Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat (2013)

Alkuteos: Immortelle randonnée - Compostelle malgré moi.

Suomentaja: Marja Luoma (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 264.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Santiago de Compostelaan kohdistuvaa pyhiinvaellusta koskevaa kirjallisuutta kysellään kirjastosta ahkerasti. Asiakkaiden innostus ja suunnitelmat lähteä matkaan kertovat siitä, että pölyiseltä kuulostava pyhiinvaellus todella kiinnostaa myös nykyihmistä. Mutta miksi ihmeessä? Mitä satojen kilometrien kävelyltä oikein haetaan? Onko pyhiinvaellus vain uskonnollisten puuhaa? Nämä kysymykset mielessäni aloin lukea ranskalaisen Jean-Christophe Rufinin kirjoittamaa, vastikään suomennettua matkakertomusta.

Santiago de Compostelan katedraali on caminon päätepiste, jonne voi kulkea eri reittejä. Lähtijä voi valita perinteisemmän pohjoisreitin (Camino del Norte) tai Pyreneitten vuoristossa kulkevan vuoristoreitin (Camino Frances) — tai sitten jonkin näiden variaatioista. Matkan lähtöpisteenkin voi jokainen valita itse. Reissuun voi lähteä Rufinin tapaan Espanjan ja Ranskan rajakaupungista Hendayesta, kauempaa Ranskan puolelta tai kuten hurjimmat tekevät: jopa omalta kotiovelta.

Pituutta Rufinin valitsemalla pohjoisreitillä on noin 800 kilometriä, ja aikaa siihen on hyvä varata noin 40 päivää. Matkaan lähtee päivittäin satoja ihmisiä, joten reittien varrella on lukuisia yösijoja ja muita palveluita pyhiinvaeltajille. Tyypillistä onkin kävellä päivä ja viettää yö joko luostarin tai majatalon makuusalissa. Edulliset yösijat maksavat vain joitakin euroja per yö, mutta tunnelma näissä paikoissa on tiivis. Rufin kantoi mukanaan telttaa, koska hän on huono nukkuja.

Pyhiinvaellus on nimensä mukaisesti uskonnollinen matka jonkin oman uskonnon pyhän monumentin luo. Pyhän Jaakobin tie on keskeisimpiä kristinuskon pyhiinvaellusreittejä, ja sitä on kuljettu ahkerasti aina keskiajalta lähtien. Fyysisen koettelemuksen päätepiste on katedraali, jossa uskotaan apostoli Jaakobin jäänteiden sijaitsevan.

Kaikille nykyvaeltajille uskonnollisuus ei kuitenkaan ole kävelyurakassa tärkeintä. Toki monet ottavat pyhiinvaelluksen edelleenkin hengelliseltä kannalta, mutta monille matka tarjoaa mahdollisuuden itsetutkiskeluun, aktiivilomaan ja oman fysiikan koetteluun. Patikointi voi tuntua hyvältä ja puhdistavalta vaikkapa elämän käännekohdassa tai ikäkriisin koittaessa.

Rufin kuljettaa lukijaa mukanaan läpi pyhiinvaellusreitin etapilta toiselle. Rufin kuvailee maisemia ja matkan varrella kohtaamiaan ihmisiä paikoin mielenkiintoisesti, mutta välillä teksti on jaarittelua. Tekstin lukeminen oli ajoittain puuduttavaa kuin kymmenien kilometrien päiväetappi yksitoikkoisessa maisemassa. Teksti on liiankin asiallista, ja olisin kaivannut henkilökohtaisempaa otetta. Oikeastaan Suvi Aholan esipuhe oli värikkäämpää ja persoonallisempaa luettavaa kuin Rufinin kokemukset.

Jokin pitkässä vaelluksessa kiehtoo minuakin. Uskonnottomana en ehkä valitsisi näin uskonnollisesti latautunutta reittiä, mutta voisin hyvin kuvitella lähteväni joskus pitkälle vaellukselle.

Manuel Rivas: Timpurinkynä (1998)

Alkuteos: O lapis do carpinteiro.

Suomentaja: Anu Partanen (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 207.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela.

Galicialaisen Manuel Rivasin Timpurinkynä on Keltaisen kirjaston helmi, jonka löysin etsiessäni kirjallisuutta Espanjasta ja etenkin Espanjan sisällissodasta. Pieni lukupiirimme nosti Timpurinkynän syksyn aikana lukemistamme Espanja-kirjoista ykköseksi. (Muut olivat Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, María Dueñasin Ommelten välinen aika ja Antonio Muñoz Molinan Kuun tuuli.)

