Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Taiteilija edellä aikaansa – Rakel Liehu: Helene

Kansi: Marjaana Virta.

WSOY 2003. 513 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rakel Liehun taiteilijaromaani Helene: romaani Helene Schjerfbeckistä on nautinnollinen sekoitus faktaa ja fiktiota, täydellisesti hellekelin uppoutuvaan lukemiseen sopiva kirja. Lyyrinen kerronta soljuu tajunnanvirtana, joka puikkelehtii, muistelee ja assosioi. Lukijaa ei yllätä Helenen rakkaus Proustiin, kirjailijan aistivoimaan ja todellisuudentuntoon.  

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat taiteilijan vaiheita ja ajatuksia eri ikäkausina. Lukija pääsee taideopiskelija-Helenan kanssa kokemaan alkeelliset ja kalseat Pariisin-kämpät, nimen vaihtamisen Heleneksi sekä mesenaatti-Stenmanin painostavat käynnit. Tutuksi tulevat niin oikean värisävyn löytämisen vaikeus, taiteilijaystävien merkitys kuin äidin varjossa elämisen tuska. Ilot, koettelemukset, arki. 

Vammani oli erottava minut toisista.
Olkoon niin. Muut voivat kätkeä heikkoutensa, minä en. 
Mutta onko taide säälimättömämpi kuin elämä, sitä en uskalla ajatella.

Lapsuuden tarkimpia muistoja on onnettomuus, jonka seurauksena Helene ontuu lopun ikäänsä. Onnea tapauksessa oli se, että tyttö löysi piirtämisen sairasvuoteella. Terveys sanelee taiteilijan elämää myöhemminkin. Keuhkosairaus patistaa hänet muuttamaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle paremman ilmanalan perässä, pois Helsingin kosteudesta. Elämän päätepiste piirretään sotaevakossa kylpylässä Ruotsin Mariefredissä.

Samalla aukeamalla saatetaan olla useassa ajassa ja paikassa: Mariefred 1944, Hyvinkää 1908, Hyvinkää 1909 ja taas seuraavalla aukeamalla sama juttu. Mukana ovat myös 1800-luvun Helsinki, Firenze ja Pariisi; taiteilijalle merkityksellisiä paikkoja oli lukuisia. 

Aluksi välähdyksin etenevä kerronta tuntui olevan liikaa helteen sumentamalle päälleni, mutta loppua kohden mieleni muuttui. Kronologia olisi ollut tylsä ratkaisu. Nyt sain kieppua ajoissa ja paikoissa, nähdä Helenen eri vaiheiden hahmottuvan rinnakkain.

Kokonaiskuvan rakentumista taiteilijan elämästä helpotti toki se, että Helenen elämänvaiheet olivat minulle melko tuttuja, vaikka en taideharrastaja olekaan. Muutama vuosi sitten vaikutuin Mila Teräksen romaanista Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä. Vuonna 2020 ilmestynyt Antti J. Jokisen Helene-elokuva perustuu tähän Liehun kirjaan.

Osallistun tällä bloggauksellani Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, koska Helene oli nainen edellä aikaansa. Nykyään hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä taidemaalareistamme, mutta kirjassa kuvataan, miten hänen töitään ei pitkiin aikoihin kelpuuteta varsinaisiin taidenäyttelyihin – arpajaispalkinnoiksi ne kyllä otetaan. Rahan arvo on toki muuttunut, mutta silti kuulostaa hurjalta, miten Helene saa jossakin vaiheessa tauluistaan muutamia kymmeniä markkoja. Ehtii hän onneksi elinaikanaan nauttia arvostuksestakin.

 

Helmet 2021: 3. Historiallinen romaani.

Kohteensa näköinen elämäkerta – Jonni Roos: Rosa Liksom: Niinku taidetta

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2020. 207 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rosa Liksom kuvailee olevansa puoliksi kirjailija ja puoliksi kuvataiteilija – aikansa hän jakaa tasan molempien ammattien kesken. Taidehistorioitsija ja kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama elämäkerta Rosa Liksom: Niinku taidetta on kohteensa tapaan värikäs ja leikkisä. Kirja valottaa monipuolisen taiteilijan elämää ja urakehitystä painottaen kuvataiteilijuutta. 

Kirjan alussa on lyhyehkö biografia, johon on tiivistetty Liksomin elämänvaiheet syntymästä tähän päivään. Vuonna 1958 Ylitorniolla syntyneen Anni Ylävaaran nuoruuteen liittyvät kiinnostus kulttuuriin, matkustamiseen ja Neuvostoliittoon, ympäristöliike, erilaiset opinnot ja hanttihommat. Vuonna 1979 hän ottaa käyttöön taiteilijanimen Rosa Liksom. 1980-luvulla Liksom julkaisee esikoisteoksensa Yhden yön pysäkki ja osallistuu ensimmäisiin taidenäyttelyihin.

