, ja tuon luennon jälkeen olen sympatisoinut tätä vaikuttavan uran tehnyttä kirjailijaa, vaikkei hän omiin suosikkeihini lukeudukaan. Viihdyn Tuurin tasavahvan kerronnan parissa ja varmasti luen häneltä jatkossa monia kirjoja.

Taneli Mäkelä äänikirjan lukijana oli miellyttävä ja samalla hämmentävä. Rauhallinen ja selkeä luenta eivät häiriintyneet missään vaiheessa. Lukijan ääni on kuitenkin niin suuressa roolissa äänikirjaa kuunnellessa, että en voinut välttyä Nuuskamuikkus-efektiltä. Silmieni eteen piirtyi niin raavaita miehiä rakennustelineillä kuin tarinoiva Nuuskamuikkunen nuotion äärellä. Assosiaationi selittyy sillä, että Mäkelä on ääninäytellyt Nuuskamuikkusta kahdessa myöhemmässä Muumit-elokuvassa, kun taas animaatiosarjassa äänessä oli Timo Torikka. Paljon en siis ole voinut Mäkelää Nuuskamuikkusena kuulla, sillä lapsena katselin lähinnä tuota sarjaa. Niin pienestä se on kiinni.

Hämmennyksestä viis: mikäs sen leppoisampaa kesätekemistä kuin kuunnella hyvää kirjaa Nuuskamuikkusen tarinoimana!

Paul Auster: Oraakkeliyö (2003)

Alkuteos: Oracle Night

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2006).

Sivumäärä: 265.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen

Oraakkeliyö on kiehtovan monitahoinen. Auster on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö on kirjaa työstävä kustannustoimittaja. Näitä eri tasoja avataan vuorotellen. Janna Kantola (HS 1.12.2006) kutsuukin teosta arviossaan maatuskanukeksi. Lukijaa ei päästetä aivan helpolla, sillä kirjaa ei ole jaettu lukuihin.

Kirjan päähenkilö, kirjailija Sidney Orr on toipumassa hengenvaarallisesta onnettomuudesta ja yrittää kuntoutuessaan aloitella taas kirjoittamista. Vaikka vaimo Grace käy töissä, niin kirjailijankin tuloja tarvittaisiin. Orr hakee ja saa inspiraatiota muistikirjasta, jonka hän löytää brooklynilaisesta paperikaupasta. Samalla kun hän alkaa jälleen saada luomisvimmastaan kiinni, alkaa myös hänen omassa elämässään tapahtua. Tästä tarina alkaa haarautua ja kietoutua varsin näppäräksi vyyhdeksi.

Jätän kerronnan eri tasot sen tarkemmin erittelemättä. Kaikessa korostuu sattuman mittaamaton rooli ihmisen elämässä. Elämä on täysin sattumanvaraista, yksi tapahtuma johtaa toiseen kuin ennaltamäärättynä tapahtumaketjuna. Kaiken maustavat salaisuudet: omiaan voi yrittää varjella ja toisten arvailla, toiset ovat raskaampia kuin toiset.

Oraakkeliyön monitahoisuus ei onneksi ole monimutkaista, omintakeista kylläkin. Monien tasojen lisäksi Auster käyttää hengästyttävän pitkiä alaviitteitä. Jopa kuusisivuiset alaviitteet eivät ole mitään sivuhuomautuksia, vaan omia pikkukertomuksia leipätekstin ohessa. Yleensä vieroksun alaviitteitä, mutta tässä ne sopivat kirjan tyyliin mainiosti. Auster tuntuu luottavan lukijoihinsa. He ymmärtävät kyllä, pitävät sitten tai eivät.

Tämä on toinen lukemani Auster, ja kirjailijan tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Oraakkeliyö ja Auster muutenkin on herättänyt ihastusta myös muun muassa Lukutuulia-blogissa ja Kuuttaren blogissa.

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012)

Alkuteos: Winter Journal.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2012).

Sivumäärä: 225.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.

Kansi: Timo Mänttäri
Kuva: tammi.fi

Mielikuvat ovat jälleen kerran vieneet minua harhaan ja olen pidättäytynyt lukemasta Austeria aiemmin. Miten tyhmää! Talvipäiväkirjan lukeminen nosti Austerin silmissäni heti yhdeksi kiinnostavimmista mieskirjailijoista  – olenkin jo kirjailijan seuraavan teoksen kimpussa.

