Loppuvuoden lukunautintoja – Karoliina Timonen: Laina & Karolina Ramqvist: Karhunainen

Lainan kannen suunnittelu: Ville Laihonen.
Karhunaisen kansi: Jenni Noponen.

Kirjailijan etunimien lisäksi Karoliina Timosen Lainalla ja Karolina Ramqvistin Karhunaisella on muutakin yhteistä.

📖 Ovat parhaimmillaan keskeytyksettä luettuina. Aloitin molemmat kertaalleen väärään aikaan. Ramqvist-yrityksestä on useampi vuosi, Timosen lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta syksyllä heti ilmestymisen jälkeen. Nyt joulun tienoilla tunnelma oli näille sopivan kiireetön.

📖 Leikittelevät historiallisilla faktoilla ja fiktiolla. Timonen rakentaa biofiktiota Lainasta, kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Ramqvist kiinnostuu 1500-luvulla eläneestä Marqueritesta, joka hylätään autiolle saarelle vain muutaman ihmisen kanssa, asuu luolassa ja synnyttää siellä lapsen.

📖 Sisältävät omaperäisiä kerronnallisia ratkaisuja. Lainassa tulevaisuuden tunteva ja vihjaileva kertoja heittää lukijalle täkyjä. Toinen tehokeino on runsas toisto. Karhunaisessa kirjailija Ramqvistin oma elämä kietoutuu Marqueriten vaiheisiin. Kirjailijan pakonomainen tutkimustyö luo romaaniin imua, kirjoittamisen kommentointi tuo mukaan metatason. Toisto ja metataso vieraannuttavat, mutta sopivat aiheisiinsa niin, että ovat sittenkin rohkeita ja toimivia ratkaisuja.

📖 Kertovat naisen selviytymisestä. Laina selviää omalla tavallaan nuoruuden tragediastaan, Kallen pettämisistä ja erosta, Marquerite mahdottomista oloista saarelta.

Minkä duon kanssa sainkaan päättää tämän lukuvuoden! Huomenna vielä summailen koko vuotta tilastojen valossa, sillä luvuissa kajastelee mielenkiintoinen yllätys, vaikka ne eivät lukemisessa pääasia olekaan.

 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. 416 s. Lainasin kirjastosta. 

Karolina Ramqvist: Karhunainen. Alkuteos: Björnkvinnan. Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s. Lainasin kirjastosta. 

Helmet 2023: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Naistenviikkoon viihdettä merimiljöössä – Karen Swan: Kesytön saari

Heinäkuu on kääntynyt kohti elokuuta, ja Tuijata-blogin perinteinen Naistenviikko-haaste on käynnissä. Osallistun haasteeseen Karen Swanin tuoreella suomennoksella Kesytön saari, joka avaa viihteellisten historiallisten romaanien sarjan. Romaanihenkilöistä kukaan ei ole viikon nimipäiväsankari, kuten ei kirjailija Karenkaan, mutta kirja on naisen kirjoittama ja sen keskiössä on kiehtova päähenkilönainen.

Kesytön saari kertoo Effie Gilliesistä, nuoresta naisesta, joka asuu Hirtan saarella, joka puolestaan on osa St. Kildan saaria Skotlannin rannikolla. Ulko-Hebrideihin kuuluvat saaret evakuoitiin 1930, kun ne oli todettu asuinkelvottomiksi. Swanin romaani ajoittuu tuohon viimeiseen kesään Hirtan saarella.

Saaren asukkaat – yleensä tosin vain miespuoliset – kiipeilevät jyrkillä kalliolla köysien varassa keräämässä linnunmunia ravinnoksi. Kun saarelle saapuu turisteja, nuoret pitävät kiipeilynäytöksiä. Effie on joukon ainoa tyttö, ja hän päihittää taidoillaan useat pojat. 

Effie elää kahdestaan isänsä kanssa, ja heidän kokemansa menetykset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Kotikylän yhteisö on niin ikään tiivis, elämä puolestaan karua ja vailla mukavuuksia. Niitä ei tosin osaa kaivata, kun ei sellaisiin ole tottunut. 