Biografian jälkeen kronologia heitetään syrjään, ja kirjan luvut etenevät välähdyksenomaisesti aiheesta ja jutusta toiseen. 

Kirjan alaotsikko Niinku taidetta leikittelee Liksom-taiteilijanimen kanssa  – niinku on ruotsiksi liksom. Niinku taidetta viittaa myös Liksomin omaan vaatimattomaan luonnehdintaan taiteestaan. Liksomin taidetta voisi kuvata myös ITE-taiteeksi (itse tehty elämä), joka on kouluttamattomien tekijöiden tuottamaa nykykansantaidetta.

Kirja konkretisoi Liksomin tuotannon laajuuden ja taiteellisen muuntautumiskyvyn. Tämän on mahdollistanut taiteellinen vapaus, hän ei ole suostunut lokeroitavaksi ja on suhtautunut kaikkeen uuteen uteliaasti.

 – Voin tehdä mitä vaan. Se on täydellistä vapautta. 

Ja hän todella on tehnyt vaikka ja mitä! Vuosikymmenten aikana on syntynyt tuhansia töitä: piirustuksia, maalauksia, elokuvia, dokumentteja, performansseja, ristipistotöitä. Liksom on käyttänyt materiaaleja villisti ja tekniikatkin hän on usein opetellut tekemällä. Aina taidepiireissä ei ole katsottu hyvällä sitä, miten taidekouluja käymätön luonnonlapsi on noussut merkittäväksi taiteilijaksi.

Suuri käänne Liksomin uralla oli kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Kun Hytti nro 6 voitti, alkoi Liksom esiintyä ja kiertää yleisötilaisuuksissa. Sitä ennen hänet oli saattanut nähdä lähinnä poseerausvalokuvissa ja rooliasuihin puettuna.

Moniäänisessä taide-elämäkerrassa on jutusteleva sävy, ja kirja onkin syntynyt pitkälti Roosin tekemien haastattelujen pohjalta. Sivuilla raikuu Liksomin nauru, joka on monille tuttu televisiosta tai elävästä elämästä. Myös ystävien ja kollegoiden äänet ovat läsnä tekstissä. Lisäväriä tuovat vielä Roosin poimimat otteet taidekritiikeistä. 

Liksomin kekseliäisyys ja leikkisyys sekä monet performanssitempaukset saavat hetkittäin epäilemään, mikä kirjassa on totta ja mikä performanssia. Toisaalta Roos ankkuroi tarinat lähdeviittein ja sitaatein, mikä lisää uskottavuutta. Pieni pilke silmäkulmassa säilyy silti. 

Liksomin kirjailijuutta melko hyvin tuntevalle kirja oli mielenkiintoinen sukellus taiteilijan toiseen puoleen. Mikä virkistävä värikylpy! 

Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.

Suoraa puhetta rahasta – Milja Sarkola: Pääomani

Kansi: Tom Backström.

Teos 2020. 168 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Teatteriohjaajana tunnetuksi tullut Milja Sarkola tarttuu esikoisromaanissaan Pääomani usein vaiettuun aiheeseen, rahaan. Sarkolan äidinkieli on ruotsi, mutta hän on kirjoittanut romaaninsa, mielenkiintoista kyllä, ensin suomeksi. Kirjan pohjalta hän on muokannut samannimisen näytelmän Q-teatterille.

Romaanin minäkertoja ja päähenkilö Cecilia on nelikymppinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka suhtautuu pakkomielteisesti rahaan. Kulttuurityöntekijän leipä on murusina maailmalla, ja nainen päätyy ostamaan kalliin asunnon varakkaan isänsä avulla. Suomenruotsalaisella suvulla on vanhaa rahaa, mutta siitä ei tunnu soveliaalta puhua. Halu pärjätä omillaan on kova.

Teatterityössään menestyneellä Cecilialla on siis paitsi taiteellista pääomaa, myös varallisuutta. Lisäksi naisen pääomaksi voi laskea monipuolisen kielitaidon. Suomenkielisessä kirjassa on pitkiä jaksoja ruotsiksi ja englanniksi, riippuen siitä, kenen kanssa Cecilia kommunikoi. Jos lukijalla ei ole tätä samaa kielipääomaa, jää paljon ymmärtämättä.

Naisen päiväkirjan sivut täyttyvät laskelmista: Kuinka paljon säästötilillä on rahaa? Mikä on tuottoprosentti? Entä asuntolainan tilanne? Laskeminen ja mittaaminen auttavat minäkertojaa pitämään langat käsissään. Turvallisuudentunnetta saa lisättyä ostamalla vakuutuksia ja säästöosuuksia. Työtilanne ja ihmissuhteet ovat epävarmoja, mutta numerot eivät petä.

