Elo- ja syyskuussa luetut

Bloggaamattomat

Alkusyksystä olen lukenut kolme jollakin tapaa kirjoihin tai kirjallisuuteen liittyvää teosta, joista on ollut hankala kirjoittaa. Nyt on viimeinen hetki merkitä muistiin niistä edes muutama sananen, jotta ne eivät painuisi aivan unholaan.

Siltala 2015, 515 s. Kirjastosta.

Ensin on vuorossa Herman Kochin tuorein teos Naapuri (Geachte Heer M. Suom. Sanna van Leeuwen). Pidän hurjasti Kochin tavasta kirjoittaa ja tarkastella maailmaa:  Illallinen ja Lääkäri nostivat hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Niinpä olenkin hieman ihmeissäni siitä, että en ole saanut kirjoitettua Kochin uutukaisesta blogiin mitään.

Naapuri on taattua Kochia: siinä on omalaatuinen kertoja, salattu rikos ja uhkaava jännite. Kaikki kochilaiset elementit siis löytyvät, ja kirja käsittelee vieläpä minulle tärkeää aihepiiriä, kirjallisuutta, mutta silti näppäimistö ei laula.

Ehkä en edes yritä sen enempää selitellä, kun kirjan lukemisestakin on jo pari kuukautta aikaa. Kochin ainutlaatuinen ja jopa omahyväinen kertoja on vain koettava. Lukekaa.

Toinen kirja, joka on aiheuttanut lähes yhtä pahan kirjoitusjumin kuin Koch,  on Kaj Korkea-ahon syksyllä julkaistu Paha kirja (Onda boken. Suom. Laura Beck). 

Otava 2015, 317 s. Kirjastosta.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Kirjallisuustieteen opiskelija kiinnostuu kirjasta, josta haluttaisiin vaieta. Runokokoelmaan liittyy tukku salaisuuksia — voiko yksi kirja olla useiden kuolemien takana?

Kirjallisuusaihe yhdistettynä kauhutunnelmaan on omalaatuinen yhdistelmä. Korkea-aho kirjoittaa myös terävästi ajastamme: hän esimerkiksi käsittelee nuorten mielenterveysongelmia ja kuvaa opiskelijaelämän kiemuroita. Paha kirja on siis ladattu täyteen hyviä aineksia.

Korkea-ahon edellinen romaani Tummempaa tuolla puolen kuitenkin asetti riman melko korkealle, eikä Paha kirja ollut minusta yhtä loistokas kuin edeltäjänsä. En sanoisi, että tämä oli pettymys, mutta ei mitenkään erityinen elämyskään.

En voi olla mainitsematta noloa mokaa, joka varjosti lukukokemustani heti alusta alkaen: päähenkilön nimi on kirjoitettu takakannessa väärin. 

Kolmas kirjallisuusaiheesta ponnistava kirja on Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27. Suom. Kira Poutanen). Kirjan kirjoista ja lukemisesta voisi kuvitella uppoavan minuun ongelmitta, mutta näin ei tällä kertaa käynyt. 

Tammi 2014, 189 s. Kirjastosta.

Päähenkilö Guylain käyttää työkseen konetta, joka tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Makulointikone on helvetinkita, jonka hampaat ja vasarat tuhoavat kaiken. Joka päivä Guylainin onnistuu pihistää muutama paperiarkki nälkäisen koneen hampailta, ja näitä sattumanvaraisia tekstejä hän lukee aamuisin junassa kanssamatkustajille. Eräänä päivänä Guylain löytää junasta otteita tuntemattoman naisen päiväkirjasta, mikä muuttaa Guylainin elämän.

Kirjaa lukiessani muistelin toistuvasti reilu vuosi sitten lukemaani Bohumil Hrabalin Liian meluisa yksinäisyys -romaania. Se kertoi tarinan hyvin samankaltaisesta aiheesta, mutta erilaisin äänenpainoin. Lukija aamujunassa on kuin Hrabalin teos maustettuna Amélie- ja Sinulle on postia -elokuvilla. 