Viimeisenä kesänä saarelle saapuu vierailulle rikas jaarli ja tämän poika, lordi Sholto. Jaarli haluaa kartuttaa linnunmunakokoelmaansa, ja oppaakseen hän saa Effien. Effien ja lordi Sholton välillä kipinöi, mutta aivan eri maailmoista tulevien nuorten rakkauden tiellä on kaikenmoisia esteitä.

Juonessa riittää koukkua ja kiemuraa, kun tulee aika poistua saarelta viimeisen kerran. Kirjan loppupuoli kuvaa saarelaisten asettumista Skotlantiin, missä luokkaerot ja naisen ahdas rooli tulevat eläviksi Effien näkökulmasta kerrottuna.

Kesytön saari on oiva kesäkirja ja loman lukupaketti erityisesti kutkuttavan miljöönsä vuoksi. Se herättää kiinnostuksen Hebridien historiaa kohtaan, aiheesta tekisi mieli lukea lisää. Googlen kuvahaku on vienyt kirjan maisemiin. Kirjan kansiliepeessä kirjailija Swan kertoo kirjaa varten tekemästään perusteellisesta taustatyöstä. Henkilöhahmot ovat kuulemma kuitenkin täysin fiktiivisiä. 

Elämä karulla ulkosaarella, linnut ja meri ovat sellaisia elementtejä, että välillä niistä voi lukea vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi. 

Helmet 2023: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.

Karen Swan: Kesytön saari. Otava 2023. 477 s. Alkuteos: The last summer. Suom. Ilkka Rekiaro. Arvostelukappale.

Lyhyesti kahdesta merikirjasta: Koti ja Meren muisti

Karin Erlandssonin ja Petra Rautiaisen uutuuskirjoissa meri on kiinteä osa yksittäisen ihmisen ja yhteisön elämää, se ottaa ja antaa. Meri on koti, se mahdollistaa asumisen rakkaassa ympäristössä. Meri kantaa historiaa, se muistaa ja sillä on ihmistä syvempää viisautta. Koti ja Meren muisti sopivat mainiosti Kirjoja ulapalta -haasteeseen.

Karin Erlandsson: Koti

S&S 2022. 287 s. Lainasin kirjastosta.

Alkuteos: Hem. Suom. Katariina Kallio.  

Karin Erlandssonin Koti yllätti minut muodollaan. Ahvenanmaalaisten historiaa 800-luvulta nykyaikaan valottava romaani ei ollutkaan paksu ja tiivis järkäle, vaan alle 300-sivuinen ja ilmavasti taitettu. Kymmenestä tarinasta koostuva teos on mosaiikkimainen ja helppolukuinen.

Maailmanmeno on muuttunut vuosisatojen varrella, mutta moni seikka on säilynyt: ahvenanmaalaiset saavat elinkeinonsa pitkälti merestä ja merenkulusta, ja kotiin odottamaan jäävän osa on raskas. Kaikki eivät palaa, jotkut palaavat muuttuneina. Ikiaikaisen kalastuksen rinnalle ovat tulleet työt auto- ja matkustajalautoilla.

Uteliasta lukijaa lämmittää kirjan lopun lähdeluettelo ja listaus siitä, mihin historiallisiin faktoihin mikäkin novellimainen tarina pohjaa.

Helmet 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

* * *

Petra Rautiainen: Meren muisti

Otava 2022. 207 s. Lainasin kirjastosta.

Petra Rautiaisen Meren muisti on vetävä toisinkoinen ihmisen ja luonnon suhteesta, perhesalaisuuksista ja ilmastonmuutoksesta.

Eletään 1980-lukua, ja kotiseudulleen Norjan Ruijaan palaava amerikkalaistunut Aapa on mukana luomassa öljynporauksen menestystarinaa dokumentin käsikirjoittajana. Onnettomuudet ja ilmastoseuraukset häivytetään.

Todellisuus ei koostu faktoista – se koostuu tarinoista.

Kotiinpaluu pakottaa Aapan kohtaamaan oman menneisyytensä, johon kuuluu hänet kasvattanut, nyt kuolemaa tekevä ämmi eli isoäiti. Aapan perhe on kveenejä eli Ruijaan muuttaneita suomalaisia.