Maksoimme asunnostamme 6 130 euroa per neliömetri. Se on vain 14 neliömetriä isompi kuin meidän edellinen asuntomme mutta minusta se vaikuttaa isommalta. Päätän mitata ja tarkistaa. Olen kuullut, että joissain vanhemmissa kerrostaloissa osakkeiden neliömetreihin ei ole laskettu komerojen pinta-aloja mukaan, ja siksi vanhempien talojen asunnot voivat todellisuudessa olla huomattavasti isompia kuin yhtiöjärjestyksessä on ilmoitettu. 

Cecilian laskelmallisuus ulottuu myös ihmissuhteisiin. Sosiaaliset suhteet ovat monelta osin vaihtokauppaa, mutta toisista hyötyminen suunnitelmallisesti ja sen esille tuominen luovat viileää, jopa kylmää vaikutelmaa. Suhde omaan poikaan ja mieheen kuvastuvat etäisinä.

Cecilia tuntee itsensä usein vääränlaiseksi alallaan. Taiteilijathan perinteisesti eivät saisi piitata rahasta, vaan työtä tehdään kutsumuksesta. Romanttisia mielikuvia taiteilijaelämästä elää varmasti yhden jos toisen ajatuksissa, mutta kukapa oikeasti haluaisi koko uransa elää kädestä suuhun? Vaikka tuntisi luomisen paloa, niin rahan puute vaikeuttaa elämää ja tilin tyhjeneminen stressaa.

Pääomani on varsin ajankohtainen kirja. Kirjailijoiden toimeentulosta olen lukenut viime aikoina paljon, teatterimaailma on minulle vieraampi. Raha puhuttaa kirja-alalla, kun äänikirjojen suosio kasvaa ja kirjojen elinkaari kauppojen hyllyllä lyhenee. Nyt koronakeväänä esiintymiset on peruttu ja kulttuurialan väki laajasti ilman työtä.

Sarkolan omaääninen esikoinen purkaa taiteilijamyyttiä ja nostaa esiin taiteilijoiden toimeentulon ongelmakohtia. Realismi puree ja kylmyys vetää vakavaksi. Nopealukuinen kirja jättää pohdittavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa viimeisen sivun jälkeen.

Helmet 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Domenico Starnone: Kepponen

Kannen kuva: Dario Maglionico.

WSOY 2019. 238 s.
Alkuteos: Scherzetto (2016).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tutustuin italialaiseen Domenico Starnoneen vuosi sitten keväällä Solmut-romaanin myötä, ja viehätyin tuosta väkevästä, vetävästä ja älykkäästä avioliiton kuvauksesta. Vielä kun karismaattinen kirjailija kertoi Kepponen-romaanistaan hauskasti HelsinkiLitissä, niin olihan tähän suomennokseen tartuttava heti tuoreeltaan.

Kepponen kertoo ikääntyneestä taiteilijasta, Daniele Mallaricosta, joka joutuu nelivuotiaan lapsenlapsensa Marion lapsenvahdiksi hieman yllättäen ja erittäin vastentahtoisesti. Danielen tytär ja vävy lähtevät seminaarimatkalle, joten pikku-Mario tarvitsee kaitsijaa. Tytär perheineen asuu isoisän lapsuudenkodissa, joten napolilaisasunto on ikääntyneelle taiteilijalle tuttu, aaveineen kaikkineen.

Isoisä on tehnyt uraa kuvataiteilijana ja kuvittajana, ja nytkin hänellä on meneillään erään Henry Jamesin novellin kuvitustyö. Se ei vain tahdo edetä. Hän alkaa epäillä omia taitojaan, eikä uusi roolikaan istu; Daniele ei oikein tunnista itseään, kun häntä kutsutaan vaariksi.

Kepposessa Starnone luo asuntoon testilaboratorion sukupolvien törmäyksen tarkasteluun. Rajatussa tilassa paikalla ovat isoisä ja poika, ajanjaksoksi on määritelty pari päivää. Isoisän raihnaisuus korostuu, kun rinnalla on kaikkeen ainakin omasta mielestään kykenevä, touhukas lapsi. Kaasuhanankin poika osaa avata eikä aamupalan kattaminen ole juttu eikä mikään. Pojalla on myös nasevia mielipiteitä isoisän töiden laadusta. Mario ottaa isoisältä luulot pois suoruudellaan, mutta pikkuvanhan tärkeilyn takana on kuitenkin vasta taaperoiän ohittanut lapsi.

Tunnelma on kuin katastrofin alla. Lukiessani arvuuttelin koko ajan, mikä on se suuri kepponen, johon tämä kaikki huipentuu. Starnone ripottelee pitkin tarinaa "ladattuja aseita": on joka paikkaan jakkaran kanssa yltävä leikki-ikäinen, jolle kaasuhanat ja liedet ovat tuttuja, on reistailevia lattiakaivoja ja jumittuva parvekkeen ovi sekä lelukasoja ympäri asuntoa. Alakerran naapuritkin ovat riidanhaluisia.

