Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.

Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Leif GW Persson: Pommimies ja hänen naisensa

Kansi: Marina Mattson

Otava 2016. 495 s.
Alkuteos: Bombmakaren och hans kvinna (2015).
Suom. Kari Koski.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pommimies ja hänen naisensa on ruotsalaisen Leif GW Perssonin yhdestoista romaani. Persson tunnetaan kotimaassaan myös tv-persoonana ja urastaan kriminologina, ja lisäksi hän on toiminut oikeusministeriön neuvonantajana ja opettajana poliisiammattikorkeakoulussa.

Keskustelimme Pommimiehestä kirjaston lukupiirissä, ja tuota tapaamista varten tutustuin Perssonin taustaan ja tuotantoon hieman tarkemmin. Luin muun muassa siitä, että Perssonin esikoisteos Possujuhla perustuu tositapahtumiin eli siihen, miten Persson oli mukana paljastamassa oikeusministerin yhteyksiä prostituutiorinkiin. Opin myös, että pari vuotta sitten Helsinki Litissä kuuntelemani Malin Persson Giolito on hänen tyttärensä.

Pommimiehen tarina lähtee liikkeelle siitä, että Ruotsin poliisi on saanut vihjeen, että muslimiterroristit aikovat iskeä kansallispäivänä Skansenille, jossa vietetään juhlapäivää perinteisin menoin. Paikalle on tulossa kuningasperhe, valtionjohtoa ja suuri yleisö.

Turvallisuuspoliisissa Lisa Mattei johtaa tutkintaryhmää, jonka tarkoituksena on selvittää uhkan todenperäisyys, epäillyn taustat ja ennen kaikkea estää mahdollinen isku. Kirja kuvailee Ruotsin turvallisuuspoliisin työtä terrori-iskun uhan alla: miten poliisi hankkii tietoja epäiltyjen liikkeistä, toimintatavoista, räjähteistä ja muusta iskuun liittyvästä. Samalla tutkinnanjohtaja Lisa Mattei kipuilee uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.

Kirja on oivallista luettavaa sellaisille lukijoille, jotka eivät halua dekkarilta väkivaltaa ja raakuuksia, vaan ovat kiinnostuneet poliisityöstä. On kuvaavaa, että sivulla 322 on virke "Ja vasta silloin alkoi lopultakin tapahtua." Vaikka väkivallalla ei mässäillä, tarinassa on kuitenkin roimasti jännitystä ja juonessa käänteitä. Saavatko poliisit iskun estettyä? Onko poliisissa myyrä ja jos on, niin kuka se on?

Pidän Perssonin kirjoitustyylistä ja selvästi asiantuntevasta otteesta, mutta aivan nurisematta en Pommimiehestä päässyt nauttimaan. Paljon rikossarjoja ja -elokuvia nähneenä olen kyllästynyt siihen, että poliisien yksityiselämä sotketaan mukaan rikoksen ratkaisuun, samoin myyräepäily poliisissa on kulunut juonikuvio. Näistä jupinoista huolimatta aion lukea Perssonia lisää, kenties jo ensi kesänä, sillä jokin hänen tavassaan kirjoittaa ja yhdistellä faktaa ja fiktiota kiehtoo minua.

Muistelen lukeneeni Perssonia edellisen kerran opiskeluaikoina, kun olin töissä kirjakaupassa. Ostin tuolloin töistä kaksi ensimmäistä osaa Välfärdsstatens fall -trilogiasta eli dekkarit Kesän kaipuusta hyiseen viimaan ja Toinen aika, toinen elämä. Kolmatta osaa (Putoaa vapaasti kuin unessa) ei ollut tuolloin vielä suomennettu. En muista, mihin nuo kirjat ovat joutuneet, joten hankin nyt nettidivarista mökin dekkarihyllyyn koko trilogian ‒ vaikka olen sittemmin nähnyt kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema, haluan palata Palme-tutkintaan kirjan muodossa.

Helmet 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2013)

Alkuteos: Skuggpojken. 

Suomentaja: Maija Kauhanen (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 348.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anna Henriksson.

Olen esitellyt Kirjakimarassa tähän mennessä reilut parisataa kirjaa, joista alle kymmenen on ollut jännäreitä. Yleensä siis kierrän dekkarihyllyn kaukaa. Ajoittain kuitenkin poimin sieltä jonkin teoksen ikään kuin siedätyshoidon nimissä, sillä haluaisin tuntea genreä paremmin. Metodi tepsii, sillä esimerkiksi Jo Nesbø on hurmannut minut täysin. Nesbøn imussa päätin tutustua muihinkin skandidekkaristeihin: jospa löytyisi lisää helmiä!