Kotikylässä maisemaa hallitsee suuri valaan luuranko, joka liittyy Aapan vuosikymmeniä sitten kuolleeseen äitiin ja salaperäiseen onnettomuuteen. Tarinan jännite rakentuu pitkälti menneisyyden selvittämisen ympärille. Aapalla on arpensa syystä, jota oluen kittaaminenkaan ei saa unohtamaan.


Helmet 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Siirtolaispojan tie preerian tuntijaksi –JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2021. 467 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Joskus lukijalle käy niin onnekkaasti, että kirjan tarina imaisee maailmaansa pyörteisellä voimalla. Silloin siirtymät fiktiomaailmasta arkielämään vaativat pyristelyä, ja autossa harmittaa, ettei voi lukea pelkääjän paikalla matkapahoinvoinnin vuoksi. Illalla on haikein mielin sammutettava valot, jotta seuraava päivä ei menisi aivan sumussa. Töissä odottaa joka hetki, että pääsisi jo kotiin lukemaan kirjan loppuun. Tällainen lukutornado oli JP Koskisen Haukansilmä. 

Nuori Yrjö-poika muuttaa perheineen Suomen suuriruhtinaskunnasta Amerikkaan, New Yorkiin. Eletään 1860-lukua ja uudessa kotimaassa möyryää sisällissota. Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja perheen sukunimikin vaihtuu Kuurasta Frostiksi. Uusi kotikaupunki Nyy Joork opettaa tulokkaille nopeasti, että tärkeää olisi kehittää oma pisnes, pieniä jobeja on tarjolla myös lapsille. 

Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta maailma on avoinna ja kaikki on mahdollista. Niinpä perhe lähtee kokeilemaan onneaan uudisraivaajina länteen halpojen maaeekkereiden perässä. Perheen ja Georgen elämä mullistuu jälleen, kun intiaanit hyökkäävät perheen tilalle ja vievät Georgen mukanaan. 

Tasangoista tulee Georgen koti, pitkistä taipaleista ratsailla arkea. Hän oppii lukemaan maisemaa, puhumaan intiaanien kieltä ja hiipimään äänettä. Koti-Suomessa opitusta ampumataidosta on hyötyä ja pian intiaanit huomaavat, että pojalla on ilmiömäinen näkö. Hänestä tulee Haukansilmä, myöhemmin myös Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosille George puhuu suomea. 

Myöhemmistä juonenkäänteistä ei parane paljastaa kuin sen verran, että niitä riittää. Koskinen punoo juonta ilkikurisesti: aina kun lukija erehtyy kuvittelemaan, että vuorossa on seesteistä eloa, niin pian jo räsähtää. Taas mennään. 

Haukansilmä on seikkailuromaani, jossa vauhtia ja välienselvittelyjä riittää. Se on myös Georgen kasvutarina – nuori mies selviytyy hämmästyttävistä paikoista, mutta ei ilman kolhuja ja suruja. Vuodet intiaanien parissa muuttavat paitsi häntä itseään, myös perheen suhtautumista poikaansa.

Lisäksi Haukansilmä on historiallinen romaani, joka näyttää Georgen silmin Yhdysvaltojen huiman kehitysvauhdin ja intiaanien elämäntavan väkivaltaisen nujertamisen. George ei voi kuin lohduttomana seurata, miten biisoninmetsästyksellä elävät intiaanit pakotetaan reservaatteihin. Kun pyritään kasvuun ja rikastumiseen, aina joku jää jalkoihin. Tarinaan mahtuu pyrkyreitä, takinkääntäjiä, välistävetäjiä. 

Kirjan kannet suljettuani oloni oli pökertynyt, elin Georgen tarinassa niin vahvasti mukana. Ruudin katku ja epäilyttävästi värähtelevät heinikot saivat kääntämään sivun toisen jälkeen kuin transsissa. Vaikutuin, miten luontevasti Koskinen on nivonut fiktiivisen tarinansa historiallisiin kehyksiin.

Helmet 2021 -haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Georgen isä on ammatiltaan satulaseppä, joka ei enää nykyään ole kovin yleinen ammatti. Myös muita harvinaisia tai kadonneita ammatteja vilahtelee, kuten intiaaniasiamies ja sirkuksen ampuja. 