Starnone kuljettaa tarinaa taidokkaasti, ja huomasin lukevani vaarin ja pojan vaiheista jopa jännittyneenä. Kirjassa liikutaan myös kiehtovasti todellisen ja epätodellisen rajamailla, kun vaarin ja Marion leikit saavat miettimään, mikä on totta ja mikä keksittyä. Kun joutuu hevoseksi vaativan ratsastajan alle, saa urautunutkin taiteilija luomisvoimaa ja uutta näkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Patti Smith: Just kids

Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

Kolme taiteilijaromaania

Tutustuin kolmen kuvataiteilijan vaiheisiin kolmen taidokkaan ja viehättävän taiteilijaromaanin avulla. Mila Teräksen ja Pirkko Soinisen teoksissa hypätään todellisen, historiallisen taiteilijan nahkoihin fiktion keinoin: Teräksen Jäljet-romaanissa minäkertojana on Helene Schjerfbeck, kun taas Soinisen Ellen koostuu Ellen Thesleffin fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä. Vailla todellista esikuvaa kolmikosta on Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat, joka kuvaa helsinkiläisen Visan kasvua taiteilijaksi.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät taiteilijan asemaa, taiteilijaksi kasvamista ja taiteellista ilmaisua omalla tavallaan. Seuraavassa mietteitäni kolmikosta.

Mila Teräs: Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä

Karisto 2017. 285 s.
Lainasin kirjastosta.

Jäljet on Mila Teräksen kirjallinen muotokuva taidemaalari Helene Schjerfbeckistä (1862‒1946). Romaanin taustalla on todellinen historiallinen henkilö, mutta kyseessä on kuitenkin kirjailijan luoma fiktiivinen tarina.

Kertojana toimii vuoroin nuori, kasvava Helene ja vuoroin jo iäkäs, Saltsjöbadeniin viimeisiksi vuosikseen vetäytynyt taiteilija. Helene viettää lapsuutensa Helsingissä, jota ei enää varhaisvuosiensa jälkeen tunne omaksi paikakseen. Lapsena Helen kaatuu portaissa, mitä seuraa pitkä toipumisaika. Onnettomuuden vuoksi Helene ontuu, mutta vuodepotilaana hän löytää piirtämisen, mikä määrittää tulevan taidemaalarin elämän suunnan.

Nuorena taiteilijana Helene matkustaa ensi kertaa Pariisiin 1880 ja viettää maalarikesän Bretagnen rannoilla, missä maalattavaa on vaikka kuinka: on olkikattoisia majoja, nuoria paimenia kukkuloilla, joen rantakallioille polvistuneita pyykkäreitä saippuoimassa lakanoitaan ja likaisia pikkulapsia hyppimässä rantakivillä. Kaukana kotoa hän kokee elämän pakanallisen riemun.

Taide tuo elämälle merkityksen, ja Helene haluaa elää työlleen. Sata vuotta sitten naisen taiteellisia pyrkimyksiä ei katsottu aina hyvällä. Helene kärsii heikosta terveydestä lähes koko aikuisikänsä, eikä voi esimerkiksi toimia taideopettajana muutamaa vuotta kauempaa. Helene tuntee pohjatonta paloa maalaamiseen ja työskenteleekin ahkerasti aina kun hänellä on siihen voimia ja aikaa.

Mallin maalaaminen on Helenelle ominainen työskentelymuoto:

     Maalaaminen, mitä muuta se on kuin sen rakastamista, mikä ihmisessä on totta.
     Minä odotan, kunnes sulut murtuvat ja hän antaa sen, minkä tiedän piilevän hänessä, annan hänen itse ilmaista itsensä. Kun aika kuluu, minun ei tarvitse pakottaa mallia myöntämään värejään.
     Mikä onni on, kun hän istuu siinä ja antaa minun katsoa sisinpäänsä. Kaikki muu unohtuu. 

Teräs kirjoittaa maalauksellisesti. Tällaisessa lyyrisessä kirjoittamisessa on hiuksenhieno ero taidokkaan tyylikkään ja yliyrittämisen välillä: Teräs pysyttelee tasaisesti rajan paremmalla puolella. Ainakaan minä en ehtinyt saada romaanin aikana yliannostusta maalaustaidetta kuvaavasta ja imitoivasta kielestä, vaan vain nautin.

* * *

Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

WSOY 2018. 189 s.
Arvostelukappale.