Lukija aamujunassa oli minulle lopulta liian hempeä ja hattarainen. Alku vielä menetteli, mutta kun tarinaan ympättiin sielunkumppanin etsintä, niin melkein jätin kirjan kesken. Arvatenkin kirjasta saisi irti syvempiä tasoja, mutta ärsytykseltäni en jaksa niitä kaivella. 

Blogatut

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015) 432 s.

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009) 971 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010) 683 s.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014) 11 t 40  min

John Williams: Stoner (1965) 306 s.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939) 299 s.

Elokuun koontipostaus jäi tekemättä, joten keräsin kahden edellisen kuukauden luetut tähän samaan juttuun. Kahdessa kuukaudessa luettujen ja blogattujen sivujen määrä kapusi minun mittapuussani hurjaksi: 3712 sivua. Äänikirja-aikaa kertyi 11 tuntia 40 minuuttia.

Tänään alkoi lokakuu, joka tuo tullessaan syksyn kirjallisen kohokohdan eli Helsingin kirjamessut. Luvassa on siis huumaavaa messutunnelmaa, kiehtovia kirjailijakohtaamisia ja luultavasti (liikaa) välttämättömiä kirjaostoksia...

Kirjavaa syksyn jatkoa!

Herman Koch: Lääkäri (2011)

Alkuteos: Zomerhuis met zwembad.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2013).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 447.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Vakuutuin Kochin taidosta kirjoittaa maagisen vetävästi lukiessani Illallista reilu kuukausi sitten. Alankomaat on siis jo käyty maailmanmatkallani, mutta en voinut olla palaamatta Kochin tarinoiden ääreen näinkin pian. Onneksi en asettanut itselleni aikarajaa maailman maiden lukemisessa, sillä matkaan tulee tällaisia mutkia varmasti jatkossakin.

Lääkärissä on paljon samoja elementtejä kuin Illallisessa: omalaatuinen kertoja, ammattiinsa tympääntynyt keski-ikäinen miespäähenkilö, lapsiaan suojelevat vanhemmat, kahden pariskunnan välinen suhde, alusta alkaen kiristyvä jännite... Jälleen Koch vie lukijan moraalisten pohdintojen äärelle, kun häikäilemättömät henkilöt tavoittelevat etujaan.

Kertoja on yleislääkäri Marc Schlosser, joka pitää tuottoisaa yksityispraktiikkaansa kotinsa alakerrassa. Hän suo potilailleen runsaasti aikaa, jotta nämä tuntisivat itsensä tärkeiksi – nimenomaan vain tuntisivat. Marc ei todellisuudessa tunne empatiaa potilaitaan kohtaan. Hän pikemminkin inhoaa vastaanotolleen tulevia. Ihopoimut, eritteet, ruumiin onkalot ja potilaiden kaunistelevat tarinat kuvottavat Marcia. Lääkärinvalan velvoittamana työ hoituu kuin liukuhihnalla: valtaosalle riittää, kun kuuntelee, kirjoittaa reseptin ja pyytää seuraamaan tilannetta. Joskus harvoin ja harkitusti hän lähettää potilaan eteenpäin erikoislääkärille.

Yleislääkärin toimenkuva on yksinkertainen. Hänen ei tarvitse parantaa ihmisiä, hänen on vain pidettävä huoli etteivät potilaat ruuhkauta erikoislääkäreitä ja sairaaloita. Yleislääkärin vastaanotto on etuvartioasema. Mitä useamman potilaan hän saa pysäytettyä vartiolinjalle, sitä parempi hän on työssään.

Nyt Marcia syytetään hoitovirheestä. Hän on ottanut koepalan potilaansa patista, ja puoli vuotta myöhemmin potilas kuoli. Mitä oikein tapahtui? Pikkuhiljaa Koch kurkottelee tarinassaan taaksepäin ja kuvio alkaa hahmottua. Potilas oli Marcin tuttu, näyttelijä Ralph Meier. Takana on yhdessä vietetty kesäloma, joka muutti sekä Schlosserien että Meierien elämät. Hoitiko Marc Ralphia tahallaan huolimattomasti? Miksi?