Haukansilmän tarina sijoittuu ajallisesti aikaan ennen pari vuotta sitten ilmestynyttä Tulisiipeä, mutta kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä haluaa. 

Haukansilmästä ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi Kirsin kirjanurkassa ja toimittaja Kai Hirvasnoro Kirjoja hyllystäni -blogissa.

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.

Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Milja Kaunisto: Luxus

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2016. 550 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kiitos Arto Nybergin ohjelmassa näkemäni Milja Kauniston haastattelun uskaltauduin heittämään ennakkoluuloni hetkeksi sivuun ja lainasin kirjastosta Kauniston historiallisen romaanin Luxus. Nybergin ohjelmassa kirjailija kertoi kirjojaan varten tekemästään taustatyöstä ja sen onnekkaista vaiheista värikkäästi. Faktan ja fiktion yhdistely romaaneissa on viime aikoina kiinnostanut minua erityisesti, joten päätin ainakin kokeilla. Viihteelliset historialliset romaanit nimittäin muodostavat sellaisen genren, jonka edustajista harvoin innostun. Kirjan aloitettuani huomasin melko pian, että kokeileminen kannattaa, sillä viihdyin Kauniston tarinan parissa 1700-luvun lopun Ranskassa hyvin. Tai paremminkin loistavasti, sillä ahmin kirjan nopeaa vauhtia ja aloin jo janota seuraavia osia, vaikka ensimmäinenkin oli kesken.

Luxus vie lukijan 1700-luvun lopun Ranskaan, tarkemmin vuosiin 1790‒1792, jolloin eletään suuren vallankumouksen ensihetkiä. Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa julistava vallankumous saa koko maan myllerryksiin. Aateliset menettävät asemansa ja omaisuutensa, kuninkaan asema horjuu. Taustalla vaikuttavat esimerkiksi valistusajattelu ja tyytymättömyys monarkian mielivaltaan. Sääty-yhteiskunta tulee tiensä päähän.

Kiihtyvä vallankumous pauhaa taustalla, kun Kaunisto tarkentaa kolmeen henkilöön: pyövälin kisälli Isidoreen, kreivitär Marieen ja markiisi de Sadeen. Kaikki heistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, joista de Sade varmasti tunnetuin. Romuluinen ja rumaksi kuvattu Isidore on verisestä ammatistaan huolimatta huomaavainen ja kaunopuheinen ja tunteepa hän hieman filosofiaakin, mistä on kiittäminen pyövelimestari Sansonia. Isättömällä ja äitinsä hylkäämällä Isidorella ei ole sekaverisenä kovin monia mahdollisuuksia syntyperää tuijottavassa sääty-yhteiskunnassa, joten kisällin paikkaan on tyytyminen. Marie puolestaan on yläluokkaisen kasvatuksen saanut kreivitär, joka joutuu huomaamaan, että kaikki, mihin hän on uskonut ja luottanut, on yhtäkkiä poissa. Hänen miehensä mestataan, hän on koditon ja varaton. Aatelisia vainotaan, eikä hänellä ole paikkaa mihin mennä. Lempeä Isidore pelastaa Marien huostaansa.

Isidore asuu ilotalon naapurissa, joten Mariekin tutustuu joukkoon prostituoituja. Tuntuu kuin Marie ja itseään myyvät naiset eivät puhuisi samaa kieltä, niin eri maailmoissa he elävät. Siveys ja irstaus törmäävät vielä voimakkaammin, kun Marie tutustuu markiisi de Sadeen ja ajautuu suhteeseen tämän kanssa. Muskettien paukkuessa kaduilla perustetaan ylellinen bordelli Maison de Luxe, nautintojen talo vallanpitäjille, valtaanpyrkijöille, vallanhaluisille ja vallanhaluisia himoitseville. Siitä suunnitellaan paikkaa, joka hallitsee hallitsijoita. Siellä jokaisella on tehtävänsä, niin Mariella, josta on tullut Marianne, Isidorella, de Sadella, naapuruston ilotytöillä kuin rikkuripappi Momollakin.

Kaunisto kertoo vauhdikasta tarinaansa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Historiallisia faktoja on upotettu tarinaan paljon, mutta niin soljuvasti, ettei niihin kompuroi. Lukiessani huomasin usein haluavani tietää lisää ja googlailin lisätietoa muun muassa de Sadesta ja vallankumouksen vaiheista.