Kati Tervon Iltalaulaja tutustutti minut viime syksynä Ellen Thesleffiin (1869‒1954), yhteen Suomen merkittävimmistä ekpressionisteista. Tervon kirjassa eletään viimeistä kesää taiteilijan kesäresidenssissä, Ruoveden Muroleessa. Tässä Soinisen kirjoittamassa fiktiivisessä päiväkirjassa taas ollaan vain ja ainoastaan Firenzessä. Aikajaksokin on laajempi: ensimmäinen merkintä on vuodelta 1894, viimeinen 1939. Ellen matkustelee muuallakin Euroopassa, mutta tähän päiväkirjaan hän kirjoittaa vain Firenzessä, sydämensä kaupungissa.

Firenze on Ellenille kuin rakastettu. Kaupungin omalaatuinen valo tekee taiteilijaan vaikutuksen heti ensimmäisellä vierailulla. Hän palaa sinne aina vain uudelleen vuosikymmenestä toiseen, yleensä talvikaudeksi. Välillä hän matkustaa kaupunkiin yksin, välillä hän saa mukaansa äitinsä tai sisarensa tai muita tuttavia. Kesät on tapana viettää Ruovedellä.

Teräksen ja Soinisen romaanit keskustelevat mielenkiintoisesti keskenään. Tämä on ymmärrettävää, olivathan Schjerfbeck ja Thesleff aikalaisia. Molemmat taiteilijanaiset omistautuivat työlleen, eikä kumpikaan heistä perustanut omaa perhettä. Heillä oli samaan tapaan tiiviit välit lapsuudenperheisiinsä. Päiväkirjassaan Ellen kertoo, miten hän ja Helene työskentelevät yhtä aikaa San Marcon luostarissa jäljentämässä kuuluisien maalareiden töitä:

Työskentelemme rinnan, toisistamme hyvin tietoisina, mutta silti aivan irrallisina. Emme näe toisiamme, mutta jokainen soluni tuntee hänen läsnäolonsa. Näin intiimejä hetkiä en ole kokenut kenenkään toisen taiteilijan kanssa.

Soinisen kirjan kieli ei ole samalla tavalla maalailevaa kuin Teräksen romaanissa. Ellen kirjoittaa päiväkirjaansa usein toteavasti ja selostavasti kertoessaan viimeaikaisista liikkeistään tai maailman tapahtumista. Omasta taiteestaan ja erityisesti väreistä hän kuitenkin kirjoittaa runollisemmin:

Vaikka palettini on toisinaan ollut kapea, ovat värit siltikin kaikki. Vaikka väri olisi vain marraskuisen Helsingin kalpeaa ja kitsasta valoa, valkoisen kaupungin ylle lankeavaa harmaata hohdetta ja väsynyttä valohämyä kattojen yllä, se olisi siltikin väriä. Minä etsin värejä, mutten minä niitä paletiltani etsi, vaan sydämestäni, sen pienistä liikahduksista. 

Kaikki kolme lukemaani taiteilijaromaania kuvaavat hyvin värien merkitystä taiteilijalle. Erityisen paljon väreistä puhuu Ellen, joka kuvailee, miten alkaa tehdä värikylläisiä kokeiluja Kandinskyn malliin ja miten väripaletti jälleen tummuu.

Kati Tervon Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiä kohtaan, ja Soinisen Ellen syvensi käsitystäni taiteilijasta. Vielä joku päivä aion lukea Hanna-Reetta Schreckin viime vuonna ilmestyneen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala, koska Thesleffin persoona ja työt ovat alkaneet kiinnostaa koko ajan enemmän. 

* * *

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Otava 2017. 301 s.
Lainasin kirjastosta.

Kaksi edellistä taiteilijaromaania pohjautuivat todellisten taiteilijoiden vaiheisiin, kun taas Haahtelan Mistä maailmat alkavat tutustuttaa täysin kuvitteelliseen taiteentekijään, Visaan. Eletään 1950-lukua, ja Visa työskentelee paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa. Elokuva Vincent van Goghista on käännekohta helsinkiläisen nuorukaisen elämässä: hän kokee elokuvan nähtyään taiteellisen herätyksen, joka on kuin uskonnollinen kokemus.

Visa tekee palkkarahoillaan ensimmäiset taidetarvikehankintansa: kangasta, kehyspuita, tärpättiä ja öljyvärejä arvokkaissa tuubeissaan. Kadmiuminpunaista, preussinsinistä, sitruunankeltaista. Kohta elämään jo tulevat Vapaa Taidekoulu, piirustustunnit, uusi tuttavuus Tapio ja tämän sisko Helmi. Äidin kanssa kahdestaan asuneen Visan elämä muuttuu, on kuin hän olisi aivan uudessa maailmassa.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.