Sota, falangistit ja fragmentaarisuus– siinä teoksen tulkinnan kolme avainkäsitettä. Tapahtumat sijoittuvat Espanjan sisällissodan alkuvaiheisiin eli vuoteen 1936. Sodan osapuolten hahmottaminen ja politiikan tuntemus eivät ainakaan ole haitaksi lukijalle. Pähkinänkuoressa sisällissodassa vastakkain olivat tasavaltalaiset ja kansallismieliset, joihin falangistit kuuluivat. Sota päättyi jälkimmäisten voittoon, ja alkoi Francon diktatuuri eli ns. Francon aika. Sota-aika ja sodan tapahtumat luovat raamit tarinalle, jota lukija saa rakentaa palasista. Luvuissa on eri kertojia, mikä hämmentää aina välillä.

Lukiessani kirjaa sain aina ajoittain kiinni tarinan jujusta, mutta hetken päästä putosin taas. Huomasin pian, että taukoja ei ole varaa pitää, jotta voisin hahmottaa kokonaisuuden. Luinkin kirjan yhtä soittoa joitakin viikkoja ennen lukupiiriä ja vaikutuin. Lukupiiriä lähempänä valmistellessani huomasin, etten muistanut kirjasta juuri mitään. Ei auttanut kuin lukea se uudelleen ja tehdä muistiinpanoja. Vaikutuin uudelleen.

Sivumäärältään pienen kirjan aiheet ovat isoja. Sisällisota aiheuttaa paljon tuskaa: ihmisiä kuolee, joutuu erilleen toisistaan ja vangitaan. Sota tuo mukanaan myös nälkää ja sairauksia sekä vainoja. Raskaista aiheista huolimatta Rivas kirjoittaa tekstiä, joka hengittää. Dialogi lomittuu muuhun tekstiin, samoin runolliset elementit.

Timpurinkynä osoitti pienuuteni lukijana. Monet kertojanäänet sekoittuvat helposti, eikä vähäeleinen kerronta paljoa selittele. Kirja myös todisti sen, että pieni voi olla kaunista: hiottu ilmaisu voi muodotaa kaunista tekstiä, vaikka aiheet ovatkin rumia. Siksi suosittelen kirjaa lämpimästi! Lukekaa, eksykää, antautukaa.

Manuel Rivas on yksi espanjalaisen nykykirjallisuuden keskeisistä nimistä. Hän on kirjoittanut runoja, romaaneja ja esseitä. Timpurinkynä on alun perin kirjoitettu galiciaksi, ja suomentaja Anu Partanen on kääntänyt teoksen espanjannoksesta alkuteokseen verraten.

Olen työn puolesta  mukana kahdessa lukupiirissä. Masalan kirjaston lukupiirillä on aina jokin teema; nyt luimme yllä mainitut espanjalaisten kirjailijoiden teokset. Keskitymme ensi keväänä venäläiseen kirjallisuuteen, joka varmasti tulee näkymään myös täällä Kirjakimarassa.

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (2006)

Alkuteos: El viento de la luna.

Suomennos: Tarja Härkönen (2011).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 323.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen.

Eletään vuotta 1969 Espanjan maaseudulla. Kertojana on 13-vuotias vintin yksinäisyydessä viihtyvä poika, joka kaipaa jonnekin pois ja yrittää luovia murroiän myrskyissä. Poikaa kiehtovat astronauttien teot ja erityisesti Neil Armstrongin kuukävely.

Muñoz Molina kuvaa värikkäästi 1960-luvun ajatusmaailmaa, yhteiskuntaa ja maisemia. Kuulento ja televisio kuvastavat maailman ja teknologian kehitystä. Maailma muuttuu, ja niin myös kertoja. Murroikäisen pojan mielessä nämä kaksi muutosta sekoittuvat; molemmat ovat kiihottavia, jännittäviä, uusia.

Uudet asiat saavat kertojan tuntemaan vierauden tuntemuksia. Poika kokee vierautta koulussa, jossa hän jää ulkopuoliseksi. Myös oma keho on myllerryksen kourissa ja toimii ennalta-arvaamattomasti:

Kaikki on hiljaa ja huomaamatta muuttunut ilman että päällisin puolin mitään varsinaista muutosta olisi tapahtunut. Tuntuu että olen sama kuin ennenkin mutta en täysin tunne itseäni, kun katson peilistä tai tutkin muutoksia ja kasvannaisia, joita ruumiiseeni on tullut ja joita säikähdin, kun aloin huomata merkkejä niistä.

Kuten varmaan kaikki teinit, poikakin pohtii, mikä on normaalia ja käykö näin vain minulle. Välillä lukijaa melkein puistattaa, sillä niin paljon on märkää, tahmeaa, haisevaa.