Talvipäiväkirjassa Auster käy lävitse elämäänsä. Paul Auster on vuonna 1947 syntynyt yhdysvaltalainen kirjailija, joka on naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. Hän on kirjoittanut reilut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu kuusitoista. Kirja on hyvin henkilökohtainen ja paikoin intiimikin, ja silti Auster osaa vetää muistonsa koskettamaan ihmisiä ylipäätään. Avoimuus on rehellistä, ei mitenkään repostelevaa. Kirjan myötä Auster hahmottuu mukavan leppoisaksi kirjailijaksi, jonka elämänvoima kumpuaa pohjattomasta rakkaudesta vaimoonsa ja kirjoittamisesta, joka on hänelle kehon musiikkia.

Tehdäksesi sitä mitä teet sinun tarvitsee kävellä. Ainoastaan käveleminen tuo sanat luoksesi, sallii sinun kuulla sanojen rytmin silloin kun kirjoitat niitä päässäsi. Toinen jalka eteen ja sitten toinen, sydämesi kaksijakoinen rummunlyönti. Kaksi silmää, kaksi korvaa, kaksi käsivartta, kaksi säärtä, kaksi jalkaterää. Tämä, ja sitten tuo. Tuo, ja sitten tämä.

Auster muistelee muun muassa kohtaamiaan ihmisiä, matkoja, työtehtäviä ja esimerkiksi listaa kaikki elämänsä kodit eli asunnot, joissa hän on asunut. Kovin puuduttavaa, voisi ajatella, mutta se on oikeastaan kirjan kiehtovimpia jaksoja. Mitä kaikkea asumismuoto paljastaakaan ihmisestä! Asunnon valinta kertoo vaikkapa, mitä milloinkin haluaa priorisoida: työtä, opiskelua, perhe-elämää. Sattuman kautta voi löytyä helmi, mutta loukossa asumiseenkin voi jälkeenpäin liittää hyviä muistoja.

Erityisesti jo mainitsemani avoimuus teki minuun vaikutuksen. Kirjailija kertoo elämästään rehellisen tuntuisesti, eikä ainakaan piilottele virheitään. Tietenkään en voi tietää, mitä hän jättää kertomatta. Mutta siis minkäänlaista ylimielisyyttä en enää voi Austeriin yhdistää, en sitten millään.

Kirjan keskusteleva tuntu ja kaverillisuus syntyvät pitkälti siitä, että kirjoittaja puhuttelee itseään läpi kirjan. Auster kertoo arkisista sattumista, kommelluksista, ilon ja surun hetkistä. Noin nelivuotiaana sattui seuraavaa:

Muutamia kuukausia myöhemmin sinulta kysyttiin, haluaisitko kokeilla lastentarhassa käymistä. Vastasit että kyllä, vaikket ollut varma mitä lastentarha tarkoitti, sillä päiväkodit olivat vuonna 1951 paljon harvinaisempia kuin nyt, mutta sait tarhasta tarpeeksesi yhden päivän jälkeen. Muistat että jouduit jonottamaan muiden lasten kanssa ja teeskentelemään, että olitte ruokakaupassa, ja kun vihdoin, tuntikausilta tuntuneen ajan jälkeen, tuli sinun vuorosi, ojensit tukun leikkirahaa jollekulle leikkikassakoneen takana seisovalle, joka antoi sinulle kassillisen leikkiruokaa. Sanoit äidillesi, että lastentarha on älytöntä ajan haaskausta, eikä hän yrittänyt puhua sinua ympäri.

Muistot ovat hioutuneet anekdooteiksi. Kirjailija on kertomansa mukaan myös hyödyntänyt elämänsä vaiheita kaunokirjallisissa teoksissaan ja käsitellyt elämänsä käännekohtia kirjoittamalla niiden pohjalta fiktiota. Koska en ole lukenut Austeria aiemmin, en tietenkään voinut havaita näitä yhtymäkohtia.

Hyvä puoli siinä, että olen kartellut Austeria tähän asti, on se, että nyt minulla on lukematta monia (oletettavasti) hyviä kirjoja! Ainakin Oraakkeliyön alku lupaa hyvää… Samaa ajattelen Austerin vaimosta, Siri Hustvedtistä: hänenkin kirjoihinsa tutustumisen jatkaminen kutkuttaa mukavasti.

Omaelämäkerrallisuudesta huolimatta laitan Talvipäiväkirjan tunnisteeksi ulkomainen kauno, koska sellaisena sen kirjastosta lainasin (luokka 84.2). Se sopisi kyllä mielestäni paremmin elämäkertojen luokkaan, enkä tarkemmin ajatellen ymmärrä lainkaan kirjan luokittelua kaunoksi.