Vallgren herätti kiinnostusta myös siksi, että hän on yksi toukokuisen Helsinki Lit -tapahtuman kirjailijavieraista. Varjopoika on Vallgrenin ensimmäinen dekkari, jota edeltäneeseen ansiokkaaseen kirjailijanuraan lukeutuu esimerkiksi August-palkinto.

Vuonna 1970 Tukholman metrossa katoaa pikkupoika jäljettömiin, kun hän on isänsä ja veljensä kanssa menossa junaan. Tragediat tuntuvat koettelevan samaista Klingbergin perhettä tuon katoamisen jälkeen, ja nyt 40 vuotta myöhemmin myös jäljelle jäänyt veli katoaa. Hänen vaimonsa ei usko miehen lähteneen omasta halustaan. Vaimo pestaa selvitystyöhön Danny Katzin, jonka tietää olleen miehensä armeijakaveri, luottomies.

Danny Katz on hämärätaustainen, ex-huumeriippuvainen ja väkivaltarikoksesta tuomittu mies, joka on saanut armeijakoulutuksen. Tarinan alkaessa kaikki edellä mainittu on näennäisesti historiaa ja Katz elättää itsensä lähinnä käännöstöillä. Klingbergin perheen mysteeriä selvitellessään Katz joutuu kohtaamaan menneisyytensä uudelleen.

Vauhtia ja väkivaltaa riittää, kun monivaiheinen rikosvyyhti vie Katzin aina Karibialle saakka. Juoni toimii ja kirja on pakko lukea ahmien. Pientä jahnausta Vallgren tosin harrastaa: Katz kertaa turhan usein, mitä jo tietää. Joo joo, mennään eteenpäin!

Vallgrenilla on kiistatta sujuva kynä ja juonen punomisen taito, mutta silti en kirjalle suuremmin lämmennyt. Katzin hahmosta lähtien tarina maistui liian suunnitelmalliselta. Vertauksen vuoksi Jo Nesbøn Harry Holesta muodostui mielestäni paljon monipuolisempi, karismaattisempi ja syvempi hahmo jo ensimmäisessä kirjassa (itse asiassa en ole tuota sarjaa vielä ensimmäistä osaa pidemmällä).

Nihkeästä arviostani huolimatta voisin kyllä lukea kirjan (uskoakseni tulossa olevat) jatko-osat. Odotan myös Vallgrenin kohtaamista kirjallisuusfestareilla: on mielenkiintoista kuulla, miksi August-palkittu "vakava" kirjailija ryhtyi kirjoittamaan jännäreitä. Skeptisesti epäilen motiivin löytyvän kruunupinoista, joita toinen toistaan myyvemmät pohjoismaiset dekkaristit epäilemättä saavat. Mutta en tuomitse mutun perusteella – katsotaan, mitä Vallgren kertoo.

Varjopojasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Susa, Annika, Lukuneuvoja ja Kuutar.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Kirjasyksy on ollut värikäs ja antoisa, ja olen iloinnut sen sadosta, vaikka en tänne blogiin asti olekaan lukemastani aikoihin kirjoittanut. Päivätyön ohella vapaa-aikaa on rajatusti, ja välillä sen ajan täyttävät muutkin puuhat kuin kirjat ja kirjoittaminen, ihme kyllä! Ja mitä pidemmäksi blogitauko venähtää, sitä vaikeampi on jatkaa. Nyt sain Helsingin kirjamessuista ja tämänpäiväisestä työhön liittyvästä blogikoulutuksesta sen verran virtaa ja inspiraatiota, että herättelen Kirjakimaraa taas pikkuhiljaa. 

Päivälleen kuukausi sitten vietin vapaapäivää mökillä Gardellin huiman Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosan kanssa. Gardell on vakuuttanut minut sarjan kahdella edellisellä osalla: Ensimmäisessä osassa (Rakkaus) kuvataan elämänmakuisesti tukholmalaisen homoyhteisön vapautumista 1980-luvulla, etsitään itseä ja jotakuta, jota rakastaa. Toisessa kirjassa (Sairaus) homorutto eli HIV alkaa levitä nuorten miesten keskuudessa, ja samalla myös pelko valtaa alaa. Kuolema ei poikennut linjasta, vaan se on laadukas ja koskettava kuten edeltäjänsä.

Kuolema on nuorten miesten taistelun surullinen päätös. HIV oli vielä 1980-luvulla tartunnan saaneille kuolemantuomio, ja samalla sairastuneet kärsivät pelkojen ja ennakkoluulojen värittämistä asenteista. Taudin mekanismit eivät olleet tiedossa, joten siltä ei osattu suojautua. Rakastumisesta ei ollut kuolemaan pitkä matka.

Lohdutonta loppua ennakoidaan heti ensimmäisestä kirjasta lähtien, ja lisäksi olen nähnyt kirjaan perustuvan tv-sarjan ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, joten juonen kannalta yllätyksiä ei ollut luvassa. Mikä sai tarinan kantamaan aina kolmanteen osaan saakka?