Aivan kuten edeltäjänsä Helene ja Ellen, myös Visa hakee oppia ja inspiraatiota Etelä-Euroopasta. Visan tie vie Italiaan, Bolognaan ja Venetsiaan. Taustalla maailmanhistoria etenee Kennedyn murhasta hippikesään ja Vanhan valtauksesta Allenden murhaan. Uusia ystäviä ja rakkauksia tulee, mutta Visan sisäinen, palava tarve taiteelliseen työhön pysyy. Haahtela kuvaa kiinnostavasti Visan taiteilijaksi kasvamista, oman paikan ja suunnan etsimistä ja tapaa katsoa maailmaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis, lämmin ja inhimillinen taiteilijaromaani. Suhteeni Haahtelan romaaneihin on aiemmin ollut melko viileä. Tätä ennen olen jaksanut lukea loppuun vain Traumbachin vuonna 2012, sen jälkeen olen muutaman kerran yrittänyt, mutta en ole päässyt alkua pidemmälle. On ärsyttänyt, tylsistyttänyt, rasittanut ja mitä vielä. Enkö sitten vain voinut hyväksyä sitä, että Haahtela ei ole minun kirjailijani? Oikeastaan olin jo päättänyt antaa olla, kunnes luin muutamia blogiarvioita tästä tuoreimmasta romaanista. Kuulemma tämä on erilaista Haahtelaa. Voisinhan sitä kokeilla, tuumasin. Onneksi tein niin, sillä Visan tarina todella oli lukemisen arvoinen. 

* * *

Luin nämä kolme romaania osana #taiteilijaromaani-lukuhaastetta, johon lähdin viime syksynä Tuijata-blogin innostamana. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen lähinnä kirjailija-aiheisia romaaneja, mutta ilokseni haaste on saanut minut kurottamaan myös vähän vieraammalle alueelle. Näin kirjallisessa muodossa kuvataiteilijoiden maailmoissa on ollut todella nautinnollista piipahtaa.

#taiteilijaromaani-lukuhaaste on käynnissä huhtikuun loppupuolelle, joten vielä ehtii mainiosti osallistua.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Soinisen Ellen-kirjan kohtaan 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Haahtelan ja Teräksen kirjat eivät edistä Helmet-haastettani, sillä luin ne jo viime vuoden puolella.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi. 

Sivumäärä: 226.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle. Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Kati Tervo: Iltalaulaja (2017)

Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 204.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffin viimeisestä kesästä rakkaalla kesähuvilallaan Casa Biancassa Ruoveden Murolessa. Hämeen sydämessä sijaitseva Valkoinen talo on aikojen saatossa rapistunut, ja taiteilijakin alkaa huomata oman raihnaisuutensa. Eletään vuotta 1945. Ellen saa kesäapulaisekseen paikallisen Taimin, ujon hämäläistytön. Arka Taimi haaveilee niin ikään taiteilijuudesta:

Taimi oli aina pelännyt kuolemaa niin paljon, että häntä pelotti elää. Hän ajatteli, että kun hän oppisi maalaamaan, niin hän oppisi hengittämään. Hän kuvitteli, että kuolemanpelko unohtuisi, kun hän tarttuisi väreihin ja rupeaisi tekemään kuvaa. Veri virtasi hänessä, sydän sykki kaulalla, ranteissa. 

Toiveet taiteelle omistautumisesta ovat maalaistalon tyttärelle kovin epärealistisia sodanjälkeisessä Suomessa. Kesä taiteilijan piikana on eräänlainen unelmien täyttymys, sillä näin Taimi saa olla lähellä ihailun kohdettaan ja tarkkailla tämän tekemisiä. Ellenin luona voi hetkeksi unohtaa äidin, jonka mieltä varjostaa edelleen höyrylaiva Kurun onnettomuus, ja alkoholisoituneen isän.

Kauniina kesäpäivinä Taimi soutaa taiteilijan saareen maalaamaan, sillä luonto inspiroi ikääntyvää maalaria. Ellen sekoittaa paletilleen usein laventelin ja syreenin sävyjä. Ennen hän maalasi paljon virtaavia vesiä, mutta tänä kesänä erityisesti linnut kiehtovat:

Ellen ihasteli jokaista lintua, kerttusta, tiaista, sieppoa, rastasta joka pihapuun oksilla pyrähteli, rantasipiä joka kivellä keikkui, lokkia joka järven yllä kirkui. Linnut hypähtelivät lähelle, lennähtivät kädestä murusia rohmuamaan, eivät pelänneet, eivät säikkyneet. 

Maalaamisen lisäksi Ellen tekee kävelyretkiä lähitienoille ja kirjoittaa kirjeitä sukulaisille ja tuttaville. Taimi saa toimia kirjeiden postittajana. Ellen myös ikävöi menneitä aikoja niin Valkoisessa talossa kuin Italiassa. Erityisesti kuollut sisar nousee herkästi ajatuksiin. Tunnelma onkin usein kaihoisa, jotenkin utuinen. Välillä myös räiskyy ja kirosanat sinkoilevat, sillä taiteilija osaa olla itselleen ankara.