Vaikka teoksessa ollaan astumassa johonkin uuteen, niin vanha maailma ja perinteet kiskaisevat aina välillä pois haavemaailmasta. Tieto ei vielä ole parin klikkauksen päässä, vaan auktoriteetit kertovat, miten maailma makaa. Koulussa opetus on tiukan katolista ja synnin pelko, erityisesti kuolemansynnin, on lamaannuttavaa.

Kertoja on loputtoman kiinnostunut avaruudesta, ja hän ahmii kirjoja tyydyttääkseen tiedonjanoaan. Hämmennystä miehenalun mielessä lisää myös se, että kirjojen tieto ja koulussa opetettavat asiat eivät tunnu osuvan yksiin. Vastakkainasettelu tieteellisen ja uskonnollisen maailmankatsomuksen välillä on niin jyrkkä, että valinta on lopulta tehtävä.

Kuva: Ricardo Martin.

Romaani on kiehtova ja runsas ajankuva 1960-luvun Espanjasta. Nuoren pojan näkökulma toimii: uusia asioita katsotaan kyselevin mielin, joten havainnot ovat yksityiskohtaisia ja tuoreita. Yksilön ja maailman muutokset rinnastuvat kiinnostavasti, samoin kuin ihmismielen mutkikkuus ja avaruuden käsittämättömyys.

Kuun tuulesta tuli minulle lukukokemus, joka paranee, kun sen antaa hieman hautua. Lukiessani kirjaa en aina pysynyt kertojan kärryillä, mutta parin viikon sulattelu on kummasti selkeyttänyt näkemystäni kirjasta.

Kuun tuuli on kuulemma Muñoz Molinan helppolukuisin teos. Niinpä jos joskus tulee tunne, että haluan haastaa itseäni lukijana, niin tiedän kenen teoksista valitsen! Kirjailijan tuotannosta nimittäin löytyy kiinnostavan kuuloisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi hänen pääteoksekseen nimetty Sefarad. Se on tarinakokoelma, joka käsittelee muukalaisuutta ja vainottuna olemista muun muassa juutalaisten kohtaloiden kautta. Menee lukulistalle!

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009)

Alkuteos: El tiempo entre costuras.

Suomentaja: Sari Selander (2013).

Kustantaja: WSOY.

Sivumärä: 624.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Tuominen

Ommelten välinen aika on tuhti kuvaus Espanjan sisällissodasta erään ompelijan näkökulmasta. Sivumäärän lisäksi myös aihevalikoima on runsas: tarinaan mahtuu muotia, glamouria, vakoilua, poliitiikkaa, jännitystä ja ihmissuhteita.

Päähenkilö ja kertoja Sira syntyi 1911 ja vietti lapsuutensa Madridissa. Sira elää ompelija-äidin kanssa, isällä on perhe toisaalla. 12-vuotiaana Sira jää pois koulusta opetellakseen ompelijan ammatin. 1930-luvulla aikuinen Sira on menossa naimisiin, mutta jättääkin sulhasensa konekirjoituskauppiaan vuoksi. Nuoripari pakenee Madridin kiristynyttä poliittista tilannetta Tangeriin alkuvuodesta 1936.

Elämä vie ja kolhii, ja nuori ompelija päätyy lopulta Tetuánin kaupunkiin, missä hän saa ystäviä ja perustaa oman ompelimon. Sodan myötä koko elämä politisoituu: Sirakin päätyy vakoojaksi. Seuraa monia yllättäviä vaiheita, joita ei parane tässä enempää avata.

Maailman ja muodin muutokset heijastuvat Siran työhön:

Muoti oli muuttunut täysin niistä ajoista, kun olin aloittanut kankaiden ja kaavojen parissa. Aloittaessani Doña Manuelan salongissa kaksikymmentäluvun puolivälissä vallalla olivat olleet suorat linjat, vyötärön kuului olla alhaalla ja helmat lyhyitä päiväkäytössä, iltapukumuodissa puolestaan suosittiin selkeitä linjoja ja äärimmäisen yksinkertaisia tunikamaisia malleja. Kolmekymmentäluku toi mukanaan miltei maata laahaavat helmat, tiukat vyötärölinjat, vinoleikkaukset, korostetut hartiat ja aistilliset vartalolinjat.

Ompelumaailmaa on kuvattu paikoin seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kirja onkin mielenkiintoista luettavaa muodista ja ompelusta kiinnostuneille.