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja tutustuttaa lukijan erilaisiin hahmoihin näiden hyvine ja huonoine puolineen. Gardell kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan, sitä miten valkosipulia löytyy kaikista ruumiinaukoista. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Yksi suunnittelee omat hautajaisensa kabaree-tyyliin, toinen päättää oman elämänsä ennen sairauden pahinta vaihetta. Monille sairauden loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Trilogian jokaisen osan lukeminen on ollut minulle tunteikasta. Tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku on kulkenut minulla mukana läpi kirjasarjan, ja se oli vahvimmillaan nyt lukiessani päätösosaa. Pitkäaikaiselta elämänkumppanilta kielletään pääsy rakkaansa hautajaisiin. Kuolleista homoseksuaaleista tehdään muistopuheissa heteroita. Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.  

Viimeisimmästä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Tämän kylän homopoika ja Krista.

Tämä Gardellin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva trilogia toi yhden palan historiaa lähelle ja avarsi maailmankuvaani. Päätän nyt tekstini samaan lainaukseen, jolla aloitin reilu vuosi sitten sarjan ensimmäisestä osasta kertovan tekstin. Seuraava virke kiteyttää mielestäni hyvin kirjan keskeisen sanoman:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 300.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren.

Lukumatkani maailman ympäri on ollut pysähdyksissä useamman viikon ajan, mutta vihdoin sain siirryttyä Iranista Ruotsiin. Oikeastaan käväisin tässä välissä uudestaan Alankomaissa Kochin Lääkärin kanssa, koska en vain voinut odottaa kauempaa toisen Kochin kanssa, niin hyvin Illallinen minut vakuutti.

Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa vie 1980-luvun Tukholmaan, missä ensimmäisestä osasta tutut nuoret miehet joutuvat silmätysten aidsin kanssa. Aids oli toki läsnä jo ensimmäisessä kirjassa, mutta Sairaus syventää tuntemattoman taudin aiheuttamia tuntemuksia.

Rasmus ja Benjamin ovat olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, joista asuneet yhdessä kaksi. Molemmat ovat silti edelleen tiukasti kaapissa perheilleen, mikä tekee tilanteesta tukalan ja kiristää rakastavaisten välejä. Rasmuksen vanhemmat asuvat pikkupaikkakunnalla, ja Benjaminin vanhemmat ovat hartaita Jehovan todistajia – molemmille kertominen tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaapista ulos tulemisen rinnalla nuoret miehet joutuvat kamppailemaan uuden taudin, aidsin, kanssa. Positiivisia testituloksia alkaa saada yksi jos toinenkin Rasmuksen ja Benjaminin kaveripiirissä. Taudin leviäminen vaikuttaa koko homoyhteisöön; kaikki pelkäävät muiden ja itsensä puolesta. Nuoret miehet saavat kuolemantuomioon verrattavia uutisia. Samalla kun lehtilööpit kirkuvat homorutosta ja homojen syövästä, alkavat sairastuneet ja heidän läheisensä ymmärtää taudin lopullisuuden.

Kerronnan realistisuus teki minuun jälleen vaikutuksen. Gardell ei yritä tehdä henkilöistään säälittäviä uhreja, vaan tuo heidät tarinaan virheineen ja heikkouksineen. Mitään kaunistelematta.

Reine, vuoteessa makaava nuori mies, on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä.  

Vuoteessa makaavan miehen käsivarret, iho ja kaula ovat tämän syöpälajin aiheuttamien suurten ruskeiden läiskien peitossa. 

Hänellä on koko takamuksen ja selän notkon kohdalla hirveitä makuuhaavoja. Itse haavojen ympärille on kiinnitetty vaahtomuovia suojaamaan ihoa niin, että se ei hankaudu suoraan patjaa vasten, mutta tästä on kovin vähän apua. 

Hänen vartalonsa on hento, lähes läpinäkyvä. Jatkuvasti toistuneet ripulikohtaukset ovat laihduttaneet hänet. Hän on ulostanut jopa omat suolensa. 

Ja hän on yksin.

Ei riitä, että nuoria ihmisiä kuolee ja riutuu, vaan heidät monesti myös hylätään. Jotkut jopa valitsevat eristäytymisen suojellakseen läheisiään. Uusi ja tuntematon ymmärrettävästi aiheuttaa pelkoja, mutta inhimillisyyden unohtuminen tuntuu lukiessa kaikkein karuimmalta.

Sairaus on vavisuttava ja tunteita herättävä aivan kuten ensimmäinenkin osa, jota äänestin jopa viime vuoden parhaaksi käännösromaaniksi. Loistavan ja tärkeän kirjakolmikon päätösosa ilmestyy kustantajan sivujen mukaan jo syyskuussa, joten laatutrilogia saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella! Tästä kakkososasta on ehtinyt blogata ainakin Katri.

