Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 134.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Toukokuussa lukemani Supisen esikoinen Liha tottelee kuria sisälsi varsin värikkään kattauksen henkilöhahmoja. Samaa värikkyyttä ja hulvattomuutta sopi siis odottaa myös Supisen Orvokki Leukaluun urakirjalta – ja odotukset täyttyivät näiltä osin kyllä. Ihan esikoisen veroinen Urakirja ei minusta ole, mutta hupia tämä tarjoaa.

Kirja koostuu urapsykologi Orvokki Leukaluun saamista lukijakysymyksistä ja niihin kyhätyistä vastauksista. Leukaluu laukoo totuuksia muun muassa rokkitähden, koira-agilityn ohjaajan ja iskelmäsanoittajan ammateista. Ja nimensä veroisesti leukailee, mikä usein tarkoittaa pilailemista kysyjien kustannuksella.

Tyypillisesti kysyjät kuvailevat toiveitaan ja taitojaan, joihin Leukaluu yrittää sitten sovittaa jonkin ammatin. Ahkeralle kahvinjuojalle sopii tietysti kahvilanpitäjän hommat, hyvännäköinen uimari olisi oiva uima-allaspoika. Välillä urameedio myös palauttaa innokkaat kyselijät maan pinnalle: arkkitehtuurista ja kirkoista kiinnostuneelle hän ei suosittelekaan arkkitehdin ammattia, vaan kehottaa ryhtymään suntioksi. Ja perusteluja löytyy.

Urakirjaa voin suositella rennoksi kesälukemiseksi mökille tai rannalle. Sitä ei voi lukea liian vakavalla mielellä, sillä silloin uravinkit saattavat alkaa maistua väkisin väännetyiltä. Lyhyehköt tekstit toimivat hyvin ääneen luettuina, joten mehevän uratarinan osuessa kohdalle sillä voi hauskuuttaa kanssaeläjiä. Tai piinata, miten sen nyt ottaa.

Toukokuussa luettua

Toukokuussa ehdin lukea enemmän kuin moneen kuukauteen. Muutama pidennetty viikonloppu mökillä tarkoitti lukemista riipputuolissa, laiturilla ja aurinkotuolissa. Kirja oli kädessä myös kalaa savustaessa, saunaa lämmittäessä, jääkiekkoa "katsellessa"...

Minuuttinovelleja mökkimatkalla.

Bloggaaminen sen sijaan ei ole maistunut aivan lukemisen lailla, vaan moni kirja on jäänyt lukemisen jälkeen pinon jatkoksi koneen viereen. Niinpä tässä alla on taas muutama lyhytarvio. Oman postauksen puuttuminen ei tarkoita, että kirja olisi ollut jotenkin huono. Esimerkiksi Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta oli minusta loistava. Toukokuussa luin alla listattujen lisäksi myös John Irvingin Minä olen monta, mutta siitä kirjoittaminen jää kesäkuun puolelle. Se todella tarvitsee oman postauksensa.

Bloggaamattomat

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007) (175 s.)

Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto.

Suomennettu englanninkielisestä laitoksesta What I Talk About When I Talk About Running.

Suom. Jyrki Kiiskinen (2011). Tammi.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Vappuloman viimeinen luettu kirja oli lähes täysi kymppi. Murakami kirjoittaa positiivisesti, mutta ei mitenkään liian makeasti. Sanojen takaa hahmottuu sympaattinen ja uuras mies.

Murakami on paitsi kirjailija myös maratoonari, ja tässä teoksessaan hän käsittelee juoksemista ja kirjoittamista. Hän ei alleviivaa omia saavutuksiaan, vaikka kymmeniä maratoneja juosseella ja useita bestsellereitä kirjoittaneella olisi siihen jopa aihetta.

Murakamin mukaan hyvä kirjailija tarvitsee menestyäkseen lahjakkuutta, mutta myös paljon keskittymistä ja kestävyyttä. Hän kirjoittaa joka aamu useamman tunnin taukoamatta, ja romaanin kirjoittamiseen menee väistämättä kuukausia, jopa vuosia. Kirjoittamisen määrätietoisuus ja maratonharjoittelu ovatkin sukulaislajeja:

Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan – ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on yhä kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailma, ja missä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni?

Täytyykin tutustua Murakamin romaaneihin. Jotenkin muistelen, että Norwegian Woodia on suositeltu ensimmäiseksi Murakamiksi. Siinäpä taas lisäys kesäkirjojen listaan! (Jotenkin taas kuvittelen, että ehdin lukea kesälomalla kolme kassillista kirjoja...)

* * *

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (2007) (335 s.)

WSOY.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kai oli parasta mitä oli ja parasta Kaissa oli Kain välinpitämättömyys ihmisen lihaa kohtaan. Se ei ollut raakuutta vaan tunteettomuutta. Kai käsitteli häntä kuin käsityöläinen hiomista kaipaavaa kaapistoa.