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Vieras on ollut pian loppuvan vuoden vahvimpia lukukokemuksiani. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien janosin Pulkkisen lauseita, keinahtelin tekstin tahdissa. Välillä oli lukuinnosta huolimatta pakko laskea kirja käsistä ja makustella lukemaansa. Luin kirjan jo syyskuussa, mutta tämä teksti jäi raakileena makaamaan luonnoskansioon. Nyt sitten tulikin kiire julkaista, jotta ehtisin vielä tämän vuoden puolella.

Vieraan päähenkilö Maria on kolmikymppinen pastori, joka lähtee hetken mielijohteesta matkalle ja päätyy New Yorkiin. Matka on paitsi konkreettinen matka kaukomaille, myös mielen matka elämän käännekohtiin. Vaikka Maria pakenee fyysisesti kauas arkista elämäänsä ja vastuitaan, kokemukset suurkaupungissa saavat tutut kipupisteet taas sykkimään. Teini-ikäisenä alkanut kehon tarkkailu nousee jälleen pintaan, Marian suhde omaan kehoonsa on yhä häilyvä. Samoin uskon horjuessa myös nuoruuden kapinallinen usko muistuu mieleen.

New Yorkin tuoksut, maut ja tunnelma ovat Vieraassa lumoavia, vastustamattomia. Toffee, kastanjat, kahvi, tiramisut ja muut herkut tuoksuvat huumaavasti ja nostattavat veden kielelle. Kunnes nurkan takaa lehahtaa virtsan katku. Äänimaisema muodostuu jatkuvasti soivista hälytyajoneuvojen sireeneistä ja junien klonksuttavasta kolinasta.

Takaumissa sukelletaan Marian nuoruusvuosiin, lapsuuden ja aikuisuuden välitilaan:

Käänsin iltaisin ennen nukkumaanmenoa katseeni taivaaseen, Ressu-pyjamassa, rintojeni nuput syyllisinä pyjaman kätköissä, ja kertasin syömiseni, mutta en ollut varma miksi tein niin. En tarkkaan tiennyt millaisia uskonkappaleita, salaisia sakramentteja mielessäni luonnostelin. Keksin niitä sitä mukaa kuin nälkä yltyi ja vaati tuekseen perusteluja.

Nuoren Marian maailmassa nälkä, sovittaminen, kärsimys ja pelastaminen sekoittuivat. Minusta Pulkkinen kuvaa aikuisuuden kynnyksellä olevaa Mariaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti.

Jossakin vaiheessa jo pohdiskelin, onko Pulkkinen ympännyt tähän yhteen romaaniin jopa liikaa aineksia. Teemoja löytyy tukuittain. Syömishäiriö, uskonkriisi, ruumiillisuus, tanssi, vanhemmuus, avioliitto… Kaiken tämän saa kyllä solahtamaan vierauden ja muukalaisuuden alle, ja Pulkkinen tekee sen taiten. Runsaudestaan huolimatta sanoisin, että Vieras on yhtenäinen, eheä. Selkeä kirjoitustapa antaa tilaa aiheiden rikkaudelle. Joskin näin ei-uskonnolliselle lukijalle jotkin teologiset pohdinnot olivat hieman raskaita.

Kirjan lukemisen aikoihin katsoin Avalta ohjelman Kirjapiiri (29.9.2012), jossa Pulkkinen kertoi uudesta romaanistaan Pauli Aalto-Setälän haastattelemana. Vieraassa käsitellään monia raskaita aiheita, ja Pulkkinen kertoikin irrottautuvansa romaanin teemoista kirjasyksyn hektisessä pyörityksessä tanssimalla – ja välillä myös kuohuviinin voimin. Pulkkinen kuvaili raskaiden teemojen käsittelemisen olleen kirjailijalle katarttista, vapauttavaa. Pidän Pulkkisen esiintymisessä erityisesti harkituista vastauksista, jonkinasteisesta varauksellisuudesta ja vaatimattomuudesta. Silti hän kertoo innokkaasti teoksestaan. Aalto-Setäläkin antoi Vieraalle täydet viisi tähteä viidestä.

Tämä teksti Vieraasta on siis hautunut koneellani koko syksyn. Joistakin kirjoista on vaikea kirjoittaa, ja usein juuri jollakin tapaa läheisistä ja koskettaneista erityisen hankalaa. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en kuitenkaan liikaa. Teksti tuntuu menevän helposti tasapainotteluksi, joka ei tee oikeutta loistavalle kirjalle.