Nautiskelin Luxuksesta ja muhkeasta täytepullasta
laskiaissunnuntaina, jolloin vietettiin Lukurauhan päivää.

Luxus on toki kuumottava ja viihteellinen tarina, mutta se on myös taidokkaasti taustoitettu, historiaa valottava teos. Raakuuksia, löyhkääviä katuja ja seksiä tuskin voi välttää vallankumouksesta kertovassa romaanissa, mutta lukijan onneksi Kaunisto ei äidy mässäilemään niillä. Kirjailija ei myöskään aliarvioi lukijaansa eikä selitä liikoja, joita molempia hieman pelkäsin tarttuessani kirjaan. Epäilysteni vuoksi Luxus menee Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Ilokseni vakuutuin Luxuksesta niin, että jatko-osat Corpus ja Status menivät jo varaukseen kirjastosta.

Ennen tätä Purppuragiljotiini-sarjaa Kaunistolta on julkaistu Olavi Maununpoika -trilogia, joka koostuu kirjoista Synnintekijä (2013), Kalmantanssi (2014) ja Piispansormus (2015). Melkoisella tahdilla Kaunistolta on näitä runsaita, historiallisia romaaneja syntynyt!

Luxus muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma.

Amin Maalouf: Siipirikko mies (1993)

Alkuteos: Le Rocher de Tanios.

Suomentaja: Lotta Toivanen (2015).

Kustantaja: Gummerus. 

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Noponen

Libanonilaissyntyinen Amin Maalouf asuu nykyisellään Ranskassa, ja hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä ranskalaisista nykykirjailijoista. Nyt suomennettu Siipirikko mies ilmestyi alun perin vuonna 1993, jolloin se voitti arvostetun Goncourt-palkinnon. Kirja vie hetken aikaa pysähdyksissä olleen kirjallisen maailmanmatkani kirjailijan synnyinmaahan Libanoniin.

Eräässä libanonilaisessa kylässä sijaitsee Tanioksen kallio. Vuoristoseudun lapset leikkivät lähiseudun kallioilla, mutta Tanioksen kalliolle he eivät kieltojen vuoksi uskalla mennä. Kerrotaan, että Tanio Kišk istui kivelle ja hävisi maan päältä. Kuka tämä Tanios oikein oli? Miksi hän katosi? Nämä kysymykset mielessään kirjan kertoja perehtyy kotikylänsä historiaan.

Tarkempi kuva hienosta kannesta.

Legenda ja sen hahmot heräävät henkiin, kun kertoja alkaa käydä läpi Tanioksen elämänvaiheita. Tarinaa pohjustetaan muun muassa otteilla seudun historiasta kertovasta Vuoristokronikasta, sananlaskuista ja säilyneistä kirjeistä.

Tanios varttuu kauniin Lamian ja tilanhoitaja Jerioksen poikana, mutta pojan alkuperä on aina arveluttanut kyläläisiä: kuka oikeastaan on Tanioksen isä? Huhupuheissa Tanios liitetään usein aluetta hallinnoivaan šeikkiin. Tanioksen perheen vaiheet kietoutuvat seudulla käytäviin valtataisteluihin, kun patriarkka murhataan ja Tanios ja Jerios lähtevät maanpakoon.

Siipirikko mies on kuin kansantarina, joka valottaa yhden ihmiskohtalon kautta Lähi-Idän konfliktien
täyttämää historiaa. Alueen historia ei ole minulle kovin tuttua, joten luin tarinaa suurella mielenkiinnolla. Vuosisataiset konfliktit kun eivät valitettavasti ole vain historiaa vaan arkea nykypäivänä.

Tarinassa on kirjan loppusanojen mukaan hitunen totuutta, sillä tarinan murhamies on kirjailija Maaloufin sukulainen. Pääasiassa tarina on kuitenkin Maaloufin sepittämää fiktiota. Kirjan kansi on mielestäni erityisen kaunis. Sen suunnittelijan nimi oli jäänyt kirjaston tarran alle, mutta onneksi avulias tietolähde kertoi Twitterissä, että kansi on Jenni Noposen käsialaa.