Astra on 22-vuotias nuori nainen, jonka perhe on hyvin omalaatuinen. Jokaisella on omat kipukohtansa. Astra itse on syömishäiriötaustainen biologian opiskelija, joka ryhtyy ”pikku nartuksi” netistä löytämälleen Kaille. Pikkuveli Silmu on 18-vuotias ja alkaa täyttää elämänsä tyhjiä hetkiä bodauksella. Perheen kuopus on päiväkoti-ikäinen Pelagia, joka osoittaa mieltään pissimällä päiväkodin lattioille. Äiti on neuroottinen sisutussuunnittelija, ja isä työhönsä upottautuva kapellimestari.

Huh. Näistä värikkäistä persoonista ja heidän yhteentörmäyksistään syntyy sellainen tarina, että kulmakarvat nousivat lukiessa välillä hiusrajaan saakka. Olin pitkään kahden vaiheilla, että tykkäänkö vai en. Tarina nimittäin vaatii lukijaltakin heittäytymistä, niin kreisi ja vinksahtanut se on! Ja lopputulema oli: tykkäsin, ihan hulluna.

* * *

Reidar Palmgren: Lentämisen alkeet (2004) (5 t 30 min)

Otavan äänikirja, lukija Reidar Palmgren.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Kuva: otava.fi

Reidar Palmgren on näyttelijä ja kirjailija, ja hänen toinen kirjansa sijoittuukin teatterimaailmaan. Kirjan päähenkilö on näyttelijä Vesa Arola, jonka elämä ajautuu kriisiin: takana on avoero, ja nyt urakin on katkolla. Kirjassa yhdistyvät näyttelijän sielunelämää ja näyttelemistä analysoiva pohdinta ja lukijaa koukuttava jännäri.

Vesan kriiseilyyn liittyvät kovin kliseisesti jännitteinen suhde nuorempaan naiseen ja reipas juominen. Muilta osin tarina onkin sitten jotain ihan muuta kuin tavanomainen: mukaan tulee kaiken mutkistavia haamuja menneisyydestä, eivätkä Vesan ratkaisut nuoren naisen suhteenkaan ole kaavamaisia.

Palmgren lukee levyillä kirjansa itse. Hän osaa tuoda Vesan kurjuuden ja tuskat luentaan paikoitellen niin elävästi, että kuuntelemisesta jäi alakuloinen olo. Autoillessa äänikirjaa kuunnellessa huomio väkisinkin herpaantuu aika ajoin, joten en aivan saanut kiinni loppuratkaisun koukeroista. Täytyy selailla kirjaa jossain vaiheessa.

  * * *

István Örkény: Minuuttinovelleja (1968) (216 s.)

Alkuteos: Egyperces novellák. Suom. Juhani Huotari (2002). Otava.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ville Rauvola

Minuuttinovellit on unkarilaisen Örkényn novellikokoelma, joka sisältää lähes sata tekstiä. Kokoelmassa on lyhyitä ja todella lyhyitä novelleja. Lyhyin on nimeltään "Tyhjä sivu", joka on todella vain tyhjä sivu. Sitä selitetään sivun kääntöpuolella seuraavasti:

Nämä "tyhjät sivut" kertovat joko olemattomista tai sitten sellaisista olevaisita, joista kirjailijalla ei ole mitään sanottavaa.

Örkényn novellit räväyttävät elämän järjettömyyden lukijan silmille. Monissa novelleissa on kielipelejä ja muuttuvia merkityksiä. Novellien kuvaamat groteskit tapahtumat ja henkilöt ovat hulvattomia. Örkényn novellit heijastelevat hänen omia kokemuksiaan vankileirillä toisessa maailmansodassa ja poliittisesti epävakaassa Unkarissa. 

Novellit olivat mainiota luettavaa autossa, sillä yhden novellin lukemiseen harvemmin meni pidempään kuin se minuutti. Niinpä saattoi osallistua keskusteluun tai ihailla maisemia luontevasti lukemisen lomassa.

Sopii mainiosti novellien kuvaamaan elämän järjettömyyteen ja sattumanvaraisuuteen, että joku edellinen kirjan lukija on kirjoittanut viikon lottorivin nimiösivulle. Osuikohan kohdalle?

Blogatut

Peter Høeg: Rajatapaukset (1993). (349 s.)

Felicia Feldt: Näkymätön tytär (2011). (189 s.)

George Orwell: Eläinten vallankumous (1945). (126 s.)

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (1996). (398 s.)

Toukokuussa sivuja kertyi 1788 ja äänikirja-aikaa 5 tuntia 30 minuuttia. Puolet luetuista (ja kuunnelluista) sain tuotua blogiin asti, puolet jäivät tähän koostepostaukseen. Yritin epätoivoisesti saada Lukudiplomi-haasteen valmiiksi, mutta kesken jäi.

Toukokuussa luin sattumalta useita kurjan lapsuuden kuvauksia (Høeg, Feldt ja McCourt). Ehkäpä kesää kohden voisi siirtyä hieman valoisampiin aiheisiin?

Kesäkuu on viimeinen työkuukausi ennen paljon kaivattua lomaa. Kesäkuussa aion lukea ainakin pari esseekokoelmaa ja muutamia uutuuksia. Ai niin: muutaman viikon päästä koittaa Nannan II lukumaraton – toivottavasti siitä tulisi leppoisa ja antoisa kuten ensimmäisestä!