Luin kirjasta joitakin arvioita, joissa kritisoitiin vakoilujuonteen uskottavuutta, mutta minuun ne upposivat ongelmitta. Sen sijaan moitittavaa löydän Siran henkilöhahmosta. Vaikka elin hänen elämäänsä yli 600 sivun verran, hän jäi kovin etäiseksi. En päässyt Siran pään sisään, mikä olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Kirjan sivut ovat tavallista isommat, joten tähän sivumäärään mahtuu paljon tekstiä. Tekstimassa ei kuitenkaan ahdista, sillä Dueñas rytmittää tarinaa mielestäni taidokkaasti. Välillä kuvaillaan tarkkaan esimerkiksi omepelijan työtä tai poliittisia koukeroita, sitten tunnelma tiivistyy taas jännäriksi. Dueñas luo myös sota-aikana vallitsevan tunnelman aidonoloiseksi: koko ajan on läsnä pelko ja huoli lähimmäisistä ja epäilys siitä, kuka onkaan vihollinen.

Ommelten välinen aika on espanjalaisen Dueñasin esikoisteos, jota on myyty yli miljoona kappaletta. Kirja on voittanut useita espanjalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja siitä on tehty tv-sarja. Dueñas on syntynyt vuonna 1964 ja tehnyt uraa englannin kielen ja kirjallisuuden professorina Murcían yliopistossa. Esikoisteos perustuu löyhästi kirjailijan perheen tarinaan: hänen äitinsä syntyi vuonna 1940 Marokon Espanjan protektoraatissa, joten tarinat siitä ajasta ja paikasta tulivat tutuiksi lapsena.

Luimme Ommelten välisen ajan kirjaston lukupiirissä, jossa syksyn teemana on espanjalainen kirjallisuus. Lukupiiriläisiä kiinnosti erityisesti sisällissota, joten pyrin valitsemaan luettavaa monipuolisesti toiveen huomioonottaen. Espanja-listasta uhkasi tulla varsin miehinen: minun oli vaikea löytää espanjalaisten naiskirjailijoiden suomennettuja teoksia. Niitä on varsin vähän, varsinkin jos asettaa kriteeriksi espanjalaisuuden, eli pelkkä kieli ei riitä.

Valitsin Dueñasin, kun vaihtoehtoina olivat Almudena Grandesin seksuaaliproosaa edustava Lulú, Laura Gallego Garcían nuortenfantasiakirjat, Alicia Giménez Bartlettin jännärit, Christina López Barrion romanttinen Mahdottomien rakkauksien talo ja Nerea Riescon viihteelliset historiaromaanit. Myös Ommelten välisen ajan joku oli hyllyttänyt kirjaston viihdehyllyyn – kansi ja nimi kyllä houkuttelevat niin tekemään. Aluksi kritisoin romaanin luokittelemista viihdekirjaksi, mutta jonkinlaista kepeää historiallista romaania tämä kyllä edustaa.

Olen varsin tyytyväinen, että valitsin juuri tämän kirjan lukupiirimme luettavaksi, sillä se oli työläydestään huolimatta mielenkiintoinen, opettavainen ja antoisa.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi (1992)

Alkuteos: El año del diluvio.

Suomentaja: Tarja Härkönen (1999).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 151.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Leena Kilpi

Tulvan vuosi saa kunnian olla Lukemalla maailman ympäri -haasteeni ensimmäinen luettu kirja. Espanjalaisen Mendozan romaani sijoittuu 1950-luvun Kataloniaan: Espanjan sisällissota on tuoreessa muistissa, vuorilla liikkuu lainsuojattomia, ja diktatuuri säätelee elämää.

Tarinan päähenkilö on sisar Consuelo, nunna, joka on vastikään nimitetty luostarin johtajattareksi. Luostarin sairaala on rapistunut, joten Consuelo yrittää saada järjestymään rahoitusta muuttaakseen sairaalan vanhainkodiksi. Consuelo kääntyy paikkakunnan varakkaimman puoleen, ja niin hän törmää naistenmiehen maineessa olevaan Augusto Aixelàan.

Talouskeskustelujen tiimellyksessä Aixelà saa Consuelon tunteet vyörymään patoja murtavan tulvan lailla. Kielletty suhde ja Consuelon asema vertautuvat Kataloniaa koetteleviin luonnonilmiöihin. Ensin vaivaa pakahduttavan tuskainen helle, jota ei pääse pakoon missään, vaikka kuinka yrittäisi. Helle kuivattaa kaiken. Sitten sataa kaatamalla: joki tulvii yli äyräiden "ulos luonnollisesta uomastaan", vesimassat tuhoavat rakennuksia ja muodostavat uusia sivuhaaroja. Nämä mullistukset muistetaan pitkään, vielä vuosikymmenten jälkeen.