Libanon merkittynä mustalla neulalla.

Mikaela Strömberg: Sophie. (2015)

Alkuteos: Sophie.

Suomentaja: Helene Bützow (2015).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 236.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: 

Mikaela Strömbergin Sophie. on elämäkertaromaani, joka ravistelee käsityksiä historiallisesta romaanista. Tapaan kiertää historiallisiksi määritellyt romaanit kaukaa, sillä sytyn harvoin raskassoutuiselle, kuvailevalle tai vatuloivalle kerronnalle. Ripeätempoinen ja ytimekäs kuvaus Sophie von Behsen elämänvaiheista onkin raikas poikkeus lajityypissään.

Kirjan päähenkilön esikuvana on todellinen historiallinen henkilö. Saksalaisen pastorin tytär Sophie von Behse syntyy 1828 Pietarissa. Sophien perhe viettää etuoikeutettua elämää Pietarin paraatipaikoilla. Pietarhovi on ihmeellinen ja lumoava. Sophien päivät hovineitina saavat loppua, kun erehdyksen seurauksena on edessä pakkoavioliitto. Sophien mies, hollantilainen kauppamies, vie nuorikkonsa länteen, Suomeen. Itäisellä Uudellamaalla Sophie joutuu asumaan keskelle metsää, saviseen ja kiviseen maahan.

Sophien elämänvaiheista muodostuu kehitystarina. Hovin houkutukset ja isän järjestämä avioliitto sekä hankalat ensimmäiset vuodet Suomessa kasvattavat Sophien luonnetta. Sophie ei jättäydy miehensä armoille tai lyhisty vastoinkäymisten alle, vaikka aviopuolisoiden kärhämät vievät aina käräjille saakka. Naiivista lapsivaimosta on tullut kova kuin graniittipaasi ja omapäinen kuin vanha itseriittoinen tamma. Hän pitää päänsä ja pistää vastaan.

Omalaatuisen teoksesta tekee sen kertoja. Jutusteleva, vihjaileva ja jopa ylimielinen kertoja varmasti ärsyttää joitakuita, mutta minuun tämä tyyli puri.

Kirja kertoo paitsi tarina yhdestä naisesta historian lehdillä, myös naisen aseman kehityksestä. Sophie on  nykynaisten edelläkävijä ja tekee nykyaikaisia ratkaisuja. Hän pystyy lopulta vaikuttamaan elämänsä suuntaan, käymään miestään vastaan ja itsenäistymään. Ammatinharjoittaminen ja avioero eivät olleet nykypäivän tavoin naisille itsestäänselvyyksiä.

Sophie. lähti kirjastosta mukaani työkaverin suosituksesta, ja nyt kiinnostuin myös kovasti kehuja saaneesta Strömbergin esikoisteoksesta Alati taivaat, joka oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana.

Sophien herättämistä ajatuksista ovat bloganneet esimerkiksi Ulla ja Tuijata.

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009)

Alkuteos: El tiempo entre costuras.

Suomentaja: Sari Selander (2013).

Kustantaja: WSOY.

Sivumärä: 624.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Tuominen

Ommelten välinen aika on tuhti kuvaus Espanjan sisällissodasta erään ompelijan näkökulmasta. Sivumäärän lisäksi myös aihevalikoima on runsas: tarinaan mahtuu muotia, glamouria, vakoilua, poliitiikkaa, jännitystä ja ihmissuhteita.

Päähenkilö ja kertoja Sira syntyi 1911 ja vietti lapsuutensa Madridissa. Sira elää ompelija-äidin kanssa, isällä on perhe toisaalla. 12-vuotiaana Sira jää pois koulusta opetellakseen ompelijan ammatin. 1930-luvulla aikuinen Sira on menossa naimisiin, mutta jättääkin sulhasensa konekirjoituskauppiaan vuoksi. Nuoripari pakenee Madridin kiristynyttä poliittista tilannetta Tangeriin alkuvuodesta 1936.

Elämä vie ja kolhii, ja nuori ompelija päätyy lopulta Tetuánin kaupunkiin, missä hän saa ystäviä ja perustaa oman ompelimon. Sodan myötä koko elämä politisoituu: Sirakin päätyy vakoojaksi. Seuraa monia yllättäviä vaiheita, joita ei parane tässä enempää avata.