Musta neula Tukholman kohdalla.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken.

Suom. Otto Lappalainen (2013).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 294.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Gardellin romaani alkaa vuodesta 1982. Homoseksuaalisuus on poistettu Ruotsissa sairausluokituksesta muutama vuosi aiemmin, mutta homoutta leimaa edelleen vahvasti häpeä ja salailu. Kirjan keskiössä on rakkaustarina, jonka päähenkilöitä ovat parikymppiset Rasmus ja Benjamin. Kirjassa kuvataan myös miesten lapsuutta, homoyhteisöä ja sairastumista. Sillä samaan aikaan vapautumisen kanssa homoyhteisö joutui kohtaamaan tappavan sairauden, hivin.

Rasmus on kotoisin pikkukylästä, jossa hän on erilaisuutensa vuoksi ollut yksinäinen. Ikätoverit haukkuvat hintiksi, vanhemmat toitottavat poikansa normaaliutta, sisällä palaa halu päästä pois. Eikä koskaan tulla takaisin. Rasmus muuttaakin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tukholmaan.

Benjamin puolestaan on Tukholmassa varttunut Jehovan todistaja, joka on ikänsä kiertänyt ovelta ovelle todistamassa ja jakamassa traktaatteja. Nuorempana vanhempien mukana, nykyään yksinään. Eräänä päivänä oven avaa Paul, sanavalmis ja boheemi mies, joka kutsuu Benjaminin sisälle. Paul sanoo ääneen sen, mistä Benjamin visusti vaikenee, ja toimii sittemmin linkkinä Benjaminin ja Rasmuksen välillä.

Kuinka paljon voikaan kaivata jotakin, vaikka sitä ei olisi vielä kokenutkaan. Tämä kaipuu yhdistää seksuaalista identiteettiään etsiviä. Vapauden huuma ja rakkauden nälkä johtavat siihen, että kokemuksia janotaan niin, että kumppaneiden määrässä on vaikea pysyä mukana. Nimistäkään ei ole tietoa, koska niitä ei kysytä. Kohtaaminen saattaa tapahtua rautatieaseman pisuaarilla, puiston pensaikoissa tai rappukäytävässä.

Kertoja tekee heti selväksi, että hän tietää, miten tarina päättyy. Kertoja väläyttelee palasia "loppuratkaisusta" ja tekee itsestään varsin näkyvän. Alusta asti on myös selvää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Yhdessä luvussa ja jopa yhdessä kappaleessa voidaan hypätä eri aikatasolle tai käväistä eri paikoissa. Voi kuulostaa aika sekavalta, mutta sitä se ei mielestäni ole. Hyppely aikajanalla ja sen vaihtelu, ketä kuvataan, luovat tiiviin tunnelman ja koukuttavat lukijan. Lukemista on pakko vain jatkaa, koska herää halu rakentaa tarina kokoon.

Eri henkilöiden vuorottainen kuvaus ja välähdykset tulevasta tuovat lukemiseen ristitiidan: on syntymäisillään kaunis rakkaustarina, tarinan henkilöt löytävät itsensä ja vapautensa, mutta samalla tiedetään, että kaikki johtaa tuhoon. Kuka selviää, kuka ei – näiden kysymysten varaan rakentuu tarinan keskeisin jännite.

Takakannessa kerrotaan, että kirjailija Jonas Gardell on yksi heistä, jotka selvisivät. Gardell on ruotsalainen kirjailija, laulaja ja koomikko ja suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Tämä romaani on ensimmäinen osa Gardellin kolmiosaista romaania, jonka kaksi muuta osaa ilmestyvät kustantajan tietojen mukaan ensi vuonna.

Katsoin Gardellin kirjaan perustuvan tv-sarjan keväällä enkä tuolloin tiennyt sen perustuvan kirjaan. Kun kuulin kirjasta, ajattelin, etten halua pilata sarjan jättämää hyvää mielikuvaa kirjalla – koska sehän ei voisi olla yhtä hyvä. Lainasin kirjan kuitenkin työkaverin innoittamana. (Kiitos, S!) Yllätyin, että kirja oli jopa vielä parempi kuin tv-sarja. Sanoisin, että ne täydentävät toisiaan. Loppuratkaisun tietäminen ei haittaa lukemista, koska se ei ole tässä tärkeintä.

Koin monenlaisia tunteita kirjaa lukiessani: iloitsin, jännitin, ahdistuin, suutuin, tulin surulliseksi. Tunteikas lukukokemus jätti jälkeensä tiedonjanoa, vaikka kirjaan olikin ujutettu paljon faktaa fiktion sekaan. Haluan lukea lisää homojen historiasta ja Gardellista itsestään.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.