Koch osaa luoda juonen niin, että se koukuttaa ensimmäisistä sivuista lähtien. Marc on (epäluotettavana) kertojana todella omaa luokkaansa, vilpitön ihmisvihassaan. Tunnelma vie mukanaan, melkein pakahduttaa. Epäilin, ettei tämä yltäisi Illallisen tasolle, mutta yllätyksekseni Lääkäri on minusta edeltäjäänsä hitusen parempi.  Illallisessa väsähdin väkivaltaan loppua kohden, mutta nyt paahdoin antaumuksella viimeiselle sivulle asti. Lukemisen riemu ja nautinto ovat ylimmillään sellaisen kirjan parissa, jota on vain pakko lukea niin kauan kuin sivuja riittää. Kun muuta ei voi.

Herman Koch: Illallinen (2009)

Alkuteos: Het diner.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 340.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Vilma Pimenoff

Illallisen kertoja on Paul Lohman, joka on kutsuttu ravintolaillalliselle vaimonsa Clairen kanssa. Illalliskutsun takana on Paulin veli Serge. Serge Lohman on menestyvä ja tunnettu poliitikko, kenties jopamaan  seuraava pääministeri. Seurueeseen kuuluu myös Sergen vaimo Babette. 

Illallisen miljöönä toimii suosittu amsterdamilainen hienostoravintola, johon pöytävaraukset täytyy tehdä kuukausia etukäteen. Serge tosin saa hoidettua pöydän samana päivänä maineensa avulla. Henkilökunta mielistelee julkkisasiakasta, ja viereisissä pöydissä kyllä huomataan, kuka on paikalla.

Nelikon on tarkoitus keskustella ruoan äärellä heidän teini-ikäisten lastensa tekemisistä. Teinit ovat tehneet jotakin, jota ei voi vain sivuuttaa. Kuka tietää ja mitä ja miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Valintaan vaikuttavat Sergen poliittinen ura, lasten tulevaisuus ja moraalinen painolasti.

Perhesuhteiden ja poliittisen pelin lisäksi käsitellään ainakin adoptiota, asunnottomuutta ja väkivaltaa. Koch herättelee pohtimaan monia vaikeita kysymyksiä: Ovatko biologiset ja adoptoidut lapset yhtä tärkeitä? Ovatko asunnottomat toisen luokan kansalaisia? Onko väkivalta joskus oikeutettua? Entä mitä vanhemmat saavat tehdä lastensa eteen? Vastauksia ei anneta, aineksia niiden muodostamiseen kyllä.

Romaanin rakenne jäljittelee ravintolaillallisen kaavaa: luvut on nimetty ruokalajien mukaan, ja ne etenevät aperitiivistä aina juomarahaan saakka. Illallisen rinnalla henkilöitä ja perheen vaiheita taustoitetaan takaumilla.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä suuremmiksi kasvavat epäluulot kertojaa kohtaan. Viitteitä epäluotettavuudesta antaa esimerkiksi se, että kertoja selkeästi valitsee, mitä puolia tarinasta hän kertoo:

En kerro tässä mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia. Kenellekään ei kuulu mitä tautia kukakin kantaa, ja joka tapauksessa on Clairen oma asia haluaako hän kertoa siitä, ei minun.

Kertoja-Paulista paljastuu tarinan edetessä pimeitä puolia, jotka niin ikään vaikuttavat uskottavuuteen. 

Illallinen on kattaus piinaavaa tunnelmaa ja raadollista ihmismielen kuvausta. Koch virittää tarinaan alusta asti sellaisen jännitteen, että koukutuin pahemman kerran. Juonikin onnistui yllättämään useampaan kertaan. Tätä oli pakko lukea, vaikka sitten yöunien kustannuksella. Loppua kohden tiivis ote kylläkin hieman heltisi, sillä henkilöt muuttuvat sietämättömän vastenmielisiksi.

Matka Kochin kotimaahan Alankomaihin ei ollut edellisestä etapistani pitkä, sillä Alankomaat on Saksan naapurimaa. Nyt jätän keski-Euroopan toviksi rauhaan ja suuntaan reissullani Afrikkaan. Tutkailin vähän maailmaa numeroina ja opin, että maanosista Afrikassa on eniten valtioita: 54. Eurooppa tulee hyvänä kakkosena 50 valtiolla. Lukemista siis riittää!

Alankomaat kartalla: musta neula Amsterdamin kohdalla.