Maailman ja muodin muutokset heijastuvat Siran työhön:

Muoti oli muuttunut täysin niistä ajoista, kun olin aloittanut kankaiden ja kaavojen parissa. Aloittaessani Doña Manuelan salongissa kaksikymmentäluvun puolivälissä vallalla olivat olleet suorat linjat, vyötärön kuului olla alhaalla ja helmat lyhyitä päiväkäytössä, iltapukumuodissa puolestaan suosittiin selkeitä linjoja ja äärimmäisen yksinkertaisia tunikamaisia malleja. Kolmekymmentäluku toi mukanaan miltei maata laahaavat helmat, tiukat vyötärölinjat, vinoleikkaukset, korostetut hartiat ja aistilliset vartalolinjat.

Ompelumaailmaa on kuvattu paikoin seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kirja onkin mielenkiintoista luettavaa muodista ja ompelusta kiinnostuneille.

Luin kirjasta joitakin arvioita, joissa kritisoitiin vakoilujuonteen uskottavuutta, mutta minuun ne upposivat ongelmitta. Sen sijaan moitittavaa löydän Siran henkilöhahmosta. Vaikka elin hänen elämäänsä yli 600 sivun verran, hän jäi kovin etäiseksi. En päässyt Siran pään sisään, mikä olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Kirjan sivut ovat tavallista isommat, joten tähän sivumäärään mahtuu paljon tekstiä. Tekstimassa ei kuitenkaan ahdista, sillä Dueñas rytmittää tarinaa mielestäni taidokkaasti. Välillä kuvaillaan tarkkaan esimerkiksi omepelijan työtä tai poliittisia koukeroita, sitten tunnelma tiivistyy taas jännäriksi. Dueñas luo myös sota-aikana vallitsevan tunnelman aidonoloiseksi: koko ajan on läsnä pelko ja huoli lähimmäisistä ja epäilys siitä, kuka onkaan vihollinen.

Ommelten välinen aika on espanjalaisen Dueñasin esikoisteos, jota on myyty yli miljoona kappaletta. Kirja on voittanut useita espanjalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja siitä on tehty tv-sarja. Dueñas on syntynyt vuonna 1964 ja tehnyt uraa englannin kielen ja kirjallisuuden professorina Murcían yliopistossa. Esikoisteos perustuu löyhästi kirjailijan perheen tarinaan: hänen äitinsä syntyi vuonna 1940 Marokon Espanjan protektoraatissa, joten tarinat siitä ajasta ja paikasta tulivat tutuiksi lapsena.

Luimme Ommelten välisen ajan kirjaston lukupiirissä, jossa syksyn teemana on espanjalainen kirjallisuus. Lukupiiriläisiä kiinnosti erityisesti sisällissota, joten pyrin valitsemaan luettavaa monipuolisesti toiveen huomioonottaen. Espanja-listasta uhkasi tulla varsin miehinen: minun oli vaikea löytää espanjalaisten naiskirjailijoiden suomennettuja teoksia. Niitä on varsin vähän, varsinkin jos asettaa kriteeriksi espanjalaisuuden, eli pelkkä kieli ei riitä.

Valitsin Dueñasin, kun vaihtoehtoina olivat Almudena Grandesin seksuaaliproosaa edustava Lulú, Laura Gallego Garcían nuortenfantasiakirjat, Alicia Giménez Bartlettin jännärit, Christina López Barrion romanttinen Mahdottomien rakkauksien talo ja Nerea Riescon viihteelliset historiaromaanit. Myös Ommelten välisen ajan joku oli hyllyttänyt kirjaston viihdehyllyyn – kansi ja nimi kyllä houkuttelevat niin tekemään. Aluksi kritisoin romaanin luokittelemista viihdekirjaksi, mutta jonkinlaista kepeää historiallista romaania tämä kyllä edustaa.

Olen varsin tyytyväinen, että valitsin juuri tämän kirjan lukupiirimme luettavaksi, sillä se oli työläydestään huolimatta mielenkiintoinen, opettavainen ja antoisa.