Tervo maalaa tekstissään taitavasti sodanjälkeistä ajankuvaa: gramofoni soi, korviketta juodaan ja kirjeet ovat ensisijainen yhteydenpitoväline, vaikka huvilassa toki on telefooni. Myös kielessä Tervo pyrkii olemaan ajalle uskollinen. Huvilassa on fiinit lautaset, eikä rapistuvaa huvilaa ole aikoihin remonteerattu. Ellen katselee altaanilta järvelle, ja juhlan kunniaksi syödään forellia. Ellen haaveilee karljohaneista. Taimin hämäläismurre on toimiva kontrasti Ellenin ruotsin sävyttämälle kielelle. Nautin kielen kekseliäisyydestä, ainoastaan sanajärjestyskikkailut ärsyyntymään saivat.

Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiin, haluan tietää enemmän ja syvemmin taiteilijasta. Tervon kirja kun on fiktiivinen kurkistus hyvin lyhyeen ajanjaksoon Thesleffin elämässä. Mikä iloinen yllätys olikaan, kun kirjaa lukiessani sain kuulla, että ensi viikolla ilmestyy Teokselta Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Mahtavaa! Pääsen siis lukemaan lisää mielenkiintoisesta persoonasta piakkoin!

Kirjan jälkeen luin Kati Tervon haastattelun, jossa hän kertoi tätinsä tarinan toimineen romaanin innoittajana. Tädillä oli ollut vahvoja taiteilijahaaveita, mutta hän ei saanut toteuttaa niitä. Haaveiden kariutuminen on Tervon mukaan kenties yksi syy siihen, että täti sairastui skitsofreniaan. Toisaalta myös Tervolla itsellään on ollut taiteilijahaaveita, joten Taimin hahmossa voi nähdä myös hänen tuntemuksiaan. Lisäksi Tervojen mökki sijaitsee Murolessa, saman vesistön äärellä kuin Casa Bianca.

Iltalaulaja päätyi luettavakseni Kirja vieköön! -tapahtuman johdosta. Tervo nimittäin on yksi kuudesta kirjailijasta, jotka nousevat tänään Savoy-teatterin lavalle Baba Lybeckin kanssa. Odotan mielenkiinnolla, mitä Tervo ja Lybeck kirjasta keskustelevat ja minkälaisen monologin näyttelijä kirjasta esittää. Raportoin illasta tänne blogiin myöhemmin tällä viikolla!

Kati Tervon uutukaisesta on kirjoittanut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Osallistun Iltalaulajalla #taiteilijaromaani-haasteeseen.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson: tee työtä ja rakasta (2013)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 303.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Numminen

Olen matkustanut kirjojen avulla ympäri maailmaa kohta puoli vuotta ja vasta nyt pääsin käymään Suomessa. Ennen lukemiseni painottui kotimaiseen kaunoon, joten  lukutottumuksissani on tapahtunut aikamoinen muutos. Blogiaikana olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan lukutapojani, ja luonnollisesti Lukemalla maailman ympäri -haaste kannustaa käännöskirjallisuuden pariin. Enkä nytkään piipahda kotimaassa kaunokirjan kanssa, vaan tietokirjan. Nyt ovat todella maailman kirjat sekaisin!

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Janssonista päätyi luettavakseni, kun kirjoitin töissä kirjaston kotisivuille kirjailijaesittelyn Janssonista. Lueskelin ensin ruotsalaisen Boel Westinin kirjoittamaa elämäkertaa Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä, mutta uuvahdin yli 500-sivuisen tietoteoksen äärellä. Aloinkin jonottaa kirjastosta Karjalaisen uudehkoa kirjaa, josta olen lukenut monia kiitteleviä ja kiinnostusta herättäviä arvioita (esimerkkeinä vaikka Katjan, Elinan, Jaanan ja Marian bloggaukset).

Kirja osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että harkitun selailun sijaan päädyin lukemaan sen kokonaan. Karjalainen johdattelee lukijan Tove Janssonin elämän läpi jouhevasti, ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirja on jäsennelty osin temaattisesti, osin kronologisesti, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Jansson teki mittavan uran niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, joten elämänvaiheiden tarkastelu näissä kehyksissä erikseen on perusteltua. Puhdas kronologia olisi voinut tehdä teoksesta poukkoilevan. Toisaalta tämä tematisointi tuo tekstiin toisteisuutta, kun samoihin vaiheisiin palataan uudelleen. Tämä pistää silmään, varsinkin kun lukee kirjaa yhtäjaksoisesti.

Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Tove maalaa Ateneumin koulussa.

Jansson syntyi taidekotiin: hänen isänsä oli kuvanveistäjä ja äitinsä piirtäjä. Koti oli samalla taiteilijavanhempien ateljee, joten se oli täynnä taidetta, kuvia ja kirjoja. Tove nautti piirtämisestä jo taaperona ja omaksui lapsuudenkodistaan elämänmottonsa ”Tee työtä ja rakasta”. Tämä motto on nostettu myös kirjan nimeen. Nyt teoksen luettuani en ihmettele tätä laisinkaan, niin uuras ja työteliäs taiteilija Jansson oli. Ja samalla hän koki monia värikkäitä ihmissuhteita ja löysi lopulta pitkäaikaisen elämänkumppanin, Tuulikki Pietilän.

Karjalainen kuvailee Toven suhdetta äitiinsä symbioottiseksi. Tove muutti kotoa vasta 27-vuotiaana ja tiivis yhteys säilyi aina äidin kuolemaan saakka. Toven suhde isäänsä sen sijaan oli ongelmallisempi, sillä isä ei hyväksynyt Toven vapaamielistä seurustelua miesten kanssa, saati sitten hänen naisystäviään. Tove taas ei sulattanut isänsä näkemyksiä esimerkiksi juutalaisista ja vasemmistolaisista, joita kuului myös hänen ystäväpiiriinsä. Samalla isä oli kuitenkin Toven taiteellinen esikuva.

Monipuolisesti taidetta opiskellut Jansson alkoi kirjoittaa 1940-luvulla, ja ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi 1945. Pikkuhiljaa Janssonin ja muumien tunnettuus kasvoi maailmanlaajuiseksi: ensin tulivat muumikirjat, sitten lastenkirjallisuutta muuttaneet kuvakirjat, sarjakuvat Evening newsissa ja lopulta muumit levisivät ympäri maailman japanilaisten animaatioelokuvien välityksellä.

Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Kansikuvaluonnos kirjaan Vaarallinen juhannus, 1954, guassi, vesiväri ym.

Janssonin työteliäisyys, rohkeus ja omapäisyys herättävät kunnioitusta. Jatkuvien rahahuolien vaivaama taiteilija teki uransa alkuvaiheilla kuvitustöitä kuin liukuhihnalta laadun silti kärsimättä. Myöhemminkin sekä kirjailijana että taiteilijana toimiminen vaati ponnisteluja. 1950-luvulla Jansson rakkaussuhde Vivica Bandleriin ja myöhemmin Tuulikki Pietilään oli rohkeaa, sillä homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus kymmenen vuotta pidempään. Jansson ei kuitenkaan lannistunut ennakkoluulojen ja suoranaisen homofobian edessä.

Uutena tietona minulle tuli Janssonin kirjallisen tuotannon vahva omaelämäkerrallisuus. Läpi elämänsä Tove Jansson vietti kesänsä Porvoon Pellingissä, jonka saaristomaiseman on tulkittu olevan muumien meri- ja saaristokuvausten esikuva. Muumeista voi löytää muitakin yhtymäkohtia todelliseen elämään: monissa hahmoissa on yhtäläisyyksiä Janssonin perheenjäseniin ja ystäviin. Esimerkiksi Tiuhdin ja Viuhdin esikuvia ovat Tove ja hänen silloinen rakastettunsa Vivica Bandler. Janssonin pitkäaikainen elämänkumppani Tuulikki Pietilä eli Tooti puolestaan on ilmiselvästi antanut piirteitä Tuutikille. Muumipeikko on monesti nimetty Janssonin alter egoksi ja niin edelleen.

Karjalaisen kirja painottuu Janssonin kuvataiteilijuuteen ja (välillä piinaavan yksityiskohtaisesti) yksityiselämään, ja varsinkin muumeihin liittymätön kirjallinen puoli jää kevyelle käsittelylle. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjan kirjoittanut Tuula Karjalainen on kuratoinut paraikaa Ateneumissa esillä olevan Janssonin juhlanäyttelyn. Taidankin siis ottaa Westinin kirjalliseen tuotantoon painottuvan Jansson-elämäkerran uudelleen lukuun jossakin vaiheessa, koska Jansson kiinnostaa minua erityisesti kirjailijana.

Vasta tämän kirjan myötä voin sanoa ymmärtäväni Tove Janssonin suuruuden ja merkityksen niin kirjailijana kuin kuvataiteilijanakin. Käsitykseni Janssonista ja muumeista on ollut melko lailla yksipuolinen: tunnen muumit pääasiassa japanilaisen animaatiosarjan kautta. Rakkaat vhs-kasetit ovat varmasti vieläkin tallella vanhempieni kätköissä, ihan puhki en saanut niitä pienenä katsottua. Muumikirjoja olen lukenut vain jokusen, joten tutustuttavaa riittää!