Pidin paljon Mendozan kerrontatavasta, jossa dialogia ei ole erotettu tekstissä selkeästi. Lukija saa myös päätellä, kenen vuoro on puhua milloinkin. Näin dialogi uppoaa, sulautuu ja välillä jopa sekoittuu kertojan ääneen. Seuraava lainaus on raskaan pitkä, mutta siitä hahmottuu hyvin Mendozan tyyli:

En ole odottanut kauan ja itsehän tulin nyt vuorostani ilmoittamatta etukäteen, mies sanoi, uumoilin että te pysyttelisitte sisätiloissa näillä helteillä, mutta huomaan että ette säiky korkeita lämpötiloja. Meille tuli vähän aikaa sitten vakavia ongelmia leikkaussalin tulvavesien takia ja kirjoitin pinkan kirjeitä, joissa ilmoitan asiasta, kuten velvollisuuteni on, ja olin postittamassa niitä kiireellisinä asiaankuuluville viranomaisille ja sisarkunnan aluejohtajattarelle. Päättelin että olisi viisainta mennä postiin näin hiljaisempaan aikaan päivästä, hän selitti ja huoahti, oli sitten hetken hiljaa ja lisäsi rauhallisemmalla äänellä: Täytyy silti myöntää että helle alkaa käydä jo voimille. Suokaa anteeksi. Nunna käveli – – –

Katkelmassa ensimmäinen virke on merkitty selkeästi Aixelàn puheenvuoroksi. Seuraavassa virkkeessä puhujaa ei ole mainittu, mutta asiasisällöstä voi päätellä sen Consuelon puheeksi. Kolmannessa virkkeessä puheenvuoro ei palaakaan miehelle, vaan Consuelo jatkaa puhumista. Tässä Consuelon toisessa virkkeessä on täsmennetty "hän selitti ja huoahti", ja lukija saa päätellä, että tuo "hän" viitaa juurikin nunnaan, vaikkei sitä ole sanottu. Suomen sukupuolineutraali "hän" tekee tällaisesta kerronnasta välillä monitulkintaista – tällaista piirrettä tuskin on ollut alkutekstissä, sillä espanjassa Aixelà ja Consuelo on helpompi erottaa toisistaan él ja ella -pronomineilla.

Kirjassa on monitulkintaisuutta paitsi kielen tasolla, myös tarinassa. Aluksi kaikki vaikuttaa liiankin jouhevalta, mutta tarina pääsee yllättämään, mikä on aina piristävää.

Välillä törmää takakansiin, joissa kerrotaan liikaa ja jopa jo tulkitaan kirjaa. Tulvan vuoden takakansi on vähäsanainen ja herättää mielenkiinnon, mutta takaliepeen teksti puolestaan on lipsahtanut lavertelun puolelle. Siinä kerrotaan liikaa (jopa "loppuratkaisu"), analysoidaan ja arvotetaan. Pahus, kun harmitti, että menin lukemaan liepeen ennen kirjaa.

Lukukokemuksen alkua varjosti liian tiedon tuoma harmitus, joka onneksi jäi pian taka-alalle, sillä Tulvan vuosi osoittautui kertojaratkaisun ja monitulkintaisuutensa vuoksi hyväksi kirjaksi. Kirjaksi, jossa keskeisimmäksi nousee se, mitä ei kerrota.

Espanja kartalla

Nyt on ensimmäinen ensimmäinen neula kartalla! Toivon kuvien laadun paranevan, kunhan saan hommattua lisävalaistusta kartan lähettyville. Valokuvatessa huomaa, kuinka heikko valaistus kotona onkaan. Ja kun käyttää salamaa, se pilaa kuvat todella rumiksi. Valokuvaustaitoni riittävät ottamaan kivoja kuvia luonnonvalossa, mutta vuodenaika pakottaa opettelemaan lisää.

Mendozan kirja sopii hyvin myös Ihminen sodassa -haasteeseen, sen Sodan liepeillä -osioon. Kirjaa lukiessa heräsi halu saada tietää enemmän Espanjan sisällissodasta, jonka jälkimaininkeihin tarina tutustuttaa. Taas löytyi nimittäin sivistyksestä yhden sodan kokoinen aukko, jota vähän jo yritin Wikipedian tiedoilla paikkailla. Kyseisestä sodasta kertova Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat päätyi oitis kiinnostavien kirjojen listalle.

Kirjallinen matka jatkuu näillä näkymin jo huomenna: seuraava maa sijaitsee myös Euroopassa, mutta paljon